Synnintunnosta ja armon oivaltamisesta

  Synnintunto kuulostaa surulliselta. Synnintunnossa vietetty elämä ankealta. Se kuitenkin johtaa mitä suurimpaan iloon ja autuuteen.

Ihmissydämen arvoitus

  Luin jostain kirjasta vuosia sitten puhuttelevan vanhan kansan arvoituksen. Se meni seuraavasti.

Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena. 

Kuva: Pixabay / JLFineArt

Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!

Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.

  Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.

Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.

Ihmeellinen armo

  Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."

Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.

En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.

Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:

"Autuas se,

jonka pahat teot on annettu anteeksi,

jonka synnit on pyyhitty pois.

 Autuas se ihminen,

jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään

ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)

Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!

  Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta. 

  Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra..." – pohdintoja Jesajan kirjan jakeista

  Vanhassa Testamentissa profeetta Jesaja puhuu Herran palvelijasta, joka on niin lempeä ja hellä, ettei hän muserra murtunutta ruokoa.

Millainen ihminen on kuin ruoko, joka on murtunut?

 

Tunnusmerkkinä lempeys

  Mikä on mielestäsi Raamatun kaunein luonnehdinta Jeesuksen persoonasta? Minusta yksi ihanimmista löytyy Vanhasta Testamentista, Jesajan kirjan luvusta 42. Jesaja profetoi "Herran palvelijasta", jonka kristityt tunnistavat Jeesukseksi. Luku alkaa Herran sanoilla: "Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen..."

Jakeessa 3 sanotaan:

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra,

lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.

Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden." (Jes. 42:3)

Herran palvelija on niin lempeä ja hellä, että kaikkein haurainkaan olento ei hänen käsissään muserru.

Uuden Testamentin evankeliumit todistavat, että Jeesus oli maan päällä ollessaan ja ihmisiä kohdatessaan juuri sellainen kuin Jesajan profetiassa luonnehditaan: nöyrät, heikot, rikkinäiset, syntejään katuvat tulivat Jeesuksen luo, ja Hän oli armollinen heitä kohtaan.

  Ajattelen, että Jesajan profetiassa "murtunut ruoko" on vertauskuva ihmisistä, joita Jeesus niin armollisesti kohtasi (ja kohtaa edelleen). 

Ruo'on kaltaisuus tarkoittaa mielestäni nöyryyttä. Ruo'ot ovat hauraita kasveja, niiden ontossa varressa eli korressa on nivelkohtia, joista ne herkästi taittuvat. Verrattuna muihin kasveihin, vaikka pensaisiin ja puihin, ruoko on vähäinen ja hauras. Ihmisen, joka on kuin ruoko kaikkien kasvien joukossa, on vaikeaa kuvitella olevansa mahtavampi kuin on. 

Kaikki ihmisethän ovat lopulta heikkoja, Raamatun mukaan kuin ruohoa joka aikanaan lakastuu. Jotkut vain ovat olevinaan mahtavia, kuin jykeviä puita, koska vertaavat itseään niihin, jotka ovat vielä heikompia ja joita he pystyvät tallomaan jalkoihinsa.

Yksi asia Jesajan jakeessa kuitenkin mietityttää minua: ruoko, jota Herran palvelija ei muserra, on lisäksi murtunut. Ruokohan jo sellaisenaan, vahvimmillaankin, on heppoinen – miksi jakeissa on tarkennus, että ruoko on murtunut?

On vaikeaa kuvitella mitään mitättömämpää tässä maailmassa kuin pieni tuulen tuivertama ruokonen, joka kaiken lisäksi on murtunut.

Murtunut ruoko

  Vaikka Herran palvelija, Jeesus, on niin lempeä ja hellä, Hän kuitenkin "tinkimättä toteuttaa oikeuden".

Lempeys ja samalla tinkimätön oikeuden toteuttaminen vaikuttavat mahdottomalta yhtälöltä, koska ihmiset ovat syntisiä. Tinkimätön oikeuden toteuttaminen on musertavaa syntisille, toisin sanoen kaikille ihmisille. Tinkimätön oikeus musertaa meidät kaikki!

Kuitenkaan Herran palvelija ei muserra sitä, joka jo on murtunut. Tämän takia ajattelen, että jakeissa tarkoitetaan synnintunnosta johtuvaa murtuneisuutta. Murtunut ruoko on Jumalan edessä nöyrä ja taipuvainen ihminen, joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalalta armahdusta.

Psalmissa 51 Daavid tunnustaa syntinsä ja sanoo: "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19) Synnintunnossaan hän tiesi, ettei hänellä ole mitään muuta annettavaa Herralle.

