tiistai 28. heinäkuuta 2020

Onko kristinusko heikkojen ihmisten usko?

  Jotkut sanovat kristinuskon olevan heikkojen usko – mieleltään, itsetunnoltaan ja joskus ruumiiltaankin heikkojen ihmisten juttu. Kieltämättä kristinuskossa ihmisen opetetaan olevan syntinen, apua tarvitseva sekä Jumalan armon varassa. Mutta johtaako se heikkouteen ja surkeuteen?




"Heikkona olen vahva"


  Lukiessani Raamatusta kirjaimellisesti vahvuutta ja heikkoutta koskevia kohtia käy ilmeiseksi, että vastaus otsikon kysymykseen on myöntävä: kristinusko tavallaan on heikkojen ihmisten usko. Kaikissa lukemissani kohdissa tavalla tai toisella ilmaistaan uskovaisen olevan heikko ja tarvitseva, ja toisaalta Jumalan olevan hänen vahvuutensa, voimansa, apunsa, tukensa, turvansa, pelastuksensa...

Ehkä tunnetuimmat aihetta koskevat jakeet Raamatussa ilmaisevat kirkkaasti tämän periaatteen, nimittäin apostoli Paavali puhuessaan "lihaansa rusikoivasta pistimestä" eli jonkinlaisesta heikkoudestaan ja vaivastaan sanoo:

"Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä." (2. Kor. 12:8-10; käännös 1933/38)

  Toisaalta mielestäni olisi harhaanjohtavaa sanoa pelkästään, että kristinusko on heikkojen usko, koska totuushan on, että kaikki ihmiset ovat heikkoja. Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin; jokainen on joskus joutunut luovuttamaan.

Jokainen on joskus hävinnyt itseään vahvemmalle eli joutunut kokemaan suhteellista heikkoutta. Jokainen joutuu joskus kohtaamaan absoluuttisen heikkoutensa eli omien voimiensa ja kykyjensä kertakaikkisen rajallisuuden. Kaikki ovat myös luonnostaan syntisiä ja heikkoja vastustamaan kiusauksia. Ero on siinä, miten suhtaudumme omaan syntisyyteemme ja heikkouteemme – tunnustammeko sen, pyydämmekö apua, ja jos, niin keneltä?

  Kristinuskossa uskotaan Jumalaan, jonka voima on mittaamattoman suuri ja vailla vertaa. Jumala voi yliluonnollisesti antaa voimia sille, joka uskossa pyytää Häneltä apua.

Joten Jumala on vahva, kun taas ihmiset ovat toinen toistaan heikompia, ja kaikkien ihmisten kyvyt ja voimat ovat rajalliset. Toisaalta ne rajallisetkin kyvyt ja voimat ovat alun perin Jumalan antamia: Luoja on luonut niin uskovat kuin uskomattomat ja antanut meille lahjakkuuksia, kykyjä, kestävyyttä, sekä ravintoa ruumiillisten voimiemme uudistamiseen.

Huomattavan monissa Jumalan voimallisuutta koskevissa Raamatunkohdissa puhutaankin luomisesta. Jumala on Luoja – Hän loi maailman, taivaat tähtineen ja ihmisen omaksi kuvakseen. Luonto elämää ylläpitävine systeemeineen on Jumalan Sanan aikaansaamaa.

  Voimallisen Jumalan rakkaus meitä heikkoja ihmisiä kohtaan näkyy kirkkaimmin siinä, että Jumalan Sana tuli lihaksi eli Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman! Raamatussa sanotaan evankeliumia Jumalan voimaksi, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. (Room. 1:16)



"Minä en hylkää sinua -- Ole luja ja rohkea"


  Jumala siis on vahva, kun taas me ihmiset olemme heikkoja. Kristitty voi kuitenkin olla vahva Herrassa. Viimeksi mainitun takia vastaan ehkä sittenkin kieltävästi otsikon kysymykseen. Ilman Herraa kristitty olisi heikko, mutta Herran kanssa hän voi olla vahva, kestävä ja luja – sen takia voidaan toisaalta sanoa, että on kristitty vahva.

