Vastuullisuuden ikä

  Missä iässä lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään oman syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen?

Kaksi muistoa lapsuudesta

  Olin lapsena hirvittävän perso makealle. Meillä ei kotona säilytetty makeita herkkuja samalla tavalla kuin monien kavereitteni kotona, ja olinkin heille kateellinen, kun he saattoivat tuosta vain mennä ottamaan pullaa pakastimesta aina kun mieli teki.

Kuva: Pixabay / Hans Kretzmann

Silloin harvoin kun vanhempani olivat ostaneet kotiin vaikka suklaakeksipaketin tai jäätelöä, en voinut vastustaa kiusausta vaan menin ottamaan herkkua omin lupineni salaa. Jossain vaiheessa äitini tietenkin aina huomasi näpistyksen ja torui minua. Oli piinallista kuulla kuinka äiti keittiössä avasi kaapin oven ja rapisteli keksipakettia, koska tiesin että tulisin taas kuulemaan kunniani.

Mutta erään kerran tapahtui jotain outoa: äiti ei torunutkaan. Olin taas käynyt pihistämässä jotain makeaa, mutta vaikka tiesin varmuudella äitini jo huomanneen tekoseni, toruja ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus. Minulle tuli siitä paljon pahempi olo kuin mistään toruista koskaan: eikö äiti enää välitä minusta? olenko niin parantumattoman tuhma, toivoton tapaus, että äiti on saanut tarpeekseen ja luovuttanut? voinko enää tehdä asialle mitään?

  Suunnilleen samoihin aikoihin, eli joskus 10-vuotiaana, kävi toinen mieleen painunut tapahtuma. Istuin kirjoituspöytäni ääressä piirtelemässä ja samalla seurailin pientä ötökkää joka lenteli ja kipitteli pöydän päällä. Sen kummemmin ajattelematta jossain vaiheessa nitistin ötökän peukalollani kuoliaaksi. 

Saman tien sydäntäni kouraisi: mitä olen mennyt tekemään! Ötökkä ei ollut häirinnyt minua millään tavalla enkä ollut pelännyt että se pistää – kyseessä oli ehkä tavallisen huonekärpäsen poikanen, harmittomista harmittomin olento. Itkin hirveästi ja olin vihainen itselleni. Pahimmalta tuntui se, että en ollut ajatellut mitään ötökän nitistäessäni. Vannoin itselleni etten siitä lähtien tekisi mitään ilman että pysähdyn ensin miettimään.

Vastuullisuuden ikä 

"Herra, sinä olet minut tutkinut, 

sinä tunnet minut. 
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, 
jo kaukaa sinä näet aikeeni." (Ps. 139: 1-2)

  Kristinuskossa kuulee joskus puhuttavan vastuullisuuden iästä. Sillä tarkoitetaan ikää, jossa lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen. Englanniksi (age of accountability) siitä löytää netistä enemmän kristinuskoaiheisia tekstejä ja keskustelua kuin suomeksi. 

Aihetta koskevissa keskusteluissa mielenkiinnon kohteena on yleensä ajatus, että jos lapsi kuolee ennen kuin on saavuttanut vastuullisuuden iän, hän pelastuu joka tapauksessa. Silloinkin pelastus on vain Jumalan armosta: lapsihan ei ole synnitön ennen vastuullisuuden ikää eikä edes ennen ensimmäistä tietoista tekoaan, vaan perisynnistä osallisena Jumalan armon tarpeessa.

  Mutta takaisin tuohon oikean ja väärän erottamiseen ja synnintuntoon. Milloin lapsi on riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän omissa teoissaan?

Moni sijoittaa erottelukyvyn siihen ikävaiheeseen, kun lapsi alkaa salata tuhmia tekosiaan. Ihan järkeenkäyvää, teon salailuhan kertoo siitä, että lapsi ymmärtää sen olevan väärin. 

Itse kuitenkin ajattelen, että ehkäpä varsinainen vastuullisuuden ikä alkaa vähän myöhemmin. Siihen liittyy syvempi oikean ja väärän tiedostaminen, ei pelkästään ymmärrys luvattomuudesta ja säännön rikkomisesta. Jos ajattelen omaa herkkuesimerkkiäni, niin en edes muista sitä ikävaihetta, jolloin aloin pihistää herkkuja salaa, tietäen että rikon vanhempieni sääntöä.

