Voiko kohtaloaan muuttaa?

  Eräänä aamupäivänä kymmenen vuotta sitten tein itselläni filosofisen kokeen. Halusin selvittää, pystynkö muuttamaan kohtaloani.

  Jeesuksen sanat ihmisen tahdonvoimasta ja heikkoudesta kuvaavat täydellisesti tosiasiallista tilaamme.

Filosofinen ihmiskoe

  Tein itselläni filosofisen kokeen. Tästä on reilu kymmenen vuotta. Niihin aikoihin voin tosi huonosti, olin masentunut ja ihan ruumiillisesti väsynyt mm. MS-tautini ja monenlaisten huolien takia. Olisin halunnut harrastaa liikuntaa mutta olin niin uupunut etten koskaan vain saanut lähdettyä kävelylenkille.

Kuva: Unsplash / Diego Romeo

Eräänä aamuna herättyäni mielessäni oli kirkkaana lannistava ajatus: on kiveen hakattu etten tänäänkään tule lähtemään lenkille. Ajatus oli sanoiksi pukeutunut seuraus pitkään kypsyneestä äärimmäisestä turhautuneisuudesta tilanteeseeni. 

Sanonta "kiveen hakattu" ilmaisi että tilanteeni on varma, lopullinen ja muuttumaton. Toisin sanoen minun oli tullut aika myöntää itselleni, etten kerta kaikkiaan jaksa lähteä lenkille minään päivänä. Sen sijaan, että olisin suunnitellut lähtemistä ja epäonnistunut ja illalla harmitellut saamattomuuttani kuten kaikkina aiempina päivinä jo pitkän aikaa, oli tullut aika että hyväksyn kohtaloni.

Mutta jotain outoa tapahtui. Nimittäin heti sillä hetkellä kun ajattelin, että minun on aika hyväksyä kohtaloni, se kiveen hakattu kirjoitus, mieleeni juolahti toinen ajatus, ehkä vähemmän kirkas, mutta hyvin dramaattinen: tänään minun on lähdettävä lenkille, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tunsin että kyseessä on suuri filosofinen koe, jossa minulle ratkeaa, onko minulla vapaata tahtoa vai ei. Olenko kohtaloni vanki vai en?

Minussa heräsi vahva tarve uhmata kohtaloani, muuttaa sitä. Uhmastani huolimatta ruumiillinen tilani ei kuitenkaan ollut muuttunut mihinkään. Joten uupumuksesta huokaillen ja siellä täällä tuntuvia kolotuksia ääneen sadatellen puin kengät ja takin päälleni... ja lähdin lenkille.

Tein vain lyhyen kävelyn, mutta olin niin iloinen! Olin muuttanut kohtaloani.

  On kolme tapaa nähdä, mitä tuona päivänä tapahtui. Ensimmäinen on, että ei ole kohtaloa joten mitään kiveen hakattua kirjoitusta ei ollutkaan – luulin vain että sellainen olisi. Tämän näkemyksen mukaan en todellisuudessa muuttanut mitään. 

Toinen tapa on, että kohtalo on olemassa, mutta sitä ei voi muuttaa, vaan se toteutuu aina jotain kautta. Tämän näkemyksen mukaan se mikä oli kiveen hakattu oli itse asiassa se että tulen sinä päivänä lähtemään lenkille, ja se sitten toteutui. 

Kolmas näkemys on, ja tähän uskon itse, että jonkinlainen kohtalo on olemassa, mutta sitä voi muuttaa. Oli todella kiveen hakattu, että en lähtisi lenkille, mutta hioin kiveen hakatun kirjoituksen pois lähtemällä lenkille. Uskon tähän näkemykseen vaistonvaraisesti. 

  Suomen kielen mahdollistama partitiivimuoto on tässä tärkeä. Lauseeni ei ole "muutin kohtaloni", vaan "muutin kohtaloani". Muutin sitä vähäsen. Muutin sitä sen verran, että nyt tiedän sen olevan muutettavissa. 

"Tahtoa ihmisellä on..."

  Siihen en nimittäin usko, että ihminen pystyisi vain lujasti päättämällä, tahdonvoimalla, muuttamaan koko elämänsä. On lukematon määrä tekijöitä, sellaisia jotka ovat tiedossamme ja sellaisia joita emme edes tiedä, jotka yhdessä aiheuttavat sen, mitä edellä kutsuin jonkinlaiseksi kohtaloksi. 

Joten filosofinen kokeeni ei johtanut tahdonvoiman ylistykseen. Kokeen ja sen tuloksen suurin anti oli, että uskoni ihmisen vapaaseen tahtoon ja valinnanvapauteen, vaikka kuinka rajalliseen, konkretisoitui, lujittui. Sain uutta uskoa omaan toimijuuteeni ja jonkinasteiseen valtaan omassa elämässäni.

  Jeesus toteaa Matteuksen evankeliumissa: 

"Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko." (Matt. 26:41)

 

Jeesuksen sanoissakin on tuo partitiivimuoto. Ihmisellä kyllä on sitä tahtoakin, jonkin verran ja joskus ehkä paljonkin, mutta olemme myös heikkoja emmekä aina pysty toimimaan niin kuin tahdomme. Olemme paitsi syntisiä, myös ihan aivotoiminnaltamme ja ruumiillisilta kyvyiltämme ja voimiltamme vajavaisia.

Ei minunkaan elämässäni tuona päivänä tapahtunut mitään suurta käännettä, että olisin siitä lähtien joka päivä, tai edes joka toinen päivä, ruvennut käymään lenkillä ja sen myötä kaikki olisi muuttunut. Kuitenkin jonkinlainen hidas prosessi lähti liikkeelle. Seuraavien vuosien kuluessa aloin liikkua hiljalleen enemmän ja enemmän, sain uuden lääkkeen MS-tautiin, sain tukea muilta ihmisiltä, sain apua Jumalalta. Tämän kaiken seurauksena harrastan nykyään liikuntaa aktiivisesti, ja mielialani on hyvä.

  On vielä eräs merkittävä kysymys: mikä taho oli hakannut kiveen sen kirjoituksen, jonka hioin pois lenkille lähtemällä? Jumala se ei ole: en usko että me ihmiset pystymme muuttamaan Jumalan päätöksiä, ja sitä paitsi miksi Jumala muka olisi halunnut estää minua lähtemästä lenkille? Vastaus on, että minä itse, olosuhteitteni lannistamana, olin hakannut kiveen sellaisen kohtalon, ja minä itse myös muutin kohtaloani, koska uskoin että Jumala on antanut minulle tahdonvapautta.

Pohdintoja kristinuskosta ja patriarkaalisuudesta

  Pohdin, millä perustein kristinuskoa voidaan pitää patriarkaalisena uskontona. 

Paimen ja opettaja

  Suoritin aikoinani jonkin verran naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) kursseja yliopistossa. Erilaisista feministisen kritiikin suuntauksista pidin mielenkiintoisimpana ns. toisen aallon eli 1960-80-lukujen feminismiin kuulunutta radikaalifeminismiä, jossa vastustettiin patriarkaattia. Joidenkin näkemysten kanssa olin samaa mieltä, joidenkin kanssa eri mieltä. 

Kuva: oma / kuva Raamatun sivulta

Nykyään en määrittele itseäni feministiksi (tai miksikään muuksikaan -istiksi) ollenkaan, mutta silloinkin katsoin olevani feministi vain siltä osin että kannatin sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja sillä kannalla olen edelleen. Kristinusko antaa sille paremman perustan kuin mikään ismi ikinä voi antaa.

  Nyt kun olen Raamattuun Jumalan sanana uskova kristitty, olen pohtinut, voiko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena.

Patriarkaalisuus tulee kreikan sanasta patriarkhes, joka tarkoittaa isänvaltaa tai suvun päämiestä. Patriarkaalisessa yhteiskunnallisessa tai yhteisöllisessä järjestelmässä valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille. Ne ajattelijat, jotka lähtökohtaisesti torjuvat patriarkaalisuuden, esim. radikaalifeministit, yleensä sisällyttävät määritelmään lisäksi miesten etuoikeudet sekä naisten (ja lasten) alistamisen.

No, minulle on selvää etten hyväksy etuoikeuksia enkä alistamista. 

  Mutta jos mietitään sanan neutraalimpaa määritelmää, johon ei kuulu alistaminen, niin voidaanko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena? Ohjaako Raamattu rakentamaan kristillisen "yhteisöllisen järjestelmän", eli seurakunnan, siten että valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille? Vastaan, että enimmäkseen kyllä.

