Pohdintoja ihmisen syntisyydestä

  Ihminen on perisyntinen, luonnoltaan täysin turmeltunut, hengellisesti kuollut. Adamin ja Eevan tottelemattomuuden takia jokainen ihminen syntyy Jumalan epäsuosioon, "vihan lapseksi". 

Syntisestä luonnosta juontuvat ihmisten syntiset teot. Ja synnin takia me kaikki ansaitsisimme joutua Helvettiin.

  Jumalan kiitos, kristinuskon sanoma ei pääty ihmisen syntisyyden toteamiseen.

Ihmisen perisyntisyys

  Minulla on ollut sitkeä taipumus ajatella kuten Eino Leinon runonsäkeessä sanotaan: "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista." Runo, Hymyilevä Apollo, kokonaisuudessaan kuvailee ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, hymyilemistä voimana jolla pystyy hallitsemaan maailmaa, lempeyttä ja laulua tienä ihmisten väliseen yhteisymmärrykseen maailmassa, jossa Jumala "on jokaisen sielussa". 

Olisi kieltämättä suloista elää tuollaisessa maailmassa ja olla Hymyilevän Apollon kaltainen ihminen, mutta todellisuus ei ole sellainen – ei ympäröivä maailma eikä kukaan meistä.

 Uskoon tuloni aikoihin minua oli alkanut kiinnostaa kristinuskon oppi ihmisen syntisyydestä. Lueskelin mitä teologit olivat kirjoittaneet ihmisen perisyntisestä luonnosta, joka palautuu aina ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemukseen Edenin puutarhassa, ja josta meidän syntitekomme juontuvat.

Mieleeni painui erityisesti tietty kohta luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kuvauksessa ihmisen perisyntisyydestä, koska se oli niin karua luettavaa: "ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa."

Lukiessani tuota tekstinkohtaa ensimmäisen kerran minua alkoi naurattaa, koska siinä niin kertakaikkisesti otetaan luulot pois. Kaikki ihmisluonnon hyvyyttä puolustelevat vastalauseet tyrmätään, ja ne ihmisen ominaisuudet, joita yleensä on esitetty ihmishyvyyden lähteiksi – äly, sydän, tahto – tyrmätään erityisesti.

Tällaisten opetusten tarkoitus ei ole masentaa ihmisiä, vaan saada meidät ymmärtämään mm., ettemme pysty tekemään mitään, mikä miellyttää Jumalaa hengellisesti. Taivaaseen ei voi päästä omin teoin ja ponnisteluin, vaan vain Jumalan armosta.

Ihminen tekee syntiä, koska on syntinen

 Ihmisen perisyntisyyttä ajatellessani tunsin myös helpotusta, koska koin, ettei minun enää tarvitse puolustella itseäni. Olin aina ajatellut, Eino Leinon runon tavoin, olevani pohjimmiltani hyvä ihminen, kunnes nuorena aikuisena tein niin pahan teon, etten päässyt siitä yli. Tein abortin synnin. Vaikka elämäntilanteeni oli vaikea, lapsen pitäminen ei olisi ollut mahdotonta.

En enää kehdannut enkä jaksanut yrittää vakuutella (lähinnä itselleni ja Jumalalle), että olen hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt sitä ja tätä pahaa. Syntisyyteni tunnustaminen vapautti minut puolustelusta ja selittelystä, joiden tarkoitus oli ollut saada minut näyttämään hyvältä ihmiseltä – mitä en enää voinut uskoa.

  Myös se, miksi maailma on niin hirveässä tilassa, sai selityksen ihmisen turmeltuneesta luonnosta: ei ole sattumaa, että ihmiskunta painiskelee sukupolvi toisensa jälkeen sekä yksityisten että yhteiskuntaan ja koko ihmiskuntaan vaikuttavien hirveyksien kanssa. Raamatun kuvaus syntiin langenneesta ihmiskunnasta vastaa sitä, mitä näen tässä maailmassa.

  Nykymaailmassamme vakuutellaan usein, humanismin ja tasavertaisuuden hengessä, että kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä, kunhan vain kaikille suodaan mahdollisuus siihen. Raamatussa taas opetetaan, että kaikki ovat yhtä pahoja – syntisiä, vailla Jumalan kirkkautta. Joten jos tasavertaisuutta kaipaa, niin raamatullinen, kristillinen ihmiskäsitys on sellainen: kaikki ovat syntyjään samalla viivalla syntisyyden suhteen eikä kellään ole aihetta ylpeilyyn.

"– Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan." (Room. 3:10-12)

Toivo Jeesuksessa

  Jos kristinuskon sanoma olisi vain sellainen, että ihminen todetaan luonnoltaan turmeltuneeksi syntiseksi, niin sehän olisi hyvällä syyllä perusta ihmisvihalle, itsevihalle, toivottomuudelle. Ihminen voisi vain ajatella, ettei hänellä ole mitään menetettävää, ja että hän voi saman tien jatkaa synnissä rypemistä vaikka kahta kauheammin.

Jumalan kiitos, näin ei ole.

  Jo se, että Jumala on luonut ja antanut elämän jokaiselle meistä, on suuri asia omanarvontunnon kannalta. Tarkoitan sitä, että vaikka joku kokisi olevansa turha ja ettei hänen kuuluisi edes olla olemassa, hänen silti kuuluu olla olemassa ja elää tässä maailmassa. Kaikkivaltias Jumala on tahtonut niin. Edellä lainaamissani tunnustuskirjoissakin tähdennetään, että me ihmiset perisynnin turmelemasta luonnostamme huolimatta olemme yhä Jumalan luomia ja Hänen huolenpitonsa kohteita.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)

  Ja vaikka olemme syntisiä ja ansaitsisimme joutua Helvettiin, kristinuskon sanoma on sanoma pelastuksen toivosta. Edellä totesin, että kaikki ihmiset ovat yhtä huonoja, siis syntisiä. On kuitenkin yksi ihminen, joka on vanhurskas ja synnitön, ja Hän on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Jeesuksen takia meillä on toivoa.

Jumala, koska Hän rakasti maailmaa, lähetti Jeesuksen meidän pelastukseksemme niin, että voimme saada syntimme anteeksi sekä saada lahjaksi Jumalan vanhurskauden, joka on Taivaaseen pääsyn edellytys.

 "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:22-25)

Jumala ei ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen heittänyt turmeltuneita syntisiä pois, Helvetin tuleen, vaan, kuten tunnustuskirjoissa sanotaan, ottaa ihmisen muovailtavakseen, rakkaan Poikansa kautta puhdistettavaksi synnistä, pyhitettäväksi ja pelastettavaksi.

Voiko syyllinen tulla viattomaksi?

  Moni kaipaa viattomuutta tässä pahassa maailmassa, omia menneisyyden virheitään märehtien. Ihminen kuitenkin yleensä tietää, ettei menetettyä viattomuutta voi saada takaisin. Onko kaipuu siis täysin turhaa?

Kaipuu viattomuuteen

  Kauan sitten luin kirjaa, jossa kerrottiin miten viattomuus on ymmärretty filosofiassa vuosisatojen varrella. Kullakin filosofilla oli omat näkemyksensä vivahteineen, mutta yhteistä niille oli, että viattomuus oli vain teoreettinen käsite: paluu johonkin paratiisimaiseen alkutilaan, jota moderni sivilisaatio houkutuksineen ei ole turmellut – käytännössä mahdoton saavuttaa.

Perusajatus pitää paikkansa yksilönkin kohdalla: menettämäänsä viattomuutta ei voi saada takaisin. Viattomuus tarkoittaa syyttömyyttä eikä tehtyä pahaa saa tekemättömäksi. Silloinkin, jos viattomuus nähdään tietämättömyytenä, lapsenkaltaisuutena, aikuisen on mahdotonta palata menneisyyteen, aikaan, jolloin hän oli lapsi, joka ei tiennyt oikean ja väärän eroa. 

  Tästä huolimatta ihmisille on tyypillistä haluta nähdä itsensä viattomana. Joskus siihen pyritään kiistämällä pahat teot. Joskus viattomuuden rippeistä yritetään pitää kiinni selittämällä, että paha teko oli kyllä tehty alun perin hyvästä motiivista. Joskus kyseenalaistetaan moraalikäsitys eli esitetään, ettei teko olekaan paha, vaikka niin väitetään, vaan hyvä tai vähintään ok. Joskus ihminen vertaa itseään muihin, kuten tuomittuihin rikollisiin, ja vertailun tuloksena vähättelee omia pahoja tekojaan ja näkeekin itsensä lopulta melko hyvänä, jopa viattomana. 

Kaikissa tapauksissa ihmisen vihollinen on totuus: me kaikki olemme tehneet pahoja tekoja. 

  Vaikka halu nähdä itsensä viattomana ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin on meille ihmisille tyypillistä, uskon kuitenkin, että moni sitä yrittänyt tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole viaton. Ihminen, joka ei ajattele olevansa viaton, saattaa kaivata viattomuutta, ja viattomuuden kaipuu on hyvä asia. 

