Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)

Vaikka syntimme ovat verenpunaiset...

  Raamatussa Jumala puhuttelee ihmisiä ja antaa toivoa herättävän lupauksen: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

"Paha väri"

  Mieleeni on jäänyt nuorena näkemäni elokuva The Village (2004). Se kertoo suuren metsän keskellä eristäytyneenä elävästä kyläyhteisöstä. Yhteisö eli täysin omavaraisesti, kasvatti itse ruokansa ja valmisti lääkkeensä sairaustapausten varalle. Kun yhteisöön kuuluneiden perheiden lapset varttuivat naimaikään, he menivät toistensa kanssa naimisiin synnyttääkseen seuraavan sukupolven joka jatkaisi elämää kylässä hamaan tulevaisuuteen.

Kuva: Unsplash / Bangsal Nam

Aluksi luonnon helmaan rakennettu kylä vaikutti idyllisen ihanalta, mutta pian ilmeni asia, joka paljasti että yhteisössä on jotain vinksahtanutta: punainen väri oli ankarasti kielletty. Kyläläiset kutsuivat punaista "pahaksi väriksi". Ja jos joku yritti karata ulkomaailmaan metsän halki, hän kyllä kääntyi ja juoksi pian takaisin kylään perin juurin kauhistuneena, sillä puiden lomassa liikkui hirviömäinen olento joka oli verhoutunut verenpunaiseen viittaan. 

Yksi perustajajäsenistä avasi kyläyhteisön syntytarinaa, josta punaisen värin kielto oli saanut alkunsa: hän oli nuorena halunnut irrottautua pahasta maailmasta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli murhattu, ja muutaman muun väkivaltatekojen traumatisoiman ihmisen kanssa yhdessä hän päätti rakentaa täydellisesti maailmasta eristäytyneen yhteisön, jossa vallitsisi rauha ja harmonia.

Elokuvan kyläyhteisössä verenvuodatus ja väkivalta, joita punainen väri symboloi, oli äärimmäinen tabu. Niin kauhea asia että sen olemassaolo kiistettiin ja siitä muistuttavatkin asiat torjuttiin. Tabu oli tietoisesti rakennettu ja pelottelemalla lujitettu yhtä tarkoitusta varten: "ei koskaan enää".

  Raamatussa Jesajan kirjassa luvussa 1 profeetta kertoo mitä Jumalalla on sanottavanaan:

" – Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

 

Raamatussa punainen väri, verenpunainen ja purppuranpunainen, symboloi monessa kohtaa ihmisen syntisyyttä, sen räikeyttä, syvyyttä ja kauheutta. Sellainen on langenneen ihmiskunnan tila. Valkoinen väri sen rinnalla taas symboloi puhtautta, synnittömyyttä ja vanhurskautta. 

Yllä lainaamissani Jesajan kirjan jakeissa on minusta ihanaa paitsi Jumalan lupaus uudesta mahdollisuudesta, myös se että Hän ottaa suoraan ja avoimesti puheeksi ihmisten tilanteen heidän kanssaan. Jumala ei kavahda totuutta, oli se kuinka hirvittävä tahansa. Jumala ei luonut pahuudesta tabua kuten elokuvassa kylän perustajajäsenet, jotka luulivat että jos pahuuden olemassaolo vain johdonmukaisesti kiistetään, niin ehkä se katoaa seuraavista sukupolvista.

  Mutta miten verenpunaisesta saadaan lumivalkoista?

"Verellä valkaistut"

  Lainaan usein profeetta Jesajaa blogissani. Rakastan sitä millä tavalla hän näki Jumalan ja kertoi Hänestä. Ja rakastan sitä miten Jesajan kirjan profetiat ja lupaukset toteutuvat Uudessa Testamentissa kerrotuissa tapahtumissa. 

Profeetta oli siis tuonut ilmi Jumalan hämmästyttävän lupauksen, että verenpunaiset synnit tulevat lumivalkoisiksi. Ihmiskunnalla on vielä toivoa! Ja hän profetoi Jumalan suunnitelman toteutumisen. Hän kertoi tulevasta ihmeestä: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan (Jes. 7:14). Myöhemmin hän kertoo, että tulee olemaan mies, Herran käsivarsi, jonka kannettavaksi Herra panee kaikkien syntivelan ja joka antaa itsensä sovitusuhriksi (Jes. 53:1,6,10). 

Uusi Testamentti alkaa tapahtumista joissa neitsyt, Maria, tulee raskaaksi Jumalan Pyhästä Hengestä ja Betlehemin kaupungissa synnyttää Jumalan Pojan, Jeesuksen. Myöhemmin Uuden Testamentin kirjoittajat kertovat kuinka aikuiseksi mieheksi varttunut Jeesus antoi itsensä sovitusuhrina syntisen ihmiskunnan puolesta Golgatan ristillä. Neitsyestä syntynyt kärsi ja kuoli ristillä ja voitti kuoleman.

Jeesus on se Jesajan profetoima mies, joka antoi itsensä sovitusuhriksi syntisten puolesta! Jeesuksen ristillä vuodatettu uhriveri on se, joka puhdistaa meidän räikeän punaiset syntimme valkoiseksi kuin lumi. 

Kuva: Unsplash / Cherry Laithang

  Ilmestyskirjassa käytetään hämmentävää ilmausta "verellä valkaistu". Kohdassa puhutaan valkeavaatteisista ihmisistä, jotka ovat "valkaisseet vaatteensa karitsan veressä" (Ilm. 7:14). Karitsalla tarkoitetaan uhrikaritsaa eli Jumalan antamaa viatonta sovitusuhria, Jeesusta. Verenpunaisen synnin voi puhdistaa valkeaksi siis vain viattoman veri. Eikä kukaan muu ole viaton, synnitön, kuin Jeesus.

  Miksi Jumala teki tämän kaiken? Jumalahan on niin pyhä ettei Hän siedä syntiä. Miksi Hän ei vain ratkaissut ongelmaa tuhoamalla koko ihmiskuntaa kerralla ja unohtanut, että olemme edes koskaan olleet olemassa? Miksi Hän kärsi ja uhrasi niin paljon meidän tähtemme? 

Jeesus itse kertoi syyn: koska Jumala rakasti maailmaa – jokaista meistä. Jumala tarjoaa syntien anteeksiantoa sekä ikuista elämää luonaan rakkautensa lahjana joka ainoalle, ja lahja otetaan vastaan uskossa Jeesukseen. 

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

 

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä.

Jonkin verran ajatteleminen, ja varsinkin ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen, kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa, mutta sen kuluttavuudessa lienee kyse enemmänkin aivojen kapasiteetin täyttymisestä. Joskus kognitio voi ylikuormittua. Työuupumusta esiintyy myös ajatustyötä tekevillä. 

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.

Onko ihmisellä vapaa tahto?

  Onko meillä vapaa tahto? Onko kohtalomme avoin vai suljettu?

Vapaa tahto, avoin kohtalo?

  En ole koskaan ollut yhteiskunnallisesti mikään vapausaktivisti. Koronarajoitusten aikana mietin onko minussa jotain vikaa, kun minua ei olisi liiemmin hetkauttanut edes täysi ulkonaliikkumiskielto. Ajattelin tilannetta siitä näkökulmasta, että rajoitukset olivat hyvin perustellut. Yhteiskunnallisista vapauksista lähinnä vain sananvapaus voisi saada minut nousemaan barrikadeille. 

Mutta on yksi tulokulma, joka sytyttää minussa tunteen palon vapauden puolesta. Se on kohtalon avoimuus. 

  Tuoreena uskovaisena koin jonkinasteisen kriisin luettuani teologisia tekstejä erilaisista tavoista ymmärtää Jumalan ennaltamäärääminen. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan jokaisen ihmisen iankaikkisuuskohtalo on Jumalan ennalta määräämä ja siten ihmiselle itselleen suljettu. Jotkut ovat ennalta määrättyjä pelastukseen, toiset kadotukseen, ja siinä se.