Nähdäkseni tämä on melkeinpä kiistatonta. Ensinnäkin, Raamatun mukaan seurakunnan paimenen eli pastorin eli kaitsijan kuuluu olla mies, jolla on tehtävään sopivat ominaisuudet, mm. hyvät luonteenpiirteet (1. Tim. 3:1-7). Toiseksi, Raamatun mukaan seurakunnan opetusvirka kuuluu miehille (1. Tim. 2:12). Mielestäni jo näiden kahden perusteella voidaan sanoa että patriarkaalisuuden neutraali määritelmä täyttyy. 

Kolmanneksi voisin mainita vielä sen, että Raamatun mukaan aviomies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Vaikka tämä kolmas kohta koskee avioliittoa, eikä seurakunnan johtajuutta ja virkoja, kyseinen opetus niveltyy Raamatussa myös seurakunnan oikeanlaiseen järjestykseen.

"Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus." (1. Tim. 3:2-4)

Sukupuoliperustaisuus ja kykyperustaisuus

  Olen usein törmännyt oletukseen, että tiukasti Raamatun opetukseen em. kohdissa pitäytyvä uskovainen on myös yhteiskunnalliselta ajattelultaan perinteistä sukupuoliperustaista tehtävienjakoa kannattava. Oletus ehkä johtuu lisääntyneestä kiinnostuksesta traditionalismiin, jossa yhteiskunnallinen ajattelu on jossain määrin patriarkaalista.

Vaikka olen itsekin koti, uskonto ja isänmaa -ajattelijana jonkinasteinen perinteiden vaalija, yhteiskunnallisessa elämässä torjun patriarkaalisuuden. Yhteiskunta ei ole seurakunta, ei edes kristinuskoenemmistöisessä maassa (mikäli esimerkiksi Suomea enää voi sellaiseksi luonnehtia). 

Yhteiskunnassa kannatan kyky- ja ansioperustaista valintaa johtotehtäviin ja valta-asemiin. Näin ollen torjun sukupuoliperustaisen valinnan niin patriarkaalisuuden kuin esimerkiksi naiskiintiöidenkin osalta.

Yhteiskunnassa vallitkoon siis kykyperustainen valinta. Ja seurakunnassa toteutukoon se mikä Raamatussa opetetaan eli sekä sukupuoliperustainen että kykyperustainen valinta; pelkkä miessukupuolihan ei tietenkään riitä, vaan Raamatun mukaan paimenen ja opettajan virkaan valittavan miehen tulee täyttää pitkä ja melko vaativa lista sopivia kykyjä ja ominaisuuksia. Raamatun opetus seurakunnan johtotehtävistä ohjaa siis sekä patriarkaalisuuteen että kykyperustaisuuteen: kyvykäs henkilö valitaan miesten joukosta.

  Eikö minua naisena yhtään närkästytä Raamatun opetus, jonka mukaan oman sukupuoleni edustajia ei kelpuuteta seurakunnan johto- ja opetustehtäviin? Siis vaikka en itse ole koskaan ollut kiinnostunut minkäänlaisista johto- ja esiintymistehtävistä ujon luonteeni takia, niin eikö se ole nyppinyt edes periaatteen tasolla?

Uskonelämäni alkuvuosina aihe kiinnosti minua sen verran, että tutkin sitä Raamatun äärellä sekä kuuntelin aihetta koskien paljon raamatunopetusta ja erilaisia näkemyksiä, miksi asia on niin kuin on. 

Alkuvuosien ehkä lievän periaatetason närkästyksen jälkeen minun on ollut helppo hyväksyä Raamatun opetus tältäkin osin. Syynä on Jeesus. Raamatun mukaan seurakunnan pää, Hän joka on kaiken yläpuolella, on Jeesus Kristus. Jos ja kun itse Jeesus on johtajien johtaja ja paimenien Paimen, niin en voi tällaista kokonaisuutta vastustaa. Apostoli kirjoittaa Jeesuksesta:

"Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi." (Ef. 1:22-23)

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Veressä on elämä

  Raamattu kertoi jo tuhansia vuosia sitten sen minkä luonnontiede myöhemmin on todistanut: ihmisten ja eläinten biologinen elämä on veressä.

  Veressä on myös ikuinen elämä.

Verisuoniterveysintoilija

  Olen jonkinasteinen terveysintoilija. Viime vuonna innostuin suoliston mikrobiomista ja muutin ruokavaliotani kasvispainotteisemmaksi saadakseni monipuolisesti kuituja sitä ruokkimaan. Tänä vuonna olen innostunut verisuonista ja lisännyt arkeeni verisuoniterveyttä edistäviä elämäntapoja.

Kuva: Pixabay / Olena

  Jo aiemmin aloittamani kasvis- ja kalapainotteinen ruokavalioni auttaa myös verisuonia: saan vähemmän tyydyttynyttä rasvaa ja enemmän verisuonia helliviä omega3-rasvahappoja. Kun tyydyttyneen rasvan määrä ruokavaliossa on vähäisempi, veren LDL-kolesterolipitoisuuden kohoaminen liian korkealle on epätodennäköisempää. Liian suurina määrinä se tuppaa kertymään verisuonten seinämiin tukoksia aiheuttavina plakkeina.

Uusi tuttavuus on tumma suklaa. Syön nykyään kaakaopitoisuudeltaan vähintään 70-prosenttista suklaata joka päivä pääaterian jälkiruoaksi muutaman palan. Tumman suklaan polyfenolit tutkitusti parantavat veren virtaavuutta. Ilahduttava yllätys on ollut että tumma suklaa on romahduttanut makean mielitekoni: lähes päivittäinen puoli levyä maitosuklaata on vaihtunut 20-30 grammaan tummaa suklaata! 

Muutos on ollut hämmentävä. Ehkä en koskaan olekaan himoinnut suklaan makeutta, kuten olen olettanut, vaan sen sisältämää kaakaota? Kun kaakaopitoisuus on huomattavasti suurempi, pienempi määrä suklaata riittää. Olen myös alkanut todella nauttia tumman suklaan vahvasta mausta.

  Saadakseni veren virtaamaan tehokkaammin myös ruumiin pinnalla, siis iholla, sekä raajojen kärkiosissa olen lisännyt arkeeni sykettä nopeasti nostavia liikuntapyrähdyksiä sinne tänne kestävyysliikuntaa ja voimaharjoittelua täydentämään. Esim. roskat vietyäni juoksen portaat ylös niin nopeasti että hengästyttää kunnolla. Liikunta ylipäätään lisää verisuonten notkeutta sekä edistää uusien verisuonten kasvua. Niin, ja se auttaa myös kohottamalla veren HDL-kolesterolia, joka siivoaa verisuonia LDL-kolesterolin kertymistä. 

Pyrin hengittämään sierainten kautta silloinkin kun hengästyn kohtalaisesti liikunnan aikana. Nenän kautta hengittäminen vapauttaa typpioksidia joka laajentaa ja rentouttaa verisuonia ja sitä kautta parantaa verenkiertoa sekä alentaa verenpainetta.

  Huolehdin että saan riittävästi K2-vitamiinia. K2 kuljettaa kalsiumia verestä luustoon jolloin se ei jämähdä kalkkeuttamaan verisuonten seinämiä. Tätä vitamiinia saa lähinnä hapattamalla valmistetuista kasviksista ja eläinkunnan tuotteista, joten kasvispainotteisena ruokailijana otan sitä varmuuden vuoksi purkista ainakin niinä päivinä kun en syö esimerkiksi hapankaalia.

  Verenpaineeni on aina ollut ihanteellisella tasolla, mutta tiedän että näin keski-ikäisenä se saattaa ruveta kipuamaan salakavalasti korkeammalle. Tämän vuoksi jo toissa vuonna hankin verenpainemittarin. Nyt verisuoniterveydestä innostuttuani olen alkanut mitata verenpaineeni säännöllisesti 1-2 kertaa kuukaudessa.

  Haluan että verisuoneni ovat mahdollisimman nuorekkaat, notkeat, avonaiset sekä sisäseinämiltään sileät ja liukkaat niin että veri pääsee soljumaan kaikkiin kudoksiini. Sillä veri pitää yllä koko ruumiin elämää. Ihmisten ja eläinten elämä on veressä.

