Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Maailman vihaama, uskovaisten rakastama Paavali

   Maailma vihaa apostoli Paavalia, mutta uskovaisten keskuudessa tämä armoitettu evankelista on yksi rakastetuimmista Raamatun ihmisistä.

  Mielestäni Paavalin evankelioinnissa oli ja on jotain erityistä.

Maailma vastustaa Paavalia

  Apostoli Paavali, yksi Uuden Testamentin kirjeiden kirjoittajista, lienee Raamatun uskovaisista inhotuin nykymaailmassa. Häntä vastustetaan erilaisilta tahoilta ja eri syistä. Vaikuttaa siltä että vain uskovaiset rakastavat Paavalia. Vain uskovaiset tajuavat häntä.

Kuva: Pixabay / Dorothée Quennesson

  Monille Paavalin vastustajille hän on se vanhoillinen tyyppi joka "vihasi naisia ja homoja". He tapaavat esittää hänet Jeesuksen vastavoimana, ikään kuin Jeesus olisi ollut uudistusmielinen hahmo jonka vapaamieliset opetukset Paavali myöhemmin vääristi alkaen toistaa vanhatestamentillisia käsityksiä mm. sukupuolesta, avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. 

  Toisinaan törmää puheenvuoroihin joissa Paavalia vastustetaan toisenlaisesta kulmasta; nämä vastustajat kyseenalaistavat Paavalin aseman Jeesuksen apostolina. Luin kerran kristinuskoaiheiselta nettipalstalta kirjoituksen, jossa ranskalaisin viivoin jäsenneltynä yritettiin perustella lukijoille, että Paavali ei ole eikä ole koskaan ollut oikea Jeesuksen apostoli kuten vaikka Pietari, Johannes ja Jaakob. Perusteena esitettiin että Paavali ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin eikä hän tavannut Jeesusta Tämän maanpäällisen elämän ja opetustyön aikana.

Mietin mikä mahtoi olla kirjoittajan oma suhtautuminen Jeesukseen ja kristinuskoon. Ei kai uskovainen pyrkisi mustamaalaamaan yhtä Herran apostoleista? Ei kai uskovainen pyrkisi synnyttämään epäluottamusta Raamattuun? Erikoisesti seikka johon kirjoittaja jatkuvasti palasi ja joka tuntui olevan hänen suurin ongelmansa oli Paavalin "liiallinen juutalaisuus". 

  Toisaalta olen törmännyt netissä juutalaiseen rabbiin, jonka mielestä Paavali ei ole tarpeeksi juutalainen! Rabbi kutsuu Paavalia teologian historian suurimmaksi katastrofiksi ("the biggest disaster in the history of theology"). Hänen tulkintansa mukaan Paavali opetti Jumalan antaman lain hylkäämistä ja halveksimista. 

Sehän ei pidä paikkaansa, vaan Paavali opetti, että ihminen ei voi pelastua lain kautta, vaan yksinomaan Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyön perusteella. Paavali vielä erikseen totesi että Jumalan laki itsessään kuitenkin on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12).

  Paavalia mustamaalataan ja hänen sanomisiaan vääristellään. Hänessä on oltava jotain erityistä, kun maailma häntä näin voimakkaasti vastustaa.

Evankelista Jumalan armosta

"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Room. 3:22-24)

  Paavalin vanhoillisuuden korostaminen tuntuu minusta aina hassulta koska itse näen hänet enemmänkin vallankumouksellisena hahmona. Hänen sanomansa Jumalasta ja pelastuksesta oli ja on yhä ihmiselämän perustukset mullistavalla tavalla uusi. Evankeliumi on aina uutinen tässä vanhassa toivottomassa maailmassa.

Näynomainen kohtaaminen ylösnousseen Jeesuksen kanssa tiellä Damaskukseen (Ap. t. 9:1-9) muutti Paavalin oman elämän suunnan pysyvästi. Hän kääntyi murhanhimoisesta Jeesuksen seurakunnan vainoajasta Jeesuksen väsymättömäksi julistajaksi. Päätellen siitä innosta, jolla hän alkoi julistaa evankeliumia, hän tuntui olettavan että jokainen joka hänen sanomansa kuulisi täyttyisi sillä samalla elämänmullistavalla riemulla. 

No, kaikki joille evankeliumi on julistettu eivät ole tulleet uskoon, mutta edelleen tänä päivänä monelle niin tapahtuu. Olen yksi heistä, ja kohdallani uskon välittäjänä oli nimenomaan Paavalin evankeliointi, tarkemmin sanottuna hänen Roomalaiskirjeensä. Siinä Paavali vääntää pelastuksen evankeliumin rautalangasta: kaikkien ihmisten syntisyyden, Jeesuksen ristinsovituksen ja uskon kautta vastaanotettavan pelastuksen, Jumalan armosta.

  Paavalin evankelioinnissa on jotain erityistä. Itse muotoilisin sen seuraavasti. Hän onnistuu sanoin ilmaisemaan ja johdonmukaisesti perustellen selittämään mittaamattoman suuria, ihmeellisiä, yliluonnollisia asioita. Mieleeni tulee se kielifilosofi Wittgensteinin tunnettu lausahdus, "siitä mistä ei voi puhua on vaiettava"; eli mielestäni Paavali onnistui puhumaan asioista joista emme normaalisti pystyisi puhumaan. Uskon että hänellä oli erityinen Jumalan antama sanojen armolahja evankeliumin kertomiseen.

Paavali puhui siitä mitä hengellisesti tapahtui Golgatan ristillä. Mitä tapahtui Jeesuksen ruumiissa Hänen verensä voimasta, ja mitä tapahtui Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa sillä hetkellä... 

"Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:25)

Paavali tosin itsekin tiesi että hänen hämmästyttävä puheensa rististä olisi uskomattomien korvissa hullutusta (1. Kor. 1:18). Se ei estänyt häntä julistamasta. Hän ei välittänyt siitä että häntä pidettäisiin seonneena. Tästäkin syystä rakastan Paavalia. Hän oli nöyrä.

  Paavali, nähdäkseni enemmän kuin kukaan toinen Jeesuksen apostoleista ja julistajista, käytti omaa heikkouttaan ja syntisyyttään esimerkkinä syntiin langenneen ihmiskunnan tilasta. Näin ollen hänen henkilökohtainen todistuksensa myös Jumalan armon saamisesta on niin voimallinen esimerkki meille kaikille. Paavali tiesi miten suuren armon hän on saanut Jumalalta ja iloiten omisti elämänsä evankeliumin julistamiselle vaikka joutui sen tähden kärsimään vainoa, väkivaltaa ja vankeutta.

"Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta." (Ap. t. 20:24)

Vastuullisuuden ikä

  Missä iässä lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään oman syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen?

Kaksi muistoa lapsuudesta

  Olin lapsena hirvittävän perso makealle. Meillä ei kotona säilytetty makeita herkkuja samalla tavalla kuin monien kavereitteni kotona, ja olinkin heille kateellinen, kun he saattoivat tuosta vain mennä ottamaan pullaa pakastimesta aina kun mieli teki.

Kuva: Pixabay / Hans Kretzmann

Silloin harvoin kun vanhempani olivat ostaneet kotiin vaikka suklaakeksipaketin tai jäätelöä, en voinut vastustaa kiusausta vaan menin ottamaan herkkua omin lupineni salaa. Jossain vaiheessa äitini tietenkin aina huomasi näpistyksen ja torui minua. Oli piinallista kuulla kuinka äiti keittiössä avasi kaapin oven ja rapisteli keksipakettia, koska tiesin että tulisin taas kuulemaan kunniani.

Mutta erään kerran tapahtui jotain outoa: äiti ei torunutkaan. Olin taas käynyt pihistämässä jotain makeaa, mutta vaikka tiesin varmuudella äitini jo huomanneen tekoseni, toruja ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus. Minulle tuli siitä paljon pahempi olo kuin mistään toruista koskaan: eikö äiti enää välitä minusta? olenko niin parantumattoman tuhma, toivoton tapaus, että äiti on saanut tarpeekseen ja luovuttanut? voinko enää tehdä asialle mitään?

  Suunnilleen samoihin aikoihin, eli joskus 10-vuotiaana, kävi toinen mieleen painunut tapahtuma. Istuin kirjoituspöytäni ääressä piirtelemässä ja samalla seurailin pientä ötökkää joka lenteli ja kipitteli pöydän päällä. Sen kummemmin ajattelematta jossain vaiheessa nitistin ötökän peukalollani kuoliaaksi. 

Saman tien sydäntäni kouraisi: mitä olen mennyt tekemään! Ötökkä ei ollut häirinnyt minua millään tavalla enkä ollut pelännyt että se pistää – kyseessä oli ehkä tavallisen huonekärpäsen poikanen, harmittomista harmittomin olento. Itkin hirveästi ja olin vihainen itselleni. Pahimmalta tuntui se, että en ollut ajatellut mitään ötökän nitistäessäni. Vannoin itselleni etten siitä lähtien tekisi mitään ilman että pysähdyn ensin miettimään.

Vastuullisuuden ikä 

"Herra, sinä olet minut tutkinut, 

sinä tunnet minut. 
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, 
jo kaukaa sinä näet aikeeni." (Ps. 139: 1-2)

  Kristinuskossa kuulee joskus puhuttavan vastuullisuuden iästä. Sillä tarkoitetaan ikää, jossa lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen. Englanniksi (age of accountability) siitä löytää netistä enemmän kristinuskoaiheisia tekstejä ja keskustelua kuin suomeksi. 

Aihetta koskevissa keskusteluissa mielenkiinnon kohteena on yleensä ajatus, että jos lapsi kuolee ennen kuin on saavuttanut vastuullisuuden iän, hän pelastuu joka tapauksessa. Silloinkin pelastus on vain Jumalan armosta: lapsihan ei ole synnitön ennen vastuullisuuden ikää eikä edes ennen ensimmäistä tietoista tekoaan, vaan perisynnistä osallisena Jumalan armon tarpeessa.

  Mutta takaisin tuohon oikean ja väärän erottamiseen ja synnintuntoon. Milloin lapsi on riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän omissa teoissaan?

Moni sijoittaa erottelukyvyn siihen ikävaiheeseen, kun lapsi alkaa salata tuhmia tekosiaan. Ihan järkeenkäyvää, teon salailuhan kertoo siitä, että lapsi ymmärtää sen olevan väärin. 

Itse kuitenkin ajattelen, että ehkäpä varsinainen vastuullisuuden ikä alkaa vähän myöhemmin. Siihen liittyy syvempi oikean ja väärän tiedostaminen, ei pelkästään ymmärrys luvattomuudesta ja säännön rikkomisesta. Jos ajattelen omaa herkkuesimerkkiäni, niin en edes muista sitä ikävaihetta, jolloin aloin pihistää herkkuja salaa, tietäen että rikon vanhempieni sääntöä.

Sen sijaan nuo alussa kertomani tapaukset muistan vielä tänäkin päivänä riipaisevan elävästi. Jotain oli alkanut tapahtua sisimmässäni. Paitsi että erotin oikean ja väärän, tunsin syvää katumusta, ymmärsin tekojeni peruuttamattomuuden, halusin muuttua paremmaksi.