Kuulostaa hirmuiselta opilta. Mutta toden totta, Raamatussa on joitain jakeita, joista noin olisi pääteltävissä. Toisaalta Raamatussa on paljon kohtia, joissa ihmisiä puhutellaan aidosti ja ratkaisevalla tavalla tahdoltaan vapaina ja itse iankaikkisuuskohtalostaan vastuullisina.

Olenkin päätynyt kantaan, että Jumalan ennaltamääräämiseen liittyvät kysymykset ovat liian tähtitieteellisiä meille ymmärtää. Se että Raamattu saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta aiheen osalta, tarkoittaa vain, että meiltä ihmisiltä puuttuu tässä maailmanajassa riittävä tieto ja ymmärrys. 

  Saatavilla olevan tiedon perusteella oma näkemykseni on, että Jumala on ennalta määrännyt joitain asioita, esimerkiksi maailman kohtalon, mutta että jokaisella yksittäisellä ihmisellä on avoin kohtalo. Avoin kohtalo tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa ratkaisevalla tavalla. Se tarkoittaa myös, että ihmisellä on aidosti vapaa tahto, vaikka Jumala tietääkin etukäteen miten kukin meistä sitä tulee käyttämään.

Mielestäni ihminen pelkällä olemassaolollaan suorastaan ansaitsee aidosti vapaan tahdon! Jumala loi ihmisen itsestään erilliseksi olennoksi, jolla on tietoisuus ja omatunto, ja Raamatussa ihmistä puhutellaan vastuullisena teoistaan. Tähän pakettiin mielestäni kuuluu välttämättä vapaa tahto ja sen myötä avoin kohtalo.

On selvää, että kukaan meistä ei ansaitse hyvää kohtaloa. Itse asiassa syntisyytensä takia jokainen ihminen ansaitsee pahan kohtalon eli Helvetin! 

Ajattelen siis, että pahan kohtalon lisäksi jokaiselle kuuluu avoin kohtalo. Palaan tähän päällekkäisyyteen myöhemmin.

Tietämättömyys ja pelottava vapaus

  Katselin hiljattain erään juutalaisen rabbin opetusvideota aiheesta, ja hän korosti vapaata tahtoa nimenomaan Jumalan meille antamana ominaisuutena. Hän huomautti, että luonnontiedehän on käytännössä todistanut, että puhtaan materialistisesti katsoen ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että toimintamme on täysin determinoitua. 

Jos ja kun me ihmiset siis kuitenkin olemme edes jossain määrin tahdoltamme vapaita ja vastuullisia teoistamme, mistä muualta kuin Jumalalta olisimme ominaisuuden saaneet? Sen on pakko olla lähtöisin materialistisen todellisuuden ulkopuolelta, eli Luojalta.

  Jotta vapaasta tahdosta olisi meille hyötyä, tarvitsemme tietoa. Yksinkertainen esimerkki: kesälomamatkalla oleva Maija haluaa käyttää vapauttaan menemällä iltapäivällä pieneen rantakahvilaan josta on kuullut tuttavaltaan, mutta tietämättään lähtee kulkemaan väärää tietä ollen varma että se on oikea tie. Kun Maija lopulta löytää rantakahvilan, se on jo suljettu.

Jos Maija olisi kysynyt tietä vastaan tulleelta Liisalta, hän olisi löytänyt perille. Tieto oikeasta reitistä olisi auttanut Maijaa toteuttamaan vapaata tahtoaan, joka nyt jäi toteutumatta.

Entä sellainen tilanne, että joku kertoisi meille oikeasta tiestä, mutta kieltäytyisimme uskomasta?

Vapaus on pelottavaa. Olen jo riittävän vanha kyetäkseni näkemään, että jos olisin vapaasti nuorena saanut päättää joitain asioita elämässäni, olisin päätynyt katumaan niitä nyt myöhemmin. Onneksi kaikki toiveeni eivät toteutuneet.

Vapaan tahdon hyödyntämiseen tarvitaan paitsi tietoa, myös ymmärrystä ja viisautta arvioida, mikä on todellisesti ja pysyvästi hyvä päämäärä.

  Koska uskon Jumalaan joka on viisas, oikeamielinen, armollinen ja joka tietää tulevaisuuden ja jolla on hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, ajattelen että voimme parhaiten toteuttaa vapaata tahtoamme siten, että luotamme Jumalaan. Olen varma, että Jumala haluaa auttaa meitä käyttämään vapautta, jonka on meille antanut.

Evankeliumi, vapauden sanoma

  Totesin edellä, että jokainen meistä ansaitsee syntisyytensä takia pahan iankaikkisuuskohtalon. Ja sen lisäksi kerroin ajattelevani, että jokaiselle kuuluu myös avoin kohtalo. 

  Evankeliumi, jota Jeesus käski julistaa kaikille luoduille, on minulle vahvasti avoimen kohtalon sanoma: menneisyydelle ja tekemillemme synneille emme mahda mitään, menneisyys on suljettu, mutta tulevaisuus on avoin! 

Menneisyytemme työntää meitä deterministisellä vääjäämättömyydellä tiettyyn suuntaan, oma syntimme työntää meitä kohti kadotusta, mutta pelastuksen evankeliumi avaa kohtalomme niin, että voimme välttyä siltä kohtalolta jonka omien tekojemme perusteella ansaitsemme.

Kun meille julistetaan Jumalan sanaa, meille annetaan tietoa, ja siten vapauttamme lisätään. Meille kerrotaan mikä tilanteemme on: olemme syntisiä ja jos jatkamme samaa tietä, päädymme kadotukseen, mutta jos käännymme Jeesus-tielle, pääsemme iankaikkiseen elämään Jumalan luo. 

Evankeliumissa meille avataan mahdollisuus hyvään kohtaloon Jumalan armosta.

"Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:

– Oikealla hetkellä olen kuullut sinua,

pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.

Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2. Kor. 6:1-2)

 

Totuuden etsijät, totuuden julistajat

  Oletko totuuden etsijä vai totuuden julistaja vai uskotko että jokaisella on oma totuutensa tai ettei mitään totuutta ole olemassakaan?

Etsikää mutta älkää löytäkö

  Minua askarrutti nuorena eräs ristiriita, jonka havaitsin elämänkatsomuksia koskevissa keskusteluissa esim. koulussa ja keskusteluohjelmissa: totuuden etsimistä pidettiin ihanteellisena pyrkimyksenä, mutta totuuden löytämiseen suhtauduttiin torjuvasti. Oikea pyrkimys oli siis, että pitää vain etsiä, etsiä loputtomasti. 

Kuva: Pixabay

Taustalla varmaankin oli uskomus, ettei mitään totuutta elämästä ja elämän tarkoituksesta ole olemassakaan. Joten jos joku palaa etsinnöiltään ja innoissaan kertoo löytäneensä totuuden, jotain on mennyt pieleen. Tai ehkä kyseinen ihminen oli alun alkaenkin ymmärtänyt totuuden etsimisen väärin.

Itse asiassa onhan sekin totuususkomus, ettei mitään totuutta ole olemassa, löydettävissä. Näin ollen ne, jotka lähtevät liikkeelle sillä "oikealla" pyrkimyksellä eivät todellisuudessa etsi totuutta ollenkaan. He jo matkaan lähtiessään uskovat tietävänsä miten maailma makaa.

  Opiskeluaikoina pistin merkille, että sellaisia opiskelijoita, jotka uskoivat löytäneensä totuuden ja julistivat sitä muille, pidettiin sietämättömän ärsyttävinä. Olipa kyseessä poliittinen aate tai vaikka eläinoikeudet ja luonnonsuojelu. Itse salaa pidin näistä saarnaajista, vaikken jakanutkaan heidän käsitystään totuudesta. 

