On hyvä että vaikeuksia tulee

  Huomaatko tarvitsevasi Jumalaa vain silloin, kun sinulla menee huonosti?

Kun menee hyvin

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen huomannut kaavan: aina kun minulla menee huonosti, uskoni vahvistuu, kun taas elämäni rullatessa tavalliseen tapaan suhteeni Jumalaan on etäisempi. Olen uskossa koko ajan, luen Raamattua suht säännöllisesti ja rukoilen joka päivä, mutta hyvinä aikoina en ole yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti ja tunteellisesti tietoinen siitä tosiasiasta, että elämäni on Jumalan varassa.

En ole tehnyt tästä syyllisyyden ja ahdistuksen aihetta itselleni, olen vain todennut että se on harmillista sekä pyytänyt Jumalalta johdatusta. Raamatun perusteella tiedän, että Jumala haluaisi meiltä kokonaisvaltaista omistautumista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Ehkä tämä on yleistä? Saatamme hyvinä aikoina unohtaa, tai ainakin olla vähemmän tietoisia siitä, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalaa. Mielestäni Daavid mainitsee tämän ilmiön psalmissa 30:

"Minä sanoin menestyksen päivinä:

»Ikinä minä en horju.»

Hyvyydessäsi sinä, Herra,

olit auttanut minut vuorille turvaan.

Kun sitten käänsit pois kasvosi,

minä hätäännyin." (Ps. 30:7-8)

No, olen lukenut erilaisia tulkintoja noista jakeista, mutta minusta tuo kuulostaa siltä että Herra, ottamalla hetkeksi siunauksensa ja varjeluksensa pois Daavidin elämästä, antoi tämän havahtua omaan heikkouteensa ja tarvitsevuuteensa, riippuvuuteensa Hänestä.

  Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia selittämään menestyksensä oman ahkeruutensa ja fiksujen valintojensa loogisena seurauksena (kun taas epäonnistuminen tavataan nähdä enemmänkin seurauksena huonosta tuurista ja muista itsestä riippumattomista tekijöistä). 

Todellisuudessa kaikki menestykseen tarvittava, kuten kognitiiviset kykymme, ruumiilliset voimamme ja lahjakkuutemme, on alun perin Jumalalta. Lisäksi Jumala on varjellut ja johdattanut meitä jokapäiväisessä elämässämme tavoilla joista emme koskaan tule tietämään. Meillä on syytä olla nöyrästi kiitollisia Hänelle jatkuvasti.

On hyvä että vaikeuksia tulee 

  Toisaalta saan olla kiitollinen Jumalalle, että Hän on ylläpitänyt minun ja Hänen välistä suhdetta jatkuvasti niin, että niinä aikoina kun minulla on mennyt huonosti, olen aina turvannut Häneen. Raamatussahan sanotaan, että Jumala on olemukseltaan uskollinen, joten Hän pysyy uskollisena meille uskovaisille vaikka me olisimme välillä uskottomia (2. Tim. 2:13).

  Huonosti menemisellä en tarkoita pelkästään vaikka terveydellisiä tai taloudellisia murheita, vaan myös erityisiä vaikeuksia taistelussa syntiä vastaan. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä voin mainita erään jakson uskonelämäni alkutaipaleelta. Minulla oli vaikeuksia hyväksyä erästä Raamatussa olevaa opetusta tai periaatetta, ja – niin noloa kuin tämä onkin myöntää – itkin ja raivosin ja vastustin sitä viikkojen ajan aina kun aloin sitä ajatella. Mutta pyysin apua Jumalalta ja jatkoin asian tutkimista Raamatusta sekä pastorien ja raamatunopettajien aihetta käsittelevän opetuksen kuuntelemista. 

Tiesin että minun on löydettävä ratkaisu asiaan Raamatusta, koska mitään muuta luotettavaa lähdettä Jumalan tahtoon ja aivoituksiin meillä ei ole. Lopulta löysin suhtautumistavan, hyväksyin periaatteen ja sain rauhan. Tuona jaksona uskoni syveni ja vahvistui valtavasti, joten vaikka se oli rankkaa aikaa, olen siitä kiitollinen.

