tiistai 29. kesäkuuta 2021

Uskovainen on maailman silmissä hullu

  Paavali sanoi puheen rististä olevan maailmassa hullutusta, kun taas maailman viisaus on Jumalalle hulluutta. 

  Hän kehotti uskovaisia tutkimaan itseään: haluammeko olla viisaita ihmisten vai Jumalan silmissä?


Ristin "hullutus"

  Tuoreena, innokkaana uskovaisena ajattelin naiivisti, että kerron evankeliumin ihmisille niin hyvin, niin vakuuttavasti ja niin kauniisti, etteivät he voi olla uskomatta sitä. Jeesuksessa on syntiemme anteeksianto ja ikuinen elämä!

Selittäisin myös, kuinka evankeliumi on ratkaisu lopulta kaikkiin ihmisten ongelmiin ja tekee siihen uskovan autuaaksi jo tässä ajassa, kunhan vain kiinnittää katseensa Jeesukseen ja muistaa, että täällä kokemamme vaikeudet ja kärsimykset ovat vain väliaikaista. 

Joten miksi kukaan torjuisi ilosanoman Jeesuksesta?

Olen edelleen innoissani evankeliumista ja uskon sen olevan kaikkea edellä mainittua, mutta en enää usko omiin kykyihini niin paljon: vaikka oma elämäni mullistui, maailma ympärilläni ei.

Uskovaisen tulee kyllä kertoa evankeliumia niin hyvin kuin taitaa, mutta kuten mm. Paavali opetti, ei usko Jeesukseen lopulta palaudu sanoihin, vaan se on Jumalan Hengen synnyttämää. 

  Näinä kymmenenä vuotena, kun olen ollut uskossa, olen huomannut erään asian, mitä tulee keskusteluihin uskomattomien kanssa: jos vain kunnioitamme toisiamme ja pysymme asiallisina, pystymme keskustelemaan sujuvasti mm. kristinuskosta arvojen perustana, elämänkatsomuksena ja uskon myönteisistä vaikutuksista yksilöiden elämään ja yhteiskuntaan. Meillä saattaa olla jyrkästi eri näkemykset vaikka oikeasta ja väärästä, mutta keskusteluyhteys säilyy.

Mutta jos mainitsen Jeesuksen ristinsovituksen, keskustelu usein tyrehtyy. Niin tuppaa käymään, vaikken edes mainitsisi sitä evankelioidakseni. 

Puhetta Jeesuksen rististä pidetään maailmassa kajahtaneena, vaikka ilman sitä ei ole mitään evankeliumiakaan, ei ilosanomaa ihmisille. Ristin sanoma, sen voima ja viisaus, avautuu ihmiselle hengellisesti.


"Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima." (1. Kor. 1:18; käännös 1938)

Viisauden mittari

  Kumman silmissä haluamme olla viisaita, maailman vai Jumalan? Kumman viisauteen lopulta luotamme?

Jos keskustelukumppani pitää kajahtaneena tai aivopestynä Jeesuksen rististä puhumisen takia, se pitää vain hyväksyä. Ei tule perääntyä ja ruveta vakuuttelemaan, että on kyllä ihan järkevä ja älykäs ihminen, vaikka tuollaisia puhuukin joskus. 

Jos pitää viisauden mittarina ihmisten käsitystä viisaudesta ja janoitsee sitä, että saa ihmisiltä hyväksynnän ja arvostuksen järkevänä ihmisenä, saattaa lopulta vaieta ristin evankeliumista kokonaan, ehkä jopa hylätä sen.

  Ihmisillä on tapana olettaa, että jos puhuja on suosittu ja ihmisten keskuudessa arvostettu, niin hänen sanomansa on viisasta ja tähdellistä. Ja käänteisesti: jos puhuja on epäsuosittu ja yksinkertaisena pidetty, häntä ei kannata kuunnella (paitsi ehkä pilkkaamisen ja naureskelun halusta). 

Puhujan henkilökohtaiselle lavasäteilyllekin tavataan antaa suuri painoarvo. Paavali mainitsee kuulleensa, ettei häntä itseään pidetä valloittavana ja puhetaitoisena persoonana, vaan enemmänkin päinvastoin: "Sillä hänen kirjeensä ovat, sanotaan, kyllä mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnäollessaan hän on heikko eikä hänen puheensa ole minkään arvoista." (2. Kor. 10:10).

Jumalan viisauden kohdalla sanoma ratkaisee eikä puhujan suosio ja inhimillisesti katsoen vaikuttava olemus. Sanoma on viisas, jos se on Jumalan tahdon mukainen.