Jo Raamattu sen kertoi

   Jo tuhansia vuosia sitten Raamattu sen kertoi: "veressä on elämänvoima" (5. Moos. 12:23). Biologisen elämän osalta tiede on sen todistanut. Veren hemoglobiini kuljettaa happea keuhkoista kudoksiin mahdollistamaan aineenvaihdunnan. Ruoan energia ja ravinteet kulkevat kaikkialle ruumiiseen veren mukana. Verihiutaleet korjaavat vaurioita ja valkoiset verisolut taistelevat taudinaiheuttajia vastaan. Veri kuljettaa lämpöä ruumiin sisäosista pinnalle. Tässä oli vain muutama niistä tavoista joilla suonissamme virtaava hehkuvan punainen nestemäinen kudos ylläpitää koko ruumiin elämää.

Kuva: Pixabay / Olga Volkovitskaia

Jos joku vielä inttää ettei veri ole sen merkittävämpi ruumiin elämän ylläpitäjä kuin vaikkapa sydän, munuaiset, aivot tai maksa, niin muistutan, että nuokin sisäelimet pysyvät toiminnassa niiden kudoksissa kiertävän veren ansiosta! Jos veren pääsy kudosryhmään estyy liian pitkäksi aikaa tai heikkenee merkittävästi, seurauksena on kudoksen elämän päättyminen eli kuolio.

  Luoja loi meihin luuytimen jossa jatkuvasti valmistuu uutta verta ruumiin tarpeisiin. Hän loi meille sydämen erottelemaan ja ohjamaan happipitoisen veren valtimoiden kautta kaikkialle ruumiiseen ja hapettoman veren keuhkoihin muuntumaan uloshengitettäväksi hiilidioksidiksi. Hän laittoi sydämemme pumppaamaan ja pitämään veren liikkeessä. Lisäksi Luoja loi olosuhteet ja eväät veren vahvistamiseen, esimerkiksi ravinnon joka sisältää rautaa josta ruumiissamme valmistuu hemoglobiinia joka kuljettaa happea kudoksiin. Ja niin edelleen.

Ai niin, eräs huomio aiemmin mainitsemastani typpioksidista, joka siis oli se verisuonia rentouttava tärkeä kaasu jota syntyy nenän kautta hengittäessämme. Tiedemiehet löysivät ja nimesivät sen vasta 1700-luvun lopulla, ja sen merkittävä tehtävä verenpaineen säätelyssä tajuttiin niinkin myöhään kuin 1980-luvulla. Mutta jo Raamatun luomiskertomuksessa meitä ohjataan hengittämään nenän kautta (aina kun mahdollista): ihmisen luotuaan Luoja puhalsi elämänhenkäyksensä ihmisen sieraimiin, ei suuhun (1. Moos. 2:7).

Veressä on ikuinen elämä

  Tavoista joilla veri ylläpitää ruumiidemme biologista elämää voisin jatkaa esitelmöintiä muutamankin esseekirjoituksen verran. Kuten voisi varmaan jokainen googlaamis- ja sisälukutaidon hallitseva ihminen... 

Mutta paitsi että elämä on veressä biologisella tavalla, Raamattu kertoo myös että veressä on ikuinen elämä. Tästä en osaa sanoa yhtä paljon. Kyse on niin ihmeellisestä, yliluonnollisesta asiasta. Elämän salaisuus on Jumalalla. Raamatussa siitä kerrotaan kuitenkin kaikki mitä meidän nyt tarvitsee tietää. 

Myös Jeesuksen, tänne maan päälle ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan ruumiissa oli verisuonet joissa kiersi veri. Mutta toisin kuin me kaikki muut ihmiset, Jeesus oli puhdas synnistä. Raamatun mukaan syntisyys on ikuisen elämän este, ja syntien sovitus ja anteeksianto on mahdollinen vain veren vuodatuksen kautta.

Suuressa armossaan ja rakkaudessaan Jeesus antoi itsensä ristillä meidän syntiemme sovitukseksi niin että Hänen verensä kautta saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän.

"Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä." (Ef. 1:7-8)

Hoosianna, Daavidin Poika!

  Adventtiajan virsi Hoosianna oli minusta lapsena ihmeellinen, sen salaperäisiltä tuntuvat sanat ja juhlallisen riemuisa sävelkulku.

Ihmeellinen virsi

  Lempijoululauluni on adventtiajan virsi, Hoosianna. Virttä veisataan perinteen mukaan ensimmäisen adventin jumalanpalveluksessa. Minun rakkauteni virteen sai alkunsa alakoululaisena. Muistaakseni kuulin sen ensimmäisen kerran kun harjoittelimme lauluja koulun joulujuhlaan, jonka ohjelmaan kuului myös joulujumalanpalvelus kirkossa. Hoosianna oli minusta ihmeellinen. Sen sanat ja sävelkulku.

Kuva: Pixabay / Ralf Ruppert

Sanat tuntuivat salaperäisiltä. Joku suuri henkilö, joka liittyy Jumalaan, on tullut ja sen myötä kaikki muuttuu hyväksi ikuisiksi ajoiksi. Olin arka ja ujo lapsi, koulukiusattukin, ja maailma tuntui minusta pelottavalta, joten virren sanoma oli ihana, huojentava. Sävelkulku oli juhlava, huikean riemullinen ja aivan eri tyyppinen kuin minkään toisen laulun jonka olin kuullut.

Ihmettelin sanoitusta: kuka tai mikä Hoosianna? kuka Daavid? kuka Daavidin Poika? mitä tarkoittaa että joku "tulee Herran nimeen"? Ja siinä se oli, se koko erikoinen laulu. Ei muita säkeistöjä, joissa sanoja olisi selitetty.

Kyllä opettaja varmaan selitti että hoosianna tulee heprean sanoista jotka tarkoittavat "auta, pelasta", ja että Daavid on kauan sitten elänyt Israelin ja Juudan kuningas, ja että Daavidin Poika tarkoittaa Jeesusta, mutta ainakin minulta selitys oli kai sitten mennyt ohi. Seurakunnan aamupäiväkerhon käyneenä olin toki jo kuullut Jeesuksesta.

  Virren sanat tulevat lähes kirjaimellisesti Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa kerrotusta tilanteesta jossa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin:

"Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:

– Hoosianna, Daavidin Poika!

Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!

Hoosianna korkeuksissa!" (Matt. 21:9)

Kuningas jonka kuninkuus on ikuista

  Nyt kun minulle on selvinnyt kuka tuo Daavidin Poika on, pidän ehkä jopa yliluonnollisena ihmeenä virren vaikutusta minuun lapsena. No, en tiedä onko kyse ihmeestä, mutta mielelläni ajattelen niin. Ajatukset, joita virsi synnytti minussa, vastaavat niin täysin sitä, millaisena Jeesusta kuvaillaan Raamatussa. Niin Vanhan Testamentin profetioissa kuin Uuden Testamentin evankeliumeissa.

On valtavasti jakeita ja kappaleita joihin voisin tässä kohtaa viitata, mutta mainitsen muutaman joista Hoosianna minua muistuttaa.

  Kun enkeli Gabriel kertoo neitsyt Marialle ihmeellisistä asioista mitä tälle tulee tapahtumaan, hän viittaa Jeesukseen Daavidin poikana ja kuninkaana: "Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua." (Luuk. 1:31-33)

Korkeimman Poika. Ihmisluonnossaan kuningas Daavidin jälkeläinen, "Daavidin Poika". Kuningas jonka kuninkuudella ei ole loppua. 

Millainen Kuningas Jeesus on? Vanhassa Testamentissa on profeetallinen psalmi 72. Se on paitsi rukous, jossa kuningas Salomo, Daavidin poika kirjaimellisesti, rukoilee itselleen oikeamielisyyttä hallitsijana, samalla myös profetia Messiaasta Jeesuksesta.

"Sillä hän pelastaa köyhän, joka apua huutaa, kurjan ja sen, jolla ei auttajaa ole." (Ps. 72:12; käännös 1933/38) Kun joku on jo joutunut toteamaan että hänellä ei ole auttajaa tässä maailmassa, ja hän on jo menettänyt toivonsa, auttaja saapuukin. Tapahtuu jotain ihmeellistä. Auttaja tulee tähän synkkään maailmaan ja muuttaa epätoivon helpotukseksi ja riemuksi. Tällainen mielikuva minulle tuli lapsena Hoosianna-virrestä.

  Virsi sai minut tuntemaan rauhaa. Tuo ihmeellinen auttaja tuo rauhan. Jouluevankeliumissakin Vapahtajan synnyttyä taivaallinen sotajoukko julistaa rauhaa (Luuk. 2:14). Jesaja Vanhassa Testamentissa profetoi Vapahtajan syntymän ja sen että Hänen ansiostaan Daavidin valtaistuimella ja valtakunnassa "rauha on loputon". Profeetan mukaan Vapahtaja on Rauhan Ruhtinas (Jes. 9:5-6).