Tänä kesänä minulle tuli pitkästä aikaa terveydellisiä ongelmia, ei vakavia mutta kuitenkin huolta aiheuttavia, ja turvauduin hädissäni jo vuosia sitten hyväksi kokemaani keinoon: kuuntelin Psalmien kirjaa ääniraamatusta ja uppouduin tuntikausiksi rukoukseen niiden kautta. Kuningas Daavidista, monien psalmien kirjoittajasta ja siten ns. kertojaäänestä, on vuosien varrella tullut rukousystäväni.

  Ei kukaan halua vaikeuksia, en minäkään, mutta siitä lähtien kun olen havainnut niiden myönteisen vaikutuksen uskonelämääni, olen tavallaan alkanut pitää hyvänä sitä että vaikeuksia aina tulee. 

"Hyvä on kiittää Herraa,

laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein.

Hyvä on aamulla kertoa armostasi

ja illalla uskollisuudestasi

 harpun ja lyyran sävelin,

kymmenen kielen helkkyessä." (Ps. 92:2-4)

Onnellisuuden lähteitä: kiitollisuus ja toivo

 Omassa elämässäni varmimmat ja pitkäaikaisimmat onnellisuuden lähteet ovat olleet kiitollisuus ja toivo.

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo.

Plus miinus nolla vai kiitollisuus?

  Kun ajattelen viime vuosien ajalta onnellisia hetkiä elämässäni, huomaan tosi monen saaneen merkityksensä negaation kautta: jotain hirveää on tapahtumassa, mutta pelko osoittautuukin aiheettomaksi, ja saan iloita helpotuksesta. 

Negaation kautta toteutuvaan onnellisuuteen tavataan suhtautua nihkeästi. Sehän on plus miinus nolla -tilanne, toisin sanoen mitään positiivista hyvää ei saavuteta. Arvostelijoiden mielestä pitäisi aina pyrkiä parempaan, positiiviseen muutokseen eikä tyytyä iloon siitä, että jotain hirveää ei tapahtunutkaan.

Toisaalta jos se lisää onnellisuutta, miksi sitä ei voisi arvostaa yhtenä onnellisuuden lähteenä? Tämä ei missään nimessä poissulje aktiivista olosuhteittensa parantamista. Olen itsekin tehnyt tekoja, jotka ovat johtaneet onnellisuutta lisääviin muutoksiin, esim. säännöllisellä liikunnalla olen parantanut ruumiillista ja henkistä vointiani.

  Sama periaate on amerikkalaisen count your blessings -muistutuksen taustalla: sen sijaan että aina valittaa mikä kaikki on omassa elämässä huonosti, pitäisi edes silloin tällöin luetella mikä kaikki on hyvin. Hyviä asioita, monesti itsestään selvinä pidettyjä, on jokaisen elämässä.

Viime vuosina on keskusteltu somen onnettomuutta lisäävästä vaikutuksesta: tavalliset ihmiset seuraavat sometähtien kiiltokuvamaisena esitettyä elämää ja huomaamattaan vertailevat omaa vaatimattomampaa elämäänsä siihen – seurauksena kokevat tyytymättömyyttä, jota eivät kokisi ilman jatkuvaa vertailua.

Mielenkiintoista on, että myös käänteinen some-vaikutus on mahdollinen. Olen vahingossa tajunnut sen. Nimittäin jos minun pitää valita, katsonko YouTube-videon jonkun häämatkasta Havaijille vai videon jolla joku kertoo elämästään sairauden kanssa, valitsen jälkimmäisen. Vaikeuksiin liittyvät kertomukset kiinnostavat minua enemmän kuin onnelliset. Niissä pohditaan syvällisempiä kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta. 

Tällaisten some-sisältöjen seuraamisen sivuvaikutuksena on tullut oman elämäni hyvien asioiden arvostaminen aiempaa tietoisemmin. Vaikka minulla itsellänikin on parantumaton sairaus, saan olla valtavan paljosta kiitollinen Jumalalle.

Epäonnistunut positiivisuuskoe

  Aloin miettiä onnellisuutta ja sen lähteitä omassa elämässäni katsottuani YouTube-videon, jolla nuori nainen kertoi uudenvuodenlupauksestaan yrittää tulla onnellisemmaksi. Yksi hänen valitsemistaan strategioista oli positiivisen ajattelun tietoinen harjoittaminen.

Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Vuosia sitten tein kokeen itselläni: päätin viikon ajan järjestelmällisesti ohjata ajatteluani myönteiseksi. Koe alkoi hyvin, mutta jäikin kestoltaan vain muutamaan päivään. Nimittäin huomasin pakotetun positiivisen ajattelun lisäävän pikemminkin ärtymystä. Ihan pienikin arkinen vastoinkäyminen, esim. tietokoneohjelman jumittaminen, ärsytti kahta kauheammin, mitä positiivisempana yritin pysytellä. Kokeen viimeisenä päivänä olin koko ajan huonolla tuulella, vaikka normaalisti olen arjessa hyväntuulinen.

  Toisaalta olen kyllä optimisti. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen sairauteeni ja sen ennusteeseen. Saatuani diagnoosin aaltomaisesti etenevästä MS-taudista kymmenisen vuotta sitten ja rohjettuani lopulta etsimään siitä tilastoja, törmäsin tietoon, että viidellä prosentilla diagnosoiduista tauti osoittautuu hyvänlaatuiseksi eli ei aiheuta merkittävää vammaisuutta vuosikymmenienkään kuluessa. Olin aivan riemuissani, varsinkin, kun en ollut tiennyt että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

Viisi prosenttia on pieni luku, mutta optimistille sen avaama toivo on valtavan suuri: kertaheitolla olin vakuuttunut, että kuulun itse tuohon viiteen prosenttiin. Aika näyttää, ja kaikki on Jumalan käsissä – miten käykin. Toistaiseksi on mennyt hyvin.

Olen siis kiistatta optimisti, mutta minulla sen perustana ei ole positiivinen ajattelu vaan toivo. Mieleni etsii ja tarttuu löytämiinsä pieniinkin toivonhippusiin lujasti.

Positiivisuus ja toiveikkuus ovat sukua toisilleen, mutta ne ovat eri asioita. Positiivisuus on mielestäni aktiivisempaa ajattelunsa työstämistä. Siihen kuuluu monilla "fake it till you make it"-periaate. Toiveikkuudessa taas on keskeistä odottaminen ja mielen pitäminen avoimena hyville uutisille.

Tavallinen toivo ja evankeliumin toivo

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo. 

Nimittäin evankeliumista kirjoittaessaan apostoli Paavali määrittelee toivon hyväksi asiaksi, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta tulee varmuudella tapahtumaan. Tavallisestihan toivo ymmärretään hyväksi asiaksi, joka saattaa tapahtua. Edellä mainitsemani hyvänlaatuisen MS-taudin tilastollinen mahdollisuus on esimerkki tavallisesta toivosta. 

Paavalille ainoa ero välittömästi havaittavien realiteettien ja ylösnousemuksesta alkavan ikuisen elämän välillä on se, että jälkimmäinen ei vielä ole toteutunut – vain siksi sitä kutsuttakoon tällä hetkellä pelkäksi toivoksi!

"Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8:24-25)

Kristityillä on varma toivo pelastuksesta ja ikuisesta elämästä. Se perustuu Jeesuksen tuomaan pelastukseen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Joten vaikka olisimme onnettomia täällä maailmassa, Jeesuksessa meillä tie ikuisen elämän autuuteen, kunhan pysymme uskossa Häneen. Tämä toivo auttaa kestämään niitä vaikeuksia, joita meillä nyt on.

  Opetuslapset ja monet muut seuraajat olivat omin silmin nähneet Jeesuksen kuolleista nousseena. Joten en lainkaan ihmettele, että he puhuivat toivosta, joka on varma, sekä niin periksiantamattomasti ja useimmat aina marttyyrikuolemaan asti todistivat Hänestä ihmisille. 

Paavalikin, joka vasta myöhemmässä vaiheessa liittyi apostolien joukkoon, oli tavannut ylösnousseen Kristuksen ollessaan matkalla Damaskokseen (Apt. 9:1-19). Kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan ja sai hänet julistamaan tätä varmaa toivoa.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2-5)

Kumpi on tärkeämpi, päämäärä vai matka jonka kuljemme?

  "Matka jonka kuljet on tärkeämpi kuin päämäärä", sanotaan. Sanonta välittää elämänfilosofiaa, joka ohjaa arvostamaan läsnäolevaa hetkeä.

  Kristinuskon mukaan päämäärä, tai paremmin sanottuna määränpää, on tärkeämpi. Onko kristitty siis erityisessä vaarassa väheksyä läsnäolevaa hetkeä?

"Matka on tärkeämpi kuin päämäärä"?

