tiistai 24. maaliskuuta 2020

Murehtimisen synti – pohdintoja koronapandemian keskellä

  "Ihminen on syntynyt vaivaan niin kuin säkenet ovat syntyneet kohoamaan korkealle", Elifas totesi Jobin kirjassa. Se pitää paikkansa tässä langenneessa maailmassa niin uskovaisen kuin uskosta osattoman kohdalla.

Silti uskovainen ei saa murehtia. Miten lopettaa murehtiminen?




Jeesukseen uskova ei saa murehtia


  Kuuntelin pari päivää sitten saarnan siitä, miten kristityn tulisi suhtautua koronapandemian tuomiin uhkiin ja vaikeuksiin – terveydellisiin huoliin, huoleen läheisistä, huoleen taloudesta. Pastori opetti, että kristitty ei saa murehtia tämän maailman asioista, ja totesi murehtimisen olevan jopa synti.

Aluksi pastorin sanat kuulostivat minusta kylmäkiskoisilta – eihän sille sitä paitsi voi mitään, jos on huolissaan! Kuuntelua jatkaessani aloin kuitenkin olla samaa mieltä hänen kanssaan ja oma mielenikin keventyi.

Olin nimittäin jatkuvasti päivittänyt korona-aiheisia uutissivuja ja tilastoja sekä etsinyt netistä toimintaohjeita liittyen pitkäaikaissairauteeni ja lääkitykseeni. Kaiken kukkuraksi minulle oli puhjennut flunssaoireisto juuri omaehtoiseen kotikaranteeniin jäätyäni, joten tarkkailin huolissani oireitteni kehittymistä siltä varalta, että kyseessä on sittenkin koronatartunnan ensioireisto.

  Raamatussa opetetaan ajallisista asioista murehtimisen olevan kiellettyä uskovaisille, ja niihin kuuluvat myös koronapandemia uhkineen ja seurauksineen. Jeesus opetti niin mm. Matteuksen evankeliumin luvussa 6 (erityisesti jakeet 25-34), ja apostolikin muistutti seurakuntaa, että ei saa murehtia, vaan pitää viedä kaikki huolet Jumalalle rukouksessa (Fil. 4:6-7).

Mutta vaikka murehtiminen on uskovaiselle syntiä, en pidä kehotusta "Älkää mistään murehtiko!" Kymmenen Käskyn kaltaisena käskynä, vaan enemmänkin muistutuksena siitä, keitä kristittyinä olemme: olemme Jumalan lapsia.

 "Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:31-34)

  Se kielletty murehtiminen ymmärtääkseni tarkoittaakin toivottomuuteen ja synkkyyteen uppoutumista – sitä että näkee hamaan tulevaisuuteen katsoessaan vain kaiken pahan ja unohtaa Taivaallisen Isän, unohtaa olevansa Hänen lapsensa.

Jumalan lapsella ei ole syytä murehtia niin kuin toivoa ei olisi, koska Taivaallinen Isä pitää lapsistaan huolen halki tämän ajallisen elämän, ja kaikki tulee päättymään hyvin, iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Keskeinen syy, miksi murehtiminen on syntiä, onkin se, että se on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)


Murehtiminen on pakanoiden juttu

  Vaikka uskovainen sairastuisikin, kokisi järkyttäviä menetyksiä tai joutuisi taloudellisiin vaikeuksiin, Jumala on sen kaiken sekasorron keskellä lapsensa luja turva, lohtu ja toivo. Olen itse kokenut sen sairastuttuani ja voin vakuuttaa, että se on totta.

Toisin on niillä, jotka eivät usko Jumalaan. Jeesus opetti, että murehtiminen on pakanoiden juttu (Matt. 6:25-34). Hän ei tietenkään tahdo kenenkään joutuvan murehtimaan ja pelkäämään, vaan se oli Häneltä vain toteamus: jos uskoo koko elämänsä olevan tässä sekasortoisessa maailmassa, heikkojen ja erehtyväisten ihmisten käsissä, ja päättyvän ruumilliseen kuolemaan, ei ole ihmekään, jos murehtiminen täyttää koko elämän, varsinkin tällaisina aikoina.

Toisaalta Jumala vetää ihmisiä puoleensa usein juuri vaikeuksien keskellä. Moni on kertonut rukoilleensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä suurten murheiden ja pelon keskellä.

"– Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän." (Aam. 8:11)


Kuinka lopettaa murehtiminen?


"Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: »Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan.»" (Valit. 3:22-24)

  Jos kerran ajallisten ongelmien ja tulevaisuuden murehtiminen on syntiä, kiellettyä uskovaiselle, niin silloinhan murehtivan täytyy tehdä siitä parannus. Jeesus kehotti "älkää murehtiko huomisesta" – sen voi siis lopettaa. Miten?

Resepti on yksinkertainen: täytyy rukouksessa siirtää katseensa ajallisista murheista ja vaikeuksista Jeesukseen. Kokemusteni mukaan se täytyy tehdä tietoisesti sen sijaan, että vain tunnustelisi fiiliksiään ja odottelisi jotain tapahtuvaksi. Jeesus on se ihme, joka on tapahtunut!

