Eletään hiljaisemmin

  Mielestäni maailma on liian meluisa. Minusta onkin tullut hiljaisuusaktivisti. Harjoitan hiljaisuuden kulttuuria ja haaveilen että lapsille ja nuorille alettaisiin antaa hiljaisuuskasvatusta. 

  Mitä mieltä Jumala on meluisasta elämänmenostamme? Raamatussa ei taideta käsitellä hiljaisuuden merkitystä hyvinvoinnin näkökulmasta, mutta keksin keinon saada selville mitä Jumala todennäköisesti asiasta ajattelee!

Hiljaisuuden ystävä

  Keski-ikään tultuani olen havahtunut siihen miten paljon inhoan melua. Mielestäni maailma on liian meluisa. Sanon että olen havahtunut siihen, koska olen kyllä aina ollut hiljaisuuden ystävä, mutta en nuorempana tiedostanut sitä niin selvästi kuin nyt. Hiljaisuuden merkitys jää helposti huomaamatta, koska se on jonkin puuttumista. Hiljaisuus on äänen, tai melun, poissaoloa.

Kuva: Pixabay / Kerttu

Moni vetäytyi juhannukseksi kesämökille, luonnon hiljaisuuteen. Toisaalta sen seurauksena kaupunkikin hiljeni miellyttävästi. Vietin juhannuksen tällä kertaa yksin kaupungissa ja nautin liikenteen taukoamisesta. Ison kaupungin keskusta-alueella asuvana kuulen liikenteen kohinan jatkuvasti valveillaoloaikaan. 

Olen huomannut että väsyn nopeasti hälinässä enkä oikein tykkää erilaisten sähköisten viestimien merkkiäänistä ja hälytyksistä. Kaikista melutyypeistä kuitenkin eniten inhoan bassonjumputusta. Kuulun niihin jotka ihmettelevät nykymusiikin bassokeskeisyyttä. Vahvistettu basso vaikuttaa olevan hallitsevin elementti suuressa osassa nykymusiikkia. 

  Minusta on tullut jonkinlainen hiljaisuusaktivisti. Evankeliumin lisäksi levitän hiljaisuuden ilosanomaa. Olen haaveillut että perheissä ja ehkä kouluissakin otettaisiin käyttöön hiljaisuuskasvatus. Omassa elämänpiirissäni haluan harjoittaa hiljaisuuden kulttuuria. 

Hiljaisuuden kulttuuri lähtee arkisista asioista. Asun talossa johon kuljetaan porttikongin kautta. Monet kulkijat antavat rautaisen portin rämähtää kiinni perässään, niin kuin minäkin aiemmin, mutta nykyään suljen sen hiljaa, salpaa kääntäen. Kun jumppaan sisällä, teen lähinnä low impact -liikkeitä, jotta alakerran naapuri ei joutuisi kuuntelemaan töminää. Ja on sanomattakin selvää, että kuuntelen musiikkia vain kuulokkeilla. 

Kaikki ääni ei tietenkään ole pahasta. Esimerkiksi puhe ja arkisesta puuhastelusta kuuluvat äänet ovat ok. Luonnonäänet, kuten sateen ropina, lintujen laulu ja tuulen suhina puiden lehvissä ovat ihania – niitä en edes pidä hiljaisuutta rikkovina ääninä.

  Yritin etsiä Raamatusta tukea hiljaisuusaktivismilleni, mutta en löytänyt mitään. Raamatussa kyllä opetetaan että on parempi vaieta kuin puhua harkitsemattomasti ja että on hyvä hiljaa kuunnella Jumalaa sekä elää hiljaisesti ja nöyrästi, mutta hyvinvoinnin näkökulmasta en löytänyt aiheesta mitään. Syy on tietenkin, että Raamatun kirjoittamisen aikaan maailma oli hiljainen: ei ollut moottoriajoneuvoja ja äänekästä liikennettä, ei edes hurisevia sähkölaitteita kaiuttimista ja vahvistetusta bassosta puhumattakaan. 

Mutta keksin toisen keinon selvittää mitä Jumala todennäköisesti ajattelee nykyisestä meluisasta elämänmenostamme: tutkin mitä lääketiede on saanut selville melun ja toisaalta hiljaisuuden vaikutuksista terveyteemme. Jumala on luonut meidät, joten ruumiidemme biologista toimintaa tarkastelemalla saamme selville miten Hän on tarkoittanut meidän elävän.

Jumalan luomistyön tutkimusta: melun ja hiljaisuuden terveysvaikutukset

  Minulla on teoria siitä miksi nuoret kärsivät nykyään niin paljon häiriöstä nimeltä yleistynyt ahdistus. Ahdistushäiriön ruumiilliseen oireistoon kuuluvat sydämen tykytys, hengenahdistus ja levottomuuden tunne. Osa ahdistuneista pitää oireitaan selittämättöminä. Asiantuntijat ovat hakeneet syytä mm. koulunkäynnin paineista ja kiusaamisesta. 

Mutta mitä jos se osaltaan johtuu jatkuvasta altistumisesta bassonjumputukselle? Jotkut ovat sille keskimääräistä herkempiä. Vaikutus taatusti moninkertaistuu niillä jotka kittaavat kofeiinipitoisia energiajuomia.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella näyttää että teoriani saattaa pitää paikkansa. Hiljaisen ympäristön hyvistä terveysvaikutuksista on ollut todistusaineistoa saatavilla jo kauan. Siksi ihmettelen miksi melun haitoista ei valisteta kuten vaikka päihteiden tai pikaruoan haitoista!

Esimerkiksi vuosina 2003 ja 2006 tehtiin tutkimuksia joiden tulokset osoittivat, että hiljaisessa ympäristössä sydämen syke ja verenpaine pysyvät alhaisempana sekä stressihormoni kortisolia erittyy vähemmän. Erot havaittiin jopa verrattaessa rauhallisen musiikin kuunteluun alhaisella äänentasolla; täysi hiljaisuus on parempi. Millaiset vaikutukset sydän- ja verisuoniterveydelle mahtaa olla pitkäaikaisesti meluisassa ympäristössä oleskelemisella? Kaikkea meteliä emme pysty poistamaan elämästämme, mutta voisimme edes karsia turhaa melua.

