tiistai 25. helmikuuta 2020

Kaipaatko tulla rakastetuksi ehdoitta?

  Jokainen kiusattu tietää, miten pahalta tuntuu olla muiden silmissä liian huono ja jotenkin epämääräisesti vääränlainen.

Toisaalta olisiko sekään niin autuasta, että tulisi muiden hyväksymäksi vain siksi, että täyttää heidän asettamansa kriteerit?

  Onko olemassa ehdotonta rakkautta?




"Et täytä kriteerejämme – emme hyväksy sinua"


  Vuosia sitten näin dokumentin naisesta, joka yritti selvittää, miksi häntä aikoinaan kiusattiin koulussa. Nainen matkusti tapaamaan ja haastattelemaan entisiä koulukavereitaan ja kiusaajiaan. En muista enää, saiko hän vastauksen kysymykseensä, mutta muistan kohtauksen, jossa hän katseli kotivideota teinivuosiltaan ja kysyi: "Mikä tuossa tytössä oli muiden mielestä vikana?"

  On totta, että kiusaamisen syytä ei kuulu etsiä kiusatusta, vaan syy on kiusaajan, mutta naisen kysymyksen pystyy ymmärtämään: mitkä ovat ne syyt, joilla kiusaajat omassa mielessään oikeuttavat kiusaamisen itselleen? Surullisen usein kiusaaminen saa muutkin yhteisössä ajattelemaan, että kiusatussa on jotain vikaa ja että häntä on parempi karttaa.

  Kuten dokumentin nainen, kiusattu saattaa vuosikausia, pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä, hakea muilta ihmisiltä hyväksymisen kriteerejä ja pyrkiä epätoivoisesti täyttämään niitä.

Miksi muiden onnistumisia kehuttiin, mutta jos minä onnistuin, siitäkin keksittiin jotain arvosteltavaa tai kukaan ei ollut huomaavinaankaan? Miksi sille naurettiin, kun joku toinen kertoi hauskan jutun, mutta jos minä kerroin hauskan jutun, minulle hymähdettiin ja tuhahdettiin, kehotettiin pysymään hiljaa?

Miksi muiden virheisiin suhtauduttiin ymmärtävästi ja armollisesti, mutta minun tekemistäni virheistä muistuteltiin vuosia jälkeenpäin? Miksi muille annettiin heidän väärät tekonsa anteeksi, mutta minulle ei?

  Mitkä olivat ne kriteerit, joita en täyttänyt? Jos minulle vain olisi kerrottu, olisin yrittänyt muuttaa itseäni niiden mukaiseksi!

Vai olisinko?


"Täytät kriteerimme – hyväksymme sinut"


  The Twilight Zone -mysteerisarjan jakso Eye of the Beholder (vuodelta 1959) kertoo kuvitteellisesta yhteiskunnasta, jossa kauneuskriteerejä täyttämättömät yksilöt ohjataan kauneusleikkaukseen, ja jos toimenpide epäonnistuu, yksilö karkotetaan muusta yhteiskunnasta eristettyyn paikkaan, muiden hylättyjen "rumilusten" luo.

  Tarinan keskushenkilö on nainen, joka on osoittautunut toivottomaksi tapaukseksi: hän on liian kaukana kauneusihanteesta eivätkä lukuisatkaan toimenpiteet ole tuottaneet tulosta. Jakson alussa katsojalle näytetään pelkästään tuota onnetonta naista: hän istuu sairaalavuoteella kasvot siteillä peitettyinä.

Kun kirurgi ja hoitajat tulevat kertomaan huonot uutiset, nainen puhkeaa lohduttomaan itkuun. Hänelle ilmoitetaan, että hylättyjen paikasta joku tulisi iltaan mennessä noutamaan hänet.