  Vastuullisuuden ikä ei liene mikään kronologinen ikä, vaan meistä kukin kypsyy siihen omaa tahtiaan. On myös vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka eivät kenties koskaan saavuta riittävää ymmärrystä, vaan pysyvät siltä osin pikkulapsen kaltaisina koko ikänsä. 

Onneksi Jumala on sydänten tutkija. Hän tuntee meidät paremmin kuin edes me itse, ja Hänen päätöksensä ovat aina oikeat ja luotettavat.

"Minä, Herra, tutkin sydämet, 
tiedän salaisimmatkin ajatukset." (Jer. 17:10)

Ovatko uskovaiset edelleen syntisiä?

   Uskovainen on Raamatun ilmausta käyttäen kääntynyt ja tehnyt parannuksen. Tarkoittaako se että uskovainen ei enää ole syntinen?

  Oman syntisyytensä tiedostaminen ja syntiä vastaan taisteleminen saattaa kuulostaa masentavalta ja turhauttavalta tavalta elää, mutta Raamatussa opetetaan aiheesta rohkaisevasti.

Miksemme vain eläisi synnittömästi?

  Kuulin kerran jonkun puhuvan ihaillen tuntemastaan uskovaisesta, että tämä "on hylännyt synnin". Ikään kuin tuo ihminen ei enää uskoon tulonsa jälkeen olisi tehnyt syntiä ollenkaan. Ikään kuin synnin voisi vain heittää pois todeten että ei tästä mihinkään ole, ja jatkaa matkaa synnittömänä. 

Olisikin ihanaa vain karistaa synti pois ja elää täydellisen hyvänä koko loppuelämä tässä maailmassa. Synti aiheuttaa surua ja ahdistusta, pettymystä, turhautumista, häpeää, syyllisyyttä ja monenlaista kärsimystä itselle ja muille. Miksi vapaaehtoisesti kantaa moista taakkaa mukanaan?

Syntiä ja syntisyyttähän eivät ole vain jotkut suuret yksittäiset ilmeisen pahat teot kuten murha tai aviorikos tai varastaminen, vaan myös ajatusmaailmaa ja ihmissuhteita myrkyttävät "hiljaiset" asenteet kuten turhamaisuus, ylpeys, pikkumaisuus, katkeruus ja anteeksiantamattomuus jne. 

On vaikea uskoa, että kukaan kristitty olisi täydellisen vapaa noista niin, ettei edes hetkeäkään olisi vaikka turhamainen tai ylpeä.

Olisi kieltämättä paljon helpompaa elää ilman omasta syntisyydestä johtuvaa kärsimystä. Jos olisi mahdollista hetkessä vapautua synnistä, jokainen uskovainen tekisi sen ihan varmasti, ja niin meillä olisi täällä maailmassa virheettömien, suorastaan enkelimäisten ihmisten joukko: kristityt.

  Raamatun ilmaus "tehdä parannus" saattaa niin ikään kuulostaa siltä, että kertarysäyksellä hylkää synnin eikä sen jälkeen enää koskaan lankea. Itsekin tuoreena uskovaisena ajattelin, että opettaapa Raamattu tosi rohkeasti, kunnes selvitin, mitä ilmaus oikeasti tarkoittaa.

Parannuksen tekeminen

 Uuden Testamentin alkukielen eli kreikan parannuksen tekemistä tarkoittava sana on metanoia, joka tarkoittaa kääntymistä. Parannus tarkoittaa sisäistä kääntymistä, kokonaisvaltaista mielenmuutosta: ihminen kääntyy kohti Jumalaa ja Hänen tahtoaan. 

Parannuksessa ihminen herää ymmärrykseen, että Jumalan tahto on hyvä ja oikein, ja sitä myöten, koska hän itse toimii Jumalan tahtoa vastaan, hän itse on syntinen. Parannuksen tehnyt uskovainen "on samaa mieltä Jumalan kanssa", ja niin hänen sitkeä taipumuksensa syntiin, eli Jumalan tahdon vastaisuuteen, on siitä lähtien ongelma myös hänelle itselleen.

Parannus on suuri tapahtuma, joka siis käytännössä tapahtuu samaan aikaan uskoon tulemisen kanssa. 

  Tämä suuri mielenmuutos johtaa elämän muuttumiseen vähä vähältä, ja tätä prosessia puolestaan kutsutaan pyhitykseksi. Pyhitys kuulostaa kauniilta ja ylevältä, mutta se on oman syntisyytensä tiedostamista, taistelua sitä vastaan, lankeemuksista nousemista, Jumalan anteeksiantoon turvaamista yhä uudelleen. Paavali kuvailee tilaa näin:

"Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo." (Room. 7:18-19)

  Se että on tehnyt parannuksen ei siis tarkoita, että ihmisestä olisi tullut täydellinen niin, ettei hän enää tekisi syntiä. Se tarkoittaa, että ihminen haluaisi olla Jeesuksen kaltainen ja tavoittelee sitä, vaikka epäonnistuukin. Ja se tarkoittaa, että hän ymmärtää olevansa syntinen ja turvautuu Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa.

  Olen kiitollinen, että Raamatussa on näitä kohtia, joissa selkeästi todetaan uskovaisten olevan syntisiä, koska jos ei olisi, olisin varmaan jo menettänyt uskoni. Paitsi etten itse ole tullut näiden vuosien aikana synnittömäksi, en ole tavannut ketään toistakaan uskovaista, joka olisi enkeliksi muuttunut.