Vaikka maailmassa tälläkin hetkellä soditaan, Jeesus on jo tuonut ikuisen rauhan. Syntimme sovittamalla Hän toi rauhan meidän ja Jumalan välille. Tällä tavalla Jeesus, Daavidin Poika, vastasi avunhuutoon hoosianna – auta, pelasta!

Elämänhallinnan perimmäisestä mahdottomuudesta

  Meidän ihmisten on vaikeaa kestää sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisille se on vielä vaikeampaa kuin aiemmille sukupolville. Suhtautuminen kärsimykseen tarjoaa esimerkin.

Mikä on pahinta kärsimyksessä?

Kuva: Unsplash /Jeffrey Grospe

  Muistan miten hirveä koettelemus ensimmäinen paha oksennustauti oli lapsena. Pahoinvointi ja heikotus oli hirveää, mutta kaikkein hirveintä oli oksentaminen. Yhä uudestaan ja uudestaan piti hoippua kylpyhuoneeseen ja kyyristyä vessanpöntön ylle voimattomana yökkimään kirvelevän hapanta mahansisältöä samalla kun äiti piti hiuksia ylhäällä. Kerran rajun oksentamisen jälkeen ilmaisin suurimman huoleni: äiti, mitä jos tämä ei koskaan lähde pois?

Muisto tulee usein mieleeni kun kuulen nykyaikana supersuosittujen elämänhallintagurujen ja motivaatiopuhujien opetuksia resilienssin ja kärsimyksen sietokyvyn kehittämisestä. Seek discomfort -opin mukaan ihminen voi vahvistaa kärsimyksen sietokykyään altistamalla itseään tietoisesti epämukavuudelle ja jopa kärsimykselle. 

Opin seuraajat haastavat itseään käymällä jääkylmissä suihkuissa, hyppäämällä benjihypyn, tekemällä äärimmäisiä treenejä, juttelemalla tuntemattomille ihmisille, paastoamalla – haasteeksi sopii melkein mikä tahansa tehtävä mikä tuntuu ajatuksena epämukavalta.

Uskon sen että tietoiset hyppäykset oman mukavuusalueen ulkopuolelle voivat avartaa mieltä ja auttaa pelkojen voittamisessa ainakin osalla ihmisistä. Sen sijaan suhtaudun epäilevästi väitteeseen, että opin noudattaminen harjoittaisi kärsimyksen sietokykyä. 

Mielestäni nimittäin kärsimyksessä pahinta ei ole se mikä tekee siitä kärsimyksen, esim. kipu, kylmyys tai nälkä, vaan se, että se ei ole omassa hallinnassamme. 

Väitän, että ihminen joka tuntee hermokipua hammaslääkärin poratessa (ilman puudutusta) kärsii vähemmän kuin ihminen joka tuntee samanlaista kipua yllättäen. Hammaslääkärin porattavana oleva tietää mikä kivun aiheuttaa, tietää voivansa hallita tilannetta esim. pyytämällä taukoa tai puudutusta sekä tietää että kipu on tilapäistä ja että se loppuu ihan kohta. Yllättäen äkillistä hermokipua tuntevalle tulee todennäköisesti huoli, joka moninkertaistaa kärsimyksen: mikä tämän aiheuttaa? mitä jos tämä ei lähde pois?

Samoin väitän, että tarkoituksellisesti paastoava ihminen, joka tietää pystyvänsä milloin vain lopettamaan paaston, kärsii nälästä ja heikotuksesta vähemmän kuin ihminen joka kärsii nälkää köyhyyden takia eikä tiedä koska mahdollisesti saa syödäkseen seuraavaksi.

Seek discomfort -oppi (jossa on mielestäni myös paljon hyvää) kenties saattaa tästä syystä jopa heikentää kärsimyksen sietokykyä! Jos on tottunut sietämään kipua ja epämukavuutta itse valitsemiensa haasteiden puitteissa, yllättävä kärsimystä aiheuttava tilanne, joka ei ole lainkaan omassa hallinnassa, saattaa olla kokemuksena poikkeuksellisen kaoottinen?

"Ota tämä malja minulta pois"

  Minusta joka tapauksessa vaikuttaa että me ihmiset pelkäämme ihan hirveästi hallinnan menettämistä. Lisäksi minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisten on vaikeampi hyväksyä sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Siis vaikeampi kuin nyt jo kuolleiden sukupolvien ihmisten. 

Tämä selittäisi paitsi elämänhallintagurujen suosion myös esimerkiksi ruokavaliofanaattisuuden yleistymisen. Osalla ihmisistä on voimakas tarve uskoa että syömällä tiettyjä ruokia tietyllä tavalla ja tiettyinä aikoina voi pitää itsensä terveenä. Toki on jo vuosikymmenet tiedetty tosiasiaksi, että hyvällä ruokavaliolla ja muilla elämäntavoilla voi pienentää elintasosairauksien riskiä, mutta ruokavaliofanaattisuus on vienyt ajatuksen uudelle, epärealistiselle tasolle. Jotkut fanaatikot lupaavat lähes täydellistä terveyttä, jos syö "puhtaasti" eli virheettömästi opin mukaan.

Nykyään on guruja jotka opettavat jopa että vakavistakin sairauksista voi parantaa itsensä vain ajattelemalla tietyllä tavalla!

  Yksi ihmiselämän perusasioista on sen tosiasian kestäminen että elämä ei ole omissa käsissämme. Jeesuskin maan päällä eläessään joutui kestämään sen. 

Yöllä Getsemanen puutarhassa Jeesus tiesi että aivan pian käynnistyisi tapahtumasarja joka johtaisi Hänen kuolemaansa: Hänet tultaisiin pidättämään ja vangitsemaan, Häntä kuulusteltaisiin, Häntä pilkattaisiin ja ruoskittaisiin, Hänet ristiinnaulittaisiin ja Hän joutuisi Jumalan hylkäämäksi kantaen ihmiskunnan syntejä ruumiissaan... Hän alkoi tuntea kauhua ja ahdistusta ja sanoi opetuslapsille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan." (Mark. 14:34)

Kuva: Unsplash / Tristan Gevaux

Sen jälkeen Jeesus meni hieman kauemmaksi ja heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse: 

»Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.» (Mark. 14:36)

Taivaallinen Isä ei toteuttanut Jeesuksen pyyntöä, ja hirvittävä tapahtumasarja käynnistyi, kun kavaltaja Juudas seurueineen tuli Getsemanen polulla vastaan. Hetki tuli: Ihmisen Poika annettiin syntisten käsiin.

  Miten sitten voisimme harjoitella sitä varten, että kestäisimme mahdollisimman hyvin ne hetket kun elämältä tuntuu putoavan pohja? Onko mitään tapaa? Olen tullut siihen tulokseen, että Jumalaan luottaminen niin pienissä kuin suurissa asioissa on paras tapa. Jeesus Itse antoi esimerkin: "Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Asiat eivät tapahdu sattuman varassa, vaan ovat Jumalan käsissä. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tulee päättymään hyvin.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)

Ruokavaliopohdintoja Raamatun valossa

  Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa saivat minut pohtimaan kuitujen merkitystä ruokavaliossa. 

  Raamatussa meitä ei opeteta kasvissyöntiin, mutta siellä otetaan kantaa eläinten kohteluun ruoantuotannossa. 

Kuitujen salaisuus

  Viimeisen vuoden aikana olen syönyt kala-kasvispainotteisesti. Tarkoituksenani on saada terveyshyötyjä sekä pienentää ruokalaskua. Syön kyllä maaeläintenkin lihaa, mutta aiempaa harvemmin. Nykyisestä kasvispitoisesta ruokavaliostani saan paljon kuituja, eikä vatsani ole koskaan voinut yhtä hyvin. Ja kun ruoansulatus toimii, koko ruumis tuntuu toimivan paremmin.

Kuva: Unsplash / Svitlana

Syön joka ilta, päivän toisena lämpimänä ateriana, ruis- tai kaurapuuroa marjoilla ja pähkinöillä. Kuitupitoisen ruoan lisäksi päivittäinen liikunta sujuvoittaa ruoansulatustani.

Kasvisruokia paljon sisältävä ruokavalio tulee edulliseksi, kunhan tekee ruoan pääsääntöisesti itse. Kasvikunnasta valkuaisaineita saa erityisesti palkokasveista eli herneistä, linsseistä ja pavuista, ja nämä raaka-aineet ovat halpoja sekä hyvin säilyviä. Säilyvyys on tärkeää kun haluaa minimoida hävikin ja säästää rahaa.