Jeesus itse opetti meille Isä meidän -rukouksen (Matt. 6:8-15). Olemme Taivaallisen Isän lapsia sen kautta, että uskomme Häneen.

  Miksi Jeesukseen katsominen auttaa?

Yksi kristinuskon parhaista asioista tätä ajallista elämää ajatellen on minusta se, että kun katsoo Jeesukseen, näkee tämän elämän vaikeudet, sairaudet, kärsimykset ja synnit voitettuina. Jumalan Poika Jeesus syntyi ihmiseksi, kantoi syntimme ja sairautemme ristillä ja voitti kuoleman.

Tämän pandemian aikana, kun saamme jatkuvana virtana uutisia kärsimyksistä, kuolemasta ja viisaimpienkin ihmisten voimattomuudesta sen kaiken keskellä sekä näemme uutisissa asiantuntijoiden synkkiä ennusteita, olen miettinyt, että usko Jumalaan saattaa joillekuille näyttäytyä silmien sulkemisena pahalta todellisuudelta.

Kristinuskossa se ei ole niin, vaan Jeesukseen Kristukseen katsoessa näkee kyllä sen kaiken, mutta voitettuna. Sen takia kristittyinä voimme rohkeasti elää ja toimia tässä vaivaa täynnä olevassa maailmassa, auttaa lähimmäisiämme, valaa heihin toivoa sekä kertoa, mihin oma toivomme perustuu.

"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun." (Joh. 14:1; käännös 1933/38)





tiistai 10. maaliskuuta 2020

Persoonallinen Jumala vai persoonaton jumaluus?

  Miksi persoonatonta, panteistista jumaluutta opettavat uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Mitä jos kaipaa persoonallista, rakastavaa Jumalaa?

Kristinuskossa Jumala tulee ja pelastaa ihmisen yksin armosta – eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään sisäistä kehitystä?

  Tässä kirjoituksessa pohdin näitä kysymyksiä sekä löytämiäni vastauksia omaa etsikkoaikaani muistellen.




"Minun sieluni janoo Jumalaa"


  Joskus kysytään "eivätkö nykyihmiset kaipaa jumalaa?". Yksi mahdollinen vastaus on, että kaipaavat, mutta uskovat kaipuun olevan turhaa, vailla kohdetta, ja sen takia yrittävät sammuttaa sen.

Ehkä tämä on yksi syy aasialaisten ja toisaalta animististen luonnonuskontojen yleistymiselle länsimaissa? Niiden mukaan mitään itsestä erillistä ja itsen ulkopuolelta löydettävissä olevaa jumalaa ei ole olemassa. On vain kaikkialla läsnäoleva persoonaton jumaluus, ykseys, ja kunkin oma tietoisuus kuuluu siihen. Sen takia jumalaa ei ole mielekästä kaivata, vaan se tulee vain tiedostaa itsessään.

  Vaikka Aasian uskonnot erilaisine suuntauksineen kiinnostivat minua filosofisesti ennen uskoon tulemistani, ne eivät koskaan tuntuneet kutsuvilta, eivät vastanneet kokemuksiani ihmisenä eivätkä tuntuneet siltä, että ne täyttäisivät syvimmät tarpeeni, sydämen kaipuuni.

Muistan erään illan kirjastossa n. viisitoista vuotta sitten. Luin kirjaa, jossa opetettiin hindulaisuutta kysymys ja vastaus -parien kautta. Vastaajana oli guru, ja kyselijänä hänen oppilaansa. Kysymykset olivat ihmisiä yleisesti kiinnostavia (muistaakseni joukossa oli mm. "kuinka tulla onnelliseksi?"), ja gurun vastaukset olivat uskonnollisille teksteille tyypilliseen tapaan arvoituksellisia. Lopuksi oppilas kysyi, mistä jumalan löytää, ja siihen guru vastasi: "Se olet sinä!"

Vaikka ajatus tuntui omalla tavallaan innoittavalta haasteelta – psykologisesti, eettisesti ja moraalisesti – se ei ollut vastaus Jumalan kaipuuseeni. Etsikkoaikaa eläessäni minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot – juutalaisuus, kristinusko, ja islam – ja niiden persoonallinen jumalakäsitys sekä käsitys jumalasta luojana ja ihmisestä luotuna.

Uskoin aina, että kaipuullani on todellinen, minusta itsestäni ja uskostani riippumattomasti olemassa oleva persoonallinen kohde. Kaipasin sitä, Häntä: elävää Jumalaa.

  Varmaan kaikki ovat sketseissä, mainoksissa yms. nähneet rakastavaisten kaipuuta ja kohtaamista kuvaavan vanhan tv-kliseen: mies ja nainen juoksevat hidastetussa filmissä toisiaan kohti niityllä tai merenrannalla kädet ojennettuina, valmiina syleilemään toisiaan Tšaikovskin Romeo ja Julia -rakkausteeman soidessa taustalla.

