Voittamattoman valon juhla

Minulle joulu on aina ollut Jeesuksen syntymän muistojuhla. Ensimmäiset mielleyhtymäni jouluun ovat virret "Enkeli taivaan" ja "Hoosianna", joita laulettiin koulun joulujuhlassa. Beetlehemin tähti (myös koristeena kuusen latvassa) sekä seimiasetelma ovat jouluisimmat mielikuvat, mitä saatan ajatella.

Joulun alkuperä?

Aikuisena minulle sanottiin, että oikeasti joulu on alun perin pakanoiden juhla. Jotkut liittävät sen vanhaan suomalaiseen kekriin, jossa juhlittiin maatalousvuoden päättymistä. Toiset nostavat esiin sen, että 25. joulukuuta on roomalaisen juliaanisen kalenterin talvipäivänseisauksen alkuperäinen ajankohta, ja että kyseisenä ajankohtana olisi ennen kristillistä juhlaa vietetty Voittamattoman auringon päivää, Sol Invictusta.

Viimeksi mainitulle päinvastaista, säväyttävää teoriaa käsitellään Areiopagi-verkkolehden kolumnissa "Onko joulu sittenkin alunperin kristillinen juhla?", jonka on kirjoittanut lehden päätoimittaja Miikka Niiranen.

Maailman valo

Koska vietän joulua Jeesuksen syntymän muistoksi, minulle sopii, että sitä nimitetään Voittamattoman valon päiväksi (hmm... olisiko se latinaksi "Lux Invicta"?)! Oikeastaan pidän tästä nimestä enemmän kuin pakanallisesta 'joulusta'.

Jeesus sanoi:
  

"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8: 12; käännös 1992)

Mitä se tarkoittaa, että Jeesus on maailman valo? Valo vertauskuvana viittaa tietysti siihen, että Jeesus tekee näkymättömän näkyväksi. Jos laskeudut pimeään kellariin, et näe, mitä kellarissa mahdollisesti on, ennen kuin räpsäytät valot päälle; jos kuljet pimeässä metsässä, kompuroit ja eksyt, mutta jos sinulla on taskulamppu mukanasi, näet väistää esteet ja pysyt polulla.


1. Jeesus valaisee syntisen

Jos me langenneet ihmiset vertaamme itseämme toisiin langenneisiin, meidän on mahdollista katsoa olevamme suhteellisen hurskaita. Aina on jokin asia, jossa minä olen onnistunut naapuriani paremmin. Olemme myös taipuvaisia vähättelemään omia vääriä valintojamme, eli syntejämme – rationalisoimaan ja oikeuttamaan niitä olosuhteiden perusteella (niin että lopulta synti ei ehkä ole enää ollenkaan syntiä...), ja joskus korostamaan muiden syntejä. Olemme taipuvaisia vertaamaan itseämme heihin, joihin verrattuna oletamme olevamme parempia.

Toisin sanoen se, mistä Jeesus nuhteli fariseuksia, on yleisinhimillinen taipumus.

Pojassa Jeesuksessa pyhä ja vanhurskas Jumala syntyi ihmiseksi. Jos vertaan itseäni Jeesukseen, Hänen täydellisyytensä ja synnittömyytensä pakottaa minut näkemään itseni vajavaisena ja syntisenä. Jeesuksen täydellisyys ja synnittömyys ilmeni Hänen olemuksessaan, sanoissaan, ihmeteoissaan, valinnoissaan – aina Golgatan ristille ja ylösnousemukseen saakka.

Kun Jeesus, maailman valo, on saanut meidät näkemään syntisyytemme, tunnustamme syntimme, eli teemme totuuden niiden suhteen: jokainen vilpittömästi tunnustettu synti annettiin ristillä kuolemalle Jeesuksessa, joka nousi kuolleista elämän herrana!


2. Lesken ropo näkyviin

Markuksen evankeliumissa kerrotaan:

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." (Mark. 12: 41-44; käännös 1992)

Minusta tätäkin voi pitää yhtenä tapana, jolla Jeesus, maailman valo, toi näkyviin näkymättömän. Kiinnittämällä opetuslasten huomion köyhään leskeen, joka laittoi uhriarkkuun varakkaisiin verrattuna mitättömältä näyttävän kolehdin, Jeesus valaisi maailmaa periaatteella, jonka mukaan ei tuijoteta pelkästään ulkoiseen (ja aseteta sen perusteella tekoja ja ihmisiä arvojärjestykseen), vaan nähdään sydämen asenne – sisäinen valinta, jonka mukaan jotain tehdään tai jätetään tekemättä. Leski antoi kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi, niin kuin Jeesus antoi elämänsä meidän tähtemme.