  Kun suunnittelin ruokavaliotani reilu vuosi sitten, muistin erään asian mitä Jeesus sanoi Raamatussa ruoasta. Matteuksen evankeliumin 15. luvussa fariseukset moittivat Jeesuksen opetuslapsia siitä että nämä eivät ennen ruokailua olleet suorittaneet perinnäissäännöstön mukaisia pesuja. 

Ulkokultaiset fariseukset olivat aina moittimassa Jeesusta ja opetuslapsia. Jeesus hyödynsi tilanteen opettamalla etteivät ulkonaiset tekomme, kuten pesemättömin käsin syöminen, saastuta meitä, vaan että ulkonaiset väärät tekomme ovat itse asiassa vain merkki siitä, että olemme saastaisia sisäisesti: "Kuulkaa ja ymmärtäkää. Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos." 

Ihmissydän on synnin alkulähde. Jeesus jatkoi opetustaan:

 "Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat, ei se, että syö pesemättömin käsin." (Matt. 15:17-20)

Aamen. Ihmissydän ei ole mikään hyvyyden lähde, vaikka meillä ihmisillä vaikuttaa olevan tarve helliä ajatusta ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Olen aina rakastanut tätä Jeesuksen opetusta.

  Mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyi tapaan jolla Jeesus puhuu siinä ruoasta. Hän kuvailee ruokaa joksikin mikä menee suusta sisään ja joka myöhemmin ulostetaan... Eikö tämä sisään-ja-ulos -malli toteudukin olennaisimmillaan kuitupitoisessa ruoassa?

Kuituja saa ainoastaan kasvikunnan antimista. Vihannesten, hedelmien, viljojen ja marjojen ravintoaineet imeytyvät matkalla läpi ruoansulatuskanavan ja loppuosassa, paksusuolessa, jäljelle jäänyt sulamaton kuitu muodostuu yhdessä veden kanssa pehmeäksi massaksi, joka on helppo ulostaa. 

Mutta kuitupitoisen ruokavalion salat ovat syvällisesti alkaneet aueta vasta viime vuosikymmenten tutkimuksen myötä. Monipuolisesti kasvikunnan tuotteita sisältävä ruokavalio ei ainoastaan saa vatsaa toimimaan, vaan sisältää prebiootteja, jotka ruokkivat koko ruumiin terveyttä edistävää suoliston mikrobiomia. Tieteellinen näyttö monipuolisen mikrobiomin hyvistä vaikutuksista esim. immuunipuolustukselle ja aivoterveydelle on vahva. 

  Kahden tuhannen vuoden takaisessa Israelissa tyypillisen ruokavalion perusta kuulemma koostui palkokasveista kuten linsseistä, härkäpavuista ja kikherneistä. Joka aterialla tarjoiltiin vehnästä tai ohrasta leivottua täysjyväleipää. Suosittuja vihanneksia olivat sipuli, purjo ja valkosipuli ja hedelmiä viinirypäleet, oliivit, omenat, välimerentaatelit ja viikunat. Lihaa syötiin vain silloin tällöin, monissa kotitalouksissa pelkästään juhla-aterioilla, kalaa useammin.

Todella kuitupitoista – ei mikään ihme että ruoka käsitettiin yksinkertaisesti ilmaistuna asiaksi joka kulkee elimistön läpi ja tulee lopulta ulos! 

Itse asiassa tyypillinen Raamatun ihmisten murkina kuulostaa ravitsemusammattilaisten usein suosittelemalta Välimeren ruokavaliolta. Toki joitain eroja on. Esimerkiksi äyriäisiä, jotka ovat melko yleisiä Välimeren ruokavaliossa, juutalaiset eivät syöneet, koska noudattivat Mooseksen laissa annettuja ruokarajoituksia. Jeesuskin noudatti niitä, täydellisesti.

  Mutta vaikka Jeesus maailmassa ollessaan ilmeisesti söi paljon kasvikunnan antimia, ei Hän kasvissyöjä ollut.

Lihansyönti ok, eläinten kaltoinkohtelu jumalatonta 

  Olen tottunut siihen että netissä törmää Jeesusta ja kristinuskoa koskeviin väitteisiin, jotka eivät ole Raamatun mukaisia. Vuosien varrella keskusteluissa on kiertänyt väitteitä että Jeesus meni naimisiin Maria Magdaleenan kanssa tai että Hän opetti jälleensyntymisoppia tai oli arvostettu joogi. Hiljattain törmäsin taas yhteen outoon väitteeseen. Sen mukaan Jeesus oli vegaani.

Joskus kyllä täytyy ihmetellä, miksi nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti lue mitä Raamattu sanoo Jeesuksesta. Raamattu kun kuitenkin on ainoa luotettava tietolähteemme Hänestä, uskoipa siihen Jumalan sanana tai ei.

Se että Jeesus söi kalaa on kerrottu Luukkaan evankeliumissa harvinaisen selvästi ja yksityiskohtaisesti: "He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi." (Luuk. 24:42-43)

Jeesus puhui kananmunista ruokana (Luuk. 11:12).

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Mihin tahdot, että valmistamme pääsiäislampaan sinun syödäksesi?" (Matt. 26:17; käännös 1933/38) Ja Jeesus antoi heille ohjeet yhteisen juhla-aterian valmistelemiseen.

  En missään nimessä ole vegaanista ruokavaliota ja elämäntapaa vastaan. En ole ruokavaliofanaatikko mihinkään suuntaan. Hyvin suunniteltuna vegaaniruokavalio voi olla toimiva vaihtoehto ainakin osalle ihmisistä. Sen kiistattomana etuna on, että sitä noudattaessaan ei tule osallistuneeksi eläinkunnan tuotteiden tehotuotantoon, jossa esiintyy paikoin räikeää eläinten kaltoinkohtelua. 

Raamatussa on monia kohtia, joista selviää että Jumala välittää eläimistä ja haluaa niitä kohdeltavan hyvin karjankasvatuksessa. Sananlaskuissa sanotaan: "Vanhurskas tuntee, mitä hänen karjansa kaipaa, mutta jumalattomain sydän on armoton." (Sananl. 12:10; käännös 1933/38). 

Eläimiä saa siis hyödyntää ruoantuotannossa, mutta se tulee tehdä eläinten tarpeista ja hyvinvoinnista huolehtien. Ihannetapauksessa eläimiä kasvatettaisiin ruoaksi vain luomutilojen kaltaisissa olosuhteissa. Myös riista eli metsästämällä saatu liha on eläinten ystävälle sopiva valinta.

  Vaikka syönkin punaista lihaa, tänä pääsiäissunnuntaina en syö lammasta, vaan todennäköisesti uunilohta vihannesten ja juuresten kera. Vietän toki pääsiäistä: juhlistan Jeesusta, todellista Jumalan karitsaa, joka antoi itsensä ristillä syntiemme sovitusuhriksi ja nousi kolmantena päivänä kuolleista!

"Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: 'Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!'" (Joh. 1:29)

Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   

Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 

Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.

Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.

Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.

Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)

Vaikka syntimme ovat verenpunaiset...

  Raamatussa Jumala puhuttelee ihmisiä ja antaa toivoa herättävän lupauksen: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

"Paha väri"

  Mieleeni on jäänyt nuorena näkemäni elokuva The Village (2004). Se kertoo suuren metsän keskellä eristäytyneenä elävästä kyläyhteisöstä. Yhteisö eli täysin omavaraisesti, kasvatti itse ruokansa ja valmisti lääkkeensä sairaustapausten varalle. Kun yhteisöön kuuluneiden perheiden lapset varttuivat naimaikään, he menivät toistensa kanssa naimisiin synnyttääkseen seuraavan sukupolven joka jatkaisi elämää kylässä hamaan tulevaisuuteen.

Kuva: Unsplash / Bangsal Nam

Aluksi luonnon helmaan rakennettu kylä vaikutti idyllisen ihanalta, mutta pian ilmeni asia, joka paljasti että yhteisössä on jotain vinksahtanutta: punainen väri oli ankarasti kielletty. Kyläläiset kutsuivat punaista "pahaksi väriksi". Ja jos joku yritti karata ulkomaailmaan metsän halki, hän kyllä kääntyi ja juoksi pian takaisin kylään perin juurin kauhistuneena, sillä puiden lomassa liikkui hirviömäinen olento joka oli verhoutunut verenpunaiseen viittaan. 