MS-tautia sairastavana pidän erityisen innostavana erästä hiiritutkimuksen tulosta. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin että hiljaisuudessa elävien hiirien aivoissa tapahtui neurogeneesiä eli uusien hermosolujen syntymistä, mitä melulle altistettujen verrokkien aivoissa ei tapahtunut. Terveitäkin aiheen tulisi kiinnostaa. Aivokudos vähenee iän myötä kaikilla, mikä johtaa mm. kognitiivisten kykyjen heikkenemiseen, mutta elämäntapavalinnoilla prosessia voi hidastaa. Kuka tietää, ehkä hiiritutkimuksen tulos pätee myös ihmisiin?

Melu voi vaarantaa kuulonkin. Esimerkiksi säännöllinen altistuminen kovaääniselle musiikille voi johtaa jopa pysyvään kuulon alentumiseen ja/tai tinnitukseen eli korvien soimiseen.

Hiljaisen ympäristön on todettu parantavan keskittymiskykyä ja luovuutta sekä auttavan stressaantuneen mielen ja poukkoilevien ajatusten rauhoittumisessa. Kuulostaa lähinnä selviöltä, mutta ihan hyvä että tästäkin on tutkimustuloksia olemassa jos joku tohtii epäillä.

Kuva: Pixabay / Sabine van Erp

  Luoja, joka ruumiimme on luonut, on selvästi tarkoittanut, että normaali arkielämämme olisi enemmänkin hiljaista kuin meluisaa.

Ai niin, vielä yksi huomio joka puhuu sen puolesta että hiljaisempi elämänmeno on Jumalan tahto: Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan vanhuksia (3. Moos. 19:32), ja tutkimusten mukaan vanhukset kärsivät melusta enemmän kuin nuoret. Ikäihmisillä aivojen kuuloinformaatiota käsittelevä alue on herkistyneempi ja hermosto kokonaisuudessaan haavoittuvampi ympäristön stressinaiheuttajille, kuten melulle. Lisäksi taustamelu vaikeuttaa huonokuuloisten vanhusten kykyä kuulla puhetta. 

Arkisilla valinnoilla voimme tehdä maailmasta hiljaisemman ja sillä tavalla lisätä omaa ja toinen toisemme hyvinvointia, jopa ruumiillista terveyttä. Meluamattomuus on lähimmäisen kunnioittamista, lähimmäisenrakkautta.

"Lukemattomat ovat tekosi, Herra.

Miten viisaasti olet ne tehnyt!

Koko maa on täynnä sinun luotujasi." (Ps. 104:24)

Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.

Varoittavia esimerkkejä eutanasian laillistaneista maista

  Miksi eutanasian puolustajat niin harvoin mainitsevat sen laillistaneita maita myönteisinä esimerkkeinä lain toimivuudesta? Ehkä siksi, että myönteisiä esimerkkejä ei ole. Varoittavia sen sijaan löytyy kosolti.

Ei aidosti vapaaehtoista

  Kanadassa, jossa eutanasia laillistettiin vuonna 2016, on herätty huolestuttavaan ilmiöön: eutanasiaa ovat hakeneet ja sen ovat myös saaneet pitkäaikaissairauden perusteella sellaiset ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa sairautensa riittävään hoitoon. Hoitomuotoja on siis ollut olemassa ja heillä olisi periaatteessa ollut oikeus niihin, mutta käytännössä riittävän hoidon saaminen oli ollut heille mahdotonta. 

Jotkut heistä kärsivät myös yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta ja toivottomuudesta, joka oli pahempaa kuin itse sairauden aiheuttama kipu. Tämän he olivat paljastaneet läheisilleen.

Kuva: Unsplash / Quasi Misha

Köyhyys ja yksinäisyys eivät ole Kanadassa hyväksyttäviä perusteita eutanasian (Medical Assistance in Dying = MAiD) saamiselle, mutta nämä ihmiset paljastivat läheisilleen niiden olevan tosiasiallinen syy miksi hakevat kuolinapua. He uupuivat taistelemaan riittävää hoitoa saadakseen, masentuivat ja hakivat eutanasiaa mainiten perusteeksi sairautensa, koska tiesivät sen menevän läpi.

Karmaiseva ilmiö osoittaa ensinnäkin, että eutanasia ei ole aidosti vapaaehtoista, vaan ainoastaan muodollisesti. Kriitikkojen mukaan sairaat ihmiset suorastaan ajetaan poliittisilla päätöksillä niin toivottomaan tilanteeseen, että osa heistä haluaa kuolla pelkästään sen takia.

Eutanasialakia kritisoinut kanadalaislääkäri totesi ilmiötä käsittelevässä dokumentissa, että joissain osissa Kanadaa sairaan on helpompi saada eutanasia kuin pyörätuoli.

Ilmiö osoittaa myös, että kuolintoiveen syntymisessä ratkaisevassa asemassa on usein hoidon taso, ei itse sairaus, kuten laki edellyttää.

Kanadan esimerkit myös kertovat, miten helppoa muista syistä epätoivoon ajautuneen ihmisen on kiertää eutanasian saamisen lakiin kirjattuja ehtoja.

  Joitain vuosia sitten mediassa kerrottiin neliraajahalvaantuneesta suomalaismiehestä, joka kertoi harkitsevansa "Hollantiin kuolemaan lähtemistä". Syy oli huonontunut hoito. Sen seurauksena mielekkyys oli kadonnut elämästä. Vuosi tai pari myöhemmin saimme päivityksen miehen tilanteesta: hoitoa oli saatu parannettua eikä hän enää halunnut avustettua itsemurhaa, ainakaan toistaiseksi.

Hoidon tason parannus toi elämänhalun takaisin.