Tunsin heihin sielun sukulaisuutta, ja tämä oli siis aikana ennen kuin olin tullut uskoon, toisin sanoen ennen kuin itse löysin totuuden. Mieltäni tyydytti se johdonmukaisuus, että joku oli lähtenyt etsimään totuutta ja vilpittömästi uskoi löytäneensä sen.

Kristitty on totuuden julistaja

  Raamatussa puhutaan johdonmukaisesti etsimisestä ja löytämisestä yhdessä. Etsiminen ei ole vain tietynlainen asenne tai päättymättömäksi tarkoitettua uteliasta vaeltelua, vaan sillä on päämäärä: "Etsikää niin te löydätte" (Matt. 7:7). Jeesuksen vertauksessa paimen etsii kadonnutta lammastaan, ja löytää sen ja iloitsee (Luuk. 15:4-5).

Ja kun ihminen on löytänyt Jeesuksen, tai tullut Hänen löytämäkseen, hänen tulee julistaa totuutta muillekin. Julistaa kuuluu ainakin elämällään ja teoillaan, ehkä myös sanoin tai mikä onkaan kunkin kutsumus. Jeesus käski opetuslapsiaan julistamaan evankeliumin kaikille luoduille (Mark. 16:15).

On harmillista että nykyään kristinuskon parissa kuulee puheenvuoroja, joissa laimennetaan Raamatun sanomaa tältäkin osin. Puhutaan niin kuin kristinuskollakaan ei olisi totuutta, ei oikeasti, ja että totuus on kristityllekin epävarma eikä elämän tarkoituksesta voida sanoa mitään. Eikä evankeliumia missään nimessä saisi julistaa yhtenä ainoana totuutena.  

Inhoan sellaista kulttuuria, että pitää vaieta elämän suurista kysymyksistä, jotta vältyttäisiin vaikuttamasta kiihkomielisiltä tai loukkaamasta eri tavoin ajattelevien tunteita: jokainen olkoon tykönään mitä mieltä haluaa, kunhan pitää suunsa supussa. Miten masentavaa. Pidän tuollaista kulttuuria välinpitämättömyyden kulttuurina. Mielestäni vaikenemisen sijaan täytyy opetella ilmaisemaan asiansa kunnioittavasti.

  Entä ne, jotka uskovat löytäneensä totuuden, mutta se ei olekaan Jeesus? Maailmassahan on ihan hirveästi uskontoja, aatteita ja elämänfilosofioita, joiden löydökset ovat erilaiset ja keskenään ristiriidassa.

Mitäpä tuohon kristittynä muuta sanoisi kuin että totuuden voi luulla löytäneensä, mutta onkin väärässä. Joku saattaa nuorena löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka tuntuu vastaavan kaikkiin kysymyksiin, mukaan lukien pohdinnat elämän alkuperästä ja tarkoituksesta, mutta myöhemmin ymmärtää, ettei se ollutkaan totuus, ja etsiminen jatkuu...

Minä väitän, että Jeesus on se todellinen totuus. Totta kai, olenhan kristitty!

  Jos joku etsijä kysyy minulta, mikä on elämän tarkoitus, minulla on hänelle vastaus: se on elää rakkaussuhteessa Taivaallisen Isän kanssa, ja Jeesus, syntiemme sovittaja ja kuolleista noussut elämän Herra, on tie Isän luo.

"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan." (Matt. 7:7-8)

Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?

Laulu onnesta

Kuva: Pixabay / jplenio

  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 

Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?

Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?

Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"

Millaisille ihmisille kristinusko sopii?

"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)

  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.

Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski

Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.

Tunteellinen suhde Jumalaan

  Tunnen syvää rakkautta ja loputonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Joskus liikutun ilon kyyneliin ajatellessani evankeliumia ja Jeesuksen ihanuutta.

  Usko ei kuitenkaan perustu tunteisiin.

"Mikä lämmin läikähti rinnassani..."

  Kirjailija ja suomentaja Hilja Haahti (1874-1966) kirjoitti runon Huurteinen aamu. Kertoja lähtee aamuvarhain kävelemään metsään, "kuusten ja honkien holvistoon", ja ihastelee kuinka "joka oksalle aamu helmiä tuhlaa, sananjalka ja sammal viettävät juhlaa".

Runo päättyy sykähdyttäviin säkeisiin. Kertoja näkee huurteisessa maassa jalanjäljet: "Vain yhdet ainoat askeleet ovat valkoista polkua astuneet. Mikä lämmin läikähti rinnassani: on tästä kulkenut rakkaimpani."

Hän tuntee ensin rakkauden läikähtävän rinnassaan, ja vasta sitten tajuaa, mikä tunteen aiheutti: askeleet olivat hänen rakkaimpansa, ehkä puolison, jättämät.

Kuva: Unsplash / Annie Spratt

  Olen itsekin kokenut sen, että rakkauden tunne läikähtää sydämessä ennen kuin tiedostaa, mikä sen on aiheuttanut. Sellainen tunne on voimakkaasti kouraiseva ja liikuttava, koska tavanomaiset ajatukset rakkauden kohteesta ja suhteesta häneen eivät vielä ole vaikuttaneet siihen. 

Vaikka nuo ajatukset olisivat myönteisiäkin, ne ohjaavat tunnetta tiettyihin tuttuihin uomiin ja heikentävät sen latausta nimenomaan tunteena. Tiedostamista edeltävä tunne on puhdas tunne.

Muistan erään tällaisen kokemuksen muutaman vuoden takaa. Olin markkinoilla ihmisjoukon keskellä. Katsellessani joitain koriste-esineitä ihan omissa ajatuksissani tunsin yhtäkkiä selittämättömän rakkauden läikähdyksen sydämessäni. Korvani olivat hahmottaneet jotain tuttua ja rakasta arkisen puheensorinan keskeltä. 

Käännyin ympäri ja näin kojun, jossa myytiin sisustustauluja, niissä luki mietelauseita ja muita sitaatteja. Joku oli lukenut ääneen eräässä taulussa olevan sitaatin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

Entä uskoa nakertavat tunteet?

  Tuoreena uskovaisena ihmettelin, miksi pastorit ja raamatunopettajat niin paljon painottivat, että usko ei ole tunneasia. Jumalan sanaan täytyy vain luottaa, "tuntui miltä tuntui".

Se vaikutti melkein tunteiden vähättelyltä, ainakin verrattuna valtakulttuuriimme, jossa korostetaan tunteita ja "sydämensä seuraamisen" tärkeyttä. Yhtäkkiä olinkin keskellä ihan toisenlaista kulttuuria, jossa etsittiin vastauksia ja suuntaa elämälle Kirjoituksista, Jumalan ilmoituksesta.

Nyt ymmärrän miksi sitä on tarpeen painottaa.

  Rakkaudenläikähdykset ja vaikka voimakkaat kiitollisuuden tunteet Jumalaa kohtaan ovat ihania, mutta entä jos tunteet ovat kielteisiä: ahdistusta, epäluottamusta, häpeää, pelkoa, pettymystä...? 

Muistan jonkun uskovaisen tilityksen netissä. Anonyymi kirjoittaja kertoi, että hänestä oli alkanut tuntua, että Jumala oikeasti vihaa häntä. Hänelle ja hänen perheenjäsenilleen oli sattunut niin paljon menetyksiä ja kärsimystä, että hänen oli vaikea enää uskoa, että Jumala, joka oli sallinut sen kaiken, voisi rakastaa häntä.

Tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä eikä niitä saa eikä tarvitse mitätöidä. Psalmien kirjoittajatkin ilmaisevat vuolaasti kaikenlaisia tunteitaan Jumalalle, mukaan lukien syvää epätoivoa. Yksi rajuimmista on psalmi 88, jonka kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että Jumala on hänet hylännyt. Psalmi päättyy lohduttomiin sanoihin "nyt on seuranani enää pimeys."