Yksi perustajajäsenistä avasi kyläyhteisön syntytarinaa, josta punaisen värin kielto oli saanut alkunsa: hän oli nuorena halunnut irrottautua pahasta maailmasta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli murhattu, ja muutaman muun väkivaltatekojen traumatisoiman ihmisen kanssa yhdessä hän päätti rakentaa täydellisesti maailmasta eristäytyneen yhteisön, jossa vallitsisi rauha ja harmonia.

Elokuvan kyläyhteisössä verenvuodatus ja väkivalta, joita punainen väri symboloi, oli äärimmäinen tabu. Niin kauhea asia että sen olemassaolo kiistettiin ja siitä muistuttavatkin asiat torjuttiin. Tabu oli tietoisesti rakennettu ja pelottelemalla lujitettu yhtä tarkoitusta varten: "ei koskaan enää".

  Raamatussa Jesajan kirjassa luvussa 1 profeetta kertoo mitä Jumalalla on sanottavanaan:

" – Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

 

Raamatussa punainen väri, verenpunainen ja purppuranpunainen, symboloi monessa kohtaa ihmisen syntisyyttä, sen räikeyttä, syvyyttä ja kauheutta. Sellainen on langenneen ihmiskunnan tila. Valkoinen väri sen rinnalla taas symboloi puhtautta, synnittömyyttä ja vanhurskautta. 

Yllä lainaamissani Jesajan kirjan jakeissa on minusta ihanaa paitsi Jumalan lupaus uudesta mahdollisuudesta, myös se että Hän ottaa suoraan ja avoimesti puheeksi ihmisten tilanteen heidän kanssaan. Jumala ei kavahda totuutta, oli se kuinka hirvittävä tahansa. Jumala ei luonut pahuudesta tabua kuten elokuvassa kylän perustajajäsenet, jotka luulivat että jos pahuuden olemassaolo vain johdonmukaisesti kiistetään, niin ehkä se katoaa seuraavista sukupolvista.

  Mutta miten verenpunaisesta saadaan lumivalkoista?

"Verellä valkaistut"

  Lainaan usein profeetta Jesajaa blogissani. Rakastan sitä millä tavalla hän näki Jumalan ja kertoi Hänestä. Ja rakastan sitä miten Jesajan kirjan profetiat ja lupaukset toteutuvat Uudessa Testamentissa kerrotuissa tapahtumissa. 

Profeetta oli siis tuonut ilmi Jumalan hämmästyttävän lupauksen, että verenpunaiset synnit tulevat lumivalkoisiksi. Ihmiskunnalla on vielä toivoa! Ja hän profetoi Jumalan suunnitelman toteutumisen. Hän kertoi tulevasta ihmeestä: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan (Jes. 7:14). Myöhemmin hän kertoo, että tulee olemaan mies, Herran käsivarsi, jonka kannettavaksi Herra panee kaikkien syntivelan ja joka antaa itsensä sovitusuhriksi (Jes. 53:1,6,10). 

Uusi Testamentti alkaa tapahtumista joissa neitsyt, Maria, tulee raskaaksi Jumalan Pyhästä Hengestä ja Betlehemin kaupungissa synnyttää Jumalan Pojan, Jeesuksen. Myöhemmin Uuden Testamentin kirjoittajat kertovat kuinka aikuiseksi mieheksi varttunut Jeesus antoi itsensä sovitusuhrina syntisen ihmiskunnan puolesta Golgatan ristillä. Neitsyestä syntynyt kärsi ja kuoli ristillä ja voitti kuoleman.

Jeesus on se Jesajan profetoima mies, joka antoi itsensä sovitusuhriksi syntisten puolesta! Jeesuksen ristillä vuodatettu uhriveri on se, joka puhdistaa meidän räikeän punaiset syntimme valkoiseksi kuin lumi. 

Kuva: Unsplash / Cherry Laithang

  Ilmestyskirjassa käytetään hämmentävää ilmausta "verellä valkaistu". Kohdassa puhutaan valkeavaatteisista ihmisistä, jotka ovat "valkaisseet vaatteensa karitsan veressä" (Ilm. 7:14). Karitsalla tarkoitetaan uhrikaritsaa eli Jumalan antamaa viatonta sovitusuhria, Jeesusta. Verenpunaisen synnin voi puhdistaa valkeaksi siis vain viattoman veri. Eikä kukaan muu ole viaton, synnitön, kuin Jeesus.

  Miksi Jumala teki tämän kaiken? Jumalahan on niin pyhä ettei Hän siedä syntiä. Miksi Hän ei vain ratkaissut ongelmaa tuhoamalla koko ihmiskuntaa kerralla ja unohtanut, että olemme edes koskaan olleet olemassa? Miksi Hän kärsi ja uhrasi niin paljon meidän tähtemme? 

Jeesus itse kertoi syyn: koska Jumala rakasti maailmaa – jokaista meistä. Jumala tarjoaa syntien anteeksiantoa sekä ikuista elämää luonaan rakkautensa lahjana joka ainoalle, ja lahja otetaan vastaan uskossa Jeesukseen. 

Synnintunnosta ja armon oivaltamisesta

  Synnintunto kuulostaa surulliselta. Synnintunnossa vietetty elämä ankealta. Se kuitenkin johtaa mitä suurimpaan iloon ja autuuteen.

Ihmissydämen arvoitus

  Luin jostain kirjasta vuosia sitten puhuttelevan vanhan kansan arvoituksen. Se meni seuraavasti.

Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena. 

Kuva: Pixabay / JLFineArt

Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!

Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.

  Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.

Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.

Ihmeellinen armo

  Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."

Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.

En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.

Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:

"Autuas se,

jonka pahat teot on annettu anteeksi,

jonka synnit on pyyhitty pois.

 Autuas se ihminen,

jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään

ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)

Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!

  Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta. 

  Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä. Ajatteleminen ja ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa.

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.

Buddhan virhepäätelmä

  Siddhartha Gautaman, Buddhan, elämäntarina sekä valaistumisoivallus puhuttelevat minua. 

  Mielestäni Siddhartha kuitenkin teki virhepäätelmän.

Buddhan syntykertomus: palatsista lähteminen

  Miten rikkaan kuningassuvun perillisestä, Siddhartha Gautamasta, tuli valaistunut eli Buddha ja sittemmin buddhalaisuuden perustaja?

Siddhartha Gautama syntyi n. 500 eKr. nykyisen Nepalin alueella. Hänen isänsä Suddhodana oli tiettävästi klaaninsa kuningas. Äiti Maya kuoli pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka isä oli onnellinen lapsestaan, häntä oli jäänyt vaivaamaan eräs asia. 

Kuva: Unsplash / Nandha kumar

Nimittäin pojan syntymäjuhlassa eräs erakkotietäjä oli ennustanut, että tästä saattaa aikuisena miehenä tulla sadhu, pyhimys. Tie pyhimykseksi kulki askeettina elämisen kautta. Askeetti on ihminen joka vapaaehtoisesti elää köyhyydessä, omistautuneena elämän tarkoituksen etsimiseen mietiskelemällä. 

Isä pelkäsi, että ennustus toteutuu – hän halusi että Siddharthasta tulee kuningas hänen jälkeensä –, ja sen vuoksi tarkoin suojasi poikaa koskaan näkemästä kärsimystä, köyhyyttä ja askeetteja. Hän rakennutti palatsien ympärille korkeat muurit. 

Poika eli aikuiseksi täysin suojattua elämää kuningasisänsä palatseissa, muurien ympäröimänä. Elämä oli yltäkylläistä ja onnellista. Se oli huoletonta, kaikki tarpeet tyydytettiin eikä mistään ollut puutetta. 

29-vuotiaana Siddharthan oli aika lähteä palatseista ja käydä katsomassa kaupunkiaan, jota tulisi kuninkaana hallitsemaan. Koska isä pelkäsi, että nähdessään kärsimystä ja askeetteja poika haluaisi ryhtyä itsekin askeetiksi, kuten oli ennustettu, hän antoi määräyksen siivota kaupungin kadut köyhistä, vanhoista ja sairaista ihmisistä visiitin ajaksi.

Niin kuitenkin kävi, että Siddharthan elämä mullistui täysin ja peruuttamattomasti. Sillä edes kuninkaan mahtikäskyllä katuja ei onnistuttu siivoamaan kärsimyksestä. Siddhartha näki kaupungin kaduilla vanhuudenheikon ihmisen, sitten sairaan, sitten kuolleen ihmisen ruumiin, ja lopuksi vielä riutuneen askeetin...