Tämä mies itse toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. Hänen tapauksensa kuitenkin osoittaa myös, että hoito on ratkaisevassa asemassa. Riittämätön hoidon taso sinänsä voi johtaa kuolintoiveeseen, aivan kuten Kanadan esimerkki osoittaa.

Haastattelun perusteella kyseinen mies on poikkeuksellisen tarmokas ja päättäväinen tyyppi. Kuinka moni pitkäaikaissairas tai vaikeasti vammainen ei jaksa taistella saadakseen riittävää hoitoa, joka on täysin mahdollista toteuttaa ja joka heille monissa tapauksissa jo lain mukaankin kuuluu?

Rajat eivät pidä – täydellisen maailman harha

  Mainitsemassani kanadalaisdokumentissa eutanasiaviranomaiselle kerrotaan yllä mainitsemani kaltaisesta tapauksesta. Kun hänelle näytetään sähköpostiviesti, jossa eutanasiaan kuollut nainen oli paljastanut ystävälleen kuolintoiveensa todellisen syyn eli köyhyyden ja uupumuksen, viranomainen pyöritteli päätään: "tässä tapauksessa olisin pysäyttänyt prosessin... traaginen tapaus kaikin puolin". 

Liian myöhäistä päivitellä. Nainen oli jo eutanasoitu valtion toimesta.

  Eutanasian kannattajilla vaikuttaa olevan ns. täydellisen maailman harha: ajatellaan että oikeus tapahtuu ja kaikki menee niin kuin pitää, kunhan vain laaditaan tarkkoja määritelmiä ja rajoituksia sekä edetään protokollan mukaan.

Tosiasiassa joudumme ihan kaiken suhteen elämään yhteiskunnassa, jossa emme pysty täysin hallitsemaan päätösten ja toimien oikeellisuutta laatimalla protokollia yms. Muissa asioissa se on vain hyväksyttävä, mutta eutanasia on elämän ja kuoleman asia. Niin vakava, että yksikin virhe on liikaa. Ja niitä virheitä on jo tapahtunut useita.

  Englanninkielisessä Yhdysvaltain lääketieteellisen kirjaston julkaisemassa artikkelissa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla eutanasialain väärinkäytön estämiseksi asetettuja lakeja (safeguards) on todistetusti rikottu niissä maissa, joissa eutanasia on ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan (v. 2011) laillinen.

Artikkelin mukaan Alankomaissa oli surmattu vuosittain yli viisisataa ihmistä ilman, että vapaaehtoisuuden kriteeri täyttyy. Eutanasialaeissa edellytetään mm., että kuolinapupyynnön on oltava vapaaehtoinen, tietoinen, harkittu ja selkeästi ilmaistu pitkällä aikavälillä. Kriteerit eivät ole näissä sadoissa tapauksissa täyttyneet. Belgiassa vastaava luku on vielä suurempi.

Artikkelissa kerrotaan myös oudoista linjauksista. Eutanasiapäätösten tekemisessä esim. ei edellytetä palliatiiviseen hoitoon (sairauden oireita lievittävä hoito) erikoistuneen lääkärin arviota, vaikka potilaan syy hakea kuolinapua on nimenomaan sietämättömät oireet! Ei siis edes yritetä selvittää, voisiko oireita lievittää siedettävälle tasolle.

Palliatiiviseen hoitoon satsaaminen onkin vähentynyt monissa maissa, joissa eutanasia on laillistettu.

Artikkelin mukaan alankomaalaislääkäri, jonka Englannin parlamentti oli kutsunut kuultavaksi eutanasiaa käsitellessään, perusteli: "Meillä ei ole tarvetta palliatiiviselle lääketieteelle, meillä on käytössä eutanasia!"

Kaltevan pinnan ilmiö

  Eutanasiaa vastustetaan usein ns. kaltevan pinnan argumentilla: yhtä lainsäädäntöön tekemäämme poikkeusta seuraa yhä uusia poikkeuksia, kunnes lopulta saavutetaan piste, jota alun perin emme olisi voineet hyväksyä. 

Kaltevan pinnan ilmiö on toteutunut täysin selvästi mm. Alankomaissa ja Belgiassa. Eutanasialailla on taipumus laajentua ja riistäytyä hallinnasta. 

Kuva: Unsplash / Bradyn Trollip 

Alankomaissa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2001, se sallittiin alun perin vain kuolemansairaille aikuisille, joilla oli sietämätöntä kärsimystä. Vuonna 2016 maan terveysministeriö laati suunnitelman, että eutanasian saisivat myös sellaiset sairaat, joiden sairaus ei ole kuolemaan johtava, mikäli henkilö "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun" ("if the person feels they have completed life"). Viime huhtikuussa lakia laajennettiin kattamaan myös kaiken ikäiset lapset, joiden kärsimystä pidetään sietämättömänä.

Viime marraskuussa alankomaalainen puolue esitti vaatimuksen jälleen uudesta laajennuksesta: kenen tahansa 75 vuotta täyttäneen tulisi saada eutanasia, mikäli hän "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun".

Sama ilmiö on nähtävissä Belgiassa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2002.

Itse vastustan eutanasiaa kaikissa tapauksissa. Kaltevan pinnan ilmiö kuitenkin osoittaa, että jo sen salliminen pelkästään kuolemansairaille on käytännössä vain alkupiste.

  Huomioiden kaiken edellä sanotun, pidän lähes käsittämättömänä, että eutanasia on missään maassa laillinen. Niin paljon on esimerkkejä sen vaarallisuudesta: vakavista peruuttamattomista virheistä, väärinkäytöistä, rajoitusten pettämisestä ja hallitsemattomasta laajentumisesta.

Koska olen kristitty, näen ihmisen perustavanlaatuisesti syntisenä ja erehtyväisenä. Ehkä siitä syystä en ole altis täydellisen maailman harhalle myöskään eutanasian suhteen.

Millaisen signaalin eutanasian laillistaminen lähettäisi?