3. Hengessä näkeminen

Kirjeessä heprealaisille sanotaan:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11: 1; käännös 1992)

Tässä Uuden Testamentin heprealaiskirjeen luvussa 11 puhutaan uskon esikuvista. Kirjoittaja nostaa sellaisiksi Vanhan Testamentin ihmisiä, jotka uskoivat Jumalan lupauksiin, vaikka tilanne oli inhimillisesti arvioituna toivoton. Abrahamin ja Saaran, Mooseksen, Daavidin ja monen muun lisäksi tekstissä mainitaan profeetat.

Yksi huikeimmista kuvauksista hengellisestä näkemisestä on Vanhan Testamentin kohta, jossa kerrotaan profeetta Elisasta, Jumalan miehestä, jota Syyrian kuninkaan sotilaat olivat tulossa vangitsemaan.

Kun Jumalan miehen palvelija aamulla nousi ja meni ulos, kaupungin ympärillä oli kaikkialla sotilaita, hevosia ja vaunuja. Palvelija sanoi Elisalle: "Voi, herrani! Mitä me nyt teemme?"
"Älä pelkää", Elisa vastasi, "meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä." Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, jotta hän näkisi." Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään. (2. Kun. 6: 15-17; käännös 1992)

Jos joku nyt ihmettelee, miksi otan esimerkiksi Vanhan Testamentin tapauksen, kun on tarkoitus puhua Jeesuksesta, joka syntyi maailmaan vasta Uuden Testamentin aikaan, niin muistutan, että Jumala on kolmiyhteinen: Jeesus avasi ihmisten silmiä jo ennen maailmaan syntymistään. Heprealaiskirjeessä kerrotaankin, että lupausten täyttyminen Jeesuksessa Kristuksessa oli heidän uskonsa viimekätinen syy, vaikka Jeesus syntyi maailmaan vasta satoja, tuhansia vuosia heidän kuolemansa jälkeen.

Vaikka tilanne vaikuttaisi ajallisten olosuhteiden perusteella toivottomalta, sillä, joka uskoo Herraan, on toivoa.

Valo loistaa pimeydessä

Monia muitakin vastauksia ja näkökulmia löytynee kysymykseen "Mitä se tarkoittaa, että Jeesus on maailman valo?". Nämä kolme vastausta nousevat kuitenkin evankeliumin ytimestä mielestäni, ja siksi halusin käsitellä niitä.

Johannes kirjoittaa Jeesuksesta:

Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1: 4-5; käännös 1992)

Jeesus totisesti on voittamaton valo: mitä suurempi on pimeys, sitä kirkkaammin valo loistaa.

Eutanasia kristityn silmin

Reilu viikko sitten pantiin vireille kansalaisaloite eutanasialain puolesta. Aloitteessa ehdotetaan, että eduskunta ryhtyy lainvalmistelutoimenpiteisiin eutanasialain säätämiseksi ja eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Aloite on kerännyt tähän mennessä vähän yli kolmekymmentätuhatta kannatusilmoitusta.

Some-keskusteluissa yleisin suhtautuminen kansalaisaloitteeseen on ollut "no jo oli aikakin!". Monen mielestä on suorastaan häpeällistä, että Suomi ei tarjoa kuolinapua sairaille. Eutanasiaa puolustetaan vetoamalla empatiaan kärsivää kohtaan sekä potilaan itsemääräämisoikeuteen ja koettuun arvokkuuteen.

Vastustajat puolestaan ovat nostaneet esiin erityisesti lääkärin etiikan muuttumisen sekä kaltevelle pinnalle asettumisen vaaran – aluksi kuolinapu sallittaisiin vain täysi-ikäisille kuolemansairaille elämän viime metreillä, mutta vähä vähältä luisuttaisiin Belgian tavoin tilanteeseen, jossa eutanasia myönnettäisiin myös lapsille ja masentuneille nuorille.


Ihmisen arvo

Olen samaa mieltä jälkimmäisten kanssa. Lääkärin etiikka muuttuisi vääjäämättä, kun tavoitteena ei enää olisikaan potilaan elämän kunnioittaminen (kuten eutanasialakia vastustavan Suomen Lääkäriliiton arvoissa sanotaan). Luisumista on tapahtunut sekä Belgiassa että Hollannissa, joten kaltevan pinnan argumenttikin on aiheellinen.

Kristittynä haluan kuitenkin pitää esillä ihmiselämän itseisarvoisuuden argumenttia eutanasiaa vastaan. Jokainen ihminen on itseisarvoisella tavalla mittaamattoman arvokas, ja siksi hänen elämäänsä tulee suojella. Myös ihmisellä, joka on sairas, vanha, kärsivä tai vammainen, on sama arvo, ja yhteiskunnan tulee suhtautua häneen samalla tavalla. Edelleen sama koskee ihmistä, joka ei itse usko omaan arvoonsa ja haluaa päättää elämänsä.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja puhalsi häneen elämän henkäyksensä – tähän perustuu ihmisen itseisarvoinen, mittaamaton arvo. Se on peruuttamaton eikä sitä voi vähentää eikä lisätä. Se ei ole ihmisen omissa käsissä: kukaan ei mahda mitään omalle eikä toisen arvolle. Vain Jumala saa päättää ihmiselämän päättymisestä.