Raamatussa on muitakin kohtia, joissa muistutetaan uskovaisten olevan syntisiä. Yksi vahva varoitus löytyy Johanneksen kirjeestä:

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Paavalin rohkaisevat sanat

  "Tiedänhän ettei minussa --- ole mitään hyvää", Paavali sanoi edellä lainaamassani katkelmassa. Kuulostaa ikävältä elämältä, turhauttavalta ja masentavalta. Hän sanoo vielä: "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room. 7:21) 

Siis vaikka Paavali (tai ylipäätään parannuksen tehneet uskovaiset) on tullut tietoiseksi omasta syntisyydestään, hän ei edes voi tehdä asialle mitään... 

Mutta kun lukee koko kappaleen, käy ilmeiseksi, etteivät Paavalin sanat kokonaisuudessaan ole mikään valitusvirsi, vaan hän käyttää syntisyytensä kuvailua rohkaisevasti ja uskoa vahvistavasti.

Ensinnäkin, vaikka meillä onkin taistelu syntiä vastaan, ja se sinänsä on ikävää, sen voi ottaa todisteena siitä, että Jumalan Henki vaikuttaa meissä, koska emmehän me ihmiset luontaisesti taistele syntiä vastaan! Jo oman syntisyytensä tiedostaminen on Jumalan tekoa meissä.

Toiseksi, se varsinainen helpottava ja riemullinen uutinen on, että vaikka emme itse pysty pääsemään irti synnistä emmekä tuhosta johon se johtaa, Jumala pelastaa meidät Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Paavali toteaa lopuksi:

"Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:24-25)

Jumalan armollisuuden elämänmuuttava voima

  Kun sisäistämme, mitä Jumalan armollisuus oikeastaan tarkoittaa ja mitä seurauksia sillä on meille, se voi mullistaa koko sisäisen elämämme. 

Rakastettu vai rakastettava?

  On eri asia olla rakkauden kohteena kuin olla rakastettava. Toisin sanoen rakkauden kohteena oleva ihminen ei välttämättä ole rakastettava ihminen.

Tällaisen eron tekeminen saattaa tuntua saivartelulta, sillä eikö se että minua rakastetaan ole tavallaan samalla merkki siitä, että olen rakastettava? Eivätkö ne ole vain kolikon eri puolet?

Meidän ihmisten kesken noin ehkä usein onkin. Esim. parisuhdemielessä rakastuminen perustuu kohteen viehättävyyteen, joka puolestaan perustuu hänen yksilöllisiin ominaisuuksiinsa (ulkoisiin ja sisäisiin). Emmehän me kaikkiin rakastu romanttisesti – näin ollen kohteessa on oltava jotain, minkä perusteella rakastumme juuri häneen.

Mutta mitä tulee Jumalan rakkauteen, Raamatun vastaus on kieltävä. Siitä että Jumala rakastaa meitä, meidän ei tule päätellä, että meidän siten täytyy olla jotenkin rakastettavia, ominaisuuksiltamme ja teoiltamme Jumalan rakkauden ansaitsevia. Sanaa armo käytetään kristinuskossa tämän eron tähdentämiseen.

Armohan tarkoittaa käytännössä, että joku antaa toiselle jotain hyvää ilman, että tämä on ansainnut sen. Se että saan jotain hyvää antajan armollisuuden tähden, siis lahjaksi, kertoo antajan hyvyydestä eikä minun. Edelleen se, että minua rakastetaan armollisesti, kertoo rakastajan rakkaudellisesta olemuksesta eikä minun rakastettavuudestani. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on armollista rakkautta.

  Hiuksenhienolta vaikuttava ero on ratkaiseva ja seurauksiltaan elämänmuuttava. Sillä jos minua rakastetaan sen perusteella, että olen rakastettava, minuun kohdistuvan rakkauden ehdot ovat minussa, mistä puolestaan seuraa, että pysyäkseni rakkauden kohteena, minun täytyy ylläpitää niitä ehtoja, siis niitä ominaisuuksiani, jotka tekevät minusta rakastettavan. Jos menetän ne, minua ei enää rakasteta.

Kun taas jos minua rakastetaan puhtaasti rakastajan rakkaudellisuudesta ja armollisuudesta johtuen, rakkauden ehdot eivät ole minussa eikä ole minun tehtäväni ylläpitää minuun kohdistuvaa rakkautta. Minun ei tarvitse huolehtia, että pysyn rakastettavana. Minun ei tarvitse pelätä, että menetän ne ominaisuuteni, joiden perusteella minua rakastetaan. 

Jumala on rakkaus

  Uuden Testamentin apostolit näkivät paljon vaivaa sen selittämiseksi, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei perustu meidän rakastettavuuteemme, vaan Jumalan rakkaudelliseen olemukseen, ja että Hänen rakkautensa meitä kohtaan siten on armollista rakkautta.

Syntisyyttämme emme ansaitse Jumalan rakkautta ja pelastusta ikuiseen elämään, mutta Hän rakasti meitä silti – siksi Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Esimerkiksi seuraavissa jakeissa apostolit vääntävät tätä sanomaa rautalangasta:

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2 :8-9)

Raamatussa kerrotaan, että rakkaus on Jumalan olemus (1. Joh. 4:8) ja ettei Jumala voi kieltää olemustaan (2. Tim. 2:13). 

  On kuitenkin tähdennettävä erästä asiaa. Nimittäin vaikka Jumalan rakkaus meitä kohtaan perustuu Hänen rakkaudelliseen olemukseensa eikä meidän ominaisuuksiimme, se silti on syvällisesti henkilökohtaista. Jumala tuntee meistä jokaisen sisintämme myöten, paremmin kuin kukaan toinen ja paremmin kuin edes me itse. Suhteessa minun kanssani Jumalan rakkaus on rakkautta juuri minuun!

