Elämänhallinnan perimmäisestä mahdottomuudesta

  Meidän ihmisten on vaikeaa kestää sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisille se on vielä vaikeampaa kuin aiemmille sukupolville. Suhtautuminen kärsimykseen tarjoaa esimerkin.

Mikä on pahinta kärsimyksessä?

Kuva: Unsplash /Jeffrey Grospe

  Muistan miten hirveä koettelemus ensimmäinen paha oksennustauti oli lapsena. Pahoinvointi ja heikotus oli hirveää, mutta kaikkein hirveintä oli oksentaminen. Yhä uudestaan ja uudestaan piti hoippua kylpyhuoneeseen ja kyyristyä vessanpöntön ylle voimattomana yökkimään kirvelevän hapanta mahansisältöä samalla kun äiti piti hiuksia ylhäällä. Kerran rajun oksentamisen jälkeen ilmaisin suurimman huoleni: äiti, mitä jos tämä ei koskaan lähde pois?

Muisto tulee usein mieleeni kun kuulen nykyaikana supersuosittujen elämänhallintagurujen ja motivaatiopuhujien opetuksia resilienssin ja kärsimyksen sietokyvyn kehittämisestä. Seek discomfort -opin mukaan ihminen voi vahvistaa kärsimyksen sietokykyään altistamalla itseään tietoisesti epämukavuudelle ja jopa kärsimykselle. 

Opin seuraajat haastavat itseään käymällä jääkylmissä suihkuissa, hyppäämällä benjihypyn, tekemällä äärimmäisiä treenejä, juttelemalla tuntemattomille ihmisille, paastoamalla – haasteeksi sopii melkein mikä tahansa tehtävä mikä tuntuu ajatuksena epämukavalta.

Uskon sen että tietoiset hyppäykset oman mukavuusalueen ulkopuolelle voivat avartaa mieltä ja auttaa pelkojen voittamisessa ainakin osalla ihmisistä. Sen sijaan suhtaudun epäilevästi väitteeseen, että opin noudattaminen harjoittaisi kärsimyksen sietokykyä. 

Mielestäni nimittäin kärsimyksessä pahinta ei ole se mikä tekee siitä kärsimyksen, esim. kipu, kylmyys tai nälkä, vaan se, että se ei ole omassa hallinnassamme. 

Väitän, että ihminen joka tuntee hermokipua hammaslääkärin poratessa (ilman puudutusta) kärsii vähemmän kuin ihminen joka tuntee samanlaista kipua yllättäen. Hammaslääkärin porattavana oleva tietää mikä kivun aiheuttaa, tietää voivansa hallita tilannetta esim. pyytämällä taukoa tai puudutusta sekä tietää että kipu on tilapäistä ja että se loppuu ihan kohta. Yllättäen äkillistä hermokipua tuntevalle tulee todennäköisesti huoli, joka moninkertaistaa kärsimyksen: mikä tämän aiheuttaa? mitä jos tämä ei lähde pois?

Samoin väitän, että tarkoituksellisesti paastoava ihminen, joka tietää pystyvänsä milloin vain lopettamaan paaston, kärsii nälästä ja heikotuksesta vähemmän kuin ihminen joka kärsii nälkää köyhyyden takia eikä tiedä koska mahdollisesti saa syödäkseen seuraavaksi.

Seek discomfort -oppi (jossa on mielestäni myös paljon hyvää) kenties saattaa tästä syystä jopa heikentää kärsimyksen sietokykyä! Jos on tottunut sietämään kipua ja epämukavuutta itse valitsemiensa haasteiden puitteissa, yllättävä kärsimystä aiheuttava tilanne, joka ei ole lainkaan omassa hallinnassa, saattaa olla kokemuksena poikkeuksellisen kaoottinen?

"Ota tämä malja minulta pois"

  Minusta joka tapauksessa vaikuttaa että me ihmiset pelkäämme ihan hirveästi hallinnan menettämistä. Lisäksi minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisten on vaikeampi hyväksyä sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Siis vaikeampi kuin nyt jo kuolleiden sukupolvien ihmisten. 

