Raamatun lääke haitalliseen perfektionismiin

  Haitallinen perfektionismi johtaa jatkuvaan tyytymättömyyteen, riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen.

  Raamatusta löytyy ongelmaan loistava täsmälääke.

  

Perfektionismin tuhoisa kehä

  Kuuntelin webinaarin jossa puhuttiin haitallisesta perfektionismista. Tyyppiesimerkkejä ilmiöstä ovat baletti- ja fitness-kulttuurien äärimmäisen korkea vaatimustaso joka edellyttää oman ruumiin ja sen toimintakyvyn yksityiskohtaista hiomista virheettömäksi. Mutta ilmiö on huomattavasti yleisempi. 

Kuva: Pixabay / Jabore

Ihan tavalliset ihmiset kärsivät haitallisesta täydellisyyden tavoittelusta töissä ja opinnoissa, jopa vanhemmuudessa. Yksi nykyään yleinen ilmenemismuoto on terveellisten elämäntapojen suorittaminen ja hyvinvointikulttuuri. Webinaarin aihe koski juuri tätä aluetta. Omien esimerkiksi syömisten tarkkailu voi lähteä käsistä ja johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin aina uupumuksesta itsetuhoisuuteen.

  Haitallisesti perfektionistinen ihminen pyrkii virheettömään suoritukseen, on joustamaton, kiinnittää huomionsa virheisiin onnistumisten sijaan, kuormittuu ja uupuu pyrkimyksissään, epäonnistuttuaan pettyy itseensä ankarasti, turhautuu itseensä, tuntee olevansa riittämätön ja kelvoton, aloittaa uudestaan saman epäonnistumaan tuomitun pyrkimyksensä... 

Pyrkimys on tuomittu epäonnistumaan, koska me ihmiset emme pysty virheettömyyteen. Näin ollen on traagista, että monet haitallisesti perfektionistiset ihmiset kytkevät oman arvonsa ihmisinä suorituksiinsa; epäonnistunut suoritus tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä.

  Webinaarin pitäjä luetteli teitä ulos haitallisesta perfektionismista: virheettömän suorituksen mahdottomuuden hyväksyminen, se ettei vertaile itseään sosiaalisen median epärealistiseen kuvastoon, itsemyötätunnon harjoittelu... Itsemyötätunnon ohella hän puhui armollisuudesta itseä kohtaan.

Viisaita ajatuksia. Eräs webinaarin kuuntelija kuitenkin esitti mielenkiintoisen huomion: perfektionismista irti opetteleminen tuntuu siltä kuin pitäisi kitkeä itsestä pois hyvä ominaisuus.

Niin, täydellisyys ja virheettömyyshän on sinänsä hyvä tavoite, vaikka onkin epärealistinen. Perfektionistien lienee vaikeaa motivoitua opettelemaan siitä luopumista.

Tätä pohtiessani tajusin, miten loistava Raamatun opetus aiheesta on.

"Olkaa siis täydellisiä..."

  Raamatussa perfektionisteille annetaan lupa jatkaa täydellisyyden tavoittelua. Meitä kaikkia itse asiassa kehotetaan täydellisyyden tavoitteluun! Samanaikaisesti kuitenkin Raamatun opetus täydellisyydestä eliminoi jo lähtökohtaisesti täydellisyyden tavoittelun tuhoisat seuraukset.

Lähtökohtana nimittäin on täydellisyyden oikea määritelmä: mitä täydellisyys on? Ja vielä tarkemmin sanottuna: kuka on täydellisyyden esikuva? 

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan:

"Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Hän sanoi tämän kuvailtuaan juuri Jumalan armollisuutta (taivaallinen Isä antaa hyviä asioita niille jotka eivät ole tehneet mitään niiden ansaitsemiseksi). Toisin sanoen armollisuus sisältyy siihen täydellisyyteen, jota meidän tulee tavoitella! 