 Eutanasian laillistaminen olisi itsemurhan institutionalisoimista. Se tarkoittaisi mm., että yhteiskunta alkaisi nähdä itsemurhan järkevänä ratkaisuna joissain tilanteissa.

 Eutanasian muoto, jota Suomeenkin yritetään saada, olisi selektiivinen eli valikoiva: aktiivisen kuolinavun antaminen avattaisiin vaihtoehtona vain tietynlaisille ihmisille eli vaikeasti sairaille ja vaikeasti vammaisille. Muiden kohdalla yhteiskunta tuomitsisi itsemurhan sekä puolustaisi elämää.

 Millaisen signaalin tällainen laki lähettäisi kansalaisille yleisesti ja yksityisesti?

Eräs itsemurhayritys ja käänteentekevä reaktio siihen

  Luin pari viikkoa sitten Iltalehdestä (6.7.2023) auto-onnettomuudessa pahat palovammat mm. kasvoihinsa saaneen Virpin tarinan. Virpi on kaikesta päätellen sopeutunut tilanteeseensa hyvin ja elää nykyään aktiivista elämää ollen mukana esim. Näkövammaisteatterissa sekä opaskoiratoiminnassa (hän menetti onnettomuudessa myös näkökykynsä).

Tuntemattomien kommentit hänen ulkonäöstään, niin ihmettelevät kuin ilkeätkin, ovat kuitenkin käyneet tutuiksi. Hänestä on sanottu esimerkiksi "Hyi minkä näköinen". Joku toinen nainen oli todennut Virpille, ettei voisi elää, jos olisi hänen näköisensä. Tästä hän kertoo häkeltyneensä niin, ettei osannut sanoa mitään. 

  Jutun mielenkiintoisin kohta on minusta se, jossa Virpi kertoo synkistä ajoista vuosi onnettomuuden jälkeen. 

Kun ruumiillinen ja henkinen toipuminen oli hiljalleen lähtenyt käyntiin ja hän oli päässyt takaisin kotiin sairaalasta, tuli uusi isku: hänen avomiehensä jätti hänet. Virpi ei enää yksinkertaisesti kestänyt, vaan päätyi yrittämään itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla.

Onneksi apu hälytettiin juuri ajoissa ja hänen henkensä saatiin pelastettua. Tässä kohtaa Virpi kertoo mielenkiintoisen seikan. Ambulanssihenkilökunta oli nimittäin ollut hänelle vihainen itsemurhan yrittämisestä, ja hän oli pitänyt sitä yllättävänä ja erikoisena suhtautumisena. Virpi kertoo kuitenkin olevansa suhtautumisesta kiitollinen, sillä se sai hänet päättämään, ettei hän enää koskaan yritä itsemurhaa!

  Miten noin näennäisen pieni asia pystyi muuttamaan noin paljon? 

Minun on jotenkin helppo ymmärtää se. Vihainen suhtautuminen viestitti, että itsemurhan yrittäminen ei ollut järkevä, vaan typerä ratkaisu. Ambulanssihenkilökunnalta eli viranomaisilta se oli signaali, että yhteiskunnan silmissä itsemurhaa yrittäneen elämä on tärkeä ja taistelun arvoinen, olipa hän kuka ja millainen ja millaisissa olosuhteissa tahansa.

Ambulanssihenkilökunnan vihainen suhtautuminen Virpin itsemurhayritykseen on tavallaan vastakohta sille, kun joku sanoi hänelle, ettei voisi elää jos olisi hänen näköisensä.

  Itsemurha on tabu, ja mielestäni sen kuuluukin olla tabu, siis merkityksessä "kielletty, paha asia". Ambulanssihenkilökunta oli vihainen auttaessaan Virpiä pysymään elossa, koska hän oli yrittänyt tehdä pahan teon itselleen. 

Jos eutanasia laillistettaisiin, itsemurhasta tulisi järkevänä, hyväksyttävänä pidettävä teko – ainakin osan ihmisistä kohdalla.

Valikoiva itsemurha-apu

  Eutanasian salliva laki, jota Suomeenkin ajetaan, olisi selektiivinen eli valikoiva: vain tietynlaisille ihmisille tarjottaisiin kuolinapua. Muiden ihmisten itsetuhoisuuden yhteiskunta tuomitsisi.

Muiden kohdalla laki, yhteiskunnan instituutiot ja lainsäädäntöä myötäilevä yleinen mielipide puolustaisi elämää kaikin tavoin, mutta niille, joiden elämä jo muutenkin on vaikeaa, yhteiskunta sanoisi: me ymmärrämme että sinä haluat kuolla, ja voimme itse asiassa auttaa sinua kuolemaan.

Valikoivan eutanasian laillistaminen lähettäisi signaalin, että osan ihmisistä elämä ei ole taistelun arvoista. Taistelulla en tarkoita tässä pelkästään ihmisen omaa taistelua elämänhalunsa palauttamiseksi, vaan myös, ja monissa tilanteissa vielä enemmän, yhteiskunnan (kuten sairaanhoidon) taistelua ihmiselämän puolesta.

Laillistaminen lähettäisi sairaille ja vammaisille signaalin, että heidän tilansa ja tilanteensa on toivoton. Tämän huolen ovat ilmaisseet vammaisjärjestöt, jotka tietääkseni kaikki ovat eutanasian laillistamista vastaan.

  Vaikeasti sairaat ja vammaiset ihmiset ylipäätään huomattavan usein vastustavat eutanasian laillistamista. Muistan vuosien takaa uutisjutun, jossa kerrottiin Vihreiden puoluevaltuuston tms. kokouksesta, jossa äänestettiin puolueen eutanasiakannasta. Valtuutetuista ainoa, joka äänesti eutanasiaa vastaan, oli itse vaikeasti vammainen, pyörätuoliin ja hengityskoneeseen sidottu Kalle Könkkölä.