Nöyrät, jotka tulevat Jeesuksen luo Hänen armollisuuteensa luottaen, saavat armon, kun taas ne, jotka pitävät kiinni synneistään ja kieltävät olevansa syntisiä, musertuvat vääjäämättä tinkimättömän oikeuden toteutuessa. 

On ihmisiä, jotka pohtivat olevansa liian mitättömiä, liian syntisiä ja liian rikkinäisiä Jumalalle. Jesajan jakeet kertovat meille, että se ei ole mahdollista. Syntisiä ja rikkinäisiä varten Jumala lähetti Jeesuksen.

  Tässä kovassa maailmassa lempeys ja hellyys saattavat vaikuttaa heikkoudelta. Jesajan profetian seuraavassa jakeessa kuitenkin muistutetaan, että Herran palvelija itse ei ole heikko: "Eikä hän murru, ei himmene hänen liekkinsä" (Jes. 42:4).

Jeesus ei muserra murtunutta ajatellen, että mitä noin heikko elämällä tekee, vaan eheyttää murtuneen ehtymättömällä rakkaudellaan. Hän ei sammuta hiipuvaa uskon liekkiä ajatellen, että noin heikko liekki joutaa sammua, vaan vahvistaa liekkiä omallaan, joka loistaa ikuisesti.

Pohdintoja hyvän- ja pahantiedon puusta

  Eedenin puutarhan keskellä kasvoi hyvän- ja pahantiedon puu, josta Jumala oli kieltänyt Aadamia ja Eevaa syömästä. Miksi? Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu oikein oli?

 Tietämistä hinnalla millä hyvänsä

  Katsoin nuorena alankomaalaisen elokuvan Spoorloos (1988). Elokuva on katoamismysteeri: nuori mies etsii epätoivoisesti tyttöystäväänsä, joka katosi jäljettömiin (hollanniksi "spoorloos") kesälomareissulla vuosia aiemmin. 

Hän ikävöi tyttöystäväänsä, mutta sitäkin suuremmaksi ongelmaksi hänelle muodostuu pakkomielle saada tietää, mitä tälle tapahtui.

Vuosia katoamisen jälkeen häneen ottaa yhteyden tuntematon mies, tyttöystävän kaappaaja. Tämä lupaa, että mies saa kaipaamansa tiedon, mutta vain yhdellä ehdolla, tai oikeammin sanottuna, vain yhdellä tavalla: hänen on suostuttava käymään läpi sama minkä tyttöystävä oli kokenut. Kokemalla kaiken itsekin hän saisi samalla vastauksen piinaavaan kysymykseensä.

Kaappaajalla oli filosofia, jonka mukaan todellinen tietäminen on mahdollista vain omakohtaisen kokemisen kautta. Hän esitteli filosofiaansa laajemmin: hän oli tehnyt elämässään erään sinänsä äärimmäisen hyvän teon – pelastanut hukkumassa olleen lapsen oman henkensä vaarantaen –, mistä hän päätteli olevansa kykenevä myös äärimmäiseen pahuuteen. Saadakseen tietää pitääkö teoria paikkansa hän oli tehnyt myös hirvittävän pahoja tekoja. 

Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle selviää, että kaappaaja oli psykopaatti, joka suhtautui kaikkeen, myös pahuuteen ja kärsimykseen, puhtaasti henkilökohtaisen hyödyntavoittelun, eli hänen tapauksessaan tiedon saamisen, näkökulmasta.

  Mielestäni elokuva kuitenkin oli teemoiltaan syvällisempi kuin psykopaattijännärit yleensä. Kaappaajan filosofiassa oli lisäksi jotain tuttua: tieto hyvästä ja pahasta, joka oli mahdollista saavuttaa vain kokemisen kautta... 

Paljon myöhemmin tajusin, että teemoissa oli jotain samaa kuin Raamatun kertomuksessa Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta. Käärme houkutteli Eevaa syömään Jumalan heiltä kieltämästä puusta, ja sillä tavoin, kokemalla itse, tämä saisi ymmärrystä ja tietoa, jota Jumala panttasi. 

Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun." (1. Moos. 2:9)

"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: 'Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (1. Moos. 2:16-17; käännös 1933/38)

 Joskus kuulee tulkintoja, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat täysin tietämättömiä mistään. Eli heidän viattomuutensa ymmärretään kuin he olisivat olleet tahdottomia ja vailla ymmärrystä, jonkinlaisia nukkeja Jumalan nukkekodissa.

