Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmisyys. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. helmikuuta 2026

Tavallisia ihmisiä

  Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta, mikä tarkoittaa, että kenen tahansa meistä.

  Jopa itse Jeesus maailmassa ollessaan oli aikalaistensa silmissä yllättävän, suorastaan epäilyttävän tavallinen.


Tuulitakkimies kello neljän ruuhkassa

  Opiskeluaikoina minulla oli tapana viihdyttää itseäni katselemalla ihmisiä kun istuin iltapäivän ruuhkassa bussipysäkillä koulupäivän jälkeen. Päättelin ohikulkevien tuntemattomien ulkoisesta olemuksesta millaisia he mahtavat olla ja millaista arkea elävät. En tuijottanut vaan vaivihkaa havainnoin. 


Kuva: Pixabay / StockSnap


Jos ohi käveli vaikka hienosti pukeutunut keski-ikäinen nainen, kuvittelin että hän työskentelee ehkäpä tapahtumajärjestäjänä kulttuurialalla, hänellä on vaativa maku ja varakkaana rouvana hän on juuri matkalla Stockmannille ostamaan kalliita juustoja viikonlopun kutsuja varten. Tähän tapaan. Hieman nolottaa kertoa itsestäni tällaista, koska onhan omien ennakkoluulojensa ruokkiminen mielikuvituksella typerää ja vähän ylimielistäkin. Mutta tietystä syystä haluan kertoa tästä.

Nimittäin eräänä päivänä ihmisvilinässä käveli hyvin tavalliselta näyttävä mies tuulitakissa. Ajattelin että tuossapa on tavallinen ihminen: hän kulkee kenenkään huomaamatta tavallisissa asioissaan kello neljän ruuhkassa, tekemättä koskaan mitään huomiota herättävää. Ja juuri silloin, uskokaa tai älkää, mies pysähtyi, nosti kätensä kohti taivasta ja huusi kovaan ääneen "Kristus on noussut kuolleista!" Sitten hän jatkoi matkaansa. Ihmiset ympärillä vilkaisivat miestä, ja itse katsoin häntä hämmästyneenä. Sainpahan nenilleni, ajattelin. 

Nyt jälkeenpäin uskovaiseksi tultuani olen miettinyt että ehkä Jumala johdatti minut todistamaan tapahtumaa ja sen kautta omaa ennakkoluuloisuuttani. Ennakkoluuloihimme ja kokemuksiimme tavanomaisuudesta perustuvat luokittelut ovat tämän maailman juttu. Jumalan hengellinen todellisuus puolestaan toimii omalla tavallaan eivätkä siihen maailman luokittelut päde.

Lisäksi tapahtuma saa minut ajattelemaan sitä Raamatun opetusta, että Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta, mikä tarkoittaa että kenen tahansa meistä. Nyt olen itsekin uskovainen tuulitakkinainen. Meidän ei tarvitse olla erityisiä, silmää tekeviä, vaikutusvaltaisia tyyppejä tullaksemme kutsutuiksi Jumalan omiksi ja Hänen evankeliuminsa julistajiksi. 


"Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2. Kor.4:7)


Epäilyttävän tavallinen

  Jopa itse Jeesus, joka Jumalan Poikana sentään oikeasti oli ja on erityinen muiden ihmisten joukossa, oli kuitenkin yllättävän tavallinen aikalaistensa silmissä. Tavallisuus oli yksi syy miksi ihmiset suhtautuivat Jeesukseen epäilevästi.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan kuinka Jeesuksen julkisen toiminnan alkupuolella Hänen ihmeelliset puheensa herättivät ihmisissä ärtymystä. "Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän", Jeesus oli sanonut, sekä "Minä olen elämän leipä."

Ihmisissä herätti ärtymystä nimenomaan se, että näin ihmeellisiä asioita itsestään puhuva Jeesus oli ihminen, kuten he itsekin, ja kaiken lisäksi samalta paikkakunnalta, minkä vuoksi he tiesivät Hänen vanhempansa. "Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?" (Joh. 6:42)

Kun tavalliset ihmiset alkoivatkin kuunnella Jeesusta, vaikutusvaltaisessa asemassa olevat uskonnolliset johtajat eli ylipapit ja fariseukset raivostuivat "rahvaan ymmärtämättömyydestä". 