Viitisen vuotta sitten 68-vuotiaana menehtynyt mm. kansanedustajana toiminut Könkkölä oli lapsesta lähtien käyttänyt pyörätuolia lihassairauden takia. Jossain kirjoituksessaan hän kertoi, että jouduttuaan nuorena keuhkokuumeen seurauksena lisäksi riippuvaiseksi hengityskoneesta, hän synkimpinä hetkinään halusi kuolla. Ajan mittaan elämänhalu kuitenkin voitti. Ympärillä oli kuulemma onneksi ollut ihmisiä, jotka halusivat, että hän jatkaa elämää. Könkkölä kertoi eläneensä rikkaan ja täyden elämän. 

Hän piti suurena onnenaan, ettei kuolinapua ollut ollut tarjolla, koska hän olisi saattanut siihen nuorena tarttua eikä elämänhalu siten olisi koskaan päässyt syttymään uudelleen.

  On monia ihan sekulaareja syitä miksi eutanasiaa ei tule laillistaa, esim. väärinkäyttöihin ja turvallisuuteen liittyviä, lääketieteen etiikkaan liittyviä, ihmiskäsitykseen ja ihmiselämän kunnioittamiseen liittyviä. Tämä signaalijuttu on mielestäni yksi merkittävimmistä. 

  Mutta vaikkei yhteiskunta ja viranomaiset tai yleinen mielipide piittaisi elämästäsi, sinun Luojasi piittaa. Jumala on vihainen jos suunnittelet henkesi riistämistä, koska Hän on sen sinulle antanut ja Hän rakastaa sinua. Jumalan mielestä sinulla on toivoa.

"Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään." (Ps. 30:4)

"Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina." (Ps. 30:12-13)

Geeniperimää kartoittavat testit ja tietämättömyyden autuus

  Missä tilanteissa valitsisit tietämättömyyden? Olisitko mieluummin tietämättä esim. millaisia sairauksia geeniperimästäsi löytyy?

  Perimän avaaminen johtaa joskus kysymyksiin, jotka ainakin kristitylle voivat olla pulmallisia.

Haluaisitko tietää kuolinpäiväsi?

  Nykyajan yksi suurimmista eetoksista on kaiken tietämiseen pyrkiminen. Ja käänteisesti: yksi paheksutuimmista asenteista on tiedon torjuminen eli tietämättömänä pysymisen valitseminen. 

Kuitenkin arvelisin, että lähes jokainen ihminen valitsisi tietämättömyyden joidenkin asioiden suhteen. Mielikuvitusleikkinä voisi kysyä, että jos sinulle ojennettaisiin kirjekuori, jossa olisi lappu jolle olisi kirjoitettu kuolinpäivämääräsi sekä tieto siitäkin millä tavalla kuolet, avaisitko sen vai valitsisitko mieluummin tietämättömyyden?

Itse en avaisi kuorta. Enkä edes olisi yhtään häpeissäni tietämättömyyden valitsemisesta. 

On totta, että moinen tieto mahdollistaisi sen, että elämäänsä voisi suunnitella tarkemmin. Esimerkiksi jos saisi tietää kuolevansa vuoden päästä, voisi tehdä nyt niitä asioita, joita on aina lykännyt hamaan tulevaisuuteen. Tieto on valtaa. 

Valitsisin silti pysyä autuaan tietämättömänä. Mielestäni ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea.

Esimerkkinä Huntingtonin tauti -testi

  Aloin ajatella tällaisia kysymyksiä katsottuani dokumentin Huntingtonin tauti -perheistä. Kyseinen tauti on geneettinen, vallitsevasti periytyvä, vaikeaan vammautumiseen, dementoitumiseen ja lopulta kuolemaan johtava aivosairaus. Taudin aiheuttaa erään geenin liiallinen kopioituminen.

Vallitseva periytyminen tarkoittaa, että jos lapsen jommalla kummalla vanhemmalla on Huntingtonin tauti, lapsella on 50% todennäköisyydellä tautigeeni, mikä puolestaan tarkoittaa, että hänkin tulee varmuudella sairastumaan Huntingtonin tautiin jossain vaiheessa elämäänsä (ellei kuole sitä ennen vaikka liikenneonnettomuudessa) sekä siirtämään geenin mahdollisille jälkeläisilleen 50% todennäköisyydellä.

  1980-luvulla kehitettiin geenitesti, johon Huntington-suvun jäsenet voivat mennä 18 vuotta täytettyään. Tulos on todellakin 50% todennäköisyydellä positiivinen ja 50% todennäköisyydellä negatiivinen. Se voi muuttaa tulevaisuudennäkymät kertaheitolla lopullisesti eikä paluuta tietämättömyyden tilaan sen jälkeen ole.

Raju päätös tehtäväksi. En suoraan sanottuna tiedä mitä itse tekisin, jos olisin Huntington-sukuun kuuluva nuori aikuinen.

Jos päättäisin mennä testiin, ja tulos olisi negatiivinen, minun ei enää omalla kohdallani tarvitsisi pelätä tautia eikä minun myöskään tarvitsisi pelätä, että tauti siirtyisi tulevaisuudessa mahdollisille lapsilleni. Tieto vapauttaisi turhasta huolesta.

Toisaalta jos testin tulos olisi positiivinen, en voisi käytännössä tehdä muuta kuin odottaa oireiden ilmaantumista. Huntingtonin tautiin ei ole parantavaa hoitoa. Toki voisin käyttää tietoa elämäni suunnittelemiseen, esim. voisin hyvissä ajoin muuttaa esteettömään kotiin, alkaa säästää mukavaan pyörätuoliin tai vaikka matkustaa unelmakohteeseeni kun se vielä on mahdollista...

Jos taas päättäisin olla menemättä testiin, saattaisin koko elämäni ihan turhaan pelätä että minulle puhkeaa kauhea sairaus, joka vammauttaa täysin sekä ruumiillisesti että kognitiivisesti.

