tiistai 19. marraskuuta 2019

Miksi masennus on niin yleistä?

  Olenko arvokas? Onko minun elämälläni, tai ihmiselämällä ylipäätään, mitään tarkoitusta? Omien kokemusteni perusteella uskon, että nämä kysymykset ovat usein masennuksen ytimessä. Lääkityksestä ei ole silloin apua eikä välttämättä psykoterapiastakaan.

 Millaisen avun itse sain kristinuskosta ja Jumalalta?



Kouluammuskelun herättämät kysymykset


"Ja minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu,oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 2:17)

  Kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluammuskelu marraskuussa 2007, mediassa käynnistettiin asiantuntijoiden voimin suuri arvokeskustelu, jonka ytimessä oli huoli yhteisen arvopohjan murentumisen seurauksista:

kuinka nuoret rakentavat katsomuksensa ja arvomaailmansa? onko heidät jätetty heitteille, tutkimaan ja omaksumaan ääri-ideologioita ja -filosofioita netissä? miksi nuoret masentuvat? mitä ihmiselämän arvosta ja tarkoituksesta ajatellaan?

  Olin itse niihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Kun uutisissa kerrottiin ammuskelijan kirjoittamasta kauhistuttavasta manifestista ja sen filosofisista vaikuttimista, ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain, minkä seurauksena vihdoin käynnistyy suuri keskustelu niistä kysymyksistä, joita olin pohtinut.

Tapaus toi kammottavalla tavalla yhteen kysymykset mielenterveysongelmista ja ihmisarvosta: tekijällä oli mielenterveysongelmia ja masennuslääkitys, ja hän päätyi surmaamaan muita ihmisiä ja itsensä julistaen, että ihmisyys on yliarvostettua.

  Jouduin kuitenkin pettymään: paljon tärkeitä kysymyksiä esitettiin, mutta ainakin minulle jäi kokemus, ettei kukaan osannut vastata. Pian keskustelussa siirryttiin nuorten mielenterveyshoidon määrärahoihin, joka toki myös on tärkeä aihe, mutta siinä on enemmänkin kyse pyrkimyksestä hoitaa masennuksen oireita kuin ymmärtää sen syitä.

Juuri siksi, että yhteinen arvopohja oli murentunut, asiantuntijat eivät osanneet tai tohtineet vastata kysymyksiin. Ja niiltä, jotka olisivat osanneet ja tohtineet, ei kysytty. Murentuneen arvopohjan tilalla on arvojen ja katsomusten moninaisuus sekä ajatus, että ne kaikki ovat yhtä tosia ja hyviä eikä ehdottomia kantoja mielellään tulisi tuoda julkiseen keskusteluun.


Miksi masennus on yleistynyt?

  Opiskeluaikoinani eräässä illanvietossa joku mainitsi aloittaneensa mielialalääkityksen. Lopulta kävi ilmi, että lähes kaikilla porukassa oli masennusdiagnoosi tai ainakin oireita, joiden perusteella sellainen irtoaisi. Miksi mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä nykyään?

  Diagnoosit ainakin ovat lisääntyneet: siinä missä ennenvanhaan vaikeudet, kärsimykset ja pettymykset nähtiin osana normaalia ihmiselämää, nyt ne määritellään mielenterveyshäiriöiksi. En kuitenkaan usko, että tämä yksin riittää selittämään kaiken.

Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen: suuria valintoja on alettava tehdä aiempaa nuorempana, ja aikuisen pitäisi elää jatkuvassa valmiudessa muutokseen ja uusien valintojen tekemiseen – normaali elämä on stressaavampaa. Lisäksi nykyihminen elää jatkuvassa uutisvirrassa, ja uutiset ovat lähes pelkästään kielteisiä; hyviä ja neutraalejakin aiheita käsitellään ongelmalähtöisesti.

Jotkut uskovat fyysisiin syihin: uudenlaisiin mikrobeihin ja niiden yhdistelmiin, aivojen tulehdustilaan, välittäjäaineiden epätasapainoon. Ehkä joissain tapauksissa masennuksen syynä ovatkin fyysiset tekijät, mutta en usko, että tämäkään selittää muutoksen.

  Itse uskon masennuksen olevan useimmiten sielullinen tila, joka kehittyy vuosien kuluessa, kun herkkä ihminen törmää kaikkialla maailman pinnallisuuteen, valheellisuuteen, raadollisuuteen sekä käsitykseen, että ihmisellä on pelkkä välinearvo.

Maailma toki on aina ollut raadollinen ja monella tavalla masentava, mutta mistä nykyihminen saisi toivoa, syyn kestää se?