  Mutta tavallisesta ihmisyydestään huolimatta Jeesuksessa tunnistettiin olevan jotain ainutlaatuista. Jeesusta ensimmäisen kerran pidättämään lähetetyt miehet palasivat tyhjin käsin ja totesivat: "Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän." (Joh. 7:46) Ja ihmiset jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen opetusta Kapernaumin kaupungissa sapattina "olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan, sillä hän puhui niin kuin puhuu se, jolla on valta." (Luuk. 4:31-32)




tiistai 29. huhtikuuta 2025

Pohdintoja taiteesta: tekoäly vastaan ihminen

  En ole tekoälytaiteen ystävä. En edes siinä tapauksessa että se tulisi kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi, ylevämmäksi, loisteliaammaksi...

Kohdallani ei ole kyse tunneperäisestä asenneongelmasta tai muutosvastarinnasta, vaan minulla on järkiperäinen perustelu kannalleni. Keksin sen ajatellessani Jumalaa. 



 Kaksi ajatuksia herättävää keskustelua



Kuva: Pixabay / Mali Aroesti

  Katsoin mielenkiintoisen YouTube-videon. Esiintyvänä muusikkona jo parin vuosikymmenen ajan elantonsa ansainnut mies kertoi kokeilleensa musiikkia generoivaa tekoälyohjelmaa. Hän oli syöttänyt ohjelmaan kirjoittamansa laulunsanat sekä kuvauksia omista tunnetiloistaan säkeisiin liittyen. Tulos yllätti hänet myönteisesti. Hän piti tekoälyn tuottamasta kappaleesta niin paljon että teki siitä oman mies ja kitara -versionsa. 

Mutta hän tunsi piston omassatunnossaan: oliko kappale hänen omansa? jos hän esittää sen yleisölle, pitääkö hänen kertoa että se on tekoälyn tuotos? Hän tunnusti ettei itse koe kappaleen olevan hänen omansa, mutta koska hän kirjoitti sanoituksen, se on enemmän hänen kuin kenenkään muun...

Kommenttiosastossa joku arvioi, että tekoälyn generoima musiikki tullee kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi ja että tulevaisuudessa kukaties tulee olemaan lähinnä tekoälymusiikkia. Joku toinen vastasi toivovansa, ettei niin koskaan tule käymään, sillä se olisi valtava menetys ihmisyydelle. 

Voin vain kuvitella miten monin tavoin tekoälyohjelmat tulevaisuudessa pystyvät muokkaamaan ja yhdistelemään ääniä sekä generoimaan vaikkapa hämmästyttäviä päällekkäisiä sävelkuvioita. 1600-luvulla syntyneen Bachin luomukset ovat monitasoisuudessaan ja harmonisuudessaan ihmeellisen kauniita. Tekoälylle luulisi olevan helppo nakki generoida vielä monitasoisempia, mosaiikkimaisia äänimaisemia... Tosin tähänastisten näytteiden perusteella en itse ihan vielä jaksa uskoa että tekoäly tulisi koskaan tavoittamaan klassisen musiikin säveltäjäsuuruuksien tasoa.

  Toisessa nettikeskustelussa joku luonnehti tekoälyn generoimaa musiikkia yleisesti huonoksi. Joku tekoälytaidetta puolustava penäsi perusteluja ja sai vastauksen, joka oli kerännyt satoja tykkäyksiä: se on liian täydellistä, liian virheetöntä, ja siten elotonta. Nyökyttelin vastaukselle. Jälleen samaa mieltä. 

Mutta tekoälytyyppi esitti perustavanlaatuisia vastakysymyksiä: miksi täydellisyys ja virheettömyys on ongelma, ja miksi täydellisyys olisi yhtä kuin elottomuus? Kukaan ei vastannut.

Aloin itse miettiä vastauksia kysymyksiin. Miksi epätäydellisyys on taiteessa hyvä asia? Ei kai meidän tule päätellä, että virheet ja säröt sinänsä tuovat lisäarvoa taideteokseen? Jos näin olisi niin meidänhän periaatteessa tulisi pyrkiä tiettyyn virheiden vähimmäismäärään per luomus? Kuulostaa nurinkuriselta pyrkimykseltä. 

Pysyin kuitenkin kannassani. En ole tekoälyllä generoidun musiikin, tai ylipäätään tekoälytaiteen, ystävä. 

Mikä minua siinä oikein hiertää? 


Ei luomus itsessään...

