Ihmiskunnan ensimmäinen synti

   Olen ollut uskossa jo vuosia, mutta vasta hiljattain tajusin erään asian Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta.

Ensimmäisen synnin teonkuvaus

  Kuuntelin hiljattain podcastia jossa keskusteltiin pahuudesta: mitä pahuus on? onko se (joidenkin) ihmisten ominaisuus? onko pahuus joidenkin tekojen ominaisuus, niiden tuhoisuuden perusteella? 

Pohdiskellessani kysymyksiä kristinuskon näkökulmasta tajusin jotain luomiskertomuksesta. Nimittäin Eevan ja Aadamin syntiinlankeemusteko, eli alkuperäinen synti, ei sellaisenaan ole tuhoisaksi tunnistettavissa oleva teko.

Siis siinä, että on puu, josta roikkuu kypsiä hedelmiä, ja että ihminen menee ja poimii hedelmän ja syö sen, ei sellaisenaan ole mitään tuhoisaa. Itse asiassa kaikkihan tuossa tapahtumasarjassa näyttää menevän juuri niin kuin pitää. Jumala itse aiemmin oli kirjaimellisesti säätänyt hedelmät ihmisen ravinnoksi (1. Moos. 1:29).

Ainoa asia, joka teki teon pahaksi ja seurauksiltaan suunnattoman tuhoisaksi oli se, että se oli Jumalan tahtoa vastaan; juuri siihen puuhun Jumala oli kieltänyt kajoamasta. Ja tämähän on synnin määritelmä: synti on Jumalan tahdon vastaisuutta. 

Ihminen söi puusta hedelmän – siinä ensimmäisen synnin konkreettinen teonkuvaus. Kuulostaa harmittomalta. Vasta kun siihen lisää tiedon, että Jumala oli kieltänyt heitä tekemästä niin, teon ymmärtää synniksi.

  Toisin sanoen se, että ihmiskunnan ensimmäinen synti oli juuri tuollainen, tähdentää synnin määritelmää pelkistetyimmillään. Vaikka olen ollut jo melko kauan uskossa, vasta nyt tajusin tämän luomiskertomuksesta. Olen toki tiennyt synnin määritelmän, mutta se että alkuperäinen synti alleviivaa sitä, oli uusi oivallus minulle.

Jumalan kunnioittaminen yli kaiken muun

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

  

  Ihmisestä jokin teko voi tuntua hyväksyttävältä sillä perusteella, ettei hän näe siinä mitään tuhoisaa. Hyvänä esimerkkinä kahden aikuisen sinkun yhteinen päätös harrastaa yhden yön seksiä – eihän siinä pitäisi olla mitään pahaa, koska kenelle se muka on tuhoisaa? Eivätkö kaksi vapaata ihmistä saa tehdä keskenään mitä huvittaa?

Joku voisi sanoa, mielestäni hyvin perustein, että irtoseksi on aina tuhoisaa vähintään salakavalalla tavalla ihmisen sielulle. Kuitenkin synniksi teon riittää tekemään pelkästään se, että se on Jumalan tahtoa vastaan. 

  Varsinkin nykyihmiselle on vaikeaa hyväksyä, että Jumala on yläpuolellamme ja että Häntä tulee kunnioittaa yli kaiken muun. Ja että Hänen tahtoaan tulee noudattaa silloinkin, kun oma järkeilymme johtaisi vastakkaiseen tulokseen.

Kulttuurissamme vallitsee kaksi eetosta ylitse muiden: tasa-arvo ja yksilönvapaus (kunhan ei vahingoita muita). Näiden mukaisesti Jumalakin halutaan nähdä ihmisten kanssa tasavertaisena keskustelukumppanina, joka vain antaa meille ohjeita, että emme tekisi itsellemme ja yhteisölle haitallisia valintoja.

Rakkaudenkin sanotaan toteutuvan vain keskenään tasavertaisten henkilöiden välisessä suhteessa; jos toinen on toisen yläpuolella, kyse ei voi olla rakkaudesta. Keskusteluissa tyypillisesti unohdetaan vanhempien ja lapsen välinen rakkaus: äiti ja isä ovat monella tavalla lapsen yläpuolella ja rakastavat ja haluavat vaalia lastaan sekä suojella häntä kaikelta pahalta.