Sain kuitenkin muiden keskusteluun osallistuneiden uskovaisten kanssa muistuttaa tätä nettikirjoittajaa, että usko ei perustu tunteisiin, vaan Jumalan sanaan, jonka ytimessä on evankeliumi: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Jos kerran uskomme, että evankeliumi on totta, meidän on uskottava myös, että Jumala rakastaa meitä. Nettikirjoittaja kaikesta huolimatta kertoi uskovansa evankeliumin, kun kysyin. Hänen pahat kokemuksensa ja niihin perustuvat tunteensa vain "väittivät" vastaan. 

Evankeliumin sanoma eli Jumalan rakkaus Jeesuksessa on se suurin ja keskeisin asia uskonsuhteessamme Jumalan kanssa. Mikään onnettomuus tai kärsimys, jonka Jumala meille sallii, ei kumoa sitä eikä voi painaa vaakakupissa enempää. 

Ainut varma perusta

  Todellinen usko Jeesukseen ei perustu tunteisiimme ollenkaan, ei edes niihin hyviin tunteisiin, kuten voimakkaisiin rakkaudenläikähdyksiin tai hetkittäin tulvahteleviin ihaniin ilon ja kiitollisuuden tunteisiin. Se perustuu Jumalan lupauksiin Raamatussa. 

Koska entä sitten, kun jonain päivänä tunne-elämämme joutuu myllerrykseen? Entä jos vaikka uupumuksen, ruumiillisen kivun tai taloudellisten huolien takia ne ihanat tunteet vaimenevat ja niiden tilalle tulee surua, pelkoa, epäluottamusta... Silloinhan suhteemme Jumalaan on vaarassa luhistua.

Jumalan sanaan perustuva usko taas on varmalla perustuksella silloinkin. Jumalan Pyhä Henki voi toki synnyttää meissä ilon tunteita keskellä murhettakin, olen itsekin saanut sen kokea, mutta senkin edellytyksenä on usko, jonka perusta on Jumalan sana. 

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes 40:8)

Raamatullinen evankeliumikeskeinen kristitty

  Jos minulta kysytään, millainen kristitty olen, vastaan olevani raamatullinen ja evankeliumikeskeinen. Mitä tarkoitan näillä määritteillä ja miksi olen valinnut juuri ne?

Raamatullinen

  Kun aikoinani tulin uskoon, selkein muutos ajatusmaailmassani oli, että aloin pitää Raamattua Jumalan sanana. Jos minua askarrutti jokin Jumalaan, oikeaan ja väärään, uskoon tai pelastukseen liittyvä kysymys, Raamattu oli ainoa lähde, jota pidin luotettavana. 

Pastoreiden sanoista ja neuvoista oli apua vain, jos ne olivat selkeästi Raamatulla perusteltuja. Kuuntelinkin raamatunopetusta enemmän kuin saarnoja. 

  Luottamustani Raamattuun Jumalan sanana kuvaa eräs tapaus uskovaisuuteni alkuajoilta. Minua oli alkanut ahdistaa muuan kysymys pelastukseeni liittyen – vakava asia siis – ja ratkaisin tilanteen eräänä iltana päättämällä, että luen Raamattua niin kauan kunnes saan siitä rauhan. 

Ajattelin että minkään tai kenenkään muun tahon rauhoittelut ja vakuuttelut eivät kuitenkaan toisi lopullista rauhaa. Se auttoi: aamuyöllä erään jakeen sanat ilmaisivat evankeliumin tavalla, joka puhutteli minua erityisesti siinä tilanteessa, eikä asia ole vaivannut enää koskaan sen jälkeen.

Ei minulla sentään enää noin dramaattisia hetkiä ole ollut vuosikausiin. Tämän ja muiden saman tyyppisten kokemusten myötä aloin kuitenkin ymmärtää, että Jumalan sana on rakennettu niin ihmeellisesti, että jos siitä lähtee hakemaan apua oman syntisyytensä tunnustaen ja Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa luottaen, sen välityksellä saa aina rauhan sydämeensä. 

  Sanomalla itseäni raamatulliseksi kristityksi ilmaisen, etten ole minkään teologisen oppisuunnan tai perinteen seuraaja. Tai jos sola scriptura -periaate ymmärretään teologiseksi perinteeksi, niin sen seuraaja sitten olen. Latinankielinen ilmaus tarkoittaa siis "yksin Kirjoitukset" tai "yksin Raamattu".

Määrittelemällä itseni ykskantaan raamatulliseksi kristityksi tavallaan myös suojelen itseäni erilaisten teologisten ja filosofisten oppisuuntien yksipuolistavalta ja typistävältä vaikutukselta. Siis siltä, että esimerkiksi käsitykseni elävän Jumalan persoonasta ja olemuksesta palautuisi joihinkin ranskalaisin viivoin listattaviin opinkappaleisiin ja niistä johdettuihin päätelmiin. 

Raamatun todistus Jumalasta on monipuolinen, tasapainoinen ja luotettava – se on se jonka Jumala itse on halunnut meille antaa.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

Evankeliumikeskeinen

  Ilmaus raamatullinen itse asiassa jo sisältää evankeliumikeskeisyyden merkityksen, koska evankeliumi on Raamatun ydinsanoma. Voisin siis vain sanoa, että olen raamatullinen kristitty. 

Haluan kuitenkin korostaa evankeliumia, koska minulle se oli aikoinaan ja on edelleen avain Raamatun ymmärtämiseen, ja uskoontulossani keskeistä oli juuri evankeliumin ymmärtäminen ja uskominen. Yhtäkkiä kirja, joka aiemmin oli näyttäytynyt minulle raskaalta, vanhahtavuuttaan vaikeaselkoiselta ja melko hajanaiselta, alkoi avautua ymmärrettävään muotoon. Sen sanoma paljastui ajankohtaiseksi ja myös minulle henkilökohtaisesti tarkoitetuksi!

Ihmiset joista Raamatussa kerrottiin, eivät olleetkaan joitain muinaisia hahmoja outoine tapoineen ja ajatuksineen, joita minun ei ole mahdollista ymmärtää, vaan samanlaisia eläviä, tuntevia ihmisiä kuin itse olen. 

  Ajattelen että uskonsa määritteleminen evankeliumikeskeiseksi auttaa keskittymään kristinuskon ytimeen eli Jeesukseen syntiemme sovittajana ja ylösnousseena elämän Herrana. Ihminen saattaa nimittäin kiinnostua jostain uskonelämän reunamilla olevasta asiasta, vaikkapa jostain mitä joku toinen uskovainen on sanonut tai jopa jostain yksittäisestä jakeesta Raamatussa, ja keskittyä siihen suhteettomasti, niin paljon, että ajautuu kriisiin uskossaan.

   Elämä tässä maailmassa on rankkaa. Kärsimyksiä ja menetyksiä kukaan ei voi täällä välttää. Niiden keskellä on inhimillistä päätyä pohtimaan, rakastaako Jumala minua. Evankeliumin sanoma on pysyvä muistutus ja todistus, että kyllä rakastaa. Siksi sen pitäminen keskiössä, sen ajatteleminen ja siitä iloitseminen, vahvistaa uskoa.

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Paras tehtävä maailmassa

  Paras tehtävä maailmassa on mielestäni hyvien uutisten kertominen. Kristittynä saan olla unelmatehtävässäni.

Hyviä uutisia

  Eilen iltapäivälehti julkaisi uutisen kadonneesta pikkulapsesta. Jutussa lueteltiin tuntomerkkejä (niissä oli vielä jokin hellyttävä yksityiskohta, taisi olla että pojalla on päällään Spiderman-paita) ja pyydettiin kertomaan poliisille kaikki havainnot lapsen liikkeistä. 