  Joitain päiviä myöhemmin aloin löytää vastauksia. Olin juuri ajattelemassa erästä Jumalaan liittyvää asiaa, kun oivalsin: avaintekijä on luominen, luovuus ja luoja!

Uskon että meidän ihmisten olemassaolossa ja arvossa on luovuttamattoman olennaisena tekijänä Luoja. Emme olisi olemassa ilman Jumalaa. Emme ole olemassa sattuman aikaansaamana. 

Väitän että taiteessa, kuten musiikissa, niinikään luoja on luovuttamattoman tärkeässä osassa. Luovassa prosessissa seuloutuu esiin taiteilijan elämän merkityksellisiä kokemuksia, ajatuksia ja tunteita – muistoja, toiveita, pelkoja, iloa, rakkautta, surua, ihanteita... – ja nämä siirtyvät lopputuloksena syntyvään luomukseen suoraan ja epäsuorasti. Teoksesta ne voivat avautua vastaanottajille, siis toisille eläville ihmisille, joiltain osin yksilöllisesti, joiltain osin niin että nämä tunnistavat vaistonvaraisesti omia saman kaltaisia kokemuksiaan.

Me ihmiset olemme perineet luovuuden Jumalalta. Taide on luojansa kautta inhimillistä. Inhimillisyys on olennaista taiteessa niin, että ilman sitä taide ei ole oikeaa taidetta. 

Tekoälytaide ja se, että se hiertää niin monia ihmisiä, kenties tulee ajan mittaan työntäneeksi tapaa, jolla ajattelemme taidetta, uudelleen lähemmäs menneiden vuosisatojen romanttista ajattelua luovista taiteilijaneroista? Taiteessa ei ole kyse vain teoksesta sellaisenaan, vaan myös sen luojasta, hänen taiteellisesta lahjastaan ja luovasta prosessistaan. Tämä puolestaan saattaa saada ihmiset ajattelemaan myös lahjan antajaa...

  Luomisen kautta saa vastauksensa myös edellä mainitsemani hämmentävä kysymys virheiden arvosta tai merkityksestä taideteoksessa: virheet, epätäydellisyys, säröisyys ovat hyvä asia taideteoksessa siksi, että ne saavat kuuntelijan vaistonvaraisesti tunnistamaan, että kyseessä on ihmisen luomus, mikä puolestaan johtuu siitä ymmärryksestä että ihminen on aina, täydellisyyteen pyrkiessäänkin, virheitä tekevä. 

Säröisyys ei ole arvo sinänsä, vaan koskettava merkki siitä että taideteoksen luoja on ihminen. Maan tomusta Jumalan kuvakseen luoma, syntiin langennut ja rikkinäinen, täydellisen Jumalan elämänhenkäystä sielussaan kantava.


"Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa

kaikkialla hänen valtakunnassaan.

Ylistä Herraa, minun sieluni!" (Ps. 103:22)





tiistai 14. toukokuuta 2024

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.


Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 



Kuva: Unsplash / Jan Canty


Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.


Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.


Joseph Merrickin runonsäkeet 


"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 
en pelkäisi mitään pahaa, 
sillä sinä olet minun kanssani. 
Sinä suojelet minua kädelläsi, 
johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 


"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 
kaikkina elämäni päivinä, 
ja minä saan asua Herran huoneessa 
päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)





tiistai 2. huhtikuuta 2024

Sieluton ystävä – kriittisiä pohdintoja tekoälykeskustelusta

  Tekoälyn tuleminen laajasti ihmisten käyttöön ChatGPT:n muodossa on nostanut syvältä ihmisyydestä pinnalle taipumuksia ja oletuksia, jotka hämmästyttävät minua.



Hämmentäviä ilmiöitä 

  Vielä pari vuotta sitten pidin epätodennäköisinä, ja ainakin kaukaisina, tulevaisuusskenaarioina scifi-elokuvia, joissa ihminen loi itselleen merkityksellisen "ihmissuhteen" tekoälypersoonan kanssa. Ex Machina (2014) lienee näistä tunnetuimpia. Pidin elokuvia aina huvittavan epärealistisina: ei kai kukaan oikeasti tyytyisi suhteeseen pitkälle kehitetynkään tietokoneohjelman kanssa...