Armon parantava voima

  Sen sisäistäminen, että Jumala rakastaa meitä armollisesti, voi mullistaa sisäisen elämämme. 

Varmaan kaikki tietävät sen henkiseen pahoinvointiin tyypillisesti sisältyvän ilmiön, että ihminen yrittää ansaita hyväksynnän ja rakkauden. Toisin sanoen hän joko yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään rakastettavan tai pelkää menettävänsä rakastettavuutensa. 

Ihminen saattaa esimerkiksi tarjota rakkauden hinnaksi ahkeruuttaan, pätevyyttään, sosioekonomista menestystään, viehättävää ulkonäköä, mahtavaa luonnetta... 

Mutta entä jos vaikka sairastuu eikä enää pysty olemaan ahkera? Mitä jos ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ole pätevä valitsemallaan alalla? 

Mitä jos perustaa yrityksen ja tähtää menestykseen, mutta menestystä ei koskaan tule? Tai mitä jos on yrittäjänä ensin menestyvä, mutta sitten taloudelliset suhdanteet kääntyvät ja tulee konkurssi? 

Mitä jos ei saa itsestään viehättävän näköistä, vaikka kuinka puunaa ulkonäköään? Tai mitä jos on viehättävä, mutta menettää ulkonäkönsä vaikka onnettomuudessa? Tai mitä jos vanhenee ja ulkonäkö rapistuu?

Tai entä jos ei vain pysty olemaan hauska ja leppoisa tyyppi luonteeltaan? Entä jos kokee vaikka raskaita menetyksiä tai alkaa kärsiä jatkuvista kivuista ja on koko ajan huonotuulinen ja väsynyt eikä enää pysty olemaan hauskaa seuraa?

Itse asiassa jos omistamme elämämme sille pyrkimykselle, että ansaitsisimme rakkauden rakastettavien ominaisuuksien perusteella, häviämme aivan taatusti. Jokainenhan heikkenee, kokee menetyksiä, sairastuu, väsyy, rapistuu ruumiillisesti ja kognitiivisesti jne. 

Tämä langennut maailmamme on armoton paikka. Se logiikka, että kaikki hyvä täytyy itse ansaita, on syvään juurtunut meihin. Olen ollut suunnilleen kaksitoista vuotta uskossa, ja silti lähes aina ajatellessani Jumalan armollisuutta, ja sen kaiken muuttavaa voimaa, minusta tuntuu kuin olisin juuri oivaltanut jotain uutta kristinuskosta!

Rakkaussuhteessa Jumalan kanssa

  Kun sisäistämme sanoman Jumalan armollisesta rakkaudesta, se luo turvaa ja rauhaa elämäämme. Se auttaa meitä olemaan armollinen itseämme ja muita kohtaan. 

Se myös vapauttaa. Uskallan yrittää olla parempi ihminen, koska voin epäonnistua rauhassa – epäonnistuminen ei aiheuta mitään muutoksia siihen, että Jumala rakastaa minua. Sillä Jumalan rakkaus ei perustu minun rakastettaviin tekoihini, vaan siihen, että Hän on rakkaus.

  Edellä mainitsin, että Jumalan rakkaus on syvällisesti henkilökohtaista, kun elämme rakkaussuhteessa Hänen kanssaan. Miten pääsee henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa?

Jumala on rakastanut armollisesti kaikkia luotujaan lähettämällä Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Kun ihminen vastaanottaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen uskossa, hän uudestisyntyy Jumalan lapseksi. 

Taivaallisen Isän lapsena kasvamme ajan mittaan Hänen käsittämättömän suuren rakkautensa tuntemisessa.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Kristitty ja humpuukimarkkinat

  Syvempää "henkisyyttä" lupaavaa uskonnollista humpuukia kaupitellaan nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Kristillinen usko suojaa humpuukilta, kunhan pitäytyy sen yksinkertaisessa opissa.

Dogmaattisuuden suojaava vaikutus

  Uskovaiseksi kristityksi tultuani käsitykseni todellisuuden perimmäisestä olemuksesta lakkasi olemasta avoin. Olin ennen uskoakin melko jalat maassa -tyyppi, mutta silloin pidin kaikkea edes teoriassa mahdollisena, nyt en enää. Uskon myötä muutuin dogmaattisemmaksi: kristillinen oppi poissulkee sen kanssa ristiriidassa olevat uskomukset. 

"Suljettu todellisuuskäsitys" kuulostaa monen mielestä ehkä tylsältä, mutta toisaalta dogmaattisuudella on suojaava vaikutus uskonnollista humpuukia vastaan, jota nykymaailmassa kaupitellaan enemmän kuin koskaan aiemmin koko ihmiskunnan historiassa.

Olen nimittäin huomannut että humpuukimarkkinoilla vallitsee tietynlainen logiikka: ihmisten todellisuuskäsityksen ollessa loputtoman avoin, humpuukiyrittäjät voivat loputtomiin keksiä uusia tarpeita sekä palveluita ja tuotteita vastaamaan niihin. Koko ajan tulee uusia juttuja, jotka edellyttävät uudenlaista uskomusta. 

Kun on paljon ihmisiä, jotka kaipaavat jotain "henkistä" elämäänsä ja joiden käsitys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta on avoin ja muovautuva, markkinat toimivat vilkkaasti.

Esimerkkinä voin mainita jälleensyntymisuskoon pohjaavat uudet uskomukset ja niitä vastaavat palvelut: nykyään on tarjolla menneiden elämien regressioterapiaa, karmanpuhdistusta ja menneistä elämistä energiakehoon jääneiden vammojen hoitoja.