Käsitys ei pidä paikkaansa. Aadam ja Eevahan tiesivät kyllä mm. oikean ja väärän eron: Jumala oli kieltänyt heitä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta, ja käärmeen puhutellessa Eevaa tämä viittasi Jumalan kieltoon.

Käärme kuitenkin perusteli, että vasta syöminen kielletystä puusta saisi heidät tietoisiksi, heidän silmänsä avautuisivat ja he tulisivat Jumalan kaltaisiksi. 

Tekemällä sitä, minkä tiesivät rikkovan Jumalan tahtoa vastaan eli olevan väärin, he saisivat tietoa pahasta, ja sen kautta myös hyvä, joka oli ollut normaalitila, kirkastuisi heille – he tulisivat, niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan, kuten käärme vakuutteli.

  Jotkut ovat sitä mieltä, että käärme, eli sielunvihollinen Saatana, oli hyvällä asialla, koska se rohkaisi tiedonhankintaan ja ymmärryksen lisäämiseen. Jumalaa he puolestaan arvostelevat siitä, että Hän olisi halunnut pitää ihmisen tietämättömänä.

Mutta todellisuudessahan Jumala ei ollut tiedon hankkimista vastaan. Ongelmana oli, että Aadam ja Eeva tekivät sellaista, minkä Jumala oli kieltänyt. 

Tiedon lisääminen sinänsä, myös oman kokemisen kautta, on Jumalan tahdon mukaista: Hän kehotti Aadamia ja Eevaa syömään vapaasti muista puutarhan puista, ja voisin kuvitella, että Eedenin puutarhassa oli paljon tutkittavaa, aistittavaa, koettavaa, tiedettävää.

Kiellettyä sen sijaan oli, ja on edelleen, tehdä syntiä eli rikkoa Jumalan tahtoa vastaan, ja se on kiellettyä myös tiedon hankkimisen motiivista. 

  Saatana on kavala ja viekoittelee ihmistä Jumalan tahdon vastaisiin tekoihin mistä motiivista tahansa, mutta alkuperäisessä syntiinlankeemuksessa hän houkutteli tiedolla. Mitä hän lupaili, että ihminen tiedolla saavuttaisi?

"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" 

Niin vaimo vastasi käärmeelle: "Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa, mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'." (1. Moos. 3:1-3; 1933/38)

Valaistumispuu? 

"Niin käärme sanoi vaimolle: "Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". 

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi." (1. Moos. 3:4-6; 1933/38)

  Kun käärme viekoitteli Eevaa syömään hyvän- ja pahantiedon puusta, se sai siitä seuraavan silmien avautumisen kuulostamaan ylevältä, kuin siitä seuraisi jonkinlainen valaistuminen, tietoiseksi tuleminen ilman mitään pimeyttä ja pahaa. Käärmeen puheiden takia Eeva alkoi nähdä kielletyn puun hedelmineen "houkuttelevana koska se antoi ymmärrystä".

Mutta mitä Jumalan kieltämästä puusta syömisestä todellisuudessa seurasi? 

Adamin ja Eevan silmät kyllä avautuivat, mutta eivät sillä tavalla kuin käärme oli antanut ymmärtää. Valaistumisen sijaan seurauksena oli alhainen olo – ymmärrys siitä, että he olivat tehneet väärin, syyllisyys ja häpeä Jumalan ja toistensa edessä, vastuun pakoileminen, toisen syyttäminen omasta teosta: Aadam syytti Eevaa ja Eeva käärmettä (1. Moos. 3:12-13). 

Lankeemuksesta seurasi yhä lisääntyvää pahuutta ja kärsimystä sekä Jumalan kirous joka teki elämästä vaivaista ja kämäistä (1. Moos. 3:16-19).

Hyvän- ja pahantiedon puu ei ollutkaan valaistumispuu. Eikä Jumala ollut sanonutkaan, että se olisi. Vain käärme sai Eevan ja Aadamin näkemään sen sellaisena. 

  On uskontoja, joiden mukaan valaistumista tavoitteleva ihminen tavoittelee oikeastaan jumalaksi tulemista. Tällaista lupaili Eedenin käärmekin. Saatanaa kutsutaan Luciferiksi, valonkantajaksi, ja hänet liitetään joskus edelleen tietoon, tietoisuuteen, valaistumiseen. Raamatussa Saatanan kuitenkin sanotaan petollisuuttaan vain tekeytyvän valon enkeliksi (2. Kor. 11:14).