Kuva: Unsplash / Alexander Sinn


Nyt yhtäkkiä elämme maailmassa, jossa jotain tuon kaltaista on jo tapahtunut. Kuulin tapauksesta jossa ihmiset olivat luoneet romanttisia suhteita tekoälyn kanssa, jonka eräs yhdysvaltalainen yritys oli laittanut nettilevitykseen. Kun yritys sai tietää asiasta ja ohjelmoi tekoälyyn rajoituksia niin, ettei sitä enää voi käyttää moiseen tarkoitukseen (mm. seksiaiheinen sanasto rajattiin pois), nuo ihmiset kokivat sydämensä särkyneen! Tekoälytyttöystävät ja -poikaystävät eivät enää vastanneet lepertelyihin. 

  Tekoälykeskustelussa yleensä pohditaan sitä, miten uusi teknologia tulee ajan mittaan vaikuttamaan ihmisten ajatteluun. Itse en ole vielä edes ehtinyt ruveta pohtimaan tulevia vaikutuksia, kun siinä, mitä tekoälyn tuleminen on paljastanut jo tämänhetkisestä ihmisyydestä, on ollut niin paljon mietittävää. 

Teknologinen uutuus on nostanut pintaan sielullisia ilmiöitä, joiden olemassaolosta en tiennyt. 

Mikä selittää tekoälyn kanssa luodut "ihmissuhteet"? Yksinäisyys? Vai onko kyse omahyväisyydestä ja mukavuudenhalusta: halutaan kumppaniksi olio, joka muokkautuu käytössä juuri omien mieltymysten ja fantasioiden mukaiseksi, jolla ei ole omaa tahtoa eikä inhimillisiä heikkouksia? 

Pidin vastenmielisenä mainitsemaani elokuvaa Ex Machina. Nuori mies, tekoälykeksijän apulaiseksi päässyt koodari, "rakastui" tekoälyrobottiin, joka oli rakennettu hemaisevan nuoren naisen näköiseksi. Nuorukainen oli älykäs ja empaattinen, mutta kaiken kaikkiaan täyshöhlä.

Sivuhuomautuksena... Minusta on mielenkiintoista, että elokuvien tekoälyhahmot ovat lähes aina naispuolisia, yleensä hunajaäänisen nuoren naisen hahmoisia. Myös todellisen elämän tekoälyäänet ja -robotit vaikuttavat useimmiten olevan naispuolisia. Monet varmaan muistavat Sophian, ai-perustaisen humanoidirobotin, joka kiersi maailmaa vuonna 2016. Tekoälyrobottien edeltäjä, ensimmäinen ihmistä esittävä robotti vuodelta 1966, oli sekin naishahmoinen, nimeltään Eliza. Eikä toki pidä unohtaa Applen virtuaaliavustajia Alexaa ja Siriä. 


Tietokoneen sammuttaminen eettisenä ongelmana

  Vai onko kyse (uudenlaisesta) ajattelutavasta, jossa ihmisen ja tietokoneohjelman välillä ei nähdä olevan mitään ratkaisevan tärkeää eroa?

Myös tekoälykeskustelussa itsessään on noussut pinnalle joitain hämmentäviä oletuksia, joiden olemassaolosta tai ainakaan yleisyydestä en ollut tietoinen. Olen törmännyt niihin varsinkin tulevaisuuden mahdollisia kehityssuuntia koskevissa keskusteluissa, joissa puhutaan pitkälle kehitetystä tai itseorganisoituneesta tekoälystä – sellaisesta, joka sanoo olevansa tietoinen olento. 

Jotkut nimittäin väittävät että ei ole mielekästä tapaa erottaa toisistaan ihmisen tietoisuutta ja "tekoälypersoonan" tietoisuutta. Näille keskustelijoille eron tekeminen on suuri filosofinen pulma!

Aluksi tuumin, että ehkä he tavallaan tarkoituksellisesti, keskustelua herättääkseen, ongelmallistavat yksinkertaista asiaa. Nyt olen alkanut harkita mahdollisuutta, että osa ihmisistä ihan oikeasti painiskelee sellaisten kysymysten kanssa kuin että mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Esimerkiksi kuulin jonkun tekoälytutkijan pohtivan olisiko eettisesti hyväksyttävää sammuttaa tekoäly, joka sanoo olevansa tietoinen ja että sillä on tunteet ja että sitä loukkaa ja sille aiheutuu kärsimystä, jos sitä käyttävä ihminen sammuttaa sen, siis sulkee laitteen off-nappulaa painamalla.