  Kun katselee maailmanmenoa, voi monessa kohtaa todeta jumalattoman ihmisviisauden johtavan järjettömyyksiin. Älykkäät ihmiset saattavat näennäisen johdonmukaisesti, mm. sanojen merkityksiä muuttamalla, päätyä täysin älyttömiin ja luonnonvastaisiin käsityksiin siitä, mikä on hyvää ja normaalia. Niin oli Paavalin aikana, ja niin on nytkin: "Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmiksi tulleet". (Room. 1:22; käännös 1938)


Olla hullu Jumalan tähden

  Raamatussa toistuu yhä uudestaan tietty viisauden periaate: kaukonäköisyys ja sille perustuva harkinta. Kaukonäköisyys on viisasta, lyhytnäköisyys tyhmyyttä. Maallisissa asioissa kaikki ymmärtävät tämän, esimerkkeinä terveelliset elämäntavat ja taloudenhoidossa säästäväisyys ja suunnitelmallisuus.

Jumalan sanaan luottaminen on kaukonäköisyyttä joka ulottuu iankaikkisuuteen! Mutta avain iankaikkiseen elämään on Jeesuksen ristinsovitus, eli se mitä maailma pitää hullutuksena. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

  Kerran joku ateisti nettikeskustelussa tivasi minulta, mitä se oikein tarkoittaa, että meidän syntimme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä 2000 vuotta sitten. Kerroin sen, mitä sillä hetkellä muistin Raamatussa sanotun aiheesta, mutten voinut selittää ihmeellistä, yliluonnollista asiaa niin yksityiskohtaisesti kuin hän vaati, tietenkään.

Jeesuksen lihaksi tulemista, ristinsovitusta ja ylösnousemusta ei voi selittää tyhjentävästi, vaikka akateemiseen malliin yrittäisi eritellä kokonaisuuden osiin, nimetä ja määritellä osat ja selittää niiden väliset suhteet. Ihmistä ei voi "puhua uskoon", vaikka olisi kuinka taitava ja vakuuttava sanojen käyttäjä, vaan uudestisyntymä Jumalan lapseksi on hengellinen tapahtuma.

Pitääkö sitten ajatella, että nämä ovat niin pyhiä, korkeita ja hengellisiä asioita, ettei niistä sovi puhua ollenkaan? Ei pidä, vaan tulee kaikesta huolimatta jatkaa ristin "hullutuksen" saarnaamista ja hyväksyä se, että maailma pitää kajahtaneena. Niin hyvän asian kuin evankeliumin tähden siitä voi jopa olla iloinen!


"Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus." (1. Kor. 1:23-24)



tiistai 1. kesäkuuta 2021

Ulkoisen kauneuden katoavaisuudesta

  Vaikka uskon todellisen kauneuden olevan hengellistä ja sydämen ominaisuus, huomaan silloin tällöin murehtivani vanhenemista, nuorekkaan ulkonäön menettämistä. 

  Mitä Raamatussa sanotaan kauneudesta?

  Miksi ihmisellä on niin voimakas tarve tulla nähdyksi kauniina? Mitä kauneus pohjimmiltaan on?


Taistelu aikaa vastaan

  Viime vuodet olen yrittänyt taistella aikaa vastaan. En nuorekkaan ulkonäön säilyttääkseni (täytän tänä vuonna 43), vaan ehtiäkseni korjata suhtautumistani ulkonäön vanhenemiseen ennen kuin alan nähdä siitä selkeitä merkkejä peilissä. Ihminen toki lopulta sopeutuu olosuhteisiin, joille ei mahda mitään, mutta en haluaisi, että sopeutuminen tapahtuu vasta pakon sanelemana. 

Uskon kauneuden olevan sisäistä. Siihen nähden ajattelen tätä mielestäni hieman liikaa. Nettipalstoilla huomioni kiinnittyy keskusteluihin ulkonäön "rupsahtamisesta", millä tavalla ja missä iässä se on kullakin tapahtunut, mitkä olivat ensimmäiset merkit, mikä on ollut järkyttävin muutos... Lukiessani pohdin huolestuneena, kuinka lähellä itse olen sitä. 

  Onneksi olen kristitty. Vaikka maailma pinnallisine kauneuskäsityksineen kieltämättä vaikuttaa minuun, luotan silti enemmän Jumalan sanaan, koska sieltä löytyy perimmäinen totuus. Raamatun mukaan todellinen kauneus on hengellistä, sydämen ominaisuus. Todellinen kauneus on pysyvää ja ikuista eikä lihallista, ajallista, katoavaista.  


"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)


  Maailman pinnallisessa kauneuskäsityksessä kauneudella tarkoitetaan ulkoista viehättävyyttä ja siihen liitetään ehdottomasti nuoruus. Ei-hengellisessä, jumalattomassa ihmiskäsityksessä ihmiselämän korkein, tai monien mielestä jopa ainoa, tarkoitus on biologinen lisääntyminen. Nuorena ihminen on hedelmällinen, joten ulkoinen viehättävyys, jotta saisi itselleen kumppanin, kytkeytyy nuoruuteen.

Kun hedelmällinen aika on ohi, elämän korkein tarkoitus on takanapäin, ja jäljellä on vain toissijaisia tarkoituksia, jos niitäkään. 