  Kysymyksestä "menisitkö sinä Huntington-testiin vai et?" käydään netissä paikoin tunteellista ja kiivasta keskustelua. Jotkut, joita asia ei edes koske henkilökohtaisesti, ovat sitä mieltä, että Huntington-suvun jäsenellä on suorastaan velvollisuus käydä testissä. Yleisin perustelu tälle kannalle on, että siten hän ei tule tietämättään hankkineeksi lapsia, joille siirtäisi tautigeenin. Perustelu on siis eugenistinen. Lisäksi tätä mieltä olevat usein korostavat alussa mainitsemaani tietämisen eetosta ja moittivat päinvastaista mieltä olevia ignorantismista, taantumuksellisuudesta ja vaikka mistä.

Kuten sanoin, en tiedä mitä itse päättäisin. Kantani kuitenkin on, että päätös olla menemättä testiin eli kieltäytyä tiedosta voi myös olla viisas ja oikea päätös. Saattaisin hyvinkin itse päättää olla menemättä.

Itse asiassa Huntington-testin tulos ei ole muotoa positiivinen / negatiivinen, vaan tulos on luku, joka kertoo geenin kopioitumisen toistojen määrän. Jos tulos on alle 36 toistoa, henkilöllä ei ole Huntingtonin tauti -geeniä, ja jos tulos on yli 36, hänellä on se. 

Lisäksi, luvun suuruus kertoo suunnilleen, missä iässä tauti puhkeaa. Jos luku on vaikkapa 50, henkilö saattaa sairastua siihen jo pari-kolmekymppisenä. Jos se taas on esim. 39, hänellä sairaus puhkeaa todennäköisesti vasta vanhemmalla iällä.

Testitulos, jos se on positiivinen, kertoo siten osapuilleen, millä vuosikymmenellä henkilö tulee kuolemaan. Näin ollen tilanne on jossain määrin verrannollinen alussa mainitsemaani kuolinpäivän sisältävän kirjekuoren avaamiseen.

Vaikeita kysymyksiä

  Geenitestejä on ollut tarjolla 2000-luvulta lähtien yleisesti, ei siis vain Huntingtonin taudin selvittämiseksi. Kuka tahansa voi sellaisen teettää, jos vain on rahaa.

En itse ole innostunut perimäni tutkimisesta. Jos voisin omilla valinnoillani estää tautiriskin toteutumisen, haluaisin tiedon. Valitettavasti joissain geenitestien tuloksissa näin ei kuitenkaan ole. 

  Tarjolla oleva tieto voi joskus johtaa vaikeisiin kysymyksiin. Kun perimä avataan, olennaisiksi saattavat nousta esimerkiksi lisääntymistä koskevat kysymykset. Jos testitulos paljastaa korkean riskin tiettyihin vakaviin sairauksiin, kuinka monilla se vaikuttaisi päätökseen hankkia biologisia lapsia? Kuinka korkea riskin täytyy olla, että se olisi "liian korkea"? 

Koeputkihedelmöityksessä on tarjolla alkiodiagnostinen menetelmä, jossa alkioiden geenit tutkitaan ja sairausgeeniä kantavat alkiot karsitaan. Sama kuin abortti siis...

Sitä paitsi miksi oletetaan, että elämä sairaana tai vammaisena ei voisi olla elämisen arvoista? Sairastan itse MS-tautia, mutta olen todellakin iloinen että olen olemassa sekä enimmäkseen olen varsin onnellinen.

Joka tapauksessa, ennen geenitestejä tällaisia kysymyksiä ei kenenkään tarvinnut pohtia. Jotain armollista siinä mielestäni oli.

  Mitähän Jumala ajattelee siitä, että ihmiset tutkivat perimänsä? 

En usko geenitestien sinänsä olevan Jumalan tahtoa vastaan, kunhan ihminen tekee sen vapaaehtoisesti sekä harkiten. Testiin menijän täytyy olla valmis elämään tuloksen kanssa vaikka se suistaisi epätoivoon. 

Psalmissa 39 rukoillaan Jumalaa "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen." (Ps. 39:5) mutta ei psalmissa tietenkään tarkoiteta kirjaimellista päiviensä määrän tietämistä, vaan rukoilija pyytää Jumalalta apua oman maallisen elämänsä rajallisuuden tiedostamisessa.

  Kuten edellä vihjasin, minulla on tällaisissa asioissa ehkä enemmän que sera -asenne. Tapahtukoon mitä tapahtuu, tulevaisuuteni on Jumalan käsissä. Ei minun tarvitse tietää ja suunnitella kaikkea etukäteen. Jeesuksen viisaat sanat sopivat mielestäni myös tähän aihepiiriin:

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

Rukous muuttaa rukoilijaa

Ihmiset kysyvät usein, mitä järkeä on rukoilla, jos Jumala kerran on tiennyt ennalta kaiken, myös jokaisen rukouksen. Usein myös pohditaan rukoilemisen mielekkyyttä, kun saattaa vaikuttaa siltä, ettei Jumala tänä päivänä tee samanlaisia ihmeitä kuin Raamatun aikoina. Sanonta "rukous muuttaa rukoilijaa" vastaa näihin molempiin.

Jumala näkee kokonaisuuden

Ihminen ei aina tiedä, mikä on hänen omaksi parhaakseen. Tämä pitää paikkansa kaikkien kohdalla, niin uskomattomien kuin uskovaistenkin, sekä pienissä että suurissa asioissa. Teemme rajallisen ymmärryksemme mukaisia ratkaisuja, joita myöhemmin joudumme katumaan. Tai toivomme jotain, mutta vuosien päästä kiitämme onneamme, ettei toive toteutunut. Raamatun mukaan ihmisen tulisi luottaa Jumalan viisauteen kaikessa, myös vaikeuksien keskellä:

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Snl 3:5)

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps 50:15; 1933)

Jumalalta voi anoa asioita, mutta opettaessaan rukoilemisesta Jeesus liittää pyynnöt tarvitsemiseen:

"Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." (Matt. 6:8)

Jumala tietää, mitä tarvitsemme, koska Hänellä on paitsi ennaltatietämys ja kokonaisymmärrys asioista, Hän näkee myös jokaisen ihmisen sydämeen (Snl 24:12). Se joka uskoo Jeesukseen Herranaan, voi luottaa tähän:

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa." (Room. 8:28)

Joskus unohtuu, että Jumala on tälläkin hetkellä maan päällä. Kolmiyhteinen Jumala on täällä nykyään kolmannessa persoonassaan, Pyhässä Hengessä. Kun Poika Jeesus ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen astui takaisin ylös Taivaaseen, Hän jätti tänne Pyhän Hengen puhaltamalla seuraajiensa keskuuteen. Pyhä Henki asuu Jeesukseen uskovissa (Room. 8:9).

