Luominen ja lunastus – pohdintoja ihmisen arvosta

  Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas – mihin ihmisen arvo perustuu? Miksi ihmiselämän arvo on niin suuri, ettei sitä voi mitata?

  Onko humanismia puhua mittaamattomasta ihmisarvosta?

Mihin perustuu luomuksen arvo?

  Vuosia sitten katsoin ystäväni kanssa scifi-elokuvan Blade Runner, joka kertoo dystooppisesta "tulevaisuuden maailmasta", jossa ihmiset sekä oikeaa ihmistä tarkasti muistuttavat replikantit eli synteettiset ihmisrobotit elävät rinnakkain. Jälkeenpäin keskustelimme siitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja mikä on ihmisarvon perusta. 

Pohdimme mm., kumman pelastaisimme palavasta talosta, vaikkapa kuolemassa olevan ihmisen vai terveen ihmisrobotin, jos kumpikin anelisi meiltä apua. Vastasin välittömästi, että pelastaisin ihmisen, vaikka kuinka sairaan ja lähellä kuolemaa olevan. En kuitenkaan osannut perustella vastaustani sen kummemmin kuin sanomalla vain, että toinen on oikea ihminen ja toinen ei. 

Miksi pelastaisin ihmisen, kun kumpikin olisi itsetietoinen, tunteva ja kommunikoiva olento, joka antaa kliinisiä elon merkkejä? Miksi olin niin varma siitä, että ihminen on arvokkaampi? Vasta paljon myöhemmin, ihan toisenlaisissa ajatuksissa Raamattua lukiessani, tajusin yhtäkkiä syyn: ihminen on Jumalan luoma, kun ihmisrobotti taas, vaikka se olisi kuinka taitavasti tehty, on vain ihmiskätten työtä. Kun pohditaan ihmisen arvoa, olennaista ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös se, kuka hänet on tehnyt.

"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27; 1933)

 

  Saattaa kuulostaa turhalta filosofoinnilta pohtia tällaisia, mutta pidän mahdollisena, että tulevaisuudessa, jos Jumala sallii maailmanmenon jatkuvan, tekoälyä onnistutaan kehittämään ja vähitellen tullaan valmistamaan yhä hienompia "ihmisrobotteja" (joiden prototyyppejä on jo nyt valmistettu). Silloin tällaiset kysymykset saattavat tulla laajemmin pohdittaviksi esim. lakia säädettäessä. Kuulostaa minustakin lähinnä scifi-elokuvan juonelta tällä hetkellä, mutta kuka tietää...

  Eivätkä nämä asiat koske pelkästään mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, vaan ovat tärkeitä jo nyt käytävässä keskusteluissa esim. abortista ja eutanasian laillistamisesta. Kun muistaa, että ihmisen arvo perustuu viime kädessä Luojaan, sitä ei voi ohittaa myöskään tapauksissa, joissa yksilö on biologisen kehitysvaiheensa tai vaikka jonkin sairauden takia kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan tai muuttunutta tahtoaan. 

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Hinta jonka Jumala maksoi meistä

  Ihmisen mittaamaton arvo siis perustuu Jumalaan, joka loi meidät omaksi kuvakseen. Miksi ajattelen, että ihmisen arvo on mittaamaton – niin suuri, ettei sitä voi mitata? Siksi, että Jumalan toiminnasta pystyy niin päättelemään. Kun Hän halusi lunastaa syntiset ihmiset omakseen, Hän antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Se oli ainoa tapa toteuttaa ihmisten pelastus, ja Jumala teki sen, koska rakasti ihmisiä niin paljon!

Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, mutta on ilmeistä, että Jeesus on niin arvokas, että on mielettömyyttä edes puhua rahasta samassa yhteydessä. Ja Jumala antoi Jeesuksen "lunnaiksi" meidän puolestamme.

  Vaikka ihmisen arvo on mittaamaton, meidän on kuitenkin muistettava, ettei ihmistä tule palvoa, vaan todellakin Häntä, joka loi ihmisen. Roomalaiskirjeessä kerrotaan, miten paha asia on, jos ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua Luojan sijaan. (Room. 1: 22-25) Ilman Jumalaa meitä ei olisi edes olemassa: ihmisen arvo on mittaamaton perustuen nimenomaan Jumalan luomistyöhön ja lunastukseen.  