  Kärsimyksen näkeminen vaikutti Siddharthaan juuri siten kuin isä oli pelännyt: hän ei enää kokenut mielekkääksi elämää palatsin yltäkylläisyydessä, vaan päätti jättää sen kaiken ja ryhtyä askeetiksi, elämän tarkoituksen, ja kärsimyksen syyn, mietiskelijäksi. 

Valaistuminen

  Nuo neljä näkyä – vanhuudenheikko, sairas, kuollut ja köyhä/askeetti – olivat alkaneet vaivata Siddharthaa. Hän ymmärsi, että ainoa mahdollinen reitti vapautua rauhattomuudesta olisi mietiskely, joka johtaisi kaiken tarkoituksen oivaltamiseen. Ensimmäistä kertaa hän oli alkanut ymmärtää senkin, ettei itsekään ole suojassa vanhuudelta, sairaudelta, kuolemalta.

  Eräänä päivänä, elettyään askeettina joitain vuosia, Siddhartha istuutui temppeliviikunapuun alle aikomuksenaan mietiskellä niin kauan, kunnes saisi suuren oivalluksensa. Ja se tapahtui. 

Suuri valaistumiseen johtanut oivallus koski kärsimyksen syytä: kärsimys johtuu siitä, että ihminen kaipaa ja janoaa jotain mitä ei ole olemassakaan. Näin ollen kärsimyksestä voi vapautua lakkaamalla janoamasta.

Ymmärrän Buddhan valaistumisoivalluksen tarkoittavan, että sen mukaan ei ole mitään tämän hetken ja välittömän olemassaolon ulkopuolella olevaa tyydytystä, vastausta kaipuuseen, "täydellistäjää", janon sammuttajaa. Kuulostaa masentavalta, mutta myönteisenä kääntöpuolena ilmeisesti on, että kun ei ole mitään täyttä, ei ole mitään vajaatakaan. Kun ei ole janon sammuttajaa, ei oikeasti ole janoakaan. Kun ei ole mitään täydellistä, ei ole mitään epätäydellistäkään. Ja niin edelleen.

Jos ihminen tuntee olevansa vajavainen, tyhjä, rauhaton, epätäydellinen, se johtuu siitä, että hän olettaa, että jossain hänen ulkopuolellaan on jokin "täydellistäjä". Molemmat ovat Buddhan mukaan harhaa. Mitään ikuista, pysyvää, ei ole, joten takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat pysyviä, synnyttää kärsimyksen.

Näin ollen hän päätteli, että kärsimys lakkaa, kun lopettaa turhan janoamisen ja ymmärtää, että kaikki, mitä on, sisältyy jo tähän hetkeen ja välittömään olemassaoloon. Myös ruumiillisen kärsimyksen kuulemma pitäisi helpottaa tämän valaistumisen, ja siinä pysymisen, myötä.

  Koska buddhalaisuus on uskonto, yleensä panteistisena pidetty, eikä pelkkä elämänfilosofia, herää kysymys, missä se jumala/jumaluus siinä on.

Ymmärtääkseni se on juuri se välittömästi olemassa oleva tietoisuus, jonka uskotaan avautuvan koettavaksi valaistuneisuuden tilassa. Panteismihan tarkoittaa uskoa, että jumala/jumaluus on kaikessa (pan=kaikki, theos=jumala). 

  Kristittynä kiinnitän valaistumisoivalluksessa erityisesti huomiota siihen, ettei mitään täydellistä sen mukaan ole olemassa. Ja toki siihen, ettei ylipäätään mitään tai ketään tietoisuutta, joka ei sisältyisi omaan tietoisuuteemme (ja olisi sieltä mietiskelemällä löydettävissä), ole olemassa.

Siddharthan virhepäätelmä

  Buddhan syntykertomus ja valaistumisoivallus puhuttelevat minua filosofisesti. Buddhalaisuus on mielenkiintoisella tavalla kärsimyskeskeinen; koko uskontoahan ei olisi olemassa ilman kärsimyksen pohtimista, siitä se kaikki alkoi. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kärsimyksen pohdiskelusta sekä mahdollisuuksista vapautua kärsimyksestä, tai saada siihen helpotusta, omaa suhtautumistaan muuttamalla. 

Sen sijaan uskontona buddhalaisuus ei koskaan ole vedonnut minuun. Ei edes nuorena aikuisena, ennen kristilliseen uskoon tulemistani. Kuten edellä pohdin, buddhalaisuus on "parhaimmillaankin" panteistinen uskonto – jumala on oma tietoisuuteni. Minusta tuollainen usko ei merkittävästi eroa ateismista.

Mitä tekee jumalalla, jonka kanssa ei voi elää rakkaussuhteessa? Ja mitä tekee jumalalla, joka ei ole täydellinen? Tai jumalalla, joka on jäännöksettä yhtä kuin kukin itse? 

  Olen miettinyt, miksi Siddhartan valaistumisoivallus oli sellainen kuin oli. Miksi sen ytimessä oli ajatus että täydellistä (ja siten epätäydellistä) ei ole olemassa? 

Ehkä ratkaisevan tärkeässä osassa oli se järisyttävän silmiä avaava harhakuvan särkyminen, jonka hän koki lähdettyään ensimmäisen kerran palatsin muurien ulkopuolelle? 

Muurien sisäpuolella, jossa hän oli varttunut aikuiseksi, elämä oli ollut ihanuudessaan ja yltäkylläisyydessään täydellisyyttä hipovaa: rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja huvituksia yllin kyllin. Mutta muurien ulkopuolella se kaikki paljastuikin eräänlaiseksi huijaukseksi, kärsimyksen maailman keskelle rakennetuksi suljetuksi linnakkeeksi. Eivätkä muuritkaan voisi loputtomiin pitää kärsimystä loitolla...

Kuva: Usplash / maira co

Käytän sanaa huijaus, koska muurien sisäpuolisen todellisuuden ylläpitäminen oli edellyttänyt kuningasisältä ja hovin henkilökunnalta erityistä laskelmointia ja vaivannäköä. Nuori Siddhartha ei saanut nähdä häivähdystäkään heikkoudesta, puutteesta, sairaudesta.

Ehkä tuo täydellisyyden harhakuvan särkyminen eli harhan paljastuminen harhaksi sai hänet päättelemään, että kaikki väitteet ja oletukset täydellisyydestä ovat harhaa?

Siinä olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, että tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, mutta mielestäni siitä ei voi päätellä, että täydellistä ei voi olla olemassa ollenkaan.

Tai siitä, että tällä maailmalla ei ole antaa mitään ikuisuutta janoavalle ihmiselle, ei voi päätellä, että ikuisen elämän vettä, joka sammuttaisi sielun janon, ei ole olemassa.

"Minun oli nälkä..."

  Näen Buddhan kertomuksen siten, että se varsinainen valaistuminen tapahtui hänen astuessaan ulos palatsin muurien sisältä todelliseen maailmaan. 

Päätelmissään hän puolestaan oli oikeassa vain siihen asti, kun totesi, ettei maailmasta voi löytää mitään täydellistä ja ikuista eikä pysyvää rauhaa.

Jeesuskin opetti, ettei tämä maailma voi antaa todellista rauhaa. Katoavaiseen ripustautuminen vain lisää rauhattomuutta. Mutta Jeesus sanoi, että Hän voi antaa oman rauhansa. Se rauhoittaa murheellisen, pelokkaan sydämen tavalla, johon maailma ei pysty (Joh. 14:27). 

Ikuisuutta janoavalle Jeesus sanoo: 

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’" (Joh. 7:37-38)

Jeesus antaa lahjaksi ikuisen elämän jokaiselle joka Häneen uskoo. 

  Entä kun kohtaamme sairaita ja köyhiä kuten Siddhartha kaupunkinsa kaduilla? Raamatussa ei anneta helppoa ratkaisua maailman kärsimykseen. Meidän täytyy yksinkertaisesti vain auttaa toisiamme antamalla omastamme rahaa, aikaa, vaivannäköä, osaamista.

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus sanoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’" (Matt. 25:35-36)

Meidän tulee nähdä Jeesuksen kasvot kärsivissä lähimmäisimmissämme: 

"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)

Kuolemasta, ruumiillisuudesta ja ylösnousemuksesta

  Mielestäni kulttuurissamme suhtaudutaan oudon ristiriitaisesti kuolemaan ja ruumiillisuuteen.