Tämä selittäisi paitsi elämänhallintagurujen suosion myös esimerkiksi ruokavaliofanaattisuuden yleistymisen. Osalla ihmisistä on voimakas tarve uskoa että syömällä tiettyjä ruokia tietyllä tavalla ja tiettyinä aikoina voi pitää itsensä terveenä. Toki on jo vuosikymmenet tiedetty tosiasiaksi, että hyvällä ruokavaliolla ja muilla elämäntavoilla voi pienentää elintasosairauksien riskiä, mutta ruokavaliofanaattisuus on vienyt ajatuksen uudelle, epärealistiselle tasolle. Jotkut fanaatikot lupaavat lähes täydellistä terveyttä, jos syö "puhtaasti" eli virheettömästi opin mukaan.

Nykyään on guruja jotka opettavat jopa että vakavistakin sairauksista voi parantaa itsensä vain ajattelemalla tietyllä tavalla!

  Yksi ihmiselämän perusasioista on sen tosiasian kestäminen että elämä ei ole omissa käsissämme. Jeesuskin maan päällä eläessään joutui kestämään sen. 

Yöllä Getsemanen puutarhassa Jeesus tiesi että aivan pian käynnistyisi tapahtumasarja joka johtaisi Hänen kuolemaansa: Hänet tultaisiin pidättämään ja vangitsemaan, Häntä kuulusteltaisiin, Häntä pilkattaisiin ja ruoskittaisiin, Hänet ristiinnaulittaisiin ja Hän joutuisi Jumalan hylkäämäksi kantaen ihmiskunnan syntejä ruumiissaan... Hän alkoi tuntea kauhua ja ahdistusta ja sanoi opetuslapsille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan." (Mark. 14:34)

Kuva: Unsplash / Tristan Gevaux

Sen jälkeen Jeesus meni hieman kauemmaksi ja heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse: 

»Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.» (Mark. 14:36)

Taivaallinen Isä ei toteuttanut Jeesuksen pyyntöä, ja hirvittävä tapahtumasarja käynnistyi, kun kavaltaja Juudas seurueineen tuli Getsemanen polulla vastaan. Hetki tuli: Ihmisen Poika annettiin syntisten käsiin.

  Miten sitten voisimme harjoitella sitä varten, että kestäisimme mahdollisimman hyvin ne hetket kun elämältä tuntuu putoavan pohja? Onko mitään tapaa? Olen tullut siihen tulokseen, että Jumalaan luottaminen niin pienissä kuin suurissa asioissa on paras tapa. Jeesus Itse antoi esimerkin: "Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Asiat eivät tapahdu sattuman varassa, vaan ovat Jumalan käsissä. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tulee päättymään hyvin.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

Lääkkeitä katastrofiajatteluun

   Minulla on aina ollut taipumus maalailla mielessäni kauhukuvia ongelmien paisumisesta ja kaiken hajoamisesta. Sitä kutsutaan katastrofiajatteluksi tai joskus mörköjen pelkäämiseksi. Kolme sanontaa ovat auttaneet minua; yksi on isältäni, toinen äidiltäni ja kolmas Vanhan Testamentin Jaakobilta.

"Asioilla on tapana järjestyä"

  Parikolmekymppisenä opiskelijana kärsin sairauksienpelosta. Minulla oli outoja, vaihtelevia oireita, joita kirjoitin ylös ja joille yritin hakea selitystä lääkärikirjoista ja lääketieteellisistä artikkeleista. Vietin tällaista elämää yhtäjaksoisesti muutaman vuoden.

Kerran ollessani opiskelijaterveydenhuollon lääkärin vastaanotolla luin oireitani muistilapuilta sekä ehdotin pariakin eri diagnoosia ja tutkimuksia niiden poissulkemiseksi. Polveilevan yksinpuheluni jälkeen lääkäri pamautti: "Minusta vaikuttaa, että sä pelkäät nyt mörköä."