  On mielenkiintoista, että raha ja bisnes ovat niin keskeisessä asemassa kulttuurissa, jossa tavoitellaan henkisyyttä ja irtiottoa materialistisesta nykyajasta.

Kristityn karu ihmiskuva

  TV.ssä esitettiin aikoinaan sarjaa The People Watchers, jota luotsasi tunnettu skeptikko, psykologi Richard Wiseman. Sarjassa Wiseman apulaisineen teki kadun ihmisille psykologisia kokeita piilokameratyyliin. Testien tarkoitus oli osoittaa, miten erehtyväisiä, ja siten myös huijattavissa, me ihmiset olemme.

Muistan jakson jossa Wisemanin apulainen onnistui vakuuttamaan ostoskeskuksen asiakkaille olevansa selvänäkijä. Tämä oli mahdollista pelkästään päättelemällä asioita mm. henkilön iästä, ostoksista ja pukeutumisesta sekä käyttämällä tarpeeksi laveita ilmauksia ja johdattelevia kysymyksiä.

Yhdessä jaksossa osoitettiin, kuinka ihmiset tapaavat liittää luonteenpiirteitä tuntemattomiin ihmisiin heidän ulkonäkönsä perusteella. Viehättävinä pidetyt ihmiset nähtiin mm. rehellisempinä, älykkäämpinä ja ahkerampina kuin epäviehättävinä pidetyt. Ja mikä surullisinta, monesti ihmiset eivät millään luopuisi virheellisistä käsityksistään, vaikka heille esitettäisiin todisteet niiden paikkansapitämättömyydestä.

Minua ei luultavasti saisi vakuuttumaan selvänäköisyydestä, mutta ulkonäöstä liikoja päättelemiseen syyllistyn itsekin varmaan ihan jatkuvasti. Taipumus on hyvä tiedostaa, että voi kyseenalaistaa omia päätelmiään. Lisäksi olen törmännyt vaikkapa optisiin illuusioihin, joiden kohdalla on ollut pakko myöntää, että vaikka olisi kuinka kriittinen, aivot ovat erehtyväiset.

  Se että ihminen on erehtyväinen on täysin linjassa kristinuskon ihmiskuvan kanssa. Tiesin tämän ihmisyydestä toki jo ennen uskoon tulemistanikin, mutta kristittynä pysyn siitä tietoisempana. Ihmisen erehtyväisyys ja syntisyys on yksi niistä kristinuskon dogmeista eli opinkappaleista.

  Skeptisestä lähtökohdasta harjoitettavaa psykologiaa pidetään ymmärrettävästi joskus myös kristinuskon vihollisena. Tarkalleen ottaen tämä kuitenkin perustuu virhekäsitykseen, että tiede olisi todistanut, ettei Jumalaa olisi olemassa. Todellisuudessa luonnontiede ja usko yliluonnolliseen Luojaan ovat kaksi eri asiaa. 

Minusta ainakin on hyvä, että ihmisen erehtyväisyyttä, taipumusta ennakkoluuloisuuteen ja huijatuksi tulemisen alttiutta tutkitaan järjestelmällisesti ja että aiheesta puhutaan.

  Paitsi että me ihmiset olemme sekä skeptisen psykologian että Raamatun mukaan erehtyväisiä ja uppiniskaisia, olemme Raamatun mukaan myös syntisiä. Tämä on linjassa mm. sen tosiasian kanssa, että humpuukimarkkinoilla riittää huijareita.

Evankeliumi on ilmainen

 

  Kristinuskossa on hyvä peukalosääntö: kaikki mitä hengellisesti tarvitsemme on ilmaista. Kaikki on Jumalan armoa ja lahjaa. Raamatun ihminen kyllä tarvitsee, mutta sitä voi lukea / kuunnella ilmaiseksi netissä tai vaikka lainata kirjastosta. Raamatunopetustakin on saatavilla ilmaiseksi.

  Kristittyjenkin keskuudessa valitettavasti on huijareita. Erityisesti ns. menestysteologian piirissä pyörivät suuret rahat. Onneksi tämä harhaoppiin perustuva ilmiö on laajasti tiedostettu ja siitä varoitetaan ihmisiä. 

Ei kaikki rahaan liittyvä kristinuskon keskuudessa silti ole huijausta. Tärkeään tarkoitukseen meneviin kohteisiin ja keräyksiin (esim. lähetystyöhön ja köyhäinapuun) on mahdollisuuksien mukaan hyvä lahjoittaa rahaa, kunhan toimija on luotettava. Rahan tulee siis mennä Jumalan valtakunnan työn konkreettisiin tarpeisiin sen sijaan, että lahjoittamalla tavoittelisi vaikka parantumista sairaudesta tai sitä että saisi syvemmän yhteyden Jumalaan. 

Ihmisen suhde Jumalaan, Hänen lahjansa sekä pelastus ikuiseen elämään ovat riippumattomia rahan antamisesta. 

Kristinusko on aina menestynyt köyhien keskuudessa. Mielestäni tämä kaiken kaikkiaan kertoo hyvää uskostamme, vaikka kristillisetkään yhteisöt eivät ole puhtaita huijauksista ja väärinkäytöksistä.

  Jeesus on "ilmainen" ja ainut välimies meidän ja Jumalan välillä. Jeesuksen ristinsovituksen kautta Jumala itse avasi meille yhteyden Häneen uskossa vastaanotettavaksi. Emme tarvitse henkisyyteen kouluttavia kursseja, henkioppaita, meedioita, yksisarvisia, energiahoitoja, enkeleitä emmekä "ylösnousseita mestareita" viemään meitä lähemmäksi Jumalaa. 