Se arvopohja, joka murentui, oli keskeisesti kristillinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ennenvanhaan kaikki suomalaiset olivat uskovaisia kristittyjä, vaan että se arvopohja, johon kollektiivisesti ja kyseenalaistamatta auktoriteettien johdolla uskottiin ja luotettiin, oli keskeisesti kristinuskoon perustuva. Ehkä se kannatteli vaikeuksissa eläviä ihmisiä paremmin kuin nykyinen, sisäisesti ristiriitainen moninaisuus?

Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen elämällä on mittaamaton arvo ja tarkoitus, tunsipa hän sitä itse tai ei ja saipa hän sille muilta vahvistusta tai ei.


Jumalaton, masentava maailma


"Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys." (Ps. 62:10)

   Maailmassa, jossa Jumala on unohdettu, ihmiselämän arvo ja tarkoitus jäävät jokaisen itse rakennettaviksi. Mitä silloin käy niille, jotka eivät osaa tai jaksa suorittaa itseään arvokkaaksi? Tai niille, jotka suorittavat valtavasti, mutta eivät silti tunne itseään arvokkaaksi? Entä niille, jotka eivät keksi mitään tarkoitusta elämälleen?

He masentuvat. Olen joskus pohtinut, että ehkä masennuksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen tiedostamattaan testaa, pidetäänkö häntä arvokkaana ja rakastetaanko häntä, vaikkei hän enää edes nousisi sängystä aamuisin.

  Entä voisiko yhteisö, muut ihmiset, antaa arvon ja tarkoituksen yksilölle? Kouluammuskelun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin, että "yhteisöllisyyttä pitää lisätä". Minustakin se olisi tärkeää, mutta moniarvoisen kulttuurin puitteissa suhtaudun siihen skeptisesti.

Sillä jos minun on lähdettävä siitä, että kaikkien kokemukset omasta itsestään ovat yhtä tosia ja arvokkaita, millä auktoriteetilla voisin julistaa jollekulle toiselle, että hän on omista kokemuksistaan huolimatta arvokas? Tai jos hän ei itse näe elämällään mitään tarkoitusta, millä auktoriteetilla voisin tarjota hänelle omaa, toiveikkaampaa näkemystäni?

  Sitä paitsi millaisen viestin yhteisön taholta antaa abortin hyväksyminen laissa? Kun ihmiselämän mittaamaton arvo ja koskemattomuus on kyseenalaistettu yhteiskunnassa oikeuttamalla kaikkein heikoimpien surmaaminen, onko mikään ihme, että ihmiset masentuvat ja kokevat arvottomuutta epäonnistuessaan ja ollessaan heikkoja? Ja jokainen epäonnistuu joskus, jokainen joutuu joskus tunnustamaan olevansa heikko.

Sama pätee eutanasiaan, jota paljon puolustellaan. Itsemurha on ihmisen yksityisen epätoivon äärimmäinen seuraus – eutanasia on äärimmäinen seuraus ihmisten yhteisestä epätoivosta.


Evankeliumin parantava voima 


"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:14)

  En haaveile paluusta entisenlaiseen kulttuuriin, jossa arvot ja katsomukset määriteltiin yhteiskunnan auktoriteettien johdolla, enkä pidä sitä realistisenakaan.

Toivon, että ihmiset henkilökohtaisesti ja toisten kanssa keskustelemalla pohtisivat kristinuskon näkökulmasta elämän suuria kysymyksiä: miksi mitään ylipäätään on olemassa? mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? mihin voisi perustua ihmisarvo, jota ei voi mitata ominaisuuksien, kykyjen, suoritusten eikä varallisuuden perusteella?

  Aloin itse parantua masennuksesta ja ahdistuksesta sillä sekunnilla, kun ymmärsin ja uskoin evankeliumin. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa arvokas ja syntinen. Sen sisäistäminen suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin oli minulle käänteentekevää.

Yksi suurimmista ongelmistani oli, että aina kun törmäsin maailman pahuuteen, valheellisuuteen ja raadollisuuteen, menin pois tolaltani, ahdistuin ja lamaannuin pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni uskomuksesta, että ihminen on oikeasti hyvä, ja jouduin yhä uudelleen pettymään. Ihan kuin olisin olettanut, että on kaiken loppu, jos tunnustan maailman pahuuden.

Kristinuskossa sen tunnustaminen on pikemminkin kaiken alku: ihminen on syntinen – sen takia maailma on niin raadollinen, pinnallinen, valheellinen, masentava. Enää se ei yllätä minua.