Tunnetussa joululaulussa sanotaan: "On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin". Onko toive turha, mahdoton toteuttaa? Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lapsenkaltaiseen viattomuuden tilaankaan ei voi palata, onko kaipuu viattomuuteen turhaa? 

Viattomuus kristinuskossa 

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

 Jos mielii selittää omat tekonsa parhain päin ja siltä pohjalta nähdä itsensä viattomana, Raamattu on viimeinen paikka, josta saa tukea pyrkimykselleen. Jumalan sanan mukaan me kaikki olemme syntisiä, ja Jumalan suhtautuminen syntiin on tinkimätön: synnin palkka on kuolema ja kadotus. Jopa pieni lapsi on luonnoltaan syntinen; kun hän kasvaessaan alkaa tehdä valintoja, hän alkaa tehdä myös vääriä valintoja.

Jumala ei myöskään anna ihmiselle mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin ja valita toisin, tehdä tekojaan tekemättömiksi, vaikka Hän on kaikkivaltias ja tekee ihmeitä. Se mikä on tehty, on tehty. Jos ajattelee viattomuutta paluuna jonnekin – lapsuuteen, menneisyyteen, tai koko ihmiskuntaa ajatellen paluuna paratiisiin ennen syntiinlankeemusta – sitä on mahdotonta saavuttaa, ja kaikki toivo viattomuudesta on turhaa. Miksi Raamatussa kuitenkin kerrotaan viattomuuden, syyttömyyden, mahdollisuudesta syntiselle?

Miten on mahdollista, että "synnit pyyhitään pois" niin kuin psalmissa 32 sanotaan? Kuten Jeesus sanoi, se mikä on mahdotonta ihmiselle, on mahdollista Jumalalle. 

Viattomuus, jota kristinuskossa tarjotaan syntiselle, ei ole paluuta jonnekin menneeseen, vaan sovitukseen ja anteeksiantoon perustuvaa. Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi, vaan Hän sovitti ne. Meidän pahat tekomme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä ja annettiin kuolemalle Hänessä. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ja nousi kuolleista.

Itse asiassa Jumala jopa kieltää ihmistä, joka jo on tunnustanut Hänelle menneet väärät tekonsa ja tehnyt niistä parannuksen, haikailemasta menneisyyteen enää! (mm. Jes. 43:18-19) Jumala kutsuu syntisiä selvittämään asiat Hänen kanssaan, jotta Hän voi vapauttaa heidät.

On vain yksi aine, joka pyyhkii syntimme pois: Jeesuksen veri. Sen ansiosta Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, saa Jumalan viattomuuden ja vanhurskauden omakseen.

"Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden." (2. Kor. 5: 21)

  

Jeesus on totuus

  Nuorena, ennen uskoon tuloani, pohdiskelin yhdessä vaiheessa paljon totuuden ja hyvyyden välistä suhdetta. Janosin hyvyyttä ja viattomuutta, mutta vaistosin, että esteenä oli totuus omista pahoista teoistani. Olin rauhaton. Maailma ja sen eri elämänfilosofiat ja uskonnot tarjosivat monenlaisia mielenrauhan lähteitä, uudenlaisia tulokulmia ja tapoja ajatella totuutta ja toisaalta hyvyyttä, mutta olin tyytymätön niihin. Vasta, kun evankeliumi avautui minulle, sain rauhan.

Kristinuskossa totuutta meidän pahoista teoistamme ei ohiteta, sitä ei vähätellä, sitä ei koeteta vääntää muuksi suhteellistamalla hyvää ja pahaa tai uudelleenmäärittelemällä sanoja, sen ei väitetä olevan harhaa, vaan se mikä on tehty, on tehty. Synnit voi kuitenkin saada anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Kun tunnustaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen, joutuu samalla tunnustamaan oman syntisyytensä. Uskosta Jeesukseen alkaa uusi elämä Jumalan lapsena, Hänen sanaansa luottaen.

Totuus on vihollinen sille, joka torjuu sen ja ripustautuu valheeseen, mutta sille, joka tunnustaa totuuden, se on ystävä. Ja Jeesus on totuus: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

  Minusta kristinuskon tarjoama viattomuus on ihanampi kuin huikeinkaan haavekuva viattomuudesta. Ajatus jopa paluusta paratiisiin kalpenee sen rakkauden rinnalla, jota Jumala osoitti lähettämällä Jeesuksen pelastamaan meidät. 

"– Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, 

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes. 1:18)