  Olen varmaan tulossa vanhaksi, koska minua ovat alkaneet koskettaa sellaiset runot, elokuvat ja laulut, joiden teemana on elämän ohikiitävien hetkien ainutkertaisuus ja merkitys. Jotkut kokemukset ovat tapahtumahetkellä tuntuneet mitättömiltä ja sattumanvaraisilta, mutta jostain syystä piirtyneet sieluun niin vahvasti, että muistan ne vielä kymmenien vuosien jälkeen.

Esimerkiksi, eräänä kesäkuisena aamupäivänä kaksikymmentä vuotta sitten lähdimme ystäväni kanssa Prismaan hakemaan muuttolaatikoita. Kävelymatkalla tuli sadekuuro ja paitsi että kastuimme likomäriksi, pitkä suora asvalttikatu tuli hetkessä täyteen kastematoja. Nauroimme ja loikimme kastematojen yli koko matkan. Muistan elävästi hetken tunnelman, märän asvaltin tuoksun, sadekuuron jälkeisen auringonpaisteen lämmön, huolettoman ilon...

Ehkä pitäisi oppia arvostamaan läsnäolevaa hetkeä enemmän. Olisi hirveää, jos joskus vanhana tajuaisi, ettei ollut läsnä oman elämänsä ohikiitävissä hetkissä, kun aina vain joko murehti mennyttä tai suunnitteli tulevaa.

  "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä", sanotaan. Vielä jyrkempi viesti on sanonnassa "elämä on matka, ei määränpää"; sen mukaan matka on kaikki mitä on – matka on koko elämä eikä mitään määränpäätä ole. Sanonnoissa on hyvää tarkoittava opetus. Ne ohjaavat läsnäolevan hetken arvostamiseen.

Jos aina vain keskittyy jossain tulevaisuudessa häämöttävään päämäärään ja on tyytymätön niin kauan kunnes saavuttaa sen, eikö silloin menetä oman elämänsä ohikiitävät hetket siinä mielessä, ettei arvosta niitä? Ja eikö silloin lopulta menetä koko elämänsä, koska ei arvosta läsnäolevaa hetkeä, josta elämä jatkuvasti muodostuu?

Sanonnoissa on hyvää sekin, että niiden välittämä elämänfilosofia lohduttaa ihmistä, joka on epäonnistunut päämääränsä tavoittelemisessa: älä välitä – tärkeintä on matka ja sen aikana saadut kokemukset. 

Määränpää on tärkeämpi

  Toisaalta sanonnoissa on ilmeinen ajatusvirhe. Nimittäin ilman päämäärää ei olisi matkaakaan. Päämäärä on siten aina ensisijainen, tärkeämpi. Päämäärä antaa matkalle syyn: ilman sitä ei olisi lähtenyt liikkeelle. Ja koska se antaa matkalle suunnan, se määrää myös, mitä kulkija näkee ja kokee matkan varrella – sattumalta tai suunnitellusti.

Esimerkiksi ilman päämäärää hakea Prismasta muuttolaatikoita emme olisi ystäväni kanssa lähteneet liikkeelle sinä kesäkuisena aamupäivänä siihen kellonaikaan emmekä olisi tulleet sadekuuron yllättämiksi. Ja jos matkan suunta ei olisi ollut Prisma, emme olisi kulkeneet juuri sitä katua, päätyneet loikkimaan kastematojen yli... 

  Kristinuskon kanta edellä lainaamiini sanontoihin on vastakkainen: kristityn elämässä määränpää, ikuinen elämä Taivaan kodissa, on tärkeämpi kuin matka eli tämä maallinen vaellus. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi arvostaa tätä elämää. 

Itse asiassa sanoisin, että se syventää maallisen matkan arvostusta. Ensinnäkin, kuten totesin, määränpää antaa matkalle tarkoituksen ja sen jokaiselle hetkelle merkityksen. Kun määränpää on ikuinen elämä Jumalan luona, jokaiseen katoavaan hetkeen todella sisältyy ikuisuuden ulottuvuus. 

Toiseksi, Jumalan sana ohjaa arvostamaan tärkeitä asioita kuten lähimmäisenrakkautta, avioliittoa ja perhettä, ystävyyttä, Jumalan luomistyön moninaisuutta ja kauneutta, kiitollisuutta, elämän ihmettä. Jos osaa arvostaa tällaisia asioita joka päivä, on läsnä maallisen elämänsä tärkeimmissä hetkissä.