Kärsimys

Sitä suuremmalla syyllä kärsivää ihmistä tulee auttaa ja hänen kärsimystään lievittää. Ns. aktiivinen eutanasia, jonka laillistamiseen kansalaisaloite pyrkii, ei ole kärsimyksen lievittämistä, vaan kärsivän surmaamista.

Oikea tie on kivunhoidon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä saattohoidon mahdollistaminen kaikille tarvitseville. Eutanasiaa vastaan argumentoitaessa onkin usein kysytty: "Miksi eutanasia pitäisi laillistaa juuri nyt, kun meillä on käytössämme paremmat lääketieteelliset keinot kivun lievittämiseksi kuin koskaan aiemmin?"

Kansalaisaloitteessa sanotaan: "Eutanasialaki tarvitaan lisäämään elämän loppuajan vaihtoehto niille kanssaihmisillemme, jotka eivät saa sietämättömiin kärsimyksiinsä riittävää lievitystä hyvästäkään palliatiivisesta hoidosta." Eutanasia olisi siis heidän mukaansa sallittava tilanteissa, joissa kaikki mahdollinen on tehty, mutta potilas kärsii edelleen sietämättömästi. (Ääritilanteita varten on itse asiassa olemassa palliatiivisen sedaation, eli kevytnukutuksen, vaihtoehto).


Suhtautuminen kärsivään kristittynä lähimmäisenä

Eutanasiasta keskusteltaessa päädyn aina, "vastapuolen" provosoimana, kysymään itseltäni: miten Jumala sitten haluaa ihmisen suhtautuvan sietämättömästi kärsivään lähimmäiseensä, jos kerran yksin Hän päättää, milloin silkaksi kärsimykseksi muuttunut elämä päättyy? Eutanasian kannattajilla on tarjota kärsivälle kuoleman vaihtoehto, mutta eikö minulla ole tarjottavana muuta kuin vähän vielä lisää kärsimystä, joka tuntuu turhalta?

Raamattuun perustuva kristillinen etiikka painottaa kärsivän lähimmäisen auttamista kärsimyksessä ja rinnallakulkemista: "Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. -- Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25: 36, 40), "Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12: 15), "Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." (Gal. 6: 2).

On tilanteita, joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin olla läsnä hiljaa tai ilmaista, että jos toinen haluaa, voi olla läsnä.


Hengellinen apu ja kärsimyksen tarkoitus?

Jos kärsivä on avoin hengelliselle avulle, voi muistuttaa häntä, että Jumala on aina kärsivän lähellä, koska Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, Hän itse on kärsinyt maailmassa ollessaan enemmän kuin kukaan muu. Kärsivä ihminen ei koskaan ole yksin.

Itse uskon, että tarkoituksettomalta tuntuva kärsimys ei todellisuudessa ole tarkoituksetonta, turhaa. Raamatun Jobin tarinassa käy ilmi, että Jobin kärsimyksillä oli tarkoitus, mutta Job vain ei tiennyt, mikä se on. Job saattoi kokea Jumalan hylänneen hänet, mutta todellisuudessa Jumala ei ollut hylännyt häntä.

Jobin kärsimyksillä oli tarkoitus. Hän on uskottava todistaja lausuessaan:

 "Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin,
kunpa ne talletettaisiin kirjaan,
uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen.

Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan
saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19: 23-27)

Viime kädessä Job luotti Jumalaan ja Hänen oikeaan tuomioonsa. Job on paljon uskottavampi todistaja Jumalan puolesta kuin joku, joka elää tyytyväisyydessä ja yltäkylläisyydessä – ainakin minun mielestäni. Silloin, kun en vielä ollut uskossa, luin välillä Jobin kirjaa, koska sain siitä omissa kärsimyksissäni lohtua ja toivoa. Uskon kärsivän Jobin tarinan olleen myötävaikuttamassa monen uskoon tulemiseen.

Uskon myös monen muun kristityn tavoin, että Jumala tekee yhä salaista työtään kuolemansairaan ihmisen sielussa ja että Hän antaa ihmisen kuolla, kun on saanut työnsä päätökseen. Kukaan tässä maailmassa ei ole elossa "turhaan".


Kärsimys ja ajallinen elämä

Elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä. Se joka valitsee elämän, valitsee aina myös kärsimyksen tässä ajassa. Elämän valitseminen kuoleman sijaan on Jumalan tahdon mukainen valinta.

Kärsimys ei ole ikuista, mutta elämä on. Kärsivää, joka on avoin hengelliselle avulle, voi muistuttaa, että Jumala parantaa sadan prosentin varmuudella jokaisen, joka uskoo Häneen! Parantuminen sairauksista ja vaivoista tapahtuu viimeistään ikuisuudessa, kun Jeesukseen uskova saa uuden ruumiin. "Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet" (Jes. 53: 5).