Persoonallinen Jumala vai persoonaton jumaluus?

  Miksi persoonatonta, panteistista jumaluutta opettavat uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Mitä jos kaipaa persoonallista, rakastavaa Jumalaa?

Kristinuskossa Jumala tulee ja pelastaa ihmisen yksin armosta – eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään sisäistä kehitystä?

  Tässä kirjoituksessa pohdin näitä kysymyksiä sekä löytämiäni vastauksia omaa etsikkoaikaani muistellen.

"Minun sieluni janoo Jumalaa"

  Joskus kysytään "eivätkö nykyihmiset kaipaa jumalaa?". Yksi mahdollinen vastaus on, että kaipaavat, mutta uskovat kaipuun olevan turhaa, vailla kohdetta, ja sen takia yrittävät sammuttaa sen.

Ehkä tämä on yksi syy aasialaisten ja toisaalta animististen luonnonuskontojen yleistymiselle länsimaissa? Niiden mukaan mitään itsestä erillistä ja itsen ulkopuolelta löydettävissä olevaa jumalaa ei ole olemassa. On vain kaikkialla läsnäoleva persoonaton jumaluus, ykseys, ja kunkin oma tietoisuus kuuluu siihen. Sen takia jumalaa ei ole mielekästä kaivata, vaan se tulee vain tiedostaa itsessään.

  Vaikka Aasian uskonnot erilaisine suuntauksineen kiinnostivat minua filosofisesti ennen uskoon tulemistani, ne eivät koskaan tuntuneet kutsuvilta, eivät vastanneet kokemuksiani ihmisenä eivätkä tuntuneet siltä, että ne täyttäisivät syvimmät tarpeeni, sydämen kaipuuni.

Muistan erään illan kirjastossa n. viisitoista vuotta sitten. Luin kirjaa, jossa opetettiin hindulaisuutta kysymys ja vastaus -parien kautta. Vastaajana oli guru, ja kyselijänä hänen oppilaansa. Kysymykset olivat ihmisiä yleisesti kiinnostavia (muistaakseni joukossa oli mm. "kuinka tulla onnelliseksi?"), ja gurun vastaukset olivat uskonnollisille teksteille tyypilliseen tapaan arvoituksellisia. Lopuksi oppilas kysyi, mistä jumalan löytää, ja siihen guru vastasi: "Se olet sinä!"

Vaikka ajatus tuntui omalla tavallaan innoittavalta haasteelta – psykologisesti, eettisesti ja moraalisesti – se ei ollut vastaus Jumalan kaipuuseeni. Etsikkoaikaa eläessäni minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot – juutalaisuus, kristinusko, ja islam – ja niiden persoonallinen jumalakäsitys sekä käsitys jumalasta luojana ja ihmisestä luotuna.

Uskoin aina, että kaipuullani on todellinen, minusta itsestäni ja uskostani riippumattomasti olemassa oleva persoonallinen kohde. Kaipasin sitä, Häntä: elävää Jumalaa.

  Varmaan kaikki ovat sketseissä, mainoksissa yms. nähneet rakastavaisten kaipuuta ja kohtaamista kuvaavan vanhan tv-kliseen: mies ja nainen juoksevat hidastetussa filmissä toisiaan kohti niityllä tai merenrannalla kädet ojennettuina, valmiina syleilemään toisiaan Tšaikovskin Romeo ja Julia -rakkausteeman soidessa taustalla.

Jos ajattelisi sen kuvaavan jumalakaipuuta, niin persoonatonta jumaluutta opettavien uskontojen versiossa juoksija näkisi kaipuunsa kohteen haihtuvan silmissään mitä lähemmäs häntä pääsisi, ja lopulta katoavan. Hän pysähtyisi, istuutuisi rantaviivalle ja syventyisi meditoimaan, harjoittamaan itsessään olevaa jumaluutta.

"Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?" (Ps. 42:2-3; käännös 1933/38)

Kristitty = ainaisesti epäkypsä pikkulapsi?

  Kristinuskossa aina korostetaan Jumalan armoa ja sitä, että Jumala on Pelastaja, joka tekee kaiken ihmisen puolesta. Eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään kypsymistä? Mitä jos haluaa haastetta, kasvaa ihmisenä? Itse ainakin halusin ja haluan edelleen.