  Synti on siis pelkistetyimmillään Jumalan tahdon vastaisuutta. Tämän lisäksi synti on aina tuhoisaa. Toisin sanoen Jumala tahtoo suojella meitä tuholta. Esimerkiksi Kymmentä käskyä tarkasteltaessa pystyy helposti näkemään, että niiden noudattaminen suojelisi ihmisiä. 

Mutta kuten edellä mainitsemani irtoseksiesimerkin kohdalla totesin, tekojensa seurauksia punnitsevakaan ihminen ei joka tilanteessa näe teon tuhoisaa vaikutusta. Sen takia on tärkeää, että vain luotamme Jumalan sanaan. 

  Miksi emme luottaisi? Jumala on antanut meille elämän, ja evankeliumi todistaa kirkkaasti Hänen rakkaudestaan meitä kohtaan. Olemme kaikki rikkoneet Jumalan tahtoa vastaan ja ansainneet kadotuksen, mutta Hän lähetti Jeesuksen tuomaan meille anteeksiannon ja pelastuksen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Onnellisuuden lähteitä: kiitollisuus ja toivo

 Omassa elämässäni varmimmat ja pitkäaikaisimmat onnellisuuden lähteet ovat olleet kiitollisuus ja toivo.

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo.

Plus miinus nolla vai kiitollisuus?

  Kun ajattelen viime vuosien ajalta onnellisia hetkiä elämässäni, huomaan tosi monen saaneen merkityksensä negaation kautta: jotain hirveää on tapahtumassa, mutta pelko osoittautuukin aiheettomaksi, ja saan iloita helpotuksesta. 

Negaation kautta toteutuvaan onnellisuuteen tavataan suhtautua nihkeästi. Sehän on plus miinus nolla -tilanne, toisin sanoen mitään positiivista hyvää ei saavuteta. Arvostelijoiden mielestä pitäisi aina pyrkiä parempaan, positiiviseen muutokseen eikä tyytyä iloon siitä, että jotain hirveää ei tapahtunutkaan.

Toisaalta jos se lisää onnellisuutta, miksi sitä ei voisi arvostaa yhtenä onnellisuuden lähteenä? Tämä ei missään nimessä poissulje aktiivista olosuhteittensa parantamista. Olen itsekin tehnyt tekoja, jotka ovat johtaneet onnellisuutta lisääviin muutoksiin, esim. säännöllisellä liikunnalla olen parantanut ruumiillista ja henkistä vointiani.

  Sama periaate on amerikkalaisen count your blessings -muistutuksen taustalla: sen sijaan että aina valittaa mikä kaikki on omassa elämässä huonosti, pitäisi edes silloin tällöin luetella mikä kaikki on hyvin. Hyviä asioita, monesti itsestään selvinä pidettyjä, on jokaisen elämässä.

Viime vuosina on keskusteltu somen onnettomuutta lisäävästä vaikutuksesta: tavalliset ihmiset seuraavat sometähtien kiiltokuvamaisena esitettyä elämää ja huomaamattaan vertailevat omaa vaatimattomampaa elämäänsä siihen – seurauksena kokevat tyytymättömyyttä, jota eivät kokisi ilman jatkuvaa vertailua.

Mielenkiintoista on, että myös käänteinen some-vaikutus on mahdollinen. Olen vahingossa tajunnut sen. Nimittäin jos minun pitää valita, katsonko YouTube-videon jonkun häämatkasta Havaijille vai videon jolla joku kertoo elämästään sairauden kanssa, valitsen jälkimmäisen. Vaikeuksiin liittyvät kertomukset kiinnostavat minua enemmän kuin onnelliset. Niissä pohditaan syvällisempiä kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta. 

Tällaisten some-sisältöjen seuraamisen sivuvaikutuksena on tullut oman elämäni hyvien asioiden arvostaminen aiempaa tietoisemmin. Vaikka minulla itsellänikin on parantumaton sairaus, saan olla valtavan paljosta kiitollinen Jumalalle.