Jos olet täydellisyyden tavoittelussasi ajautunut mielentilaan, jossa virheitä tehtyäsi suhtaudut itseesi armottomasti, et ole alun perinkään tavoitellut täydellisyyttä, olet vain luullut tavoitelleesi. Langennut maailma jankuttaa meille että armollinen suhtautuminen epäonnistumiseen on periksi antamista ja luusereiden juttu, mutta se ei koskaan ole ollut totta.

Todellinen täydellisyys on sekä virheettömyyttä että armollisuutta. Me ihmiset emme pysty virheettömyyteen, mutta ainakin me voimme, ja meidän tulee, suhtautua virheisiimme armollisesti. Siten voimme tuntea epäonnistumisen hetkinä taivaallista alkuperää olevaa lohtua. Eikö tämä Raamatun opetukseen perustuva ajatus olekin sopusointuinen ja realistinen, sellainen, jota kohti voimme turvallisesti pyrkiä?

  Vain Jumala on täydellinen, koska Hän on sekä virheetön että armollinen (ja lisäksi kaikkivoipa ja kaikkitietävä jne.). Jumalan täydellisyys ilmenee armollisuutena epätäydellisiä kohtaan. Näin ollen mekin suhtaudumme armollisesti kohdatessamme epätäydellisyyttä itsessämme ja toisissamme, siis mikäli tavoittelemme todellista täydellisyyttä.

Eutanasia – vääristynyttä armoa

  Kun lääkäri sanoo eutanasiaa luonnolliseksi kuolemaksi tai kun kärsivän ihmisen tappamista luonnehditaan armollisuudeksi kyse on ideologisesta uuskielestä. 

  Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista – eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

Ihmisen tappaminen lääketieteellisenä rutiinina

  Vaikka olen nähnyt kymmeniä eutanasiaa käsitteleviä tv-dokumentteja, niissä näytetyt todelliset kuolinaputilanteet tuntuvat minusta edelleen absurdeilta. On vaikeaa käsittää että toimenpide on tehty lailliseksi missään. Dokumenteissa siis yleensä näytetään suoraan kun joku eutanasoidaan vaikka belgialaisella sairaalaosastolla tai hotellihuoneessa Sveitsissä.

Kuva: Pixabay / Darko Stojanovic

Tilanteissa on absurdia ensinnäkin se, että niin suuren, niin liikuttavan ja lopullisen tapahtuman - ihmisen elämän päättymisen - näyttämö on niin kliininen. Ensin täytetään lomakkeita, ja lääkäri avaa salkkunsa ja valmistaa pentobarbitaalijuoman. Rutiini etenee, kelloa vilkuillaan, toimenpiteen täytyy tapahtua aikataulussa.

Paikalle tulleet omaiset ja ystävät seisovat vuoteen äärellä ja jättävät lopulliset hyvästit. Usein eutanasoitava on halunnut kuunnella ikiuneen vaipuessaan klassista musiikkia. Joten Beethovenin tai Mozartin mahtipontisten sävelten soidessa hän juo lääkärin valmistaman liuoksen ja nukahtaa alle minuutissa. Hetken päästä lääkäri tarkastaa henkilön pupillit, tunnustelee pulssia ja toteaa tämän kuolleeksi. Sinfonia sammutetaan, omaiset kättelevät lääkäriä ja lähtevät kotiin. Ruumisauto soitetaan paikalle.

  Toinen syy absurdiudelle on ilmeinen ristiriita konkreettisen tapahtumasarjan ja siitä käytetyn kielen välillä. Minä näen tilanteissa itsemurhan ja tapon, mutta asianomaiset puhuvat myötätunnosta, kauniista lähdöstä, arvokkuudella kuolemisesta, armollisuudesta. Ristiriita on erityisen irvokas niissä tapauksissa, joissa eutanasoitava on täysin terve mutta kokee itse eläneensä tarpeeksi ja haluaa kuolla välttääkseen vanhuuden vaivat.

Englantilaisessa dokumentissa Allow Me to Die – Euthanasia in Belgium täysin terve 85-vuotias belgialaisnainen haluaa eutanasian surun vuoksi: hänen keski-ikäinen tyttärensä on kuollut kolme kuukautta aiemmin. Kuolinapu myönnetään naiselle, ja toimenpide näytetään dokumentissa. 