Loukkaannuin hieman, koska oireeni olivat ilmeisen todellisia ja ruumiillisia eivätkä psykosomaattisia laadultaan (vuosia myöhemmin sain todella diagnoosin MS-taudista, joka selitti ne kaikki). Toisaalta näin, että lääkäri tarkoitti hyvää. Juttelimme pelosta ja lähdin vastaanotolta hieman kevyemmällä mielellä sillä erää. Taisin saada myös lähetteen joihinkin tavallisiin verikokeisiin, varmaan ihan mielenrauhani vuoksi.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että vaikka oireideni aiheuttajana ei ollutkaan mörkö eli kuviteltu pelko, vaan oikea sairaus, samalla pelkäsin myös mörköä. Ymmärtämättäni harjoitin vuosien ajan jatkuvaa katastrofiajattelua. Mielessäni väikkyi sekasortoisia kauhukuvia sokeutumisesta, pyörätuolista ja pysyvästi laitoksessa asumisesta. Mikään niistä ei ole toteutunut vieläkään, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

  Isäni käyttää sanontaa "asioilla on tapana järjestyä". Nuorena epäilin sitä, koska ymmärsin sen väärin. Sanontahan ei tarkoita, että lopputulos olisi välttämättä toiveiden mukainen, vaan se tarkoittaa, että sitä mukaa kun asiat etenevät ja pelot joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta, tilanteeseen alkaa löytyä sopiva suhtautuminen. Tiedon ja kokemuksen lisääntyessä uuteen, tuntemattomaan tilanteeseen alkaa hahmottua jonkinlainen kartta mielen sisällä. Sekasorto muuttuu järjestykseksi.

Mörön pelkääminen ja MS-diagnoosin saaminen on loistava esimerkki sanonnan paikkansapitävyydestä. Oireiden pähkäilyn lopputulos ei ollut toiveideni mukainen, vaan sain todella diagnoosin sairaudesta, jota olin pelännyt. Toisaalta sekasorto on diagnoosin myötä muuttunut järjestykseksi. Olen vapautunut ahdistuksesta, jossa tietämättömyyden ja kauhukuvien pyörittelyn takia vietin vuosikausia.

"Jos se on Herran tahto, niin käyköön niin"

  Tämä lainaus, ainakin suurin piirtein, on Vanhan Testamentin Jaakobilta, joka oli menettänyt rakkaan poikansa Joosefin. Eräänä iltana muut pojat palasivat paimenesta, mutta Joosef oli kadonnut. Veljet ojensivat isälle Joosefin repaleisen vaatteen. Isä päätteli, että petoeläimet olivat raadelleet pojan kuoliaaksi ja oli siitä lähtien surun murtama.

Katovuosien koittaessa Jaakobille tuli lisää surua ja huolta. Tilanne oli se, että hän menetti jo toisen poikansa, Simeonin, veljesten ollessa ruoanhakumatkalla Egyptissä. Egyptin käskynhaltija oli epäillyt veljeksiä vieraan valtakunnan vakoojiksi eikä ollut päästänyt Simeonia palaamaan kotiin muiden kanssa. Seuraavalle matkalle Jaakobin piti päästää myös kuopuksensa, Benjamin. Tuo Egyptin salaperäinen käskyhaltija oli esittänyt moisen vaatimuksen.

Jaakob ei millään olisi päästänyt poikiaan lähtemään. Egypti oli selvästi vaarallinen paikka. Mutta puute ja kurjuus pahenivat ja alkoivat kääntyä nälänhädäksi. Lopulta Jaakob, raskain sydämin, antoi pojilleen luvan lähteä uudestaan matkalle: 

"Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä, kun joudutte sen miehen eteen, niin että hän päästää Simeonin ja myös Benjaminin lähtemään kanssanne. Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Jaakob oli varmaan viettänyt useita päiviä huoneessaan rukoillen ja käyden läpi erilaisia lopputuloksia uhkaavalle tilanteelle: ilman ruokaa he kaikki kuolevat varmasti, toisaalta Egyptin-reissu sisälsi lukemattomia vaaroja, esim. rosvojoukko saattaisi hyökätä erämaassa tai perillä Egyptissä he saattaisivat muukalaisina joutua jälleen epäilysten kohteeksi ja päätyä vankilaan tai jopa surmatuiksi.