Katoamisuutiset kouraisevat minua aina syvältä, koska pystyn kuvittelemaan, miltä kadonneen omaisista tuntuu. Joitain vuosia sitten oma pikkusisarukseni oli kadonneena tilapäisesti. Melkein sekosin huolesta ja ahdistuksesta. Tapahtumasarja päättyi onnellisesti, mutten koskaan unohda miten kamalia nuo epätietoisuuden tunnit olivat.

Myöhemmin illalla lehti julkaisi iloisen uutisen: lapsi on löytynyt hyvässä kunnossa! Oman lapsen katoaminen on varmasti yksi pahimmista asioista mitä ihminen voi kokea, joten uutinen lapsen löytymisestä lienee vanhemmille ihanuudessaan vertaansa vailla.

Aloin ajatella kuka mahtoi olla se onnellinen ihminen, varmaankin poliisi, joka sai tehtäväkseen ilmoittaa vanhemmille että lapsi on löytynyt. Kuvittelin millä sanoilla hän aloitti puhelun. Kuvittelin vanhempien ja muiden perheenjäsenten suunnatonta helpotusta ja iloa, kun he kuulivat uutisen. Miten ihana tehtävä!

  Hyvien uutisten kertominen on mielestäni oikeastaan paras tehtävä maailmassa. Kun muistelen elämäni onnellisimpia hetkiä, niiden joukossa sellaisia, joissa olen saanut kertoa hyvän uutisen toiselle ihmiselle. Muistan esim. hetken, kun parikymppisenä soitin vanhemmilleni ja kerroin heille päässeeni opiskelemaan yliopistoon. Varmaan jo hyväksymiskirjeen avattuani olin ollut riemuissani, mutta vahvimmin muistiini on piirtynyt se puhelu jossa kerroin uutisen heille.

  Kun aikoinani tulin uskoon, evankeliumista eli kristinuskon ilouutisesta tuli elämäni keskipiste. Se oli kuin aurinko, joka oli syttynyt loistamaan elämässäni. Aloin nähdä kaikkialla toivoa. Kaikki pahatkin asiat olivat yhtäkkiä alistettuina evankeliumin totuudelle – ne vain todistivat siitä mistä Raamattu kertoo eli ihmiskunnan syntisyydestä, ja ne antoivat syyn julistaa Jeesusta joka on synnin voittanut.

Ilosanoman tuojan askeleet

"Kuinka ihanat ovat vuorilla
ilosanoman tuojan askelet!
Hän ilmoittaa rauhan tulon,
tuo suuren ilosanoman,
hän tuo pelastuksen sanoman
ja sanoo Siionille:
– Sinun Jumalasi on nyt kuningas!" (Jes. 52:7)

  Mielenkiintoinen tuo Raamatun ilmaus, että ilosanoman tuojan askelet ovat ihanat. Ilosanoma on vastaanottajille ihanaa kuultavaa, mutta se että viestintuojan askelet ovat ihanat viittaa minusta vielä enemmän itse viestintuojan kokemukseen. Jo ennen kuin ilosanoman vastaanottajat näkevät hänet vuorella, hän kiirehtii että pääsee kertomaan sen.

Ilosanoman tuojan askeleet ovat vuorten vaikeakulkuisesta maastosta huolimatta kevyet, innokkaat, onnelliset, koska hän tietää saavansa kohta kertoa ihmisille jotain hyvää. Hän saa nähdä riemua ja ilonkyyneleitä.

Ehkä syy sille, että tulkitsen tuon Jesajan kirjan jakeen lähinnä ilosanoman tuojan enkä vastaanottajan kannalta on se käytännön tosiseikka, että evankeliumin pelastussanoman kertominen ei läheskään aina johda välittömään riemastuneeseen vastaanottoon ja ilonkyyneliin. Niissäkään tapauksissa, joissa kuulija on todellinen kuulija eli myös vastaanottavainen evankeliumille, vaikutus ei yleensä ole välitön. 

Tiedän tämän omasta kokemuksestani. Kukaan niistä monista ilosanoman tuojista, jotka aikoinaan sattuivat polulleni, ei saanut todistaa sitä hetkeä kun sydämeni lopulta avautui Jeesukselle. Heidän evankeliumin julistamisellaan kuitenkin oli ratkaiseva vaikutus, että niin tapahtui.

Me kristityt emme tiedä, kuka on vastaanottavainen Jumalan sanalle, meidän tehtävämme on vain julistaa sitä kaikille. Olemme kukin saaneet omasta kokemuksestamme todistuksen siitä, että Herran sana ei tyhjänä palaa, kuten Jesajan kirjassa sanotaan (luku 55). 

  Kristittynä saan olla unelmatehtävässäni eli ilouutisen kertojana. Uskon täydestä sydämestäni, ettei ole sellaista ahdinkoa, johon Jumala ei voisi tuoda lohtua. Jeesus on ristinkuolemallaan voittanut synnin, kuoleman ja kadotuksen, noussut kuolleista ja on kanssamme koko ajan aina täältä ikuisuuteen.

"Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta
eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan,
joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
  niin käy myös sanan,

joka minun suustani lähtee:
se ei tyhjänä palaa
vaan täyttää tehtävän,
jonka minä sille annan,
ja saa menestymään kaiken,
mitä varten sen lähetän." (Jes. 55:10-11)

"Miksi juuri Jahve?"

  Minulta on monesti kysytty, miksi uskon kaikkien uskontojen väitetyistä jumalista juuri Raamatun Jumalaan. Vaikka kysymys tietyllä tavalla tuntuu epämielekkäältä uskovaiselle, olen kyllä aina osannut antaa vastauksen.

Omituiselta tuntuva kysymys

  Joku kysyi minulta nettikeskustelussa, miksi uskon juuri Jahveen enkä johonkuhun toiseen jumalaan. Hän varmaankin käytti erisnimeä Jahve koska halusi painottaa, ettei Raamatun Jumala hänen mielestään ole ainut jumala, vaan yksi monista vaihtoehdoista.

Olen vuosien varrella, melko aktiivisena nettikeskustelijana, kuullut vastaavanlaisen kysymyksen useamman kerran. Minua mietityttää siinä pari asiaa, jotka yritän nyt selittää.

  Ensinnäkin, kysymys ei tunnu mielekkäältä uskovaiselle kristitylle. Ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus nimittäin olisi, että koska Raamatun Jumala, Jahve, on todellinen ja elävä Jumala – totta kai uskon todelliseen Jumalaan (ei kai kukaan nyt epätodellisena pitämäänsä jumalaan uskoisi!). 

Minusta kuitenkin tuntuu, että kysyjä hakee toisenlaista vastausta – vähemmän, no, itsestään selvää. Ehkä kysyjää kiinnostaa enemmänkin, miksi pidän Jahvea kunnioittamisen arvoisena ja luotettavana?

  Toinen askarruttava seikka on, että kysyjällä on lähes aina taustalla näkemys, että uskonnon ja jumalan pitäisi ennemminkin olla kunkin omasta kulttuurista ja synnyinseudusta riippuvainen. Usein kysyjä nimittäin jossain vaiheessa tuo esiin vanhan tutun "miksi suomalainen uskoisi Lähi-idän ihmisten aavikkojumalaan?" -näkemyksen.

Tämä näkemys mielestäni paljastaa, että kysyjä puhuu kulttuurista, tarkemmin sanottuna kansanperinteistä, eikä uskonnosta ollenkaan! Hän vain käyttää käsitteitä uskonto ja jumalausko.

