Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.

Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 

Kuva: Unsplash / Jan Canty

Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.

Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.

Joseph Merrickin runonsäkeet 

"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 

en pelkäisi mitään pahaa, 

sillä sinä olet minun kanssani. 

Sinä suojelet minua kädelläsi, 

johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 

"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 

kaikkina elämäni päivinä, 

ja minä saan asua Herran huoneessa 

päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)