Jaakobin sanoista kuultaa nöyryys Kaikkivaltiaan edessä ja sen kautta rauhan saaminen. Se oli palauttanut hänen toimintakykynsä. Jaakob hyväksyi pahimman kauhukuvansa mahdollisena lopputuloksena ja osana Herran suurta suunnitelmaa. 

Olen itse käyttänyt menetelmää tilanteissa, joissa olen ollut pelkojen lamauttama. Tämä Jaakobilta oppimani menetelmä on hieman eri kuin pelkkä Herran haltuun -asenne. Tässä kerta kaikkiaan kuvitellaan se pahin lopputulos ja tietoisesti käynnistetään prosessi sen hyväksymiseksi. Jos se pahin tapahtuukin, niin ainakin on jo aloittanut asian käsittelyn jollain tavalla.

Saattaa kuulostaa vanhalta tutulta "pessimisti ei pety"-ajatukselta, mutta ei kyse ole siitäkään, koska olennaista tässä on Jumalan tahtoon nöyrtyminen: "tapahtukoon sinun tahtosi".

"Kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu"

  Tyypillisesti katastrofiajattelu liitetään persoonallisuuden piirteeseen, jossa ihminen pyrkii täydelliseen oman elämänsä hallintaan. Kauhukuvissa elämä riistäytyy hallinnasta... Toki se että kaikki lähtökohtaisesti olisi omassa hallinnassa on ilmeinen virheoletus.

En itse ole tältä osin tyypillinen katastrofiajattelija – en ole kontrollifriikki koskaan ollutkaan. Minulla katastrofiajattelu painottuu pelkoon, että elämä muuttuu pysyvästi jollain tavalla hirveäksi enkä enää voisi olla oma perusiloinen ja hyväntuulinen itseni. Lähes aina kauhukuvani ovat liittyneet jotenkin terveyteen.

 Olen aiemmin blogissani kehunut olevani toiveikas optimisti, mutta nyt paljastankin olevani mörköjä pelkäävä katastrofiajattelija, joka saa rauhankin kuvittelemalla pahimman kauhukuvansa toteutuvan ja hyväksymällä sen etukäteen!

Molemmat kuvailut kuitenkin pitävät paikkansa. Sillä kun pohdin mihin kaikki ihan loppujen lopuksi johtaa, olen toiveikas optimisti. Siinä välissä saatan kyllä joutua kokemaan ties mitä hirveyksiä.

  Äitini on aina sanonut minulle ja sisaruksilleni "kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu", jos meillä on ollut paha mieli jostain pienestä tai isommasta asiasta. Tähän mennessä sanonta on pätenyt: surujen ja menetysten jälkeen on aina tullut se hetki, kun havahdun siihen että olen jälleen iloinen. 

Sitä paitsi ihan loppujen lopuksi, siis tämän maallisen vaelluksen jälkeen, kaikki todella muuttuu pysyvästi iloksi uskovaisille. Kantava voima elämässäni on Jumala ja Hänen lupauksensa ikuisesta elämästä Taivaassa, johon Jeesus on tie. 

  Joskus suuri suru muuttuu valtavaksi iloksi jo tässä elämässä. Jaakobin kohdalla näin tapahtui lähes käsittämättömällä tavalla. Joosefin menetettyään hän oli nöyrtynyt siihen, että saattaa menettää muutkin poikansa. Paitsi että kauhukuva ei toteutunut, hän sai jopa Joosefin takaisin! 

                                            

                                             Jaakobin ja Joosefin jälleennäkeminen Egyptissä

Joosef ei ollutkaan kuollut, vaan oli päätynyt Egyptiin korkeaan asemaan. Joosef oli se salaperäinen ja ankaralta vaikuttanut käskynhaltija, joka oli vaatinut kaikki veljet matkustamaan luokseen. Lopulta myös vanha isä sai kutsun matkustaa Egyptiin. 

Kun Jaakobille kerrottiin Joosefin olevan elossa, hän ei aluksi pystynyt uskomaan sitä. Hänen mielensä oli, Raamatun sanoin "niin turtunut" kaikesta murheesta (1. Moos. 45:26). Kyllä se silti totta oli, ja Jaakob sai viettää lopun elämänsä koko perheensä ympäröimänä.