Mutta tarinassa seuraa yllättävä käänne: kun kirurgi poistaa siteet, katsojalle käy ilmi, että nainen onkin ihan tavallisen näköinen ihminen, ja samassa paljastetaan, että kirurgi, hoitajat ja muut paikalla olevat taas ovat possunaamaisia "rumiluksia", joilla on nenän paikalla siankärsä! Sairaalan käytävällä on tv, jossa yhteiskunnan possunaamainen johtaja pitää puhetta yhdenmukaisuuden ihanuudesta possunaamaisten kansakunnalle.

Niinpä, kauneusihanteet muuttuvat, ja lopulta kauneus on katsojan silmässä. Kuitenkin tarinan mielenkiintoisin kohta on mielestäni ihan lopussa:

Kun toinen "rumilus" (ihan tavallisen näköinen mies) saapuu noutamaan naista, ympärillä seisovat possunaamaiset lääkärit ja hoitajat katselevat heitä yllättäen surullisen näköisinä. "Minä vien sinut muiden hylättyjen luo. Vien sinut paikkaan, jossa sinua rakastetaan", mies sanoo lempeästi naiselle. Kun hylätyt lähtevät, yksi hoitajista katsoo itkien heidän peräänsä.

Nähdessäni jakson ensimmäisen kerran jäin miettimään syytä hyväksyttyjen surullisuudelle – oliko se myötätunto hylättyjä kohtaan, sääli? Myöhemmin törmäsin netissä jakson analyysiin, jossa tulkittiin sen johtuvan kaipuusta: hekin halusivat paikkaan, jossa heitä rakastetaan ehdoitta.

Totta: nähtyään toisten joutuvan ulkonäön perusteella hylätyiksi he olivat alkaneet tiedostaa, että heidän oma hyväksytyksi tulemisensa oli vain tietynlaisen ulkonäön varassa.


Jumalan armo ja puolestamme täytetyt kriteerit 


"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

  On lopulta ihan sama, täyttääkö muiden kriteerit vai ei, jos se, mitä kaipaa, on ehdoton rakkaus. Ehtojen perusteella hyväksytty voi olla yhtä onneton kuin ehtojen perusteella hylätty.

Vastaus ehdottoman rakkauden kaipuuseen on evankeliumin ytimessä: Jumalan armo. Jumalalla ei ole ulkonäkö-, lahjakkuus-, varallisuus- tai temperamenttikriteerejä, kuten ihmisillä saattaa olla. Jumalan rikkaasta luomistyöstäkin voimme päätellä, että Hän rakastaa monimuotoisuutta, yksilöllisyyttä. Raamatun uskovaisissa ihmisissä on monenlaisia persoonia luonteeltaan ja ulkonäöltään.

  Mutta hetkinen... onhan Jumalalla silti ihan hirveästi kriteerejä, vaatimuksia! Nimittäin käskyjä: älä tapa, älä varasta, älä tee huorin, älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi jne. Ja Taivaaseen päästäkseen täytyy olla täysin synnitön! Toisaalta on ihan ymmärrettävääkin, ettei Jumala salli saman syntisen menon jatkuvan Taivaassakin, ikuisesti.

Evankeliumin viesti ei olekaan se, ettei Jumalalla ole mitään vaatimuksia, vaan se, että kaikki vaatimukset on täytetty puolestamme. Jumala itse, Pojassa Jeesuksessa, sovitti syntimme ja täytti kaiken puolestamme, koska Hän rakasti meitä. Ainoa mitä tarvitaan on, että otamme vastaan Jumalan ehdottoman rakkauden.

Jos tarjoamme Jumalalle omia ansioitamme Hänen rakkautensa hinnaksi, torjumme Hänen armollisen rakkautensa. Tai jos pelkäämme, että tulemme tekemiemme syntien takia hylätyiksi ja yritämme piiloutua Häneltä synteinemme, emme luota Hänen anteeksiantavaan rakkauteensa.

Jos sen sijaan otamme uskossa vastaan Jumalan rakkauden, Hän tulee ylösnousemuksen koittaessa kirkastamaan meidät niin, ettemme enää lankea syntiin, vaan olemme Jeesuksen tavoin täydellisiä rakkaudessa. Taivaassa tulemme ymmärtääkseni edelleen olemaan omanlaisiamme yksilöitä, mutta vain ilman syntiä.