Puu johon kajoaminen toi kuoleman

 

"Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!" Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu." (1. Moos. 3:22-23; 1933/38)

  Ennen kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi ihmiselle kuolema, sekä ruumiillinen että hengellinen, kuten Jumala oli varoittanut. Sen käärme oli kieltänyt: "Ette suinkaan kuole." Jeesus sanoi Saatanan olevan valehtelija sekä murhaaja alusta asti (Joh. 8:44). 

Kielletystä puusta syötyään ihminen oli edelleen vain ihminen – nyt syntinen, vaivainen ja kuolevainen. Ihminen sai kokemuksen kautta tietää sen, mistä Jumala oli heitä varoittanut.

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu siis oikein oli? Oliko se ihmeellinen puu, jonka hedelmiin oli pakattu tietoa hyvästä ja pahasta? Vai oliko se tavallinen hedelmäpuu, jonka teki erityiseksi se, että Jumala oli kieltänyt koskemasta siihen? Ajattelen itse jälkimmäisellä tavalla. Kun Aadam ja Eeva söivät Jumalan heiltä kieltämästä puusta, heidän silmänsä avautuivat sille tosiasialle, että he olivat nyt rikkoneet Jumalaa vastaan.

  Kertomuksen lopussa Jumala karkotti Aadamin ja Eevan paratiisista, jotta nämä eivät nyt, syntisinä, söisi paratiisiin keskellä, hyvän- ja pahantiedon puun vieressä kasvavasta elämänpuusta, ja näin eläisi ikuisesti. Paratiisista karkottaminen oli mielestäni Jumalalta armollinen teko. Miten kauheaa olisi, jos tämä maallinen syntinen elämä vaivoineen olisi se elämä, joka kestäisi ikuisesti!

Mutta Jumala oli tarkoittanut Aadamin ja Eevan, ihmisen, ikuiseen elämään yhteydessään. Siksi Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja antamaan meille vanhurskauden ja ikuisen elämän.

Voiko kärsimys olla hyvää?

Eikö onnellisuus ole ihmiselon korkein tavoite, ja eikö siten kärsimys – onnellisuuden vastakohta – ole aina kartettava tila?

Kristinuskossa tämä oletus ei pidä paikkaansa. Raamatussa kerrotaan kahdenlaisesta kärsimyksestä: hyvästä ja huonosta. Hyvästä kärsimyksestä voi jopa iloita, huonoa kärsimystä tulee välttää.

Kärsimysten erottaminen

"Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:12-16)

Pietari viittasi sanoillaan "pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä" lähinnä siihen uskonnolliseen vainoon, jonka kohteena Jeesuksen apostolit olivat Uuden Testamentin tapahtumien aikoina, mutta sama periaate pätee kaikkeen kärsimykseen, jonka kautta kristitty kirkastaa Jumalaa.

Hyvä kärsimys on kärsimystä, joka on seurausta Jumalan tahdon toteutumisesta ihmisessä ja hänen valinnoissaan. Hyvästä kärsimyksestä on syytä iloita. Äärimmäinen esimerkki hyvästä kärsimyksestä on marttyyrien (Jumalan todistajina kärsivien ja kuolleiden kristittyjen) kärsimys.

Toinen esimerkki, joka on tuttu jokaiselle uskovaiselle, on se, mitä apostoli Paavali kutsuu "Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi", eli synnintunnon ja katumuksen kärsimys. Miksi se on hyvää kärsimystä, vaikka synti on siinä olennaisessa osassa? Siksi, että sekin on Jumalan tahdon mukaista – vieläpä Jumalan itsensä tekoa – ja johtaa parannukseen.

"Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman." (2. Kor. 7:10)

Synnintunto ja katumus johtavat rikkojan totuuteen tulemiseen eli syntien tunnustamiseen Jumalalle ja siten syntien anteeksiantoon ja parannukseen.

Huonoa kärsimystä aiheuttaa väärä, Jumalan tahdon vastainen valinta. Huono kärsimys ei myöskään ohjaa ihmistä vapauttavaan armahdukseen ja parannukseen, vaan sitoo häntä, toimii kirouksena hänen elämässään.

Esimerkkinä huonosta kärsimyksestä voi olla aviorikoksen tehnyt ihminen, jonka avioliitto hajoaa uskottomuuden seurauksena, ja joka syntinsä tunnustamisen sijaan koettaa oikeuttaa tekoaan vaikkapa vetoamalla entisen puolisonsa virheisiin ja avioliittonsa epätäydellisyyteen.

Esimerkin avionrikkojalle on voimassa Jumalan kutsu armahdukseen, mutta niin kauan kuin hän ei vastaa siihen, hänen kärsimyksensä avionrikkojana on huonoa.

