tiistai 20. huhtikuuta 2021

Tunnetko kostonhalua?

  Voiko kostonhalussa olla jotain hyvää?

  Nelson Mandela sanoi: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee." Lausetta hoetaan usein vääryyttä kärsineille, kostonhaluisille ihmisille. Vaikka ajatus sinänsä pitää paikkansa, mikä siinä on pielessä? 

  Mikä on kristinuskon tie?


Samalla mitalla


"Mutta jos muuta vahinkoa tapahtuu, annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, ruhje ruhjeesta." (2. Moos. 21:23-25)

  

  Parikymppisenä lainasin yliopiston kirjastosta psykologian osastolta teoksen, jonka nimi oli muistaakseni Getting Even. Se käsitteli kostonhalua. En muista kirjan sisältöä tarkemmin, mutta muistan sen pääväitteen: kostonhalu sinänsä on hyvä asia, koska se on merkki oikeudentajusta. Näkemys oli mielestäni virkistävä, kostonhalusta kun harvoin sanotaan mitään myönteistä.

Kirjailija, joka oli oikeustieteen professori, määritteli kostamisen aivan oikein vääryyden takaisin maksamiseksi samalla mitalla, tilien tasaamiseksi kuten englannin to get even ilmaisee. Olen kuullut, että suomen kostaa-sana tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. 

Kostonhalu ei siis välttämättä ole merkki ilkeydestä ja pahantahtoisuudesta, jollaisiin tunnetiloihin se usein liitetään. Vääryyttä kärsineen kostonhalu on kyllä yleensä voimakkaan tunteellinen tila, joka saattaa yltyä suhteettomuudeksi ja raivoksi, mutta sen alkusyy on perusteltu oikeudenjano. Sanotaanhan Raamatussakin, Israelin laiksi vanhan liiton aikaan tarkoitetussa Mooseksen laissa, vääryyden rankaisemisesta: "Annettakoon silmä silmästä, hammas hampaasta" jne. Jakeissa ei käsketty ilkeyteen, vaan oikeuden toteuttamiseen! 

Jakeet ilmaisevat periaatteen, jonka mukaan tuomareiden tulee käsitellä vääryydet: rangaistuksen tulee olla oikeassa suhteessa rangaistavaan tekoon. Suhteettomuus kumpaankin suuntaan, teon liioitteluun tai sen vähättelyyn, on huono.

Olen kuullut, että Vanhan Testamentin ajan Israelissakin "silmä silmästä" -jakeet ymmärrettiin Jumalan antamaksi suhteellisuuden ja tasapuolisuuden periaatteeksi, eli niitä ei noudatettu kirjaimellisesti rikoksista tuomittujen hampaita kiskomalla ja silmiä sokeuttamalla. Käytössä oli Jumalan antama oikeudenkäyntijärjestelmä, jossa osapuolia kuultiin ja ruumiinvammojen aiheuttamisesta määrättiin omaisuuskorvauksia.

  Olen aina tykännyt fiktiivisistä kertomuksista, romaaneista ja elokuvista, joissa paha saa palkkansa. Itse kosto tai rangaistus ei kuitenkaan ole minua kiinnostava tapahtuma: jos tarina päättyy kostoon, saatan jättää loppuosan lukematta. En viihdy sellaisten kuvausten äärellä, joissa jotakuta vahingoitetaan ruumiillisesti tai henkisesti. Se riittää, että vääryys tunnustetaan sekä todetaan "tilit tasaavan" rangaistuksen olevan periaatteessa oikeudenmukaista.


Gandhin ja Mandelan neuvot

  Mahatma Gandhi sanoi: "'Silmä silmästä' tekee koko maailman sokeaksi." Toinen tunnettu ja paljon toisteltu neuvo on epäoikeudenmukaista apartheid-hallintoa vastaan taistelleelta ja sen vuoksi 27 vuotta vankilassa istuneelta Nelson Mandelalta: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee."

Gandhin ja Mandelan ajatuksia lainataan usein, kun yritetään auttaa ja neuvoa vääryyttä kärsinyttä, kostonhaluista ihmistä.

Tykkään Gandhin ja Mandelan lauseista todella paljon, mutta sellaisinaan ne eivät kelpaa minulle. Ne ovat viisaita ja pitävät paikkansa, mutta niiden hokemisessa ärsyttää, että ne jättävät varsinaisen vääryyden huomiotta. Niissä keskitytään pelkästään kostamisen yhteisöllisiin seurauksiin ja henkiseen hyvinvointiin. Ihan kuin vääryys olisi vain sen kohteeksi joutuneen yksityinen asia, oma ongelma, josta ei saa tehdä muiden ongelmaa. 