Joku voisi sanoa, että tuohan se vasta raadollinen ihmiskäsitys on! Ymmärrän sen, mutta toisaalta ihminen on kristinuskon mukaan samaan aikaan mittaamattoman arvokas, ihmeellinen, rakastettu!

  On ainakin yksi, joka rakastaa jokaista, niitäkin, jotka kokevat olevansa kaikkien unohtamia, hylkäämiä ja arvottomia – Jumala. Evankeliumin ydin on, että Jumala on rakastanut tätä syntiin langennutta maailmaa niin paljon, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen tuomaan meille armon ja pelastuksen.

Jumalan sanan auktoriteettiin vedoten voin julistaa, että jokainen on tärkeä ja arvokas, ja että ihmiselämällä on perimmäinen tarkoitus – se on elää rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

"Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.

 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.

  Sinun luonasi on elämän lähde,
sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:8-10)




tiistai 5. marraskuuta 2019

Pohdintoja syntyvyyden alenemisen syistä: lamauttava täydellisyyden vaatimus

  Miksi lapsia toivova pariskunta lykkää perheen perustamista? Voisiko yhtenä syynä olla epärealistisen ja tarpeettoman korkea vaatimustaso?

  Keskusteluissa syntyvyyden alenemisesta törmää usein sanaan äitimyytti. Mikä se oikein on?



Epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys


"Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi, joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata." (Saarn. 11:4)

 Jos odottaa täydellistä hetkeä perustaa perhe, joutuu odottamaan loputtomasti. Aina on jotain parannettavaa, aina voi jotain mennä pieleen, aina löytää syitä vielä varmistella asemiaan, säästää, odottaa.

On surullista, jos lapsia toivova pariskunta aina vain lykkää toivettaan parempiin aikoihin, ja lopulta joutuu toteamaan, ettei odotukset täyttävää hetkeä koskaan tullut.

Parempien aikojen odottamiseen kätkeytyy myös yksi lisäpulma, joka välillä tulee esiin mm. nettikeskusteluissa: oma vaatimustaso kasvaa sitä myöten, kun materiaaliset olosuhteet paranevat. Tilanne, joka parikymppisenä oli tavoitteena, saattaa kolmekymppisenä näyttäytyä liian heikkona perheen perustamiselle tai kasvattamiselle.

  Täydellisten olosuhteiden vaatimus tai epärealistisen korkea vaatimustaso eivät ehkä ole yleisimpiä syitä, miksi lapsia toivovat pariskunnat lykkäävät perheen perustamista tai kasvattamista. Kuitenkin lamauttava täydellisyydentavoittelu ja ylikorostunut hallinnan kokemisen kaipuu näyttävät olevan yleisiä ongelmia aikanamme muutenkin, ehkä ne ulottuvat myös perhesuunnitelmiin?

  Yksi suurimmista opetuksista tätä elämää koskien, jonka olen evankeliumin kautta saanut, on epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys, jotta voi elää, toimia, tehdä hyvää, luoda, synnyttää uutta, iloita. Ja tähän kaikkeen Jumala meitä kehottaa siitä huolimatta, että elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä.

Mitä tulee materiaalisiin olosuhteisiin, eiväthän lapset (joiden parasta mahdolliset tulevat vanhemmat ajattelevat) edes vaadi suuria. Muutama vuosi sitten katselin sisarusteni kanssa valokuvia lapsuutemme jouluista 80-luvulla. Meitä huvitti, kun kriittisiin aikuisen silmiin puitteet näyttivät kuvissa niin vaatimattomilta siihen nähden, miten suurelta, loisteliaalta ja ihmeelliseltä joulu silloin aina tuntui. Sama pätee lapsuutemme kesälomareissuihin ja leluihin.

  Lasten syntymälle mahdollisuuden antaminen on avioparilta hyvä ja Jumalan tahdon mukainen teko. Jos se on oma toive, ei kannata varovaisuuttaan ja kriittisyyttään päästää otollisia hetkiä lipumaan ohi. Suuriin riskeihin ja huimapäisiin ratkaisuihin ei ketään tietenkään voi kannustaa, mutta jos ongelmana on lamauttava täydellisyyden vaatimus, niin mielestäni on ihan paikallaan rohkaista hyväksymään olosuhteet, jotka ovat riittävän hyvät.

"Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa." (Ps. 127:3)


Vahingollinen äitimyytti


  Yksi näkökulma lamauttavaan täydellisyyden vaatimukseen on ns. äitimyytti. Mediakeskustelujen perusteella se on yksi yleisimmistä syistä, miksi nainen, joka periaatteessa toivoisi lapsia, näkee äidiksi tulemisen kielteisesti: ajatellaan, että kun äitimyytin mukaisia odotuksia ei kuitenkaan pysty täyttämään, luvassa on jatkuvaa syyllistämistä ja marttyyrina elämistä.