  Ei Raamatussakaan kiistetä, etteikö ulkonäön viehättävyys, osana rakastettujen välistä vetovoimaa, olisi yhdenlaista kauneutta. Esim. Laulujen laulussa neito ja mies ihastelevat toistensa ulkoista kauneutta ja suloisuutta: hiuksia, silmiä, poskia, suuta, hampaita... He ovat rakastuneet toisiinsa ja näkevät toisensa kauniina: "Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!" (Laul. 4:7) Yhdessä kohtaa neito, ajatellessaan miten mies on häneen rakastunut, julistaa yksinkertaisesti "minä olen kaunis!" (Laul. 1:5)

Raamatunkin mukaan yksi maanpäällisen elämän keskeisistä tarkoituksista on naimisiinmeno ja lisääntyminen – sanoihan Herra naiselle ja miehelle: "lisääntykää ja täyttäkää maa." Se ei kuitenkaan ole ainut tarkoitus eikä kaikkein korkein.

  Maanpäällisen elämän korkein tarkoitus on usko Jumalaan. Se pysyy ihmiselämän korkeimpana tarkoituksena läpi elämän eikä ole sidottu ikäkauteen. Hengellisesti voi olla kaunis iästä riippumatta. Ja koska sellaiset kauniit ominaisuudet kuin viisaus ja nöyryys usein lisääntyvät iän myötä, hengellinen kauneus on jopa yleisempää vanhana!

Jos ajatellaan, niin kuin Laulujen laulussa, että rakkauden kohde voi sanoa olevansa kaunis – sen rakkauden takia – niin hengellisen kauneuden perusta on Jumalan rakkaus meihin. Se ei ole ikään sidottua.


"Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä." (Ps. 34:6)


Ei huolta, kaikki on niin kuin pitääkin 

  Ollessani vakavasti sairas ja lähes liikuntakyvytön kaipasin normaaleja arkisia ongelmia. Kaipasin esim. sitä että täytyy tiskata tai käydä kaupassa, vaikkei jaksaisi, tai aamulla täytyy herätä kesken unien ja lähteä ulos kylmään. Olisin mielelläni tehnyt kaikkea tuota arkista, ikävää ja tylsää, kunhan vain olisin saanut olla terve.

Muistelin kaivaten myös niitä hetkiä, kun olin ollut tyytymätön ulkonäkööni – moiset murheet tuntuivat vakavasti sairaana niin mitättömiltä ja hassuilta. Jos olisin sillä hetkellä parantunut ja siirtynyt niihin tilanteisiin, olisin syleillyt "ongelmia" ilosta itkien. Olisin sanonut itselleni: "Älä murehdi tuollaisista, ne kuuluvat normaaliin elämään, kaikki on niin kuin pitääkin!"

Olen kiitollinen Jumalalle tuosta kokemuksesta. Aina kun murehdin normaaliin elämään kuuluvia asioita, muistelen sitä ja yritän palauttaa suhtautumisen, joka minulla sillä hetkellä oli. Ruumiillinen vanheneminen juonteineen, ryppyineen, kasvojen roikkumisineen jne. on vääjäämätön seuraus normaalista elossa olemisesta. Brigitte Bardot vastasi, kun häneltä kysyttiin asennoitumisesta ryppyihin, että on mieluummin vanha kuin kuollut. 

Aina kun huomaan jonkin vanhenemisen merkin ulkonäössäni, aion kiittää Jumalaa, että olen elossa. Samoin voi tehdä silloinkin, kun tuntee vanhenemismuutoksia ruumiillisessa toimintakyvyssään, esim. ikänäkö alkaa vaivata tai tukiranka ei enää liiku yhtä vetreästi.


"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." (Saarn. 3:1)  


  Ulkoisen vanhenemisen murehtimisessa, ei ole kyse pelkästään pinnallisuudesta, vaan muutos sinänsä on vaikeaa. Ihminen on mieltynyt tuttuun ja turvalliseen. Ei kuitenkaan pidä liikaa kiintyä katoavaisiin asioihin, kuten ruumiilliseen kauneuteen ja terveyteen tai aineelliseen omaisuuteen. Niistä joutuu kerran luopumaan. Myös kaikki niille perustuva kunnia, kehut ja ylistys, kuten myös arvostelu, halveksunta ja haukut, ovat katoavaisia. Jälkimmäisistä ainakin pitäisi olla helppo luopua!

  Miksi minulle (ja useimmille muille) on niin tärkeää olla kaunis – ulkoisesti tai sisäisesti? Miksi ilahdun siitä, että Raamatussa sana kauneus liitetään hengellisyyteen, ja siten, vaikka ruumiillinen viehättävyys rapistuu, voi edelleen kaunistautua hengellisesti?

Syy on, että kauneus liittyy pohjimmiltaan hyvyyteen, kuten sana hyvännäköinen kirjaimellisesti ilmaisee. Kauniin ulkokuoren oletetaan olevan lupaus jostain hyvästä. Tämä syntinen maailma kuitenkin on irrottanut kauneuden hyvyydestä, ja jäljellä on pelkkä symboli ilman viittauksen kohdetta, pelkkä kuori. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista on, että se saattaa pakottaa meidät pohtimaan, mitä todellinen kauneus on.


"Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä." (2. Kor. 4:16)

"Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." (2. Kor. 4:18)