tiistai 25. tammikuuta 2022

Onko elämä kristittynä todellisuuspakoisuutta?

 Pakeneeko uskovainen maailman karua todellisuutta lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta?

 Yksi osa kristityn elämää täällä maailmassa on oma syntisyys. Miten sen kanssa eletään?


Kristinusko ja "elämän varjopuoli"?

  Joskus uskonnoista, ja ehkä erityisesti kristinuskosta, puhutaan kauniina toiveajatteluna sekä annetaan ymmärtää, että kristitty on hieman lapsenomainen ihminen, joka ei kestä karua todellisuutta ja pakenee lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta...

Luin hiljattain lehtijutun niinkin rajusta aiheesta kuin satanismi ("Auta minua, Saatana", Ylioppilaslehti 22.2 2019). Jutussa haastateltiin saatananpalvojaksi itseään kutsuvaa ihmistä. 

Haastattelussa puhuttiin useista näkökohdista uskontoihin ja nykykulttuuriin, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kohtaan. Haastateltava nimittäin sanoi, että satanismi (toisin kuin kristinusko) "hyväksyy elämän varjopuolen". Hänelläkin vaikutti siis olevan käsitys, että kristinusko torjuisi, kieltäytyisi näkemästä elämän varjopuolta. 

Varjopuoli-ilmaus viittaa siihen, että siellä sijaitsevia asioita ei nähdä tai ymmärretä, ne ovat hämärässä, pimeydessä, ne jätetään usein huomiotta.

Ja koska ihan normaali elämä täällä maailmassa on täynnä varjopuolia – heikkoutta, epäonnistumisia, kärsimystä, sairautta, kuolemaa –, varjopuolien pakeneminenhan olisi elämän pakenemista!

  Oma kokemukseni kuitenkin on päinvastainen: uskossa Jeesukseen olen uskaltanut kohdata todellisuuden kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on. Jumala on minulle kyllä myös pakopaikka, turvapaikka, mutta sen lisäksi Jumala on ollut minulle todellisuuden kohtaamisen paikka: olen uskaltanut katsoa ajallisen elämän todellisuutta varjoineen aiempaa rohkeammin ja rehellisemmin juuri siitä Jumalan antamasta turvapaikasta käsin.

Jumala ei jätä ihmistä kohtaamaan elämän varjopuolia yksin vaan on hänen kanssaan niiden keskellä. Daavid sanoo psalmissa:


"Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset" (Ps. 31:8)

"Minä sanoin hädässäni: "Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä". Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin." (Ps. 31:23)


Kristinuskossa ei teeskennellä, että maailman todellisuus olisi toisenlainen, parempi, kuin se on, vaan uskotaan, että tämä ajallinen todellisuus ei ole kaikki mitä on.

  Vai tarkoittiko haastateltava "elämän varjopuolen hyväksymisellä" syntisyyden hyväksymistä? Tai syntien hyväksymistä? Hän kertoi yrittäneensä pitkään elää "munkkimaista kristityn elämää", mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. 


Hyväksyykö Jumala ihmisen syntisyyden?

  On selvää, että Jumala ei hyväksy syntiä. Se kerrotaan kaikkialla Raamatussa. Myös evankeliumi, Raamatun ja kristinuskon ydinsanoma, muistuttaa rajulla tavalla siitä, ettei Jumala hyväksy syntiä: tarvittiin ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan veriuhri tuomaan sovitus synneille.

Sanoisin kuitenkin, että Jumala hyväksyy ihmisen syntisyyden siinä merkityksessä, että Hän hyväksyy tosiasiana sen, että ihminen itsessään on syntinen. Tästäkin evankeliumi pysyvästi muistuttaa: eiväthän evankeliumin tapahtumat olisi edes olleet mahdollisia, jos Jumala olisi kieltäytynyt näkemästä sitä valitettavaa tosiasiaa, että ihminen on syntinen. Jumala ei ainoastaan sietänyt nähdä ihmisen syntisyyttä, vaan antoi rakkaan Poikansa kantaa syntimme ruumiissaan ristillä.

  Syntiä vastaan taisteleminen ja kilvoitteleminen osana kristityn elämää lähtee siitä että uskovainen, Jeesuksen ansiosta jo lunastettu ja pelastettu, haluaa elää Jumalan tahtoa noudattaen, ja sen uudenlaisen halun ihmisen sydämessä on aikaansaanut Jumala. Parannus, johon uskovaisia Raamatussa kehotetaan, on mielenmuutos: uskon Jeesukseen myötä elämällä on uusi suunta.

Uskovaisesta ei ole tullut kiusauksista vapaata ja syntiin lankeamatonta, vaan kilvoittelu syntiä vastaan Jumalan antamalla voimalla jatkuu koko maallisen elämän ajan, ja uskovainen "jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen". (Kol. 3:10; käännös 1992)

  Mutta jos, tai kun, yhä uudelleen epäonnistuu elämään Jumalan tahdon mukaan, niin eikö ristiriita käy sietämättömäksi? Siis ristiriita sen, miten asiat ovat ja sen, miten niiden pitäisi olla, välillä? Ja jokainen uskovainenhan on epäonnistunut yhä uudelleen. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovainen päätyy lopulta kiistämään omat syntinsä (tai vaihtoehtoisesti luopumaan uskosta)? 

Uskovaisella on Jeesuksen takia rauha omassatunnossaan. Raamatun mukaan Jumala on tiennyt ennalta kaiken, siis myös meidän lankeemuksemme koko maallisen elämämme ajalta, ja silti Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jumala on uskollinen antamaan anteeksi sille, joka turvaa Jeesukseen.


"Sinun käteesi minä annan henkeni, sinä, Herra, lunastat minut, sinä uskollinen Jumala." (Ps. 31:6)



tiistai 11. tammikuuta 2022

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?



Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:


"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)


Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!


Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  
  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 


"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 


Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.


"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)