Oikeudenjanoista ihmistä saattaa turhauttaa, jos häntä opastetaan vain pidättäytymään kostamisesta sen hyödyttömyyden tai haitallisuuden perusteella, ja jätetään oikeudellinen puoli käsittelemättä. Näin on erityisesti silloin, kun vääryys ei ole maan lain mukaan rikos. Minua ainakin turhauttaa tuollainen ajattelutapa. Ihan kuin kärsitty vääryys ja siitä johtuva paha olo olisi vain jokin mielenterveysongelma, jota varten täytyy lukea mietelauseita, meditoida tai, jos muu ei auta, mennä terapiaan.

Hämmästyttävän usein neuvoja jopa sättii vääryyden kohdetta, että tämä edes miettii tapahtunutta enää: "Unohda se, hukkaat vain omaa aikaasi ja voimavarojasi miettimällä asiaa."


Kristinuskon tie

  Monet vaikuttavat luulevan, että Gandhin ja Mandelan viisaat neuvot ovat erityisen kristillisiä, mutta tarkalleen ottaen näin ei ole. Kristinuskossa ei kehoteta vääryyttä kärsinyttä pelkästään pidättäytymään kostamisesta, vaan antamaan anteeksi, ja jättämään mahdollisesti keskeneräinen riita-asia Korkeimmalle.

Kristinuskossa anteeksianto on tapahtuma, jossa vääryys todetaan vääryydeksi, luovutaan sen takaisin maksamisesta, ja sen sijaan valitaan anteeksianto. Keskiössä ovat väärä teko, sen osapuolet sekä Jumala – ei pelkästään vääryyttä kärsinyt ihminen, ei edes hänen henkinen hyvinvointinsa. 

Jokainen synti on syntiä myös Korkeinta vastaan. Jumala on antanut yhteiskunnan esivallalle tehtäväksi tuomita rikokset, mutta silloinkin, kun kyse on vääryydestä, joka ei ole maan lain mukaan rikos tai esivalta ei jostain syystä tuomitse rikosta, vääryyttä kärsinyt ei ole yksin: ainakin Jumala on läsnä ja näkee ja kuulee kaiken. 

  Kristinuskossa anteeksiannolla ja riita-asian jättämisellä Jumalalle on oikeustajun mukaisuuden lisäksi myös merkittävä henkisen hyvinvoinnin ulottuvuus. Vääryyttä kärsineet ja ilman maallista oikeutta jääneet ihmiset Vanhassa Testamentissa sanoivat usein jättävänsä asiansa Herralle, joka toteuttaa oikeuden. On suuri helpotus, kun ei tarvitse kantaa kaunaa, muttei myöskään tarvitse painaa vääryyttä villaisella. Apostoli Paavali kirjoitti ohjeissaan uuteen elämään uskovaisille:  


"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: 'Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan' – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)


  Kristinuskossa anteeksianto on ihmeellinen asia. Se on evankeliumin keskiössä, Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa: meistä jokainen on tehnyt syntiä Korkeinta (ja lähimmäistä) vastaan, mutta Hän valitsi antaa meille anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen perusteella. Jumalan anteeksianto on voimallista, aikaansaavaa, uutta luovaa, toivon sytyttävää, uuden elämän ehto ja alku. Pelkästään tämän muistaminen saa minut haluamaan antaa itsekin anteeksi, olla osa noin ihmeellistä todellisuutta.

Ihmisen on viisainta antaa anteeksi. Jeesus liittää meidän anteeksi antamisen toisillemme siihen, että Jumala antaa anteeksi meille (Matt. 6:14-15). 

  Onko uskovaisen anteeksianto täydellistä, niin kuin Jumalan? Ei, koska me ihmiset saatamme jo anteeksi annettuamme palata joskus ajattelemaan vanhaa vääryyttä ja tuntemaan sen synnyttämiä tunteita, vaikkemme peruisikaan anteeksiantoa. Jumala sen sijaan ei enää koskaan muista syntejä, jotka Hän on kerran antanut anteeksi (mm. Jes. 43:25 ja Miika 7:19). Anteeksi antaminen on meiltä Jumalan tahdon mukainen valinta, mutta vasta Taivaassa tulemme täydellisiksi rakkaudessa, jota myös anteeksi antaminen on.


"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi', mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia." (Matt. 5:43-45)




tiistai 6. huhtikuuta 2021

Ajatuksia rukouspyynnöistä ja -vastauksista

  Raamatussa meitä neuvotaan saattamaan kaikki, mitä tarvitsemme, uskossa rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.