Jos ajattelisi sen kuvaavan jumalakaipuuta, niin persoonatonta jumaluutta opettavien uskontojen versiossa juoksija näkisi kaipuunsa kohteen haihtuvan silmissään mitä lähemmäs häntä pääsisi, ja lopulta katoavan. Hän pysähtyisi, istuutuisi rantaviivalle ja syventyisi meditoimaan, harjoittamaan itsessään olevaa jumaluutta.

"Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?" (Ps. 42:2-3; käännös 1933/38)


Kristitty = ainaisesti epäkypsä pikkulapsi?


  Kristinuskossa aina korostetaan Jumalan armoa ja sitä, että Jumala on Pelastaja, joka tekee kaiken ihmisen puolesta. Eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään kypsymistä? Mitä jos haluaa haastetta, kasvaa ihmisenä? Itse ainakin halusin ja haluan edelleen.

Varsinkin verrattuna edellä mainittuihin uskontoihin, joissa ihminen itse harjoittein ponnistelee tiensä tavoitetilaan (mikä se onkaan) saattaa muodostua mielikuva kristitystä ainaisesti epäkypsänä ja holhottavana pikkulapsena, jossa ei tapahdu sisäistä kehitystä tietoisemmaksi ja vastuullisemmaksi ihmiseksi, koska "ei ole pakko".

Mielikuva on väärä. Paitsi ettei se vastaa kokemuksiani kristittynä, myöskään Raamatussa ei opeteta kristityn elämästä sillä tavalla.

Näiden pian kymmenen vuoden aikana, kun olen ollut uskossa, olen tullut kypsemmäksi ja rohkeammaksi, ajatellut enemmän valintojeni seurauksia ja elänyt tietoisempaa elämää kuin aikaisemmin. Toisaalta samaan tahtiin olen tullut yhä tietoisemmaksi myös omasta epätäydellisyydestäni ja syntisestä luonnostani (sekä sitä myöten yhä kiitollisemmaksi siitä, ettei pelastus ole omissa käsissäni).

Uudessa Testamentissa opetetaan paljon kristityn kasvusta ja uudesta elämästä kristittynä. Uskovaisia kehotetaan kasvamaan valon lapsina, uudistumaan mieleltään ja hengeltään, kypsymään Jeesuksen tuntemisessa ja Jumalan tahdon ymmärtämisessä, elämään viisaasti ja rakkaudellisesti sekä hillitsemään itsensä ja taistelemaan syntiä vastaan (mm. Ef 4:13-15, Ef. 4:23-24, Ef. 5:8-17, Hepr. 12:1-4). Jumala antaa voimia ja apua tähän kaikkeen.

Sekin, että kristityllä on Jeesuksen pelastustyöhön perustuen toivo, että lopussa kaikki käy hyvin, motivoi kestämään vaikeuksia, mikä puolestaan voi olla kasvattava kokemus.

"Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa." (2 Piet. 3:18)

  Eli kyllä kristityssä tapahtuu ja tulee tapahtua kasvua ja muutosta parempaan, vaikka pelastus onkin yksin Jumalan armosta. Kristityn muutos parempaan versoo siitä Jumalan armosta ja anteeksiannosta – pelastavasta rakkaudesta.



Miksi kristinuskon Jumala?


  Monissa persoonatonta jumaluutta opettavissa uskonnoissa seuraajia ohjataan ylittämään oman egon rajat itsessä olevan jumaluuden tavoittamiseksi. Minusta on mielenkiintoista, että kristinuskossa Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden luominen menee päinvastoin: Jumala oli se, joka ylitti rajan, kun Hän syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa ja sovitti syntimme.

Ajattelen, että Jumala kaikkivaltiudessaan, vanhurskaudessaan ja pyhyydessään on niin korkealla, että ainoa tapa, jolla me syntiin langenneet ihmiset voimme saavuttaa yhteyden Häneen on se, että Hän tekee sen. Ja Jeesuksessa Jumala teki sen konkreettisesti. Jeesuksessa Jumala tuli ihmisten luo, koska Hän rakasti ihmisiä.

  Edellä kirjoitin, että etsikkoaikanani minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot niiden persoonallisen jumalakäsityksen takia. Miksi minusta tuli kristitty, miksi aloin uskoa Raamatussa itsensä ilmaisevaan Jumalaan?

Kaipasin Jumalaa, joka rakastaa minua silloinkin, kun en ansaitse sitä; kaipasin Jumalaa, joka rakastaa kaikkia ihmisiä. Kaipasin Jumalaa, joka ei hyväksy minulta vääryyttä, vaan joka on vanhurskaudessaan ja pyhyydessään täydellisen tinkimätön. Kaipasin Jumalaa, joka on sovittunut väärät tekoni ja tarjoaa anteeksiantoa. Kaipasin Jumalaa, joka on rakastanut minua ensin, ja jonka rakkaudesta minun muutokseni parempaan versoo.

Vastauksen kaipuuseeni löysin Raamatun ydinsanomasta, evankeliumista:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)