Ihmisen keskeinen ongelma siis on, ettei hän näe kokonaisuutta, jolla on myös iankaikkinen ulottuvuus, eikä siksi aina ymmärrä, mikä on hänelle parhaaksi. Jumala kuitenkin ohjaa rukouksiamme oikeaan suuntaan:

"Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin." (Room. 8:26)

Rukous muuttaa rukoilijaa 

 

Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin keskushermoston sairaus. Jouduin olemaan sairaalassa monta viikkoa, koska olin äkillisesti vammautunut niin pahasti: olin mm. liikuntakyvytön ja osittain menettänyt näköni. Sain Jumalalta paljon apua noiden viikkojen aikana.

Eräänä päivänä sairaalajakson loppupuolella, kun suuri osa oireistani oli jo alkanut parantua, kävin henkilökunnan kanssa keskustelun lääkityksen aloittamisesta. Keskustelu ehkä konkretisoi diagnoosin ja sen myötä muuttuneen tilanteen mielessäni, sillä kun palasin huoneeseeni (jossa sain silloin olla yksin, Luojan kiitos), tunsin voimakasta ahdistusta ja toivottomuutta. En pystynyt edes itkemään. Tunnin tai pari tuijotin potilashuoneen harmaata seinää lamaantuneena, ja mieleeni vyöryi toinen toistaan pelottavampia tulevaisuudenkuvia.

Mieleeni tuli rukoilla, mutta en halunnut – tunsin jopa vastustusta sitä kohtaan. Olin kai vihainen Jumalalle. Lopulta kuitenkin pakotin itseni lyhyeen ja penseään rukoukseen.

Näin mielessäni kaksi tietä, joista toinen oli hämärä ja toinen valoisa. Hämärä tie oli kärsimyksen, pelon ja toivottomuuden tie ja päättyi vapautukseen, joka oli kuolema. Valoisa tie taas oli kärsimyksen, ilon ja toivon tie ja päättyi vapautukseen, joka oli elämä. Jumala halusi tietää, kumman valitsen. Valitsin valoisan tien, ja Jumala vastasi minulle, että saan sen.

Yhtäkkiä olin täynnä iloa ja toivoa, vaikka mikään olosuhteissani ei ollut muuttunut. En esim. ollut parantunut sairaudesta, mistä muistutuksena olivat tietyt neurologiset oireet. Silti kaikki oli muuttunut pahasta hyväksi muutamassa sekunnissa. Eikä uusi tila jäänyt lyhytaikaiseksi, vaan sen ydin on minussa edelleen.

"Asenteen muutos" on liian heppoinen ilmaus kuvaamaan kokemustani. Koin nimittäin, että rukouksen myötä ymmärrykseni lisääntyi. Yllä kirjoitin, että ihminen näkee osittain, mutta Jumala näkee kokonaisuuden. Jumala laittoi minut näkemään kokonaisuuden: on syytä iloita ja toivoa, koska kaikki tulee päättymään hyvin. Ymmärtääkseni sitä ei kuitenkaan olisi tapahtunut, ainakaan vielä silloin, jos en olisi rukoillut.

Ajan mittaan kaikki oireeni parantuivat ja sairauteni on ollut remissiossa eli etenemättömässä tilassa viimeiset vuodet, mistä olen Jumalalle kiitollinen, mutta pidän edellä kuvaamaani sisäistä muutosta silti yhtenä suurimmista ihmeistä, jonka olen kokenut.

Uskon, että Jumala voi tänä päivänäkin parantaa ihmisiä sairauksista ja muutenkin vastata rukouspyyntöihin olosuhteita ihmeellisesti muuttamalla, mutta halusin tässä keskittyä siihen, kuinka rukous, tai oikeammin sanottuna Jumala, voi muuttaa rukoilijaa. Ihmettä ei vain aina tunnisteta ihmeeksi.
 

Voiko kärsimys olla hyvää?

Eikö onnellisuus ole ihmiselon korkein tavoite, ja eikö siten kärsimys – onnellisuuden vastakohta – ole aina kartettava tila?

Kristinuskossa tämä oletus ei pidä paikkaansa. Raamatussa kerrotaan kahdenlaisesta kärsimyksestä: hyvästä ja huonosta. Hyvästä kärsimyksestä voi jopa iloita, huonoa kärsimystä tulee välttää.

Kärsimysten erottaminen

"Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:12-16)

Pietari viittasi sanoillaan "pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä" lähinnä siihen uskonnolliseen vainoon, jonka kohteena Jeesuksen apostolit olivat Uuden Testamentin tapahtumien aikoina, mutta sama periaate pätee kaikkeen kärsimykseen, jonka kautta kristitty kirkastaa Jumalaa.

Hyvä kärsimys on kärsimystä, joka on seurausta Jumalan tahdon toteutumisesta ihmisessä ja hänen valinnoissaan. Hyvästä kärsimyksestä on syytä iloita. Äärimmäinen esimerkki hyvästä kärsimyksestä on marttyyrien (Jumalan todistajina kärsivien ja kuolleiden kristittyjen) kärsimys.