Selvimmin tämä ilmenee kun ajatellaan luomista. Kuka on luonut meidät, kaikkien kansojen ihmiset, ja koko luomakunnan, maailmankaikkeuden? Ei kai kysyjä sentään usko, että jokainen hänen olettamansa "kansankulttuurin jumala" olisi luonut omaan vastuualueeseensa kuuluvan maapläntin ihmisineen? Jos siis on yksi jumala ylitse muiden, luoja, kuka hän on? Kun tähän kysymykseen aletaan vakavasti pohtia vastausta, ollaan siirrytty kulttuurin aihepiiristä todellisen jumalauskon kysymyksiin.

  Vielä sananen kansanperinteistä... Kyllä minäkin arvostan niitä ja niiden osana jumalatarustoja, suomalaisena tietysti erityisesti Kalevalaa. En kuitenkaan sekoita niitä uskontoon. Minulle Kalevala on kansanrunoutta, omanlaistaan taidetta. Se ilmentää suomalaisen kulttuurin, luontosuhteen ja ajattelutapojen erityisyyttä.

 

Kristittynä eläessäni olen oikeastaan alkanut aiempaa enemmän huomioida suomalaisuuttani. Sillä Raamatussa yksi tasoista, joilla ihmiskunnasta puhutaan, on kansojen taso: jokainen yksittäinen ihminen kuuluu johonkin kansaan tässä maailmassa. Kansojen taso ei tietenkään ole se perimmäinen ja kaikkein merkityksellisin taso, jolla Jumala ihmisiä tarkastelee. Perimmäinen ja ratkaiseva taso on jokainen yksittäinen ihminen ja hänen sydämensä. 

Siksi Jahve

  Toisaalta pystyn ymmärtämään kysymystä. Tulin uskoon kolmekymppisenä, ja sitä ennen tutustuin eri uskontoihin ja niiden väitteisiin jumalasta / jumalista / jumaluudesta. Joten joku samalla tavalla uskonnoista kiinnostunut saattaisi olettaa, että aikani tutkittuani ja vertailtuani päädyin Jahveen.

Ei se kuitenkaan mennyt niin. Se hetki jolloin tulin uskoon ei ollut jatkoa tuolle uskontojen tutkimiselleni. Olin muutoin elämässäni alkanut janoita Jumalaa, täydellistä rakkautta ja anteeksiantoa. En siis valinnut Jahvea jonkinlaisen älyllisen tai tunteellisen pohdiskelun päätteeksi, vaan Jahve sytytti sydämessäni uskon Häneen.

  Jälkeenpäin, kun olen pohtinut eri uskontojen jumalakäsityksiä, olen alkanut ymmärtää, etteivät ne ole sellaisia, jotka edes teoriassa vetoaisivat minuun. Ne nimittäin maalaavat kuvan jumalasta joka on heikko, tahdoton ja epätäydellinen; väitetyiltä jumalilta puuttuu kokonaisnäkemys, suunnitelma, oikeamielisyys ja mahti, kaikkivaltius; niihin ei voi turvata hädässä eivätkä ne ole ratkaisseet synnin ongelmaa.

Monien uskontojen kertomukset synnyttävät ihan mielenkiintoisia pohdintoja ihmisyydestä, hyvästä elämästä, kärsimyksestä ja onnellisuudesta, mutta niiden jumalat eivät ole sellaisia, joihin pystyisin uskomaan, joita kunnioittaisin ja joihin luottaisin.

  Mitä siis vastasin kysyjälle? Koska minulla ei ollut aikaa kirjoittaa esseetä kaikesta edellä mainitsemastani, ajattelin sitä hetkeä kun tulin uskoon – mitä ajattelin ja tunsin sydämessäni? Millä tavalla Jahve veti minut omakseen?

Vastaus on täysin kirkkaasti evankeliumi! Uskoon tullessani ymmärsin evankeliumin, eli syntien sovituksen ja pelastuksen Jeesuksessa, ensimmäisen kerran todeksi omalla kohdallani. Kaikki Jumalan ominaisuudet, jotka olen maininnut tässä kirjoituksessani – että Hän on elävä Jumala, Luoja, kaikkivaltias, vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, syntiemme sovittaja... – lähtevät avautumaan evankeliumin kautta.

Taisin muotoilla vastaukseni jotenkin niin, että koska Jahve, Raamatun Jumala, kosketti sydäntäni evankeliumilla. 

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

  

Rakastatko kaikkia ihmisiä?

  Pitääkö kaikkia ihmisiä rakastaa? 

  Voiko kaikkia edes rakastaa?

"I love you all"

  Minut kasvatettiin ajattelemaan, että kaikkien kaveri pitää olla. Se vaikutti olevan yleisesti hyväksytty sääntö naapurustossani: kaikki lapset tiesivät että kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on tuhmaa. Sääntöä kyllä rikottiin aika usein. Yleisin riidan aihe, jota vanhemmatkin joskus joutuivat selvittelemään, oli se että jotkut halusivat vain olla kahdestaan kulloisenkin parhaan ystävän kanssa ja "ylimääräinen kaveri" jätettiin pois leikeistä.

Johdonmukaisena jatkona säännölle omaksuin ajatuksen, että kaikkia pitää rakastaa. Tämä rakkauden muoto sai nimen lähimmäisenrakkaus. Jos minulta kysyttiin nuorena, rakastanko kaikkia maailman ihmisiä, vastasin että totta kai.

Ajatus että rakastaa kaikkia on tässä kyyniseksi sanotussa maailmassa yllättävän yleinen. Tietynlaisissa somesisällöissä oikein viljellään rakkaudentunnustuksia. Esim. moni youtubettaja sanoo videoidensa lopussa "I love you all". Englanninkielisissä kulttuureissa se on tavallisempaa, mutta tapa on alkanut levitä tännekin. Mielenkiintoista on, ettei tällaisia rakkaudentunnustuksia yleensä kyseenalaisteta ollenkaan, ainakaan "ääneen" eli kommenttiosastossa.

Kerran tosin erään nuoren youtubettajanaisen miesystävä naurahti, että on höpsöä tunnustaa rakkauttaan kymmenille tuhansille tuntemattomille ympäri maailmaa. Kun nainen vastasi, että kyllä hän oikeasti rakastaa kaikkia katsojiaan eikä pelkästään sano niin, miesystävä nauroi vielä enemmän.

  Vaikken nykyään enää tohtisikaan väittää, että oikeasti rakastan kaikkia, en rupea kyseenalaistamaan, jos kuulen jonkun toisen sanovan niin. Elän mieluummin sellaisessa maailmassa, jossa rakkaudentunnustuksissa mennään yli kuin sellaisessa, jossa niistä nipotetaan ja vaaditaan käytännön perusteluja.

Uskoisin että ihmiset kyllä ymmärtävät, että todellinen rakastaminen on paljon suurempi ja vaativampi asia kuin pelkkä yleinen hyväntahtoisuus ja myötätunto ihmiskuntaa kohtaan.

Liian korkea vaatimustaso

  Totuushan on ettemme rakasta kaikkia lähimmäisiämme, jos lähimmäisenrakkauden määritelmä otetaan Jeesuksen opetuksesta Raamatussa, mm. Vuorisaarnasta ja vertauksesta laupiaasta samarialaisesta. Jeesushan sanoi Vuorisaarnassaan, "Olkaa siis täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matt. 5:48). 

Totta kai Jeesus tiesi, etteivät Hänen sen hetkiset kuulijansa, tai kukaan meistä, pysty siihen. Ensinnäkin meidän kaikkien menneisyydessä on rakkaudettomia tekoja lähimmäisiämme kohtaan. Mutta vaikka tekisimme kaikkemme ja parhaamme tästä pisteestä eteenpäin, emme silti pystyisi siihen. Raamatussa opetettu lähimmäisenrakkauden vaatimustaso on niin korkea.