Sen sijaan nuo alussa kertomani tapaukset muistan vielä tänäkin päivänä riipaisevan elävästi. Jotain oli alkanut tapahtua sisimmässäni. Paitsi että erotin oikean ja väärän, tunsin syvää katumusta, ymmärsin tekojeni peruuttamattomuuden, halusin muuttua paremmaksi.

  Vastuullisuuden ikä ei liene mikään kronologinen ikä, vaan meistä kukin kypsyy siihen omaa tahtiaan. On myös vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka eivät kenties koskaan saavuta riittävää ymmärrystä, vaan pysyvät siltä osin pikkulapsen kaltaisina koko ikänsä. 

Onneksi Jumala on sydänten tutkija. Hän tuntee meidät paremmin kuin edes me itse, ja Hänen päätöksensä ovat aina oikeat ja luotettavat.

"Minä, Herra, tutkin sydämet, 
tiedän salaisimmatkin ajatukset." (Jer. 17:10)

Pohdintoja syntyvyyden alenemisen syistä: lamauttava täydellisyyden vaatimus

  Miksi lapsia toivova pariskunta lykkää perheen perustamista? Voisiko yhtenä syynä olla epärealistisen ja tarpeettoman korkea vaatimustaso?

  Keskusteluissa syntyvyyden alenemisesta törmää usein sanaan äitimyytti. Mikä se oikein on?

Epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys

"Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi, joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata." (Saarn. 11:4)

 Jos odottaa täydellistä hetkeä perustaa perhe, joutuu odottamaan loputtomasti. Aina on jotain parannettavaa, aina voi jotain mennä pieleen, aina löytää syitä vielä varmistella asemiaan, säästää, odottaa.

On surullista, jos lapsia toivova pariskunta aina vain lykkää toivettaan parempiin aikoihin, ja lopulta joutuu toteamaan, ettei odotukset täyttävää hetkeä koskaan tullut.

Parempien aikojen odottamiseen kätkeytyy myös yksi lisäpulma, joka välillä tulee esiin mm. nettikeskusteluissa: oma vaatimustaso kasvaa sitä myöten, kun materiaaliset olosuhteet paranevat. Tilanne, joka parikymppisenä oli tavoitteena, saattaa kolmekymppisenä näyttäytyä liian heikkona perheen perustamiselle tai kasvattamiselle.

  Täydellisten olosuhteiden vaatimus tai epärealistisen korkea vaatimustaso eivät ehkä ole yleisimpiä syitä, miksi lapsia toivovat pariskunnat lykkäävät perheen perustamista tai kasvattamista. Kuitenkin lamauttava täydellisyydentavoittelu ja ylikorostunut hallinnan kokemisen kaipuu näyttävät olevan yleisiä ongelmia aikanamme muutenkin, ehkä ne ulottuvat myös perhesuunnitelmiin?

  Yksi suurimmista opetuksista tätä elämää koskien, jonka olen evankeliumin kautta saanut, on epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys, jotta voi elää, toimia, tehdä hyvää, luoda, synnyttää uutta, iloita. Ja tähän kaikkeen Jumala meitä kehottaa siitä huolimatta, että elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä.

Mitä tulee materiaalisiin olosuhteisiin, eiväthän lapset (joiden parasta mahdolliset tulevat vanhemmat ajattelevat) edes vaadi suuria. Muutama vuosi sitten katselin sisarusteni kanssa valokuvia lapsuutemme jouluista 80-luvulla. Meitä huvitti, kun kriittisiin aikuisen silmiin puitteet näyttivät kuvissa niin vaatimattomilta siihen nähden, miten suurelta, loisteliaalta ja ihmeelliseltä joulu silloin aina tuntui. Sama pätee lapsuutemme kesälomareissuihin ja leluihin.

  Lasten syntymälle mahdollisuuden antaminen on avioparilta hyvä ja Jumalan tahdon mukainen teko. Jos se on oma toive, ei kannata varovaisuuttaan ja kriittisyyttään päästää otollisia hetkiä lipumaan ohi. Suuriin riskeihin ja huimapäisiin ratkaisuihin ei ketään tietenkään voi kannustaa, mutta jos ongelmana on lamauttava täydellisyyden vaatimus, niin mielestäni on ihan paikallaan rohkaista hyväksymään olosuhteet, jotka ovat riittävän hyvät.

"Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa." (Ps. 127:3)

Vahingollinen äitimyytti

  Yksi näkökulma lamauttavaan täydellisyyden vaatimukseen on ns. äitimyytti. Mediakeskustelujen perusteella se on yksi yleisimmistä syistä, miksi nainen, joka periaatteessa toivoisi lapsia, näkee äidiksi tulemisen kielteisesti: ajatellaan, että kun äitimyytin mukaisia odotuksia ei kuitenkaan pysty täyttämään, luvassa on jatkuvaa syyllistämistä ja marttyyrina elämistä.