Epäonnistunut positiivisuuskoe

  Aloin miettiä onnellisuutta ja sen lähteitä omassa elämässäni katsottuani YouTube-videon, jolla nuori nainen kertoi uudenvuodenlupauksestaan yrittää tulla onnellisemmaksi. Yksi hänen valitsemistaan strategioista oli positiivisen ajattelun tietoinen harjoittaminen.

Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Vuosia sitten tein kokeen itselläni: päätin viikon ajan järjestelmällisesti ohjata ajatteluani myönteiseksi. Koe alkoi hyvin, mutta jäikin kestoltaan vain muutamaan päivään. Nimittäin huomasin pakotetun positiivisen ajattelun lisäävän pikemminkin ärtymystä. Ihan pienikin arkinen vastoinkäyminen, esim. tietokoneohjelman jumittaminen, ärsytti kahta kauheammin, mitä positiivisempana yritin pysytellä. Kokeen viimeisenä päivänä olin koko ajan huonolla tuulella, vaikka normaalisti olen arjessa hyväntuulinen.

  Toisaalta olen kyllä optimisti. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen sairauteeni ja sen ennusteeseen. Saatuani diagnoosin aaltomaisesti etenevästä MS-taudista kymmenisen vuotta sitten ja rohjettuani lopulta etsimään siitä tilastoja, törmäsin tietoon, että viidellä prosentilla diagnosoiduista tauti osoittautuu hyvänlaatuiseksi eli ei aiheuta merkittävää vammaisuutta vuosikymmenienkään kuluessa. Olin aivan riemuissani, varsinkin, kun en ollut tiennyt että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

Viisi prosenttia on pieni luku, mutta optimistille sen avaama toivo on valtavan suuri: kertaheitolla olin vakuuttunut, että kuulun itse tuohon viiteen prosenttiin. Aika näyttää, ja kaikki on Jumalan käsissä – miten käykin. Toistaiseksi on mennyt hyvin.

Olen siis kiistatta optimisti, mutta minulla sen perustana ei ole positiivinen ajattelu vaan toivo. Mieleni etsii ja tarttuu löytämiinsä pieniinkin toivonhippusiin lujasti.

Positiivisuus ja toiveikkuus ovat sukua toisilleen, mutta ne ovat eri asioita. Positiivisuus on mielestäni aktiivisempaa ajattelunsa työstämistä. Siihen kuuluu monilla "fake it till you make it"-periaate. Toiveikkuudessa taas on keskeistä odottaminen ja mielen pitäminen avoimena hyville uutisille.

Tavallinen toivo ja evankeliumin toivo

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo. 

Nimittäin evankeliumista kirjoittaessaan apostoli Paavali määrittelee toivon hyväksi asiaksi, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta tulee varmuudella tapahtumaan. Tavallisestihan toivo ymmärretään hyväksi asiaksi, joka saattaa tapahtua. Edellä mainitsemani hyvänlaatuisen MS-taudin tilastollinen mahdollisuus on esimerkki tavallisesta toivosta. 

Paavalille ainoa ero välittömästi havaittavien realiteettien ja ylösnousemuksesta alkavan ikuisen elämän välillä on se, että jälkimmäinen ei vielä ole toteutunut – vain siksi sitä kutsuttakoon tällä hetkellä pelkäksi toivoksi!

"Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8:24-25)

Kristityillä on varma toivo pelastuksesta ja ikuisesta elämästä. Se perustuu Jeesuksen tuomaan pelastukseen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Joten vaikka olisimme onnettomia täällä maailmassa, Jeesuksessa meillä tie ikuisen elämän autuuteen, kunhan pysymme uskossa Häneen. Tämä toivo auttaa kestämään niitä vaikeuksia, joita meillä nyt on.

  Opetuslapset ja monet muut seuraajat olivat omin silmin nähneet Jeesuksen kuolleista nousseena. Joten en lainkaan ihmettele, että he puhuivat toivosta, joka on varma, sekä niin periksiantamattomasti ja useimmat aina marttyyrikuolemaan asti todistivat Hänestä ihmisille. 

Paavalikin, joka vasta myöhemmässä vaiheessa liittyi apostolien joukkoon, oli tavannut ylösnousseen Kristuksen ollessaan matkalla Damaskokseen (Apt. 9:1-19). Kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan ja sai hänet julistamaan tätä varmaa toivoa.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2-5)