  Ymmärrän tämän, mutta minusta tuntuu silti ilkeältä sanoa vain, etten rakasta kaikkia ihmisiä. Nimittäin jollain tavalla koen rakastavani kaikesta huolimatta. Kyse lienee juuri sellaisesta yleisestä hyväntahtoisuudesta ja myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Se ei missään nimessä täytä rakkauden määritelmää, mutta kyllä sekin jotain on.

  Mitä siis nykyään sanoisin, jos minulta kysyttäisiin rakastanko kaikkia ihmisiä? Antaisin kaksiosaisen vastauksen: minun pitäisi rakastaa ja haluaisin rakastaa, mutten valitettavasti ole kyennyt siihen. Mainitsisin varmaan Raamatun opetuksen lähimmäisenrakkaudesta, jotta kuulija ymmärtää miten suurta asiaa tarkoitan puhuessani rakkaudesta.

Rakkaus hylkiöitä kohtaan

  Joillekuille on tärkeää vastata kysymykseen, että vaikka he enimmäkseen kyllä rakastavat, niin eivät kuitenkaan kaikkia ihmisiä. Yleisimmin mainittuja "hylkiöryhmiä" ovat psykopaattirikolliset, murhaajat, narsistit, hirmudiktaattorit, natsit sekä erityisesti pedofiilit.

Toisaalta jos heiltä lähtee kyselemään yksityiskohtaisemmin, miksi he sitten rakastavat vaikka terroristeja tai raiskaajia (joiden uhri on aikuinen) tai huijareita tai parisuhteessa pettäneitä, toisin sanoen jos heiltä vaatii perusteluja sille miksi he vetävät rajan juuri mainitsemiinsa ryhmiin, lista yleensä alkaa kasvaa... 

Eräs pastori, joka pitää netissä kysymys & vastaus -palstaa, kertoi saavansa säännöllisesti kysymyksen, kuoliko Jeesus pedofiilienkin puolesta. Hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "kyllä": jos ja kun pedofiiliset teot ovat syntiä, Jeesus sovitti ne ristillä. Vastaus herätti närkästystä osassa ihmisiä – heidän mielestään Jumalan rakkaus on liian suurta, liian armahtavaa?

Jumalan rakkauden suuruus paljastuukin Jeesuksessa, joka sovitti ihmisten synnit ristinkuolemallaan. Evankeliumissa Jumala kutsuu syntisiä, siis meitä kaikkia tavalla tai toisella rakkaudessa epätäydellisiä ihmisiä, Jeesuksen luo parannukseen ja saamaan synnit anteeksi. 

  Yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi joka ainoalle. En voi viljellä omia rakkaudentunnustuksiani joka puolelle ja kaikille, mutta saan viljellä Jumalan rakkaudentunnustusta kaikille luoduille.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:6-8)

Onnellisuuden lähteitä: kiitollisuus ja toivo

 Omassa elämässäni varmimmat ja pitkäaikaisimmat onnellisuuden lähteet ovat olleet kiitollisuus ja toivo.

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo.

Plus miinus nolla vai kiitollisuus?

  Kun ajattelen viime vuosien ajalta onnellisia hetkiä elämässäni, huomaan tosi monen saaneen merkityksensä negaation kautta: jotain hirveää on tapahtumassa, mutta pelko osoittautuukin aiheettomaksi, ja saan iloita helpotuksesta. 

Negaation kautta toteutuvaan onnellisuuteen tavataan suhtautua nihkeästi. Sehän on plus miinus nolla -tilanne, toisin sanoen mitään positiivista hyvää ei saavuteta. Arvostelijoiden mielestä pitäisi aina pyrkiä parempaan, positiiviseen muutokseen eikä tyytyä iloon siitä, että jotain hirveää ei tapahtunutkaan.

Toisaalta jos se lisää onnellisuutta, miksi sitä ei voisi arvostaa yhtenä onnellisuuden lähteenä? Tämä ei missään nimessä poissulje aktiivista olosuhteittensa parantamista. Olen itsekin tehnyt tekoja, jotka ovat johtaneet onnellisuutta lisääviin muutoksiin, esim. säännöllisellä liikunnalla olen parantanut ruumiillista ja henkistä vointiani.

  Sama periaate on amerikkalaisen count your blessings -muistutuksen taustalla: sen sijaan että aina valittaa mikä kaikki on omassa elämässä huonosti, pitäisi edes silloin tällöin luetella mikä kaikki on hyvin. Hyviä asioita, monesti itsestään selvinä pidettyjä, on jokaisen elämässä.

Viime vuosina on keskusteltu somen onnettomuutta lisäävästä vaikutuksesta: tavalliset ihmiset seuraavat sometähtien kiiltokuvamaisena esitettyä elämää ja huomaamattaan vertailevat omaa vaatimattomampaa elämäänsä siihen – seurauksena kokevat tyytymättömyyttä, jota eivät kokisi ilman jatkuvaa vertailua.

Mielenkiintoista on, että myös käänteinen some-vaikutus on mahdollinen. Olen vahingossa tajunnut sen. Nimittäin jos minun pitää valita, katsonko YouTube-videon jonkun häämatkasta Havaijille vai videon jolla joku kertoo elämästään sairauden kanssa, valitsen jälkimmäisen. Vaikeuksiin liittyvät kertomukset kiinnostavat minua enemmän kuin onnelliset. Niissä pohditaan syvällisempiä kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta. 

Tällaisten some-sisältöjen seuraamisen sivuvaikutuksena on tullut oman elämäni hyvien asioiden arvostaminen aiempaa tietoisemmin. Vaikka minulla itsellänikin on parantumaton sairaus, saan olla valtavan paljosta kiitollinen Jumalalle.

Epäonnistunut positiivisuuskoe

  Aloin miettiä onnellisuutta ja sen lähteitä omassa elämässäni katsottuani YouTube-videon, jolla nuori nainen kertoi uudenvuodenlupauksestaan yrittää tulla onnellisemmaksi. Yksi hänen valitsemistaan strategioista oli positiivisen ajattelun tietoinen harjoittaminen.

Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Vuosia sitten tein kokeen itselläni: päätin viikon ajan järjestelmällisesti ohjata ajatteluani myönteiseksi. Koe alkoi hyvin, mutta jäikin kestoltaan vain muutamaan päivään. Nimittäin huomasin pakotetun positiivisen ajattelun lisäävän pikemminkin ärtymystä. Ihan pienikin arkinen vastoinkäyminen, esim. tietokoneohjelman jumittaminen, ärsytti kahta kauheammin, mitä positiivisempana yritin pysytellä. Kokeen viimeisenä päivänä olin koko ajan huonolla tuulella, vaikka normaalisti olen arjessa hyväntuulinen.

  Toisaalta olen kyllä optimisti. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen sairauteeni ja sen ennusteeseen. Saatuani diagnoosin aaltomaisesti etenevästä MS-taudista kymmenisen vuotta sitten ja rohjettuani lopulta etsimään siitä tilastoja, törmäsin tietoon, että viidellä prosentilla diagnosoiduista tauti osoittautuu hyvänlaatuiseksi eli ei aiheuta merkittävää vammaisuutta vuosikymmenienkään kuluessa. Olin aivan riemuissani, varsinkin, kun en ollut tiennyt että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

Viisi prosenttia on pieni luku, mutta optimistille sen avaama toivo on valtavan suuri: kertaheitolla olin vakuuttunut, että kuulun itse tuohon viiteen prosenttiin. Aika näyttää, ja kaikki on Jumalan käsissä – miten käykin. Toistaiseksi on mennyt hyvin.

Olen siis kiistatta optimisti, mutta minulla sen perustana ei ole positiivinen ajattelu vaan toivo. Mieleni etsii ja tarttuu löytämiinsä pieniinkin toivonhippusiin lujasti.

Positiivisuus ja toiveikkuus ovat sukua toisilleen, mutta ne ovat eri asioita. Positiivisuus on mielestäni aktiivisempaa ajattelunsa työstämistä. Siihen kuuluu monilla "fake it till you make it"-periaate. Toiveikkuudessa taas on keskeistä odottaminen ja mielen pitäminen avoimena hyville uutisille.