Paavali sanoo kokemastaan materiaalisesta niukkuudesta puhuessaan: "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13; 1933/38) Olivatpa olosuhteet niukat tai yltäkylläiset, päämäärä eli taistelu evankeliumin hyväksi on kaiken sen arvoinen, ja evankeliumin kautta hän itsekin oli saanut kestävyyttä Herralta vaikeissa olosuhteissa.

  Jotkut moittivat, että koska kristinuskossa "kaikki on armoa", seurauksena on välinpitämätön ja veltto elämänasenne, jossa lähinnä odotellaan Taivaaseen pääsemistä. Jos mielikuva kristityistä on tuollainen, ei mikään ihme, että jotkut sanovat kristinuskoa heikkojen uskoksi. Vaikka kaikki todella on Jumalan armoa, mielikuva ei vastaa sitä, mitä näen lukiessani Raamatusta uskovaisten elämästä.

Sitä paitsi Jumala kehottaa uskovaisia olemaan lujia ja rohkeita! Olennaista nähdäkseni on, että Hän ensin lupaa olla uskovaisen kanssa, hänen voimanaan ja apunaan, ja sen jälkeen käskee olla rohkea.

Näin näyttää olleen esimerkiksi Vanhan Testamentin Joosuan kohdalla. Joosuan oli määrä Mooseksen kuoltua johtaa israelilaiset luvattuun maahan eli ryhtyä erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään. Herra sanoi Joosualle "minä olen sinunkin kanssasi; minä en jätä sinua enkä hylkää sinua" ja sen jälkeen kehotti "Ole luja ja rohkea". (Joos. 1:5-6)

Herra ohjeisti Joosuaa tutkimaan Mooseksen antamaa lakia päivin ja öin, että hän osaisi sitä noudattaa, ja lopuksi vielä muistutti siitä mikä on kaiken perustana:

"Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin." (Joos. 1:9; 1933/38)

Uudessa Testamentissa apostoli muistuttaa kristittyjä: "Vahvistukaa Herrassa ja ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä". (Ef. 6:10) Ajattelen usein, että se, että evankeliumia yhä julistetaan maailmassa vihamielisestä vastustuksesta ja vainosta huolimatta on todistus kristittyjen vahvuudesta Herrassa.

"Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat eivätkä uuvu,
he vaeltavat eivätkä väsy." (Jes. 40:29-31)





tiistai 14. heinäkuuta 2020

"Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä" – pitääkö sanonta paikkansa?

  Kristinuskossa puhutaan runsaasti Jumalan rakkaudesta syntisiä ihmisiä kohtaan. On selvää, että Pyhä Jumala vihaa syntiä, mutta Raamatussa on joitain kohtia, joissa Jumalan sanotaan vihaavan myös vääryyden tekijöitä eli syntisiä ihmisiä. Siis vihaako vai rakastaako Jumala syntisiä?

  Rakastaako Jumala kaikkia ihmisiä vai pelkästään uskovaisia?


"Sinä vihaat väärintekijöitä"


"Kuutta asiaa Herra vihaa,
seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä,
viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia,
jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa
ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan." (Sananl. 6:16-19)

  Kirjoitan paljon Jumalan rakkaudesta, ja Raamatun mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8), mutta Raamatussa puhutaan lisäksi paljon Jumalan vihasta. Jumala, jonka olemus on rakkaus, vihaa sitä, mikä on vastoin Hänen olemustaan eli vastoin rakkautta. Jumala vihaa syntiä.