Kolmanneksi, kristinuskossa on eräs tärkeä opetus, joka mullistaa kysymyksen matkan ja päämäärän suhteesta kulkijan kokemuksessa. Nimittäin vaikka ihminen itse asettaa päämääriä itselleen, Jumalan käsissä on, mitä reittiä kunkin matka käytännössä lopulta kulkee. 

"Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa." (Sananl. 16:9; käännös 1992)

"Helmassa arpaa ravistellaan, tuloksen ratkaisee Herra." (Sananl. 16:33)

Jumalan suunnitelmaan luottaessa oppii tarvittaessa heittäytymään, luottamaan siihen, että elämä kantaa. Ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja koska Jumalan johdatus on usein tapahtumahetkellä meiltä salassa, ainakin minua kiinnostaa välillä pysähtyä miettimään, mikä jonkin itse kaavailemani päämäärän kannalta yhdentekevän tapahtuman merkitys oli. 

  On tie, joka johtaa elämään, ja sen Jumala on antanut meille uskossa vastaanotettavaksi: Jeesuksen ansiosta pääsemme kyllä lopulliseen määränpäähän, vaikka tämä maallinen matka kulkisikin toisenlaista reittiä kuin olimme itse suunnitelleet.

"Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?

Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)

Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!

Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  

  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 

"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 

Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)

"Onneni on olla Herraa lähellä" – pohdintoja kristityn onnellisuudesta

  Jumala haluaa meille onnellisuutta ja hyvinvointia. Raamatussa sanotaan, että jokainen hyvä anti on  ylhäältä, Luojalta tullut. Jo luomisteoissa saamistamme lahjoista on syytä kiittää Jumalaa.

  Psalmin 73 kirjoittaja sanoo vaikeuksien keskellä "minun onneni on olla lähellä Jumalaa". Uskovainen voi siis olla onnellinen, vaikka hänellä olisi murhetta ja kärsimystä tässä maailmassa.

Luojan onnellistavia lahjoja

"Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." (1. Moos. 1:31)

  Luomisessa Jumala on antanut ihmisille runsaasti onnellistavia asioita, kaikille ihmisille, niin uskovaisille kuin uskomattomille. Alun perin, ennen syntiinlankeemusta, onnellisuus ja huolettomuus oli luonnollinen tila – kaikkea oli ihmisen saatavilla yllin kyllin, ja Jumalan ja ihmisen välillä vallitsi sopusointu.  

Vielä nytkin, syntiinlangenneessa maailmassa, kun ihminen on Jobin ystävän sanoin "syntynyt vaivaan", Jumalan luomisessa antamia onnellistavia asioita on ihmisten saatavilla, osalle jopa runsain mitoin.

  Minulle sellaisia ovat mm. ihan normaali arki olosuhteiden ollessa suurin piirtein ok, hyvä ruoka, yhdessäolo läheisten kanssa, luonnon kauneus, joka koskettaa kaikkia aisteja. Ja vaikka taideteokset eivät ole Luojan luomaa, vaan ihmisen luomuksia, luovuus silti on Luojan lahjaa. Joten lisään listaan myös taiteen – tunnen onnellisuutta, kun taideteos koskettaa ja puhuttelee minua ja saa minut ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Onnistumisen kokemukset haastavissa tehtävissä onnellistavat minua. Samoin ihmisten hyväsydämisyys, erityisesti jos sitä ei ole osannut odottaa. Huumorin ja naurunkin, silloin kun ne lisäävät yhteisymmärrystä tai auttavat kestämään vaikeuksia, uskon olevan Jumalan antamaa lahjaa – näen ihmisen kyvyn huumoriin osana Jumalan luomaa järjestelmää, jonka kautta Hän ylläpitää ihmisen elämää. 

Pelkästään elossa oleminenkin tuntuu useimmiten hyvältä. Lempi vuorokaudenaikani on jo vuosia ollut aamu. On useimmiten ihanaa herätä uuteen päivään.

  Olen kuullut sanottavan, että onnellisuuden avain on kiitollisuus. Uskon sen pitävän paikkansa. Monet uskomattomatkin ihmiset käyttävät ilmausta "olen kiitollinen siitä, että...". Kenelle he ovat kiitollisia? Ehkä hekin vaistoavat, että joku on antanut nuo hyvät asiat heille?

"Kaikki katsovat odottaen sinuun,

ja sinä annat heille ruoan ajallaan.