  Raamatun mukaan ylösnousemus iankaikkiseen elämään tulee olemaan paitsi hengellinen, myös ruumiillinen tapahtuma. Sen sisäistäminen voi olla hankalaa länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle.

 Vaikuttavat post mortem -valokuvat

  Joskus 2000-luvun alussa näin Poliisi-tv:n jakson, jossa kerrottiin merenrannalta löytyneestä miehen ruumiista. Poliisi yritti selvittää vainajan henkilöllisyyttä, minkä vuoksi ohjelmassa poikkeuksellisesti näytettiin ruumiista otettu kasvokuva. Toimittaja varoitti etukäteen, että kuva saattaa järkyttää herkkiä katsojia. Vaikka olen herkkä, olen myös utelias, joten jatkoin katsomista.

En vieläkään ole unohtanut kuolleen miehen kasvoja. Ruumiin silmät oli avattu tunnistamisen helpottamiseksi. Kasvot synnyttivät minussa oudon sekoituksen erilaisia tunteita, joita yleensä en tunne samaan aikaan: sääliä, iljetystä, surua, rakkautta, torjuntaa, ahdistusta... Erityisesti minua järkyttivät ne avoimet silmät vailla katsetta.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä luonnossa. Ehkä siksi valokuvat kuolleista ovat tehneet minuun niin voimakkaan vaikutuksen.

 

Kuolema on kulttuurissamme siivottu pois näkyviltä, mikä ei tarkoita pelkästään, että kuolevat ihmiset, kuoleminen ja siihen liittyvä kärsimys ovat syrjään sysättyjä, vaan myös ja ennen kaikkea, että kuolleet ruumiit siirretään pois näkyviltä mahdollisimman kiireellisesti. Ihmisen eläessä ruumis, sen terveys ja viehättävyys, on kaikki kaikessa, mutta kuoleman jälkeen sitä ikään kuin "ei ole".

  Seuraavan kerran tunsin samanlaisen oudon tunteiden sekamelskan, kun törmäsin netissä englantilaisiin viktoriaanisen ajan post mortem -kuviin eli vainajista otettuihin valokuviin. Kamerat yleistyvät 1800-luvulla niin paljon, että keskiluokkaisissa piireissä oli mahdollisuus perhepotretteihin. Myös lapsikuolleisuus oli yleistä. Monissa post mortem -kuvissa vainaja onkin lapsi tai nuori. Kuvaaja kutsuttiin paikalle kuoleman jälkeen, jotta saataisiin edes yksi kuva muistoksi nuorena kuolleesta perheenjäsenestä. 

Jotkut omaiset halusivat, että vainaja näyttää kuvassa elävältä. Kuvaa varten ruumis puettiin siististi, kammattiin ja ehostettiin, se oli aseteltu esim. tuolille istumaan elävien perheenjäsenten keskelle niin, ettei heti edes pysty erottamaan, kuka kuvassa on se kuollut. Joskus vainajan silmät avattiin tai suljettujen silmäluomien päälle maalattiin auki olevat silmät. Kuolleiden valokuvausta varten oli keksitty teline, jolla ruumis saatiin pysymään halutussa asennossa.

Myös Suomessa otettiin toisinaan post mortem -valokuvia. Nuorena kaverini näytti minulle sukunsa vanhoja valokuvia, ja mukana oli kuva kuolleesta tytöstä, joka makasi silmät kiinni vuoteella. Kädet oli aseteltu rintakehälle levollisen näköisesti. Kuvassa näytti olevan vain nukkuva tyttö. Koska ruumiin silmät olivat kiinni, kuva ei ollut niin järkyttävä kuin nuo edellä mainitsemani.

Kuolleet ruumiit keskuudessamme

  Tapaan, jolla suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin, sisältyy hämmentävä ristiriita: vaikka kuolleista ihmisistä ihan yleisesti puhutaan siten, että he ovat poissa keskuudestamme, niin tosiasiassahan se ainoa luonnontieteellisesti varmuudella olemassa oleva osa heistä on edelleen keskuudessamme!

Juuri se konkreettinen ruumis yhä on täällä, vaikka vainaja "ei enää ole", vaikka hän "on poissa".

Itse asiassa kuollut ihminen, joka "on poistunut keskuudestamme", on (ennen maatumista tai tuhkaamista) puhtaan luonnontieteellisesti ajateltuna enemmän keskuudessamme kuin koskaan. Sillä kuoleman jälkeen ruumiilla ei enää ole minuutta, tahtoa, toimijuutta saati oikeuksia, vaan ruumis on kokonaisvaltaisesti mitattavissa, avattavissa, sisäelin sisäelimeltä punnittavissa, ruumiista voi rajattomasti ottaa solunäytteitä petrimaljaan laboratoriossa tutkittavaksi jne.

Tästä huolimatta nekin, joiden maailmankuva rajautuu luonnontieteellisesti todistettavissa olevaan eli jotka ovat naturalisteja tai materialisteja, ymmärtävät välittömästi, että vainaja kuitenkin on olennaisella tavalla poissa keskuudestamme.

Mielestäni viimeksi mainittu puhuu sen puolesta, että kaikki ihmiset, myös naturalistit, ymmärtävät sielun eli aineettoman elämän olemassaolon ja todellisuuden. Sielu, vaikkei sitä voi laittaa petrimaljaan tutkittavaksi, tekee meistä olemassa olevia yhtä paljon kuin ruumis.

  Raamatun mukaan sielu on elävän luodun veressä oleva elämä. Sielu on veressä, joka kiertää kudoksissamme, ja niin kauan kuin sielu on ruumiissamme, ruumis pysyy elossa. Kun sielu poistuu, ruumis kuolee.

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; käännös 1933/38)

Ylösnousemuksen ruumiillisuudesta

  Vuosia sitten näin lähes viikoittain unia, joissa kuollut ruumis herää eloon. Unet alkoivat suorastaan iljettävinä painajaisina: ruumiit liikahtelivat kömpelösti ja ääntelivät mölähdellen. Aste asteelta ne kuitenkin muuttuivat sulavaliikkeisemmiksi. Lopussa vainajat olivat, paitsi normaalien elävien ihmisten oloisia, ihan erityisen kauniita ja ihania. Parissa unessa eloon heränneet vainajat puhuivatkin runollisesti, kirkkaasti helähtelevällä äänellä. 

Unet, jotka olivat alkaneet painajaismaisissa tunnelmissa, päättyivät lohdullisesti. Herätessäni minulla oli rauhallinen, vaikkakin hämmentynyt olo.

Pidin niinä aikoina unipäiväkirjaa, ja siinä pohdin moisten unien syytä ja mahdollista merkitystä. Olin pari vuotta aiemmin tullut uskoon, joten mietin, että ehkä Jumala antoi unet minulle rohkaisuksi ja uskonvahvistukseksi. Voi olla. 

Toisaalta olin samoihin aikoihin alkanut sisäistää, että ylösnousemus tulee olemaan ruumiillinen. Vaikka olin tiennyt sen – sanotaanhan apostolisessa uskontunnustuksessakin "...syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän" –, en koskaan ollut pysähtynyt ajattelemaan, että se tulee kirjaimellisesti olemaan niin.

Kuolleista herääminen, iankaikkinen elämä ja Taivaan autuus... Mielikuvani näistä tapahtumista ovat olleet sellaisia eteerisen kauniita, niin kuin ne eivät voisi olla käsin kosketeltavaa todellisuutta. Tämä lienee yleistä meille ns. länsimaisessa kulttuurissa kasvaneille kristityille. Eurooppalaisen filosofian historiassa on ollut vaikutusvaltaisia suuntauksia, joihin kuuluu hengen, sielun ja mielen erottaminen ruumiista ja materiasta niin, että mm. kaikki J-/jumalaan liittyvät asiat ovat lopullisesti aineettomia. 

  Mutta Raamatussa kuvaillaan ylösnousemusta ja ikuista elämää Taivaassa paitsi ihmeellisen kirkkaana, kauniina ja hengellisenä, myös käsin kosketeltavana ja ruumiillisena. Uskon että meillä tulee olemaan samankaltaiset ruumiit kuin ylösnousseella Jeesuksella, ja Jeesus käveli, jutteli, mursi leipää ja söi opetuslastensa kanssa. 

Tämänhetkiset ruumiimme ovat ajallisia, katoavaisia ja heikkoja. Ylösnousemusruumis tulee olemaan katoamaton ja hengellinen, mutta sitä pystyy käsin koskettamaan. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kehotti epäilevää opetuslapsi Tuomasta koskettamaan itseään: 

"Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"" (Joh. 20:26-28)