  Miksi Jumala ei täytä kaikkia pyyntöjämme?

  Älkäämme unohtako kiittää Jumalaa. Kiitokseen on aina syytä.



Herran haltuun

  Vuosia sitten katselin netistä ateistien ja kristittyjen apologeettojen välisiä väittelyjä Jumalan olemassaolosta. Jotkut ateistit kysyivät: jos Jumala kerran on olemassa, missä on todistusaineisto selkeistä yliluonnollisista ihmeistä? Eikö meidän pitäisi ihan jatkuvasti nähdä yliluonnollisia tapahtumia ympärillämme?

Vastaus on mielestäni ilmeinen: kysyjä unohtaa, että Jumala on elävä persoona, jolla on tahto. Jumala ei ole ihmeitä tuottava kone, jonka nappeja painellaan. Jumala ei myöskään ole lainalaisuuksia noudattava luonnonvoima, joka toimii ärsyke -> reaktio -periaatteella, ja josta voisi johdonmukaisesti kerätä empiiristä todistusaineistoa.

Magiassa ja luonnonuskonnoissa ihminen suorittaa tietyt rituaalit ja antaa uhrit, ja sen jälkeen hän voi jäädä odottelemaan ihmeitä tapahtuvaksi elämässään. Kristinusko ei ole magiaa.

Jumala on persoona, jolla on tahto, tunteet, suunnitelmat, kaiken kattava ennaltatietäminen ja viisaus. Olen niin onnellinen tästä; olisi surullista ja kolkkoa, jos jumala olisi vain jokin persoonaton luonnonvoima. 

  Joskus uskovainenkin saattaa ihmetellä, miksi Jumala ei toteuta pyyntöä, joka on uskossa ja Jeesuksen nimessä Hänen eteensä tuotu eikä esteenä rukoukselle ole anteeksiantamattomuutta eikä mitään syntiä, josta ei ole tehnyt parannusta. Kaiken lisäksi Raamatun perusteella pyyntö on Jumalan tahdon mukainen, esim. pyyntö parantua sairaudesta, pyyntö että Jumala saisi uskottoman aviopuolison tekemään parannuksen tai avioparin pyyntö saada lapsia. Kaikki on niin kuin pitää, mistä kiikastaa?

Minusta silloinkin vastaus on samansuuntainen: Jumala on viisas, ennaltanäkevä, Hänellä on tahto sekä omat suunnitelmansa. Ei siis ole niin, että jos teemme kaiken oikein, toivomamme vastaus on taattu. Jeesus sanoi rukoilemisesta opettaessaan: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt. 6:8) Uskon että Jumala tietää meitä paremmin, mitä tarvitsemme.

  Miksi sitten pyytää yhtään mitään? Miksi meitä toisaalla Raamatussa neuvotaan pyytämään Taivaalliselta Isältä? Juuri siitä samasta syystä: Jumala on elävä persoona, Häneen voi vedota. Vaikka Jumalalla on omat suunnitelmansa, jotka Hän kyllä toteuttaa, en usko kaiken olevan lukkoon lyötyä.

  Uskon että kaikella on tarkoitus. En puhu epämääräisestä kohtalonuskosta, jossa tie vie jonnekin tuntemattomaan määränpäähän, ja siellä todetaan "ai, tämä oli se juttu", vaan uskon, että meille on Raamatussa kerrottu mikä se tarkoitus on. Se, että uskomme Jeesukseen ja uudestisynnymme Taivaallisen Isän lapsiksi ja että olisimme jollain tavalla todistuksena Jeesuksesta muille, on maanpäällisen elämämme tarkoitus eikä se, että olisimme täällä terveitä ja onnellisia ja että kaikki toiveemme täyttyisivät. 

Virressä 341b sanotaan: "Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi. Kiitos, että synneistäni vapahtavi Poikasi." Tällä tavoin ajateltuna Jumala on aina vastannut rukouksiini – joskus toiveideni mukaisesti, joskus niiden vastaisesti. Tärkeintä on kuitenkin Jeesuksen tuoma pelastus.

  Seuraavaksi kerron kahdesta tapauksesta, kun Jumala täytti pyyntöni sekä mitä olen niistä oppinut.