Sinä avaat kätesi

ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:15-16)

Jumala on autuas ja täynnä ihanuutta

"Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps. 16:11; käännös 1933/38)

  Luin hiljattain artikkelin kristityn onnellisuudesta, ja siinä muistutettiin Jumalan olevan onnellinen ja autuas. "Jos Jumala ei olisi onnellinen, kuinka Hän voisi antaa ihmiselle onnellisuutta?", kirjoittaja kysyi. Jumala tuntee Raamatun mukaan muitakin tunteita, mm. vihaisuutta synnin takia, ja Jeesuksen kerrotaan olleen ihmisten takia murheellinen ja itkeneen sekä tietenkin kärsineen ristillä, mutta kyllä Jumala on kaikesta huolimatta autuas ja onnellinen, näin minäkin uskon.

Raamatun ns. vanhan käännöksen (1933/38) mukaan apostoli itse asiassa kuvailee Jumalaa autuaaksi (mm. 1 Tim. 1:11). Ajattelen autuuden olevan ylitsevuotava pyhä onnellisuuden tila, jossa vallitsee rauha ja ilo, ja kaikki on ikuisesti kuten pitää, eli hyvin. 

  Ajattelen autuuden olevan tunteena tavallaan sukua sille onnellisuudelle ja hyvälle ololle, jota Jumala on luomistekojensa kautta antanut ihmiselle, mutta autuus on paljon enemmän. Luotujen ja ajallisten asioiden kautta saatava onnellisuus on ailahtelevaa ja päättyy joskus, kun taas Jumalan autuus on pysyvää ja ikuista. Huolet ja pelot eivät varjosta autuutta.

Jeesuksen tuoman syntien anteeksiannon kautta Jumala antaa autuuden ihmiselle uskossa vastaanotettavaksi. Jumala tekee ihmisen autuaaksi, kun ottaa hänet omaksi lapsekseen. Hän antaa oman autuutensa ihmiselle, ja se täydellistyy kokonaan ihmisen koettavaksi sitten Taivaassa. Jotenkin näin uskon Raamatun perusteella.

Olla onnellinen vaikka kärsii – onko se mahdollista?

"Taivaassa minulla on sinut,

sinä olet ainoa turvani maan päällä.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,

Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:25-26)

  Ajattelen kristinuskoa usein "pahimman mahdollisen skenaarion" kautta. Onnellisuuden kohdalla se tarkoittaa kysymystä "entä sitten ne kristityt, joiden lähes koko elämä on ollut kärsimystä, vaikka jonkin kauhean sairauden takia?" Asaf puhuu psalmissa 73 nimenomaan vaikeuksistaan tässä maallisessa elämässä ja toteaa sitten "onneni on olla lähellä Jumalaa", ja Jeesus itse julisti autuaiksi murheelliset. (Matt. 5:4) 

Voivatko niin pahoin sairaat kristityt kuitenkin siis jotenkin olla onnellisia ja autuaita uskon kautta? Sellainen ihminenhän paitsi kärsii niistä sairauden aiheuttamista tuskista, on usein myös kyvytön nauttimaan Jumalan luomisessa antamista onnellistavista asioista. 

Kristinuskon ydinsanoma, evankeliumi Jeesuksen tuomasta pelastuksesta, palautuu lopulta juuri tähän kysymykseen kaikkien kristittyjen kohdalla. Tämän maallisen elämän onnellistavat jutut päättyvät joskus jokaisen kohdalla, ja useimmat vielä joutuvat kärsimään viimeistään kuoleman edellä. 

Autuuden tila ei ole omien kokemustemme varassa, vaan Jumalan pysyvää lahjaa, koimmepa sitä joka hetki tai emme, mutta tämän kirjoituksen aihetta ajatellen pohdin, voiko kärsivä kristitty myös ihan kokea onnea ja autuutta. Ja jos voi, mitä se on?

Vaikken itse taatusti ole kokenut pahinta mahdollista kärsimystä, olen oman sairauteni takia kärsinyt menneisyydessä paljon ja tietämättä, tulenko parantumaan oireistani (kuten lopulta kävi, Jumalan kiitos). Omalta osaltani voin sanoa, että koin silloinkin autuutta ja onnea, kaiken kärsimyksen keskellä. Se oli tulevaisuuteen suuntautuvaa toivoa ja uskonvarmuutta, että kaikki päättyy onnellisesti.

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani, 

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)