  Mitä seurauksia sillä on ihmiselämän arvostamiselle, jos ja kun yhteisöissä laajalti hylätään Jumala ja Hänen sanansa? Ihmiselämän suojelemisen perusta rapautuu, mikä näkyy räikeimmillään abortin ja joissain maissa eutanasian oikeuttamisena ja laillistamisena. Esim. empatiaan, jonka Jumala antoi ihmisille elämän suojelemista ja heikompien auttamista varten, vedotaan usein juuri puolusteltaessa aborttia ja eutanasiaa.

Joskus törmää näkemyksiin, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä arvokkaita ja että pitäisi siirtyä arvottamaan ihmisiä esim. sen perusteella, kuinka hyödyllinen kukin on yhteisölleen. Tällaisia ajatuksia esittävät ihmiset usein lukevat kristinuskon "tasa-arvoperiaatteen" (siis edellä perustellun väitteen, että jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas) samaan syssyyn humanismin kanssa, vaikka samastus on kaukana totuudesta: humanismin tasa-arvokäsityksessä ihminen on kaiken mitta ja sitä myöten merkityksen ja arvon antaja omalle elämälleen, kun taas kristinuskossa kaiken perusta, myös ihmisarvon, on Jumala ja Hänen sanansa.

  Suuri osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei tunnusta uskoa Jumalaan eikä siten ehkä piittaa tässä kirjoituksessa kertomistani perusteluista ihmisarvolle, mutta mielestäni Raamatun mukaista näkemystä on siitä huolimatta tärkeää pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Voiko syyllinen tulla viattomaksi?

  Moni kaipaa viattomuutta tässä pahassa maailmassa, omia menneisyyden virheitään märehtien. Ihminen kuitenkin yleensä tietää, ettei menetettyä viattomuutta voi saada takaisin. Onko kaipuu siis täysin turhaa?

Kaipuu viattomuuteen

  Kauan sitten luin kirjaa, jossa kerrottiin miten viattomuus on ymmärretty filosofiassa vuosisatojen varrella. Kullakin filosofilla oli omat näkemyksensä vivahteineen, mutta yhteistä niille oli, että viattomuus oli vain teoreettinen käsite: paluu johonkin paratiisimaiseen alkutilaan, jota moderni sivilisaatio houkutuksineen ei ole turmellut – käytännössä mahdoton saavuttaa.

Perusajatus pitää paikkansa yksilönkin kohdalla: menettämäänsä viattomuutta ei voi saada takaisin. Viattomuus tarkoittaa syyttömyyttä eikä tehtyä pahaa saa tekemättömäksi. Silloinkin, jos viattomuus nähdään tietämättömyytenä, lapsenkaltaisuutena, aikuisen on mahdotonta palata menneisyyteen, aikaan, jolloin hän oli lapsi, joka ei tiennyt oikean ja väärän eroa. 

  Tästä huolimatta ihmisille on tyypillistä haluta nähdä itsensä viattomana. Joskus siihen pyritään kiistämällä pahat teot. Joskus viattomuuden rippeistä yritetään pitää kiinni selittämällä, että paha teko oli kyllä tehty alun perin hyvästä motiivista. Joskus kyseenalaistetaan moraalikäsitys eli esitetään, ettei teko olekaan paha, vaikka niin väitetään, vaan hyvä tai vähintään ok. Joskus ihminen vertaa itseään muihin, kuten tuomittuihin rikollisiin, ja vertailun tuloksena vähättelee omia pahoja tekojaan ja näkeekin itsensä lopulta melko hyvänä, jopa viattomana. 

Kaikissa tapauksissa ihmisen vihollinen on totuus: me kaikki olemme tehneet pahoja tekoja. 

  Vaikka halu nähdä itsensä viattomana ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin on meille ihmisille tyypillistä, uskon kuitenkin, että moni sitä yrittänyt tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole viaton. Ihminen, joka ei ajattele olevansa viaton, saattaa kaivata viattomuutta, ja viattomuuden kaipuu on hyvä asia. 

Tunnetussa joululaulussa sanotaan: "On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin". Onko toive turha, mahdoton toteuttaa? Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lapsenkaltaiseen viattomuuden tilaankaan ei voi palata, onko kaipuu viattomuuteen turhaa? 