 

"Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä." (Ilm. 22:17)

Jumala ei ole niin kuin ihmiset

  Rakkaudettomuus ja hylkääminen läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi käsitykseemme Jumalasta. Onneksi meillä on Raamattu, josta saamme Hänestä luotettavan todistuksen.

  "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?", kysyvät jotkut. Raamatussa Jumala itse vastaa kysymykseen.

Mihin käsityksemme Jumalasta perustuu?

  Kuinka yleistä mahtaa olla, että paljon pahaa kokeneiden ihmisten on vaikeaa uskoa, että Jumala rakastaa heitä? Ajattelisin että hylkäämisen, välinpitämättömyyden, kovuuden ja ylipäätään monenlaisen rakkaudettomuuden kokemukset läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi siihen, millaisena näkee Jumalan.

Se on tietenkin tahatonta, tiedostamatonta – toisin sanoen, eivät ihmiset tietoisesti käytä omia pahoja kokemuksiaan lähteenä miettiessään, millainen Jumala on. 

Se kuitenkin pitää tietoisesti korvata oikealla tietolähteellä Jumalasta eli Raamatun ilmoituksella. 

Rakastan lukea Raamattua painottaen sitä näkökulmaa, että Jumala ei ole niin kuin ihmiset. Olen itse rakastavasta kodista, mutta mm. koulukiusatuksi tuleminen aikoinaan on saanut minut pohtimaan, onko minussa jotain vikaa, ettei minua voisi rakastaa. 

  Seuraavaksi kerron joitain lempikohtiani Raamatussa, jotka auttavat minua muistamaan, miten mieletöntä olisi antaa käsityksensä Jumalasta muodostua sen perusteella, millaisia ihmiset ovat.

"Ei Jumala ole niin kuin ihmiset"

  "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!" Näin rajuin sanoin alkaa eräs kappale Jeremian kirjan luvussa 17.

Maailma on täynnä filosofisia, uskonnollisia ja psykologisia oppeja, jotka pyrkivät selittämään pois ihmisen pahuuden milloin tietämättömyydellä, milloin traumoilla. Ihmiset niin kovasti haluaisivat ajatella, että pohjimmiltaan, jotenkin aidosti sisimmältään, ihminen olisi hyvä.

On siksi virkistävää lukea Raamatusta jakeita, joissa ykskantaan, ilman selityksiä, todetaan kaikkien ihmisten syntisyys. Kappaleessa sanotaan kirotuksi miestä, joka turvaa muihin ihmisiin sekä siunatuksi miestä, jonka luottamus on Herrassa. Sillä toisin kuin ihmisiin, Jumalaan voi luottaa täydellisesti:

"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,

eikä ihmislapsi, että hän katuisi.

Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi,

puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?" (4. Moos. 23:19; käännös 1933/38)

  Paitsi että ihmiset ovat petollisia, heitä itseään voi pettää. Jumala sen sijaan näkee ihmisen sydämeen. Tämän takia Hän pystyy toteuttamaan oikeuden. Jumalalta ei mikään vääryys pysy salassa. Tästä Jumalan ominaisuudesta puhutaan samaisessa Jeremian kirjan kappaleessa, mutta myös Sananlaskujen kirjassa:

"Mene väliin, kun syytöntä viedään surmattavaksi,

riennä apuun, kun hän hoippuu teloituspaikalle.

Älä selitä: »Enhän tunne koko asiaa»,

sillä sydänten tutkijaa sinä et petä." (Sananl. 24:11-12)

  Ihmiset ovat ailahtelevaisia. Olemme erehtyväisiä ja alttiita muuttuville olosuhteille. Järkevinkin meistä on tunteidensa vietävissä. Jumala taas on muuttumaton, ja Hänen sanansa ja päätöksensä pysyvät. Kun Jumala esimerkiksi antaa meille synnit anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden ja ottaa meidät lapsekseen, Hän on armossaan ja rakkaudessaan uskollinen.

"Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan." (1. Kor. 1:9)

 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät..."

  Muutaman kerran olen kuullut jonkun kysyvän suoraan: "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?" Kysymys on surullinen, mutta tavallaan melkein innostun kuullessani sen, koska siihen vastataan Raamatussa suoraan. 

Jesajan kirjan luvussa 49 Jumala kertoo rakkaudestaan ihmisille:

"– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Nämä Jumalan sanat ovat omiaan ravistelemaan käsityksiämme pohjia myöten. Jumala aloittaa vertaamalla omaa rakkauttaan äidinrakkauteen, josta tavataan puhua korkeimpana rakkauden muotona maailmassa. Äidinrakkaudella on myyttisen hohdokas asema runoudessa, ihmisten haaveissa ja toiveissa... Äidinrakkautta pidetään horjumattomana.

Toisaalta tiedämme sisimmässämme, että maailmassa on valtavasti lapsia, jotka ovat tulleet äitinsä hylkäämiksi esimerkiksi päihteiden, uuden parisuhteen tai silkan välinpitämättömyyden takia. Me ihmiset emme vain haluaisi ajatella raadollista todellisuutta, vaan mieluummin hellisimme myyttiä.

Jumala kuitenkin vastaa esittämäänsä kysymykseen raadollisen todellisuuden perusteella: vaikka äiti unohtaisikin lapsensa, minä en sinua unohda.

  Me ihmiset olemme heikkoja, mutta Jumala on vahva ja rakkaudessaan luotettava. Miten nurinkurista olisikaan muodostaa vajavaisten, erehtyväisten ja syntisten ihmisten perusteella käsityksensä siitä, millainen Jumala on!

Psalmissa 27 Daavid puhuu Herran rakkaudesta: 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Ps. 27:10)

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 

"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!

Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 

  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?

   

Onko elämä kristittynä todellisuuspakoisuutta?