  Miksi Jumala on rakastanut meitä niin paljon? En tiedä, mutta mieleeni tulee joitain kohtia Raamatusta. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen – luomisen kautta jokainen ihminen on tavallaan Jumalan "lapsi". Ja Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kerrotaan, että Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Armollinen, uskollinen rakkaus on Jumalan olemus.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)







tiistai 11. helmikuuta 2020

Mistä rakkaus alkoi?

  Osaako ihminen rakastaa toista, jos kukaan ei ensin ole rakastanut häntä?

  Rakkautta on selitetty mm. peilisolujen toimintaan perustuvalla empatialla ja pohjimmiltaan geenien itsekkyydellä, mutta silti laajalti myönnetään, että rakkaudessa on mystinen elementti.

  Mistä rakkaus on alun perin tullut maailmaan?




Rakastamisen kaksi koulukuntaa


"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 28:19)

  On sanonta: "Jotta kykenee rakastamaan muita, on ensin rakastettava itseään." Siinä on vinha perä: itsensä hyväksyminen, armollisuus itseä kohtaan sekä sen ymmärtäminen, että on arvokas, tekevät helpommaksi saman kaltaisen suhtautumisen myös toisiin.

Mutta sanonnassa lähdetään siitä, että itseään voi noin vain ruveta rakastamaan. Itsensä rakastamista tarjotaan varmana ratkaisuna rakkaudettomuuteen: katsos, rupeat vain rakastamaan itseäsi – siitä se lähtee! Sitä en ihan täysin allekirjoita.

  Luin kerran nettikeskustelua nimenomaan tästä sanonnasta, ja huomasin kuuluvani enemmänkin päinvastaiseen koulukuntaan: jotta kykenee rakastamaan itseään ja muita, on ensin saatava rakkautta toiselta.

Jotta voin katsoa toista armollisesti ja hyväksyvästi, rakastavasti, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua siten. Ja jotta voin itse katsoa itseäni niin, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua niin.

Kun joku keskustelijoista ilmaisi tämän näkemyksen, ajattelin heti, että kyllä, noin päin se menee. Joten alussa mainitsemani sanonta sittenkin kiepsahtaa toisin päin: kaiken rakastamiseni alku on siinä, että joku toinen on ensin rakastanut minua.

  Maailmassa on paljon pahaa, mutta kyllä rakkauttakin ihmisten välillä on: puolisoiden välillä, vanhempien ja lapsen välillä, ystävien välillä, joskus tuntemattomienkin välillä. Miten rakkaus on alun perin tullut tänne, jos tai kun ajattelee, ettei kukaan ole voinut sitä itse itseensä pumpata ja sitten lähteä jakamaan muille?


Rakkaus on enemmän kuin empatiaa


  Humanistinen, ateistinen näkemys rakkaudesta perustuu yleensä empatiaan, jota puolestaan on selitetty tieteellisesti mm. peilisolujen toiminnalla. Aivojen peilaamisjärjestelmien solut saavat ihmisen myötäilemään toisen ilmeitä, eleitä, liikkeitä, äänenpainoja, tunnetiloja.

Muistan opiskeluajoilta jännän peilaamisilmiön: aina kun joku luentosalissa vaihtoi istuma-asentoa, monelle muullekin tuli yhtäkkinen tarve vaihtaa samaan asentoon. Toisen hymyn, itkun, naurun ja äänensävyjen tarttuminen lienee tuttu esimerkki peilisolujen toiminnasta monille meistä. Peilaaminen helpottaa myötätuntemista, toisen kokemuksen ymmärtämistä, ja sitä kautta se lisää halua esim. auttaa.

Jotkut selittävät, että rakkaus perustuu pohjimmiltaan "geenien itsekkyyteen": se saa ihmisen rakastumaan, pariutumaan ja lisääntymään sekä suhtautumaan empaattisesti "oman heimon" jäseniin – joko geeneiltään saman kaltaisiin tai niihin, jotka katsotaan hyödyllisiksi oman geeniperimän leviämiselle. Tällä selitetään mm. yhteisöllisyyttä.