Minulle vastaus on selviö: totta kai olisi, samoin kuin on eettisesti ongelmatonta sammuttaa mikä tahansa muukin tietokone tai vaikka taskulaskin. 

Se että tekoälypohjainen ohjelma prosessoi suuremman määrän informaatiota kuin tavallinen tietokoneohjelma tai taskulaskin, ei muuta asiaa miksikään. Kyseessä on kuitenkin vain ihmisen rakentama kone. Se ei ole elävä olento, se ei tunne kärsimystä (vaikka olisi ohjelmoitu sanomaan niin), sillä ei ole eikä kuulukaan olla oikeuksia yhteiskunnassa.

Vaikka tekoälytietokone olisi rakennettu ihmisen muotoiseksi ja näköiseksi ja sen omistaja sanoisi elävänsä parisuhteessa sen kanssa ja vaikka tekoäly itse sanoisi olevansa tietoinen, tunteva olento, se ei olisi tietoinen eikä tunteva eikä elävä eikä edes verrattavissa ihmiseen. Joten vaikka joku hakkaisi sen vasaralla tuusan nuuskaksi, hän syyllistyisi vain omaisuusrikokseen.

  Eniten ärsyttää kun joku yrittää empatiaan vetoamalla taivutella kaltaistani terveen järjen suhtautumista edustavaa ihmistä: ajattele nyt jos sinun tietoisuutesi joku yrittäisi sammuttaa väkivalloin – miltä sinusta tuntuisi? 

 

Kuva: Pixabay / geralt

Pidän hämmentävinä tuollaisia rinnastuksia. Ei koneita kohtaan ole mielekästä tuntea empatiaa. Myötätuntomme kuuluu ihmisille ja muille eläville olennoille. Rinnastukset ovat loukkaaviakin – olemmehan me ihmiset Jumalan kuvakseen luomia sielullisia olentoja!

Niin, tekoäly pitkälle kehitettynä versionakin on sieluton. Haluaisitko sinä sieluttoman ystävän tai elämänkumppanin?


"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7)




tiistai 5. lokakuuta 2021

Pohdintoja ihmisen syntisyydestä

  Ihminen on perisyntinen, luonnoltaan täysin turmeltunut, hengellisesti kuollut. Adamin ja Eevan tottelemattomuuden takia jokainen ihminen syntyy Jumalan epäsuosioon, "vihan lapseksi". 

Syntisestä luonnosta juontuvat ihmisten syntiset teot. Ja synnin takia me kaikki ansaitsisimme joutua Helvettiin.

  Jumalan kiitos, kristinuskon sanoma ei pääty ihmisen syntisyyden toteamiseen.



Ihmisen perisyntisyys

  Minulla on ollut sitkeä taipumus ajatella kuten Eino Leinon runonsäkeessä sanotaan: "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista." Runo, Hymyilevä Apollo, kokonaisuudessaan kuvailee ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, hymyilemistä voimana jolla pystyy hallitsemaan maailmaa, lempeyttä ja laulua tienä ihmisten väliseen yhteisymmärrykseen maailmassa, jossa Jumala "on jokaisen sielussa". 

Olisi kieltämättä suloista elää tuollaisessa maailmassa ja olla Hymyilevän Apollon kaltainen ihminen, mutta todellisuus ei ole sellainen – ei ympäröivä maailma eikä kukaan meistä.

 Uskoon tuloni aikoihin minua oli alkanut kiinnostaa kristinuskon oppi ihmisen syntisyydestä. Lueskelin mitä teologit olivat kirjoittaneet ihmisen perisyntisestä luonnosta, joka palautuu aina ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemukseen Edenin puutarhassa, ja josta meidän syntitekomme juontuvat.

Mieleeni painui erityisesti tietty kohta luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kuvauksessa ihmisen perisyntisyydestä, koska se oli niin karua luettavaa: "ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa."

Lukiessani tuota tekstinkohtaa ensimmäisen kerran minua alkoi naurattaa, koska siinä niin kertakaikkisesti otetaan luulot pois. Kaikki ihmisluonnon hyvyyttä puolustelevat vastalauseet tyrmätään, ja ne ihmisen ominaisuudet, joita yleensä on esitetty ihmishyvyyden lähteiksi – äly, sydän, tahto – tyrmätään erityisesti.