Mikä on äitimyytti? Ymmärtääkseni se on kulttuurissamme elävä uskomus, että äiti täyttää kaikki tarpeet, äiti uhrautuu ja venyy joka tilanteessa, äiti ei ilmaise kielteisiä tunteita, äiti on olemassa pelkästään muita varten ja että äidinrakkaus on täydellistä.

Tunnettu mietelause "Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin" tavoittaa varmaan jotain olennaista myytistä. Olen kuullut mietelauseen lukuisia kertoja ja pitänyt sitä kauniina, mutta kun pysähdyn miettimään tarkemmin, huomaan miten kauhea se onkaan: toisaalta se esittää Jumalan kyvyttömänä, ja toisaalta luo epärealistisen korkean käsityksen siitä, mihin äidit kykenevät.

Äitimyytti on vahingollinen, kun epärealistiset käsitykset muuttuvat odotuksiksi ja vaatimuksiksi muita ja itseä kohtaan.

  Äitimyytti asettaa mahdottomat odotukset, mutta eikö kristinuskokin tee niin? Jeesushan, nimenomaan rakastamisesta opettaessaan, kehotti uskovaisia: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen?" (Matt. 5:48) Miten kristinusko eroaa äitimyytistä?

Ensinnäkin siten, että siinä missä äitimyytin mukaan juuri äiti on se, jolta vaaditaan täydellisyyttä, Jeesus kehottaa kaikkia ihmisiä olemaan rakastamisessa täydellinen! Äitejä ei nosteta jalustalle yli muiden – asemaan, josta voi vain pudota muiden sätittäväksi, vaan kaikkien tulee tehdä parhaansa muiden rakastamisessa ja palvelemisessa.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

Äiti = virheetön tarpeiden täyttäjä?

  Ajattelen, että myytit ovat syntyneet ihmisten täydellisyydenkaipuusta; äitimyytti on varmaan syntynyt täydellisen hoivan, huolenpidon ja siten ilmenevän rakkauden kaipuusta. Näen myytit ihmisten kaipuun heijastumina, ja vaikka kaipuu on todellista, myyttien mukaiset käsitykset siitä, miten maailma makaa, eivät vastaa todellisuutta. Myytti on tarua.

Äitimyytin murtaminen ei tarkoita, että kiistäisi hoivaamisena, huolenpitona ja uhrautuvuutena ilmenevän rakkauden kuulumisen erityisesti äidinrakkauteen – jo biologisesti, Jumalan luomistyössä, se siihen kuuluu. Kun Jumala vakuuttaa omaa rakkauttaan uskoville Jesajan kirjassa, Hän ottaa vertauskohteekseen äidin rakkauden lapseensa: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?" (Jes. 49:15)

Mutta äitimyytin kannalta on mielenkiintoista, ettei Jumala jatkakaan vertausta loppuun sanomalla vaikkapa "Minun rakkauteni on kuin äidinrakkautta – virheetöntä", vaan Hän jatkaa: "Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Tulkitsen nuo pysäyttävät jakeet seuraavasti. Jumala toisaalta kertoo ymmärtävänsä ihmisten kaipuun hoivaavan rakkauteen sekä ilmaisee sen toteutuvan täällä maailmassa ihan erityisesti äidin rakkaudessa lapseensa, mutta toisaalta Hän kiistää uskomuksen virheettömästä äidinrakkaudesta, ja kertoo itse olevansa se, jonka rakkaus on täydellistä.

  Äidit tekevät virheitä, niin kuin kaikki muutkin. Siinä missä äitimyytti sanoo äideille: jos olet epätäydellinen, olet kelvoton äidiksi, Jumala sanoo evankeliumissa: olet tehnyt virheitä, niin kuin jokainen luotu, mutta minä olen rakastanut sinua – jatketaan yhdessä eteenpäin.

  Ehkä kaikkein surullisinta äitimyytissä on, että esittäessään äidin ainaisena hoivaajana ja tarpeiden täyttäjänä se saa helposti unohtamaan, että äideilläkin on tarpeita ja että äiditkin kaipaavat hoivaa ja rakkautta. Evankeliumin mukaan kaikki ihmiset tarpeineen ovat Jumalan rakkauden kohteena. Lisäksi Jumala tahtoo, että me kaikki rakastamme ja palvelemme toisiamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä.

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)