  Moni on kuullut kristittyjen sanovan "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä." Sanontaan nähden on ehkä yllättävää, että kirjaimellisesti Raamatussa kyllä sanotaan, ainakin parissa kohtaa, että Jumala vihaa väärintekijöitä:

"Jumala, sinä et siedä vääryyttä.
Pahat eivät saa sinulta suojaa
rehentelijät eivät saa astua sinun eteesi.
Sinä vihaat väärintekijöitä,
valheenpuhujat sinä tuhoat,
murhamiehet ja petturit sinä kiroat." (Ps. 5:5-7)

Olen itse aina käyttänyt tuota lausetta "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä", koska se ilmaisee niin selkeästi Jumalan anteeksiantavan ja rakastavan suhtautumisen ihmisiin. Kun ensimmäistä kertaa huomasin yllä siteeratun psalmin kohdan, ajattelin harmistuneena, voinko enää käyttää sanontaa.

Toisaalta Raamatussa kerrotaan lukuisissa kohdissa myös Jumalan rakkaudesta syntiseen! Mikä selittää näennäisen ristiriidan?

Tarkalleen ottaenhan rakastamisen vastakohta ei ole vihaaminen, vaan se, että ei rakasta. Eikä Raamatussa tietääkseni ole ainuttakaan kohtaa, jossa sanottaisiin, että Jumala ei rakastaisi jotakuta. Jumalan viha väärintekijöitä kohtaan ei siis kumoa sitä totuutta, että Hän samanaikaisesti rakastaa syntisiä.

Olen kuullut sanottavan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ajattelen itsekin niin ja nähdäkseni ajatus on linjassa Jumalan sanan kanssa. Jumala rakastaa ihmisiä, ja juuri siksi Hän ei suhtaudu meihin välinpitämättömästi, ei myöskään vääryyksiin joihin olemme syyllistyneet.

 Jumala ei vihaa ihmisiä sinänsä, vaan kuten psalmin 5 kohdassa sanotaan, Hän ei siedä vääryyttä, ja koska ihminen on se, joka vääryyden tekee, Jumalan viha kohdistuu myös ihmiseen. Syntiä ei voi erottaa ihmisestä, synnin tekijästä – ei muuten kuin syntien sovituksen ja anteeksiannon kautta, ja sen saa osakseen vain Jeesuksessa Kristuksessa, kun uskoo Häneen.



Rakastaako Jumala kaikkia?


"Kun minä katselen sinun taivastasi,
sinun sormiesi tekoa,
kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen,
että sinä häntä muistat,
tai ihmislapsi,
että pidät hänestä huolen?" (Ps. 8:4-5; käännös 1933/38)

  Raamatussa kerrotaan monin tavoin Jumalan rakkaudesta lapsiinsa eli uskovaisiin. Jeesuksen opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo toisille uskoville: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään." (1. Joh. 3:1)

  Jumala rakastaa lapsiaan, mutta rakastaako Hän kaikkia ihmisiä, siis niitäkin, jotka eivät (ainakaan vielä) usko Jeesukseen?

Minusta on mielenkiintoista, että juuri niissä lauseissa, jotka ihan erityisellä tavalla kertovat Jumalan rakkaudesta ja pelastuksen evankeliumin julistamisesta – siis pienoisevankeliumiksi kutsuttu Joh. 3:16 sekä Mark. 16:15-16 – Jeesus käytti sanoja, jotka sulkevat sisäänsä kaikki maailman ihmiset.

Joh. 3:16:ssa Jeesus sanoo, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa... Ja Markuksen evankeliumin tunnetuissa jakeissa Hän käskee opetuslapsiaan: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.

Voisiko tuota enää kattavammin sanoa? Ihan kuin Jeesus olisi sanavalinnallaan etukäteen torjunut ihmisten omat hölmöt järkeilyt, että sille tai sille yksilölle tai ryhmälle ei kannata tarjota sanomaa Jumalan pelastavasta rakkaudesta.

  Eli jos pohdit, rakastaako Jumala sinuakin, Raamatun vastaus on: kyllä. Silloin kysymykseksi jää: miten sinä vastaat Jumalan rakkauteen?

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16; käännös 1933/38)