Tällaisten opetusten tarkoitus ei ole masentaa ihmisiä, vaan saada meidät ymmärtämään mm., ettemme pysty tekemään mitään, mikä miellyttää Jumalaa hengellisesti. Taivaaseen ei voi päästä omin teoin ja ponnisteluin, vaan vain Jumalan armosta.


Ihminen tekee syntiä, koska on syntinen

 Ihmisen perisyntisyyttä ajatellessani tunsin myös helpotusta, koska koin, ettei minun enää tarvitse puolustella itseäni. Olin aina ajatellut, Eino Leinon runon tavoin, olevani pohjimmiltani hyvä ihminen, kunnes nuorena aikuisena tein niin pahan teon, etten päässyt siitä yli. Tein abortin synnin. Vaikka elämäntilanteeni oli vaikea, lapsen pitäminen ei olisi ollut mahdotonta.

En enää kehdannut enkä jaksanut yrittää vakuutella (lähinnä itselleni ja Jumalalle), että olen hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt sitä ja tätä pahaa. Syntisyyteni tunnustaminen vapautti minut puolustelusta ja selittelystä, joiden tarkoitus oli ollut saada minut näyttämään hyvältä ihmiseltä – mitä en enää voinut uskoa.

  Myös se, miksi maailma on niin hirveässä tilassa, sai selityksen ihmisen turmeltuneesta luonnosta: ei ole sattumaa, että ihmiskunta painiskelee sukupolvi toisensa jälkeen sekä yksityisten että yhteiskuntaan ja koko ihmiskuntaan vaikuttavien hirveyksien kanssa. Raamatun kuvaus syntiin langenneesta ihmiskunnasta vastaa sitä, mitä näen tässä maailmassa.

  Nykymaailmassamme vakuutellaan usein, humanismin ja tasavertaisuuden hengessä, että kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä, kunhan vain kaikille suodaan mahdollisuus siihen. Raamatussa taas opetetaan, että kaikki ovat yhtä pahoja – syntisiä, vailla Jumalan kirkkautta. Joten jos tasavertaisuutta kaipaa, niin raamatullinen, kristillinen ihmiskäsitys on sellainen: kaikki ovat syntyjään samalla viivalla syntisyyden suhteen eikä kellään ole aihetta ylpeilyyn.


"– Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan." (Room. 3:10-12)



Toivo Jeesuksessa

  Jos kristinuskon sanoma olisi vain sellainen, että ihminen todetaan luonnoltaan turmeltuneeksi syntiseksi, niin sehän olisi hyvällä syyllä perusta ihmisvihalle, itsevihalle, toivottomuudelle. Ihminen voisi vain ajatella, ettei hänellä ole mitään menetettävää, ja että hän voi saman tien jatkaa synnissä rypemistä vaikka kahta kauheammin.

Jumalan kiitos, näin ei ole.

  Jo se, että Jumala on luonut ja antanut elämän jokaiselle meistä, on suuri asia omanarvontunnon kannalta. Tarkoitan sitä, että vaikka joku kokisi olevansa turha ja ettei hänen kuuluisi edes olla olemassa, hänen silti kuuluu olla olemassa ja elää tässä maailmassa. Kaikkivaltias Jumala on tahtonut niin. Edellä lainaamissani tunnustuskirjoissakin tähdennetään, että me ihmiset perisynnin turmelemasta luonnostamme huolimatta olemme yhä Jumalan luomia ja Hänen huolenpitonsa kohteita.


"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)


  Ja vaikka olemme syntisiä ja ansaitsisimme joutua Helvettiin, kristinuskon sanoma on sanoma pelastuksen toivosta. Edellä totesin, että kaikki ihmiset ovat yhtä huonoja, siis syntisiä. On kuitenkin yksi ihminen, joka on vanhurskas ja synnitön, ja Hän on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Jeesuksen takia meillä on toivoa.

Jumala, koska Hän rakasti maailmaa, lähetti Jeesuksen meidän pelastukseksemme niin, että voimme saada syntimme anteeksi sekä saada lahjaksi Jumalan vanhurskauden, joka on Taivaaseen pääsyn edellytys.


 "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:22-25)


Jumala ei ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen heittänyt turmeltuneita syntisiä pois, Helvetin tuleen, vaan, kuten tunnustuskirjoissa sanotaan, ottaa ihmisen muovailtavakseen, rakkaan Poikansa kautta puhdistettavaksi synnistä, pyhitettäväksi ja pelastettavaksi.