Hyvää kärsimystä ei tule karttaa

Ajatellaan, että on koululuokka, jossa yhtä oppilasta kiusataan. Joku tapahtumia seurannut oppilas säälii kiusattua ja päättää auttaa tätä, vaikka hän tietää, että valinnan seurauksena hän itsekin luultavasti joutuu kiusatuksi. Ja niin käykin. Kiusaaminen tuottaa hänelle kärsimystä, mutta kärsimys on hyvää, koska sen syynä oli Jumalan tahdon mukainen valinta. Kiusattua puolustanut ojentautui rakkauden kaksoiskäskyn (Matt. 22:36-39) ja kultaisena sääntönä tunnetun Jeesuksen ohjeen mukaan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12) Jos hän olisi vain seurannut kiusaamista sivusta niin kuin muut, kiusaajat olisivat jättäneet hänet rauhaan.

Eräs hyvän kärsimyksen muoto on toisen ihmisen kärsimykseen osallistuminen. Jeesuksen vertauksessa (Luuk. 10:30-37) laupias samarialainen pysähtyi auttamaan pahoinpideltyä ja ryöstettyä juutalaista, kun muut olivat vain kävelleet miehen ohi. Samarialainen ei osallistunut pahoinpidellyn kärsimykseen ainoastaan siinä, että maksoi tämän hoidon ja majapaikan omista rahoistaan ja uhrasi auttamiseen omaa aikaansa ja voimavarojaan, vaan myös siinä, että hän ylipäätään kohtasi kärsivän, luultavasti verisen ja vaikeroivan lähimmäisen.

Kärsimyksen seuraaminen läheltä aiheuttaa kärsimystä itsellekin. Sen takia kärsimystä vieroksuva valitsee välinpitämättömyyden. Törmäsin kerran nettikeskustelussa ihmiseen, joka sanoi, ettei voi käydä katsomassa lähiomaistaan sairaalassa, koska on niin empaattinen, että joutuisi itse kärsimään tämän kärsimyksen seuraamisesta!

Hyvä teko on itsessään arvokas – se tuo apua ja lohtua ihmisille ja todistaa Jumalan käskyjen hyvästä tarkoituksesta langenneessa maailmassa. Kärsimys on joskus hinta, jonka hyvästä valinnasta joutuu maksamaan, mutta hyvä kärsimys koituu siunaukseksi kärsijälle: ajan mittaan kokemus vahvistaa hänen moraalista integriteettiään ja lisää hänen itsetuntemustaan. Hyvän kärsimyksen kautta tuleva Jumalan siunaus voi olla sitä runsaampi, mitä tietoisemmin kärsijä siihen suhtautuu sen sijaan että, Pietarin sanoin, "oudoksuisi" sitä.

Sairaan kärsimys

Voiko hyvän kärsimyksen ajattelutapaa soveltaa kärsimykseen, joka johtuu sairaudesta? Vai onko se vain neutraalia kärsimystä?

Keskustelu eutanasiasta on aina keskustelua sairaiden kärsimyksestä, ja eutanasian kannattajat puoltavat kuoleman valitsemista kärsimyksen sijaan. Vastakkain ovat siis kuolema ja kärsimys. Se taas, joka valitsee näistä kahdesta kärsimyksen, valitsee elämän.

Kärsimys on elämän merkki langenneessa maailmassa. Parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimys voi olla kirjaimellisesti elämän valitsemisen seurausta, koska moni parantumattomasti sairas pohtii itsemurhan vaihtoehtoa – jotkut vakavasti harkiten, toiset filosofisemmin. Tällöin kärsimys sairauden takia on seurausta elämän valitsemisesta, siitä, että antaa Jumalan tahdon toteutua elämässään. Sairaan kärsimys on näin ollen hyvää, Jumalaa kirkastavaa kärsimystä.

On selvää, ettei kärsimys ole itseisarvo, vaan seurausta elämän valitsemisesta langenneen maailman olosuhteissa. Elämä on itseisarvoisesti arvokasta. Sairaan ihmisen kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään kaikin tavoin, ja lievittäminen tapahtuu elämän rajojen sisäpuolella.

Kärsimys vailla vertaa

 

 "Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: "Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa." Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani." Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä."(Matt. 26:36-39)

Meidän hyvä kärsimyksemme täällä maailmassa kirkastaa Jumalaa, mutta vain Jumalan oma kärsimys ja kuolema Pojassa Jeesuksessa avasi ihmisille tien iankaikkisen elämään. Jeesuksen ristinkuolema sovitti syntimme ja Hänen ylösnousemuksensa todisti Hänen olevan elämän Herra.