Mikä on äitimyytti? Ymmärtääkseni se on kulttuurissamme elävä uskomus, että äiti täyttää kaikki tarpeet, äiti uhrautuu ja venyy joka tilanteessa, äiti ei ilmaise kielteisiä tunteita, äiti on olemassa pelkästään muita varten ja että äidinrakkaus on täydellistä.

Tunnettu mietelause "Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin" tavoittaa varmaan jotain olennaista myytistä. Olen kuullut mietelauseen lukuisia kertoja ja pitänyt sitä kauniina, mutta kun pysähdyn miettimään tarkemmin, huomaan miten kauhea se onkaan: toisaalta se esittää Jumalan kyvyttömänä, ja toisaalta luo epärealistisen korkean käsityksen siitä, mihin äidit kykenevät.

Äitimyytti on vahingollinen, kun epärealistiset käsitykset muuttuvat odotuksiksi ja vaatimuksiksi muita ja itseä kohtaan.

  Äitimyytti asettaa mahdottomat odotukset, mutta eikö kristinuskokin tee niin? Jeesushan, nimenomaan rakastamisesta opettaessaan, kehotti uskovaisia: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen?" (Matt. 5:48) Miten kristinusko eroaa äitimyytistä?

Ensinnäkin siten, että siinä missä äitimyytin mukaan juuri äiti on se, jolta vaaditaan täydellisyyttä, Jeesus kehottaa kaikkia ihmisiä olemaan rakastamisessa täydellinen! Äitejä ei nosteta jalustalle yli muiden – asemaan, josta voi vain pudota muiden sätittäväksi, vaan kaikkien tulee tehdä parhaansa muiden rakastamisessa ja palvelemisessa.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)


Äiti = virheetön tarpeiden täyttäjä?

  Ajattelen, että myytit ovat syntyneet ihmisten täydellisyydenkaipuusta; äitimyytti on varmaan syntynyt täydellisen hoivan, huolenpidon ja siten ilmenevän rakkauden kaipuusta. Näen myytit ihmisten kaipuun heijastumina, ja vaikka kaipuu on todellista, myyttien mukaiset käsitykset siitä, miten maailma makaa, eivät vastaa todellisuutta. Myytti on tarua.

Äitimyytin murtaminen ei tarkoita, että kiistäisi hoivaamisena, huolenpitona ja uhrautuvuutena ilmenevän rakkauden kuulumisen erityisesti äidinrakkauteen – jo biologisesti, Jumalan luomistyössä, se siihen kuuluu. Kun Jumala vakuuttaa omaa rakkauttaan uskoville Jesajan kirjassa, Hän ottaa vertauskohteekseen äidin rakkauden lapseensa: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?" (Jes. 49:15)

Mutta äitimyytin kannalta on mielenkiintoista, ettei Jumala jatkakaan vertausta loppuun sanomalla vaikkapa "Minun rakkauteni on kuin äidinrakkautta – virheetöntä", vaan Hän jatkaa: "Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Tulkitsen nuo pysäyttävät jakeet seuraavasti. Jumala toisaalta kertoo ymmärtävänsä ihmisten kaipuun hoivaavan rakkauteen sekä ilmaisee sen toteutuvan täällä maailmassa ihan erityisesti äidin rakkaudessa lapseensa, mutta toisaalta Hän kiistää uskomuksen virheettömästä äidinrakkaudesta, ja kertoo itse olevansa se, jonka rakkaus on täydellistä.

  Äidit tekevät virheitä, niin kuin kaikki muutkin. Siinä missä äitimyytti sanoo äideille: jos olet epätäydellinen, olet kelvoton äidiksi, Jumala sanoo evankeliumissa: olet tehnyt virheitä, niin kuin jokainen luotu, mutta minä olen rakastanut sinua – jatketaan yhdessä eteenpäin.

  Ehkä kaikkein surullisinta äitimyytissä on, että esittäessään äidin ainaisena hoivaajana ja tarpeiden täyttäjänä se saa helposti unohtamaan, että äideilläkin on tarpeita ja että äiditkin kaipaavat hoivaa ja rakkautta. Evankeliumin mukaan kaikki ihmiset tarpeineen ovat Jumalan rakkauden kohteena. Lisäksi Jumala tahtoo, että me kaikki rakastamme ja palvelemme toisiamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä.

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)