Tavallinen toivo ja evankeliumin toivo

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo. 

Nimittäin evankeliumista kirjoittaessaan apostoli Paavali määrittelee toivon hyväksi asiaksi, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta tulee varmuudella tapahtumaan. Tavallisestihan toivo ymmärretään hyväksi asiaksi, joka saattaa tapahtua. Edellä mainitsemani hyvänlaatuisen MS-taudin tilastollinen mahdollisuus on esimerkki tavallisesta toivosta. 

Paavalille ainoa ero välittömästi havaittavien realiteettien ja ylösnousemuksesta alkavan ikuisen elämän välillä on se, että jälkimmäinen ei vielä ole toteutunut – vain siksi sitä kutsuttakoon tällä hetkellä pelkäksi toivoksi!

"Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8:24-25)

Kristityillä on varma toivo pelastuksesta ja ikuisesta elämästä. Se perustuu Jeesuksen tuomaan pelastukseen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Joten vaikka olisimme onnettomia täällä maailmassa, Jeesuksessa meillä tie ikuisen elämän autuuteen, kunhan pysymme uskossa Häneen. Tämä toivo auttaa kestämään niitä vaikeuksia, joita meillä nyt on.

  Opetuslapset ja monet muut seuraajat olivat omin silmin nähneet Jeesuksen kuolleista nousseena. Joten en lainkaan ihmettele, että he puhuivat toivosta, joka on varma, sekä niin periksiantamattomasti ja useimmat aina marttyyrikuolemaan asti todistivat Hänestä ihmisille. 

Paavalikin, joka vasta myöhemmässä vaiheessa liittyi apostolien joukkoon, oli tavannut ylösnousseen Kristuksen ollessaan matkalla Damaskokseen (Apt. 9:1-19). Kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan ja sai hänet julistamaan tätä varmaa toivoa.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2-5)

Kuoleman varjon maassa

   Profeetta Jesaja puhui ihmisistä, jotka "asuvat kuoleman varjon maassa". Hän lienee tarkoittanut erityisesti sodan keskellä eläneitä israelilaisia, mutta loppujen lopuksi kaikki ihmiset tässä maailmassa asuvat kuoleman varjon maassa.

  Kuolema on mahtava ja ylivertainen ihmisen nujertaja, mutta on yksi joka on voittanut kuoleman.

Kuoleman varjo 

 

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1)

  Jesajan ilmaus "kuoleman varjo" koskee jokaista ihmistä tässä maailmassa joka hetki: tulemme kuolemaan, ja tietoisuus siitä heittää varjon elämämme ylle. 

Tuo varjon vertauskuva tuli minulle tutuksi kymmenisen vuotta sitten saatuani diagnoosin MS-taudista. Monet tämän taudin kanssa elävistä luonnehtivat, että diagnoosi "varjostaa" elämää. Sairauden olemassaoloa ei pysty vähäoireisenakaan täysin unohtamaan; diagnoosin myötä elämään on tullut uudenlainen murhe. Kaikessa kivassakin mitä suunnittelee, vaikka seuraavalle kesälle, täytyy aina huomioida tämä sairaus, jonka oireiden ilmaantumista ja varsinaisia pahenemisvaiheita ei voida ennustaa.

Koska MS-tauti on parantumaton keskushermoston rappeumasairaus, se on aina edessäni ja suunta on kokonaisuudessaan vain pahempaan. Ellei Jumala ihmeparanna minua, en tule koskaan tämän ajallisen elämäni aikana katsomaan taaksepäin MS-tautia, vaan se tulee varjostamaan koko loppuelämääni.

  Kuolema, ja tietoisuus kuolemasta, on samanlainen varjo. Kuolevaisuus on diagnoosi jonka jokainen ihminen on saanut. Kuolema on aina edessäpäin ja tulevaisuudesta käsin se heittää varjon koko elämän ylle.

Muista että kuolet

  Tietoon kuolevaisuudesta voi suhtautua myönteisestikin, hyödyntäen sitä, ja itse asiassa siihen pitäisikin suhtautua niin. Raamatussa kehotetaan pitämään mielessä, että aikamme on rajallinen eikä sitä kannata tuhlata turhuuksiin.

"Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12)

Monet sanovat lisäksi, että kuolevaisuutensa tiedostaminen auttaa arvostamaan ainutkertaista elämää täällä maailmassa. Voi pitää paikkansa, mutta uskoisin silti, että kuoleman ajatteleminen aiheuttaa ihmisille useimmiten ahdistusta.

  Kuolemiseen yleensä liittyvä kärsimys on merkittävä osa sen luomaa varjoa. Sille on syynsä, ettei kuolemaa juhlita kuten monia muita lähtöjä. Esimerkiksi työyhteisöstä poistuvalle järjestetään läksiäisjuhlat kiitokseksi yhteisestä ajasta. Joskus kuulee jonkun kuolevan toivovan, että hänen hautajaisissaan juhlittaisiin elettyä elämää kuoleman voivottelun sijaan, mutta silloinkin päivänsankari itse on jo poissa.

Yhä useammin kuollessaan ihminen on täysin yksin jossain sairaalaosaston potilasvuoteessa. Huomioiden miten suuri asia kuolema on, on outoa, että se on niin syrjään sysätty tapahtuma. On outoa, miten vähän kuolemasta puhutaan.

  Minulla oli nuorena teoria, että tieto kuolevaisuudesta vaikuttaa ihmisten alitajunnassa, ja että monet ihmisten toimista, maailman jatkuva melu, ovat lopulta vain yrityksiä ohjata ajatukset muualle tästä ahdistavasta tiedosta. 

Jussi Hakulisen Joutsenlaulu teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen. Laulussa puhutaan juuri siitä mitä ihmiset eivät haluaisi ajatella: "Taas hetken lähempänä kuolemaa, ei haihdu tuska milloinkaan..." Vaikuttavin kohta Joutsenlaulussa on sen loppu. Kertoja ei anna mitään toivoa, vaan lohduttomasti parkaisten julistaa kuolevaisuuden tuskan olevan ylivertainen: "Tuo tuska kiinni saa kenet vaan – tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa!"

Kuoleman voittaja

  Minusta Jesaja 9 alkukappale on aina ollut jouluinen. "Kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon..." – joulukuu on pimeä, synkkä ja kylmä, ja joulu on valon ja lämmön juhla. 

Mutta kohta on jouluinen ennen kaikkea siksi, että se päättyy profeetallisiin jakeisiin Vapahtajan syntymästä, joulun sanomasta:

"Sillä lapsi on syntynyt meille,

poika on annettu meille.

Hän kantaa valtaa harteillaan,

hänen nimensä on

Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,

Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

Jesajan sanat saavat minut ajattelemaan, että evankeliumi Vapahtajasta Jeesuksesta on se suuri valo joka loistaa maailman pimeydessä.  

  Kuolemaan ja sen varjoon joulun sanoma liittyy siten, että maailmaan syntynyt Vapahtaja voitti kuoleman! Kuolema on synnin palkka, ja syntimme sovittamalla Jeesus avasi meille pääsyn ikuiseen elämään. Jeesukseen uskoville se varjo, jonka kuolevaisuus langettaa elämämme ylle, ei enää muistuta vain ajallisen elämän päättymisestä, vaan ikuisen elämän alkamisesta.

  Kuolema kieltämättä on mahtava, mutta Jeesus on mahtavampi! Apostoli sanookin:

"– Kuolema on nielty ja voitto saatu.

Missä on voittosi, kuolema?

Missä on pistimesi, kuolema?" (1. Kor. 15:54-55)

Ja toisessa kohtaa:

"Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto." (Fil. 1:21)