Epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen

  Syntinen maailma vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Täydellisyydentavoittelu vs. Jumalan kaltaisuuden tavoittelu

  Kuulin sanonnan "täydellinen on hyvän pahin vihollinen". Jos on niin ehdoton, ettei hyväksy itseltään muuta kuin täydellisen lopputuloksen, ei välttämättä uskalla edes yrittää, koska tietää kokemuksesta, että jokaisesta suorituksesta löytyy kuitenkin aina jotain kritisoitavaa, ja taas joutuisi pettymään itseensä ja kykyihinsä. Ja niin jäävät syntymättä sellaisetkin aikaansaannokset, jotka olisivat ihan hyviä, kelvollisia, OK.

Allekirjoitan sanonnan. 

  Suhteessa Jumalaan se ei kuitenkaan päde: Jumala on täydellinen, ja Hän rakastaa epätäydellistä eli meitä ihmisiä. Yksi Jumalan, eli täydellisen olennon, ominaisuuksista on nimittäin juuri epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen eli armollisuus. 

Tämä avaa uuden näkökulman meidän ihmistenkin täydellisyydentavoitteluun: jos pyrimmekin pelkän kliinisen ja persoonattoman täydellisyyden sijaan Jumalan kaltaisuuteen, meidän on syytä opetella hyväksymään epätäydellisyys itsessämme ja muissa, ja rakastaa itseämme ja toisiamme siitä huolimatta! Jos haluamme oikeasti olla täydellisiä, meidän on oltava armollisia.

Jeesus sanoi vuorisaarnassa: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Emme me tietenkään pysty yhtä suureen armollisuuteen kuin Jumala, mutta mielestäni armollisuuden tavoite on hyvä aisapari parhaansa tekemisen tavoitteelle. Jokainen epätäydellinen suoritus antaa meille mahdollisuuden harjoittaa Jumalan kaltaisuutta siinä, että valitsemme katsoa itseämme armollisesti. Armollisuudessa voi kehittyä, mutta vain, jos sen ymmärtää olevan tavoittelemisen arvoista.

Armollisuus ylevänä tavoitteena

  Tässä ajattelutavassa armollinen suhtautuminen itseensä ja muihin on hieno ja ylevä tavoite. Se on Jumalan kaltaisuutta. 

Tämä syntinen maailmahan tyypillisesti vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Armollisuutta saatetaan pitää lepsuutena ja hentomielisyytenä. Jotkut ehkä pelkäävät sen johtavan tavoitteiden madaltumiseen, siihen että alkaa päästää itsensä liian helpolla?

Ainakaan minuun pelko ei päde. Esimerkiksi voin ottaa pyhityselämän kristittynä: vaikka tiedän, että Jumala rakastaa minua ja että pääsen Taivaaseen syntisyydestäni huolimatta, siis pelkästä armosta Jeesuksen täytetyn työn tähden, janoitsen silti vanhurskautta ja synnittömyyttä ja kilvoittelen sitä kohti. Motivaatiotani ei heikennä edes se, että tiedän, ettemme me ihmiset tule saavuttamaan täydellistä synnittömyyttä tämän elämän aikana, vaikka yrittäisimme kaikkemme joka hetki.

  Täydellisyydentavoittelu sinänsä on mielestäni hyvä asia – esim. sellaisissa asioissa kuin korkea moraali, pyhyys, sisäinen kauneus –, kunhan täydellisyyden esikuvana pitää Jumalaa, joka toisaalta on myös armollinen.

Ilman armollisuutta täydellisyydentavoittelijasta tulee kova, kylmäkiskoinen ja jatkuvasti pettynyt sekä itseensä että muihin.

  Armollisuus on ylevä tavoite, joka periaatteessa on mahdollinen kaikille. Kaikki eivät ole älykkäitä, vahvoja, luovia, käteviä käsistään, taiteellisesti tai liikunnallisesti lahjakkaita, mutta kaikki voivat harjoittaa armollisuutta ja kehittyä siinä paremmaksi. Jumalalta voi pyytää apua armollisemmaksi tulemiseen.

"Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan. Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!" (Ps. 145:8-10)

 

Ovatko uskovaiset edelleen syntisiä?

   Uskovainen on Raamatun ilmausta käyttäen kääntynyt ja tehnyt parannuksen. Tarkoittaako se että uskovainen ei enää ole syntinen?

  Oman syntisyytensä tiedostaminen ja syntiä vastaan taisteleminen saattaa kuulostaa masentavalta ja turhauttavalta tavalta elää, mutta Raamatussa opetetaan aiheesta rohkaisevasti.

Miksemme vain eläisi synnittömästi?

  Kuulin kerran jonkun puhuvan ihaillen tuntemastaan uskovaisesta, että tämä "on hylännyt synnin". Ikään kuin tuo ihminen ei enää uskoon tulonsa jälkeen olisi tehnyt syntiä ollenkaan. Ikään kuin synnin voisi vain heittää pois todeten että ei tästä mihinkään ole, ja jatkaa matkaa synnittömänä. 

Olisikin ihanaa vain karistaa synti pois ja elää täydellisen hyvänä koko loppuelämä tässä maailmassa. Synti aiheuttaa surua ja ahdistusta, pettymystä, turhautumista, häpeää, syyllisyyttä ja monenlaista kärsimystä itselle ja muille. Miksi vapaaehtoisesti kantaa moista taakkaa mukanaan?