"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)


"Kaikukoon kiitoksenne runsaana"


  Luukkaan evankeliumissa kerrotaan hämmentävästä tapahtumasarjasta: Jeesus parantaa kymmenen spitaalista miestä, mutta vain yksi heistä palaa kiittämään. Tämän yhden kerrotaan ylistäneen Jumalaa suurella äänellä ja langenneen kasvoilleen Jeesuksen jalkojen juureen. Jeesus kysyi: "Missä ne yhdeksän muuta ovat?" ja sanoi sille yhdelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut." (Luuk. 17:11-19)

Ennen ihmettelin aina, miten on mahdollista, että ne yhdeksän muuta eivät tulleet kiittämään. Olivatko he niin innoissaan parantumisesta, että unohtivat (mutta miten voi unohtaa noin suuren asian?)? Eivätkö he osanneet yhdistää ihmeparantumista Jeesukseen (mutta hehän tiesivät Jeesuksen parantavan sairaita ja olivat Hänet nähdessään pyytäneet: "Jeesus, mestari, armahda meitä!")? Eivätkö he viitsineet nähdä sitä vaivaa, että olisivat etsineet Jeesuksen (mutta eihän heidän olisi tarvinnut kuin palata samaa tietä takaisin jonkin matkaa)? 

Vai eivätkö he uskoneet, että oli tapahtunut ihme, vaan selittivät parantumisen jollain muulla tavalla? Onko vielä muita selityksiä?

Pari vuotta sitten eräänä lauantaiaamuna heräsin voimakkaaseen huimaukseen: en pysynyt edes pystyssä. Minulla on MS-tauti, joka aina diagnoosiin johtaneesta rajusta pahenemisvaiheesta alkaen, eli vuodesta 2013, on ollut remissiossa eli rauhallinen. Edellinen pahenemisvaihe oli käynnistynyt juuri voimakkaalla huimauksella. 

Rukoilin Jumalaa, että Hän ottaisi pois oireen ja lopettaisi pahenemisvaiheen. Soitin äidilleni ja kerroin tilanteesta, ja aloin etsiä neurologian poliklinikan puhelinnumeroa kysyäkseni toimintaohjeet.

Mutta samassa hetkessä huimaus oli poissa! Lähdin kävelylle voidakseni arvioida toimintakykyäni paremmin ja totesin kaiken olevan täysin normaalisti. Kummallista – sairaudessani ei ollut koskaan ollut pahenemisvaiheen ulkopuolella moisia oireita (eikä ole tuon tapauksen jälkeenkään ollut). Jatkoin kävelylenkkiä kevätauringon paisteessa ja laitoin äidilleni helpottuneen viestin, että kaikki on sittenkin hyvin.

Vasta kuukausien päästä tajusin, että olin unohtanut kiittää Jumalaa. Olin niin kuin ne yhdeksän spitaalista parantunutta. Jotenkin olin vain unohtanut, ja sitten olin siirtynyt ajattelemaan muita asioita. Niin helposti se käy. 

  Puolisen vuotta sitten lähipiirissäni tapahtui erittäin vakava äkillinen sairauskohtaus. Leikkauksen ennuste oli melko kehno, ja mikäli se onnistuisikin, toipuminen olisi tilastojen perusteella hidasta ja erilaiset komplikaatiot todennäköisiä sen edetessä. Kun sain tietää sairauskohtauksesta, rukoilin Jumalalta apua Jeesuksen nimessä, ja tiedän muidenkin lähipiirissäni rukoilleen.

Siinä rukoillessani muistin Raamatusta kohdan, jossa Jeesus sanoi: "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24) Olen sen tyyppinen, että pysähdyn yleensä pohtimaan, mikä Raamatun lauseiden syvällinen tarkoitus on, mutta tällä kertaa olin niin hädissäni, ettei minulla ollut aikaa eikä keskittymiskykyä pohtia sen kummemmin, vaan puhuin Jumalalle kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen mukaan: kiitin Jumalaa siitä, että läheiseni parantui ja kiitin, että Jumala antoi leikkauksen (joka ei rukoillessani vielä edes ollut alkanut!) sujua niin erinomaisesti. 

Ja niin tapahtui! Leikkaus sujui hyvin, ja toipuminen oli nopeaa eikä edes tavanomaisia komplikaatioita ole ilmaantunut. Jälkitarkastuksen ultraäänellä tehnyt erikoislääkäri kehui leikkaustulosta erinomaiseksi. Myös läheiseni itse on ihmetellyt, miten hyvin kaikki on sujunut.

  Näistä tapauksista olen oppinut sen, että Jumala auttaa ja tekee ihmeitä nykyäänkin ja että aina tulee rukoilla, vaikka olisi niin hädissään, että keskittyminen on vaikeaa. Sekä erityisesti opin sen, että tulee kiittää Jumalaa. Raamatussa kehotetaan rukoilemaan aina kiittäen:


"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)