 Pakeneeko uskovainen maailman karua todellisuutta lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta?

 Yksi osa kristityn elämää täällä maailmassa on oma syntisyys. Miten sen kanssa eletään?

Kristinusko ja "elämän varjopuoli"?

  Joskus uskonnoista, ja ehkä erityisesti kristinuskosta, puhutaan kauniina toiveajatteluna sekä annetaan ymmärtää, että kristitty on hieman lapsenomainen ihminen, joka ei kestä karua todellisuutta ja pakenee lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta...

Luin hiljattain lehtijutun niinkin rajusta aiheesta kuin satanismi ("Auta minua, Saatana", Ylioppilaslehti 22.2 2019). Jutussa haastateltiin saatananpalvojaksi itseään kutsuvaa ihmistä. 

Haastattelussa puhuttiin useista näkökohdista uskontoihin ja nykykulttuuriin, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kohtaan. Haastateltava nimittäin sanoi, että satanismi (toisin kuin kristinusko) "hyväksyy elämän varjopuolen". Hänelläkin vaikutti siis olevan käsitys, että kristinusko torjuisi, kieltäytyisi näkemästä elämän varjopuolta. 

Varjopuoli-ilmaus viittaa siihen, että siellä sijaitsevia asioita ei nähdä tai ymmärretä, ne ovat hämärässä, pimeydessä, ne jätetään usein huomiotta.

Ja koska ihan normaali elämä täällä maailmassa on täynnä varjopuolia – heikkoutta, epäonnistumisia, kärsimystä, sairautta, kuolemaa –, varjopuolien pakeneminenhan olisi elämän pakenemista!

  Oma kokemukseni kuitenkin on päinvastainen: uskossa Jeesukseen olen uskaltanut kohdata todellisuuden kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on. Jumala on minulle kyllä myös pakopaikka, turvapaikka, mutta sen lisäksi Jumala on ollut minulle todellisuuden kohtaamisen paikka: olen uskaltanut katsoa ajallisen elämän todellisuutta varjoineen aiempaa rohkeammin ja rehellisemmin juuri siitä Jumalan antamasta turvapaikasta käsin.

Jumala ei jätä ihmistä kohtaamaan elämän varjopuolia yksin vaan on hänen kanssaan niiden keskellä. Daavid sanoo psalmissa:

"Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset" (Ps. 31:8)

"Minä sanoin hädässäni: "Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä". Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin." (Ps. 31:23)

Kristinuskossa ei teeskennellä, että maailman todellisuus olisi toisenlainen, parempi, kuin se on, vaan uskotaan, että tämä ajallinen todellisuus ei ole kaikki mitä on.

  Vai tarkoittiko haastateltava "elämän varjopuolen hyväksymisellä" syntisyyden hyväksymistä? Tai syntien hyväksymistä? Hän kertoi yrittäneensä pitkään elää "munkkimaista kristityn elämää", mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. 

Hyväksyykö Jumala ihmisen syntisyyden?

  On selvää, että Jumala ei hyväksy syntiä. Se kerrotaan kaikkialla Raamatussa. Myös evankeliumi, Raamatun ja kristinuskon ydinsanoma, muistuttaa rajulla tavalla siitä, ettei Jumala hyväksy syntiä: tarvittiin ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan veriuhri tuomaan sovitus synneille.

Sanoisin kuitenkin, että Jumala hyväksyy ihmisen syntisyyden siinä merkityksessä, että Hän hyväksyy tosiasiana sen, että ihminen itsessään on syntinen. Tästäkin evankeliumi pysyvästi muistuttaa: eiväthän evankeliumin tapahtumat olisi edes olleet mahdollisia, jos Jumala olisi kieltäytynyt näkemästä sitä valitettavaa tosiasiaa, että ihminen on syntinen. Jumala ei ainoastaan sietänyt nähdä ihmisen syntisyyttä, vaan antoi rakkaan Poikansa kantaa syntimme ruumiissaan ristillä.

  Syntiä vastaan taisteleminen ja kilvoitteleminen osana kristityn elämää lähtee siitä että uskovainen, Jeesuksen ansiosta jo lunastettu ja pelastettu, haluaa elää Jumalan tahtoa noudattaen, ja sen uudenlaisen halun ihmisen sydämessä on aikaansaanut Jumala. Parannus, johon uskovaisia Raamatussa kehotetaan, on mielenmuutos: uskon Jeesukseen myötä elämällä on uusi suunta.

Uskovaisesta ei ole tullut kiusauksista vapaata ja syntiin lankeamatonta, vaan kilvoittelu syntiä vastaan Jumalan antamalla voimalla jatkuu koko maallisen elämän ajan, ja uskovainen "jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen". (Kol. 3:10; käännös 1992)

  Mutta jos, tai kun, yhä uudelleen epäonnistuu elämään Jumalan tahdon mukaan, niin eikö ristiriita käy sietämättömäksi? Siis ristiriita sen, miten asiat ovat ja sen, miten niiden pitäisi olla, välillä? Ja jokainen uskovainenhan on epäonnistunut yhä uudelleen. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovainen päätyy lopulta kiistämään omat syntinsä (tai vaihtoehtoisesti luopumaan uskosta)? 

Uskovaisella on Jeesuksen takia rauha omassatunnossaan. Raamatun mukaan Jumala on tiennyt ennalta kaiken, siis myös meidän lankeemuksemme koko maallisen elämämme ajalta, ja silti Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jumala on uskollinen antamaan anteeksi sille, joka turvaa Jeesukseen.

"Sinun käteesi minä annan henkeni, sinä, Herra, lunastat minut, sinä uskollinen Jumala." (Ps. 31:6)