Varsinkin verrattuna edellä mainittuihin uskontoihin, joissa ihminen itse harjoittein ponnistelee tiensä tavoitetilaan (mikä se onkaan) saattaa muodostua mielikuva kristitystä ainaisesti epäkypsänä ja holhottavana pikkulapsena, jossa ei tapahdu sisäistä kehitystä tietoisemmaksi ja vastuullisemmaksi ihmiseksi, koska "ei ole pakko".

Mielikuva on väärä. Paitsi ettei se vastaa kokemuksiani kristittynä, myöskään Raamatussa ei opeteta kristityn elämästä sillä tavalla.

Näiden pian kymmenen vuoden aikana, kun olen ollut uskossa, olen tullut kypsemmäksi ja rohkeammaksi, ajatellut enemmän valintojeni seurauksia ja elänyt tietoisempaa elämää kuin aikaisemmin. Toisaalta samaan tahtiin olen tullut yhä tietoisemmaksi myös omasta epätäydellisyydestäni ja syntisestä luonnostani (sekä sitä myöten yhä kiitollisemmaksi siitä, ettei pelastus ole omissa käsissäni).

Uudessa Testamentissa opetetaan paljon kristityn kasvusta ja uudesta elämästä kristittynä. Uskovaisia kehotetaan kasvamaan valon lapsina, uudistumaan mieleltään ja hengeltään, kypsymään Jeesuksen tuntemisessa ja Jumalan tahdon ymmärtämisessä, elämään viisaasti ja rakkaudellisesti sekä hillitsemään itsensä ja taistelemaan syntiä vastaan (mm. Ef 4:13-15, Ef. 4:23-24, Ef. 5:8-17, Hepr. 12:1-4). Jumala antaa voimia ja apua tähän kaikkeen.

Sekin, että kristityllä on Jeesuksen pelastustyöhön perustuen toivo, että lopussa kaikki käy hyvin, motivoi kestämään vaikeuksia, mikä puolestaan voi olla kasvattava kokemus.

"Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa." (2 Piet. 3:18)

  Eli kyllä kristityssä tapahtuu ja tulee tapahtua kasvua ja muutosta parempaan, vaikka pelastus onkin yksin Jumalan armosta. Kristityn muutos parempaan versoo siitä Jumalan armosta ja anteeksiannosta – pelastavasta rakkaudesta.

Miksi kristinuskon Jumala?

  Monissa persoonatonta jumaluutta opettavissa uskonnoissa seuraajia ohjataan ylittämään oman egon rajat itsessä olevan jumaluuden tavoittamiseksi. Minusta on mielenkiintoista, että kristinuskossa Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden luominen menee päinvastoin: Jumala oli se, joka ylitti rajan, kun Hän syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa ja sovitti syntimme.

Ajattelen, että Jumala kaikkivaltiudessaan, vanhurskaudessaan ja pyhyydessään on niin korkealla, että ainoa tapa, jolla me syntiin langenneet ihmiset voimme saavuttaa yhteyden Häneen on se, että Hän tekee sen. Ja Jeesuksessa Jumala teki sen konkreettisesti. Jeesuksessa Jumala tuli ihmisten luo, koska Hän rakasti ihmisiä.

  Edellä kirjoitin, että etsikkoaikanani minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot niiden persoonallisen jumalakäsityksen takia. Miksi minusta tuli kristitty, miksi aloin uskoa Raamatussa itsensä ilmaisevaan Jumalaan?

Kaipasin Jumalaa, joka rakastaa minua silloinkin, kun en ansaitse sitä; kaipasin Jumalaa, joka rakastaa kaikkia ihmisiä. Kaipasin Jumalaa, joka ei hyväksy minulta vääryyttä, vaan joka on vanhurskaudessaan ja pyhyydessään täydellisen tinkimätön. Kaipasin Jumalaa, joka on sovittunut väärät tekoni ja tarjoaa anteeksiantoa. Kaipasin Jumalaa, joka on rakastanut minua ensin, ja jonka rakkaudesta minun muutokseni parempaan versoo.

Vastauksen kaipuuseeni löysin Raamatun ydinsanomasta, evankeliumista:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)