  Minusta rakkaus on kuitenkin enemmän. Ajattelen siis, että peilisolujen toiminnalla ja "geenien itsekkyydellä" on oma osansa kokonaisuudessa, mutta uskon ja tunnen rakkauden olevan muutakin. Rakkaus voi saada ihmisen esimerkiksi toimimaan uhrautuvasti tilanteissa, joita ei voida puhtaasti palauttaa noihin periaatteisiin.

Monet humanistisesti ja ateistisesti ajattelevatkin myöntävät, että rakkaus on aina osittain mysteeri – ei kokonaan mitattavissa ja järkeiltävissä.

  Uskon, että rakkauden alku on Jumalassa, joka loi ihmisen (kaikki ihmiset, myös ne humanistisesti ja ateistisesti ajattelevat) kuvakseen. Se kaikki biologinen, mikä on tieteellisesti mitattavissa, mukaan lukien geenit, sukupuoli ja lisääntyminen sekä ne peilisolut, on Jumalan luomaa. Sen kautta ilmenevä rakkaus on lähtöisin Luojasta.

  Rakkauden alku, se mystinen ulottuvuus, joka on ihmisten järkeilyiltä ja mittalaitteilta usvan peitossa, on Jumala.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.»" (1 Moos. 1:27-28)


"Siinä on rakkaus..."


  Vaikka empaattista ja kiintymykseen perustuvaa rakkautta sekä parisuhderakkautta on maailmassa, meissä ihmisissä on myös paljon armottomuutta itseä ja toisia kohtaan, itsen ja toisen arvottomana näkemistä, vihaa, pelkoa, epäluottamusta... Jo ensimmäisessä sukupolvessa Jumalan kuvaksi luotu ihminen lankesi syntiin.

Uskon, että jokaisessa ihmisessä on Jumalan antamaa rakkautta jo luomisen kautta, mutta Raamatussa myös kerrotaan, että Jumala antoi rakkautensa lähettämällä meille Jeesuksen tänne langenneeseen maailmaan. Opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo suoraan:

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; käännös 1933/38)

  Jumala on se, joka rakasti ensin. Jeesuksen kautta rakkaus tuli maailmaan. Paitsi että Jumala loi maailman Sanallaan, joka on Jeesus, Hän lähetti Jeesuksen tuomaan pelastuksen syntien sovituksen kautta.

Olen saanut kokea romanttisen rakastumisen puolin ja toisin, tuntenut empatiaa ja ollut toisten empatian kohteena lukemattomia kertoja sekä saanut kasvaa elämänmittaisissa kiintymyssuhteissa rakkaisiin ihmisiin, mutta kaikkein syvintä rakkautta olen tuntenut siinä, että Jumala on rakastanut minua ja antanut anteeksi syntini.

Joskus kristitytkin sanovat toisilleen: älkäämme aina jauhako synnistä, syntien sovituksesta ja Jeesuksen ristinkuolemasta – puhukaamme mieluummin Jumalan armosta ja rakkaudesta, iloisista asioista.

Uskon kuitenkin, että vaikka Jumalan armo ja rakkaus ovat paljon muutakin, syntien sovitus on edellytys sille, että se kaikki muukin ihanuus avautuu ihmiselle. Syntien sovitus ei ole kaiken lopputila, mutta se on Jumalan rakkaussuhteen alku jokaiselle, joka sen ottaa uskossa vastaan. Jeesus nousi kuolleista, ja meitäkin, jotka uskomme Häneen, odottaa ylösnousemus Taivaallisen Isän luo, ikuiseen iloon!

  Kun ihminen on saanut Jumalalta rakkautta sydämeensä syntien anteeksiannon kautta, hänen tulee antaa sitä muillekin. Johannes jatkaa:

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; käännös 1933/38)