Viattomuus kristinuskossa 

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

 Jos mielii selittää omat tekonsa parhain päin ja siltä pohjalta nähdä itsensä viattomana, Raamattu on viimeinen paikka, josta saa tukea pyrkimykselleen. Jumalan sanan mukaan me kaikki olemme syntisiä, ja Jumalan suhtautuminen syntiin on tinkimätön: synnin palkka on kuolema ja kadotus. Jopa pieni lapsi on luonnoltaan syntinen; kun hän kasvaessaan alkaa tehdä valintoja, hän alkaa tehdä myös vääriä valintoja.

Jumala ei myöskään anna ihmiselle mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin ja valita toisin, tehdä tekojaan tekemättömiksi, vaikka Hän on kaikkivaltias ja tekee ihmeitä. Se mikä on tehty, on tehty. Jos ajattelee viattomuutta paluuna jonnekin – lapsuuteen, menneisyyteen, tai koko ihmiskuntaa ajatellen paluuna paratiisiin ennen syntiinlankeemusta – sitä on mahdotonta saavuttaa, ja kaikki toivo viattomuudesta on turhaa. Miksi Raamatussa kuitenkin kerrotaan viattomuuden, syyttömyyden, mahdollisuudesta syntiselle?

Miten on mahdollista, että "synnit pyyhitään pois" niin kuin psalmissa 32 sanotaan? Kuten Jeesus sanoi, se mikä on mahdotonta ihmiselle, on mahdollista Jumalalle. 

Viattomuus, jota kristinuskossa tarjotaan syntiselle, ei ole paluuta jonnekin menneeseen, vaan sovitukseen ja anteeksiantoon perustuvaa. Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi, vaan Hän sovitti ne. Meidän pahat tekomme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä ja annettiin kuolemalle Hänessä. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ja nousi kuolleista.

Itse asiassa Jumala jopa kieltää ihmistä, joka jo on tunnustanut Hänelle menneet väärät tekonsa ja tehnyt niistä parannuksen, haikailemasta menneisyyteen enää! (mm. Jes. 43:18-19) Jumala kutsuu syntisiä selvittämään asiat Hänen kanssaan, jotta Hän voi vapauttaa heidät.

On vain yksi aine, joka pyyhkii syntimme pois: Jeesuksen veri. Sen ansiosta Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, saa Jumalan viattomuuden ja vanhurskauden omakseen.

"Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden." (2. Kor. 5: 21)

  

Jeesus on totuus

  Nuorena, ennen uskoon tuloani, pohdiskelin yhdessä vaiheessa paljon totuuden ja hyvyyden välistä suhdetta. Janosin hyvyyttä ja viattomuutta, mutta vaistosin, että esteenä oli totuus omista pahoista teoistani. Olin rauhaton. Maailma ja sen eri elämänfilosofiat ja uskonnot tarjosivat monenlaisia mielenrauhan lähteitä, uudenlaisia tulokulmia ja tapoja ajatella totuutta ja toisaalta hyvyyttä, mutta olin tyytymätön niihin. Vasta, kun evankeliumi avautui minulle, sain rauhan.

Kristinuskossa totuutta meidän pahoista teoistamme ei ohiteta, sitä ei vähätellä, sitä ei koeteta vääntää muuksi suhteellistamalla hyvää ja pahaa tai uudelleenmäärittelemällä sanoja, sen ei väitetä olevan harhaa, vaan se mikä on tehty, on tehty. Synnit voi kuitenkin saada anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Kun tunnustaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen, joutuu samalla tunnustamaan oman syntisyytensä. Uskosta Jeesukseen alkaa uusi elämä Jumalan lapsena, Hänen sanaansa luottaen.

Totuus on vihollinen sille, joka torjuu sen ja ripustautuu valheeseen, mutta sille, joka tunnustaa totuuden, se on ystävä. Ja Jeesus on totuus: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

  Minusta kristinuskon tarjoama viattomuus on ihanampi kuin huikeinkaan haavekuva viattomuudesta. Ajatus jopa paluusta paratiisiin kalpenee sen rakkauden rinnalla, jota Jumala osoitti lähettämällä Jeesuksen pelastamaan meidät. 

"– Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, 

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes. 1:18)