Toinen esimerkki, joka on tuttu jokaiselle uskovaiselle, on se, mitä apostoli Paavali kutsuu "Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi", eli synnintunnon ja katumuksen kärsimys. Miksi se on hyvää kärsimystä, vaikka synti on siinä olennaisessa osassa? Siksi, että sekin on Jumalan tahdon mukaista – vieläpä Jumalan itsensä tekoa – ja johtaa parannukseen.

"Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman." (2. Kor. 7:10)

Synnintunto ja katumus johtavat rikkojan totuuteen tulemiseen eli syntien tunnustamiseen Jumalalle ja siten syntien anteeksiantoon ja parannukseen.

Huonoa kärsimystä aiheuttaa väärä, Jumalan tahdon vastainen valinta. Huono kärsimys ei myöskään ohjaa ihmistä vapauttavaan armahdukseen ja parannukseen, vaan sitoo häntä, toimii kirouksena hänen elämässään.

Esimerkkinä huonosta kärsimyksestä voi olla aviorikoksen tehnyt ihminen, jonka avioliitto hajoaa uskottomuuden seurauksena, ja joka syntinsä tunnustamisen sijaan koettaa oikeuttaa tekoaan vaikkapa vetoamalla entisen puolisonsa virheisiin ja avioliittonsa epätäydellisyyteen.

Esimerkin avionrikkojalle on voimassa Jumalan kutsu armahdukseen, mutta niin kauan kuin hän ei vastaa siihen, hänen kärsimyksensä avionrikkojana on huonoa.

Hyvää kärsimystä ei tule karttaa

Ajatellaan, että on koululuokka, jossa yhtä oppilasta kiusataan. Joku tapahtumia seurannut oppilas säälii kiusattua ja päättää auttaa tätä, vaikka hän tietää, että valinnan seurauksena hän itsekin luultavasti joutuu kiusatuksi. Ja niin käykin. Kiusaaminen tuottaa hänelle kärsimystä, mutta kärsimys on hyvää, koska sen syynä oli Jumalan tahdon mukainen valinta. Kiusattua puolustanut ojentautui rakkauden kaksoiskäskyn (Matt. 22:36-39) ja kultaisena sääntönä tunnetun Jeesuksen ohjeen mukaan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12) Jos hän olisi vain seurannut kiusaamista sivusta niin kuin muut, kiusaajat olisivat jättäneet hänet rauhaan.

Eräs hyvän kärsimyksen muoto on toisen ihmisen kärsimykseen osallistuminen. Jeesuksen vertauksessa (Luuk. 10:30-37) laupias samarialainen pysähtyi auttamaan pahoinpideltyä ja ryöstettyä juutalaista, kun muut olivat vain kävelleet miehen ohi. Samarialainen ei osallistunut pahoinpidellyn kärsimykseen ainoastaan siinä, että maksoi tämän hoidon ja majapaikan omista rahoistaan ja uhrasi auttamiseen omaa aikaansa ja voimavarojaan, vaan myös siinä, että hän ylipäätään kohtasi kärsivän, luultavasti verisen ja vaikeroivan lähimmäisen.

Kärsimyksen seuraaminen läheltä aiheuttaa kärsimystä itsellekin. Sen takia kärsimystä vieroksuva valitsee välinpitämättömyyden. Törmäsin kerran nettikeskustelussa ihmiseen, joka sanoi, ettei voi käydä katsomassa lähiomaistaan sairaalassa, koska on niin empaattinen, että joutuisi itse kärsimään tämän kärsimyksen seuraamisesta!

Hyvä teko on itsessään arvokas – se tuo apua ja lohtua ihmisille ja todistaa Jumalan käskyjen hyvästä tarkoituksesta langenneessa maailmassa. Kärsimys on joskus hinta, jonka hyvästä valinnasta joutuu maksamaan, mutta hyvä kärsimys koituu siunaukseksi kärsijälle: ajan mittaan kokemus vahvistaa hänen moraalista integriteettiään ja lisää hänen itsetuntemustaan. Hyvän kärsimyksen kautta tuleva Jumalan siunaus voi olla sitä runsaampi, mitä tietoisemmin kärsijä siihen suhtautuu sen sijaan että, Pietarin sanoin, "oudoksuisi" sitä.

Sairaan kärsimys

Voiko hyvän kärsimyksen ajattelutapaa soveltaa kärsimykseen, joka johtuu sairaudesta? Vai onko se vain neutraalia kärsimystä?

Keskustelu eutanasiasta on aina keskustelua sairaiden kärsimyksestä, ja eutanasian kannattajat puoltavat kuoleman valitsemista kärsimyksen sijaan. Vastakkain ovat siis kuolema ja kärsimys. Se taas, joka valitsee näistä kahdesta kärsimyksen, valitsee elämän.

Kärsimys on elämän merkki langenneessa maailmassa. Parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimys voi olla kirjaimellisesti elämän valitsemisen seurausta, koska moni parantumattomasti sairas pohtii itsemurhan vaihtoehtoa – jotkut vakavasti harkiten, toiset filosofisemmin. Tällöin kärsimys sairauden takia on seurausta elämän valitsemisesta, siitä, että antaa Jumalan tahdon toteutua elämässään. Sairaan kärsimys on näin ollen hyvää, Jumalaa kirkastavaa kärsimystä.

On selvää, ettei kärsimys ole itseisarvo, vaan seurausta elämän valitsemisesta langenneen maailman olosuhteissa. Elämä on itseisarvoisesti arvokasta. Sairaan ihmisen kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään kaikin tavoin, ja lievittäminen tapahtuu elämän rajojen sisäpuolella.

Kärsimys vailla vertaa

 

 "Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: "Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa." Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani." Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä."(Matt. 26:36-39)

Meidän hyvä kärsimyksemme täällä maailmassa kirkastaa Jumalaa, mutta vain Jumalan oma kärsimys ja kuolema Pojassa Jeesuksessa avasi ihmisille tien iankaikkisen elämään. Jeesuksen ristinkuolema sovitti syntimme ja Hänen ylösnousemuksensa todisti Hänen olevan elämän Herra.