Syntiä ja syntisyyttähän eivät ole vain jotkut suuret yksittäiset ilmeisen pahat teot kuten murha tai aviorikos tai varastaminen, vaan myös ajatusmaailmaa ja ihmissuhteita myrkyttävät "hiljaiset" asenteet kuten turhamaisuus, ylpeys, pikkumaisuus, katkeruus ja anteeksiantamattomuus jne. 

On vaikea uskoa, että kukaan kristitty olisi täydellisen vapaa noista niin, ettei edes hetkeäkään olisi vaikka turhamainen tai ylpeä.

Olisi kieltämättä paljon helpompaa elää ilman omasta syntisyydestä johtuvaa kärsimystä. Jos olisi mahdollista hetkessä vapautua synnistä, jokainen uskovainen tekisi sen ihan varmasti, ja niin meillä olisi täällä maailmassa virheettömien, suorastaan enkelimäisten ihmisten joukko: kristityt.

  Raamatun ilmaus "tehdä parannus" saattaa niin ikään kuulostaa siltä, että kertarysäyksellä hylkää synnin eikä sen jälkeen enää koskaan lankea. Itsekin tuoreena uskovaisena ajattelin, että opettaapa Raamattu tosi rohkeasti, kunnes selvitin, mitä ilmaus oikeasti tarkoittaa.

Parannuksen tekeminen

 Uuden Testamentin alkukielen eli kreikan parannuksen tekemistä tarkoittava sana on metanoia, joka tarkoittaa kääntymistä. Parannus tarkoittaa sisäistä kääntymistä, kokonaisvaltaista mielenmuutosta: ihminen kääntyy kohti Jumalaa ja Hänen tahtoaan. 

Parannuksessa ihminen herää ymmärrykseen, että Jumalan tahto on hyvä ja oikein, ja sitä myöten, koska hän itse toimii Jumalan tahtoa vastaan, hän itse on syntinen. Parannuksen tehnyt uskovainen "on samaa mieltä Jumalan kanssa", ja niin hänen sitkeä taipumuksensa syntiin, eli Jumalan tahdon vastaisuuteen, on siitä lähtien ongelma myös hänelle itselleen.

Parannus on suuri tapahtuma, joka siis käytännössä tapahtuu samaan aikaan uskoon tulemisen kanssa. 

  Tämä suuri mielenmuutos johtaa elämän muuttumiseen vähä vähältä, ja tätä prosessia puolestaan kutsutaan pyhitykseksi. Pyhitys kuulostaa kauniilta ja ylevältä, mutta se on oman syntisyytensä tiedostamista, taistelua sitä vastaan, lankeemuksista nousemista, Jumalan anteeksiantoon turvaamista yhä uudelleen. Paavali kuvailee tilaa näin:

"Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo." (Room. 7:18-19)

  Se että on tehnyt parannuksen ei siis tarkoita, että ihmisestä olisi tullut täydellinen niin, ettei hän enää tekisi syntiä. Se tarkoittaa, että ihminen haluaisi olla Jeesuksen kaltainen ja tavoittelee sitä, vaikka epäonnistuukin. Ja se tarkoittaa, että hän ymmärtää olevansa syntinen ja turvautuu Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa.

  Olen kiitollinen, että Raamatussa on näitä kohtia, joissa selkeästi todetaan uskovaisten olevan syntisiä, koska jos ei olisi, olisin varmaan jo menettänyt uskoni. Paitsi etten itse ole tullut näiden vuosien aikana synnittömäksi, en ole tavannut ketään toistakaan uskovaista, joka olisi enkeliksi muuttunut.

Raamatussa on muitakin kohtia, joissa muistutetaan uskovaisten olevan syntisiä. Yksi vahva varoitus löytyy Johanneksen kirjeestä:

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Paavalin rohkaisevat sanat

  "Tiedänhän ettei minussa --- ole mitään hyvää", Paavali sanoi edellä lainaamassani katkelmassa. Kuulostaa ikävältä elämältä, turhauttavalta ja masentavalta. Hän sanoo vielä: "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room. 7:21) 

Siis vaikka Paavali (tai ylipäätään parannuksen tehneet uskovaiset) on tullut tietoiseksi omasta syntisyydestään, hän ei edes voi tehdä asialle mitään... 

Mutta kun lukee koko kappaleen, käy ilmeiseksi, etteivät Paavalin sanat kokonaisuudessaan ole mikään valitusvirsi, vaan hän käyttää syntisyytensä kuvailua rohkaisevasti ja uskoa vahvistavasti.

Ensinnäkin, vaikka meillä onkin taistelu syntiä vastaan, ja se sinänsä on ikävää, sen voi ottaa todisteena siitä, että Jumalan Henki vaikuttaa meissä, koska emmehän me ihmiset luontaisesti taistele syntiä vastaan! Jo oman syntisyytensä tiedostaminen on Jumalan tekoa meissä.

Toiseksi, se varsinainen helpottava ja riemullinen uutinen on, että vaikka emme itse pysty pääsemään irti synnistä emmekä tuhosta johon se johtaa, Jumala pelastaa meidät Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Paavali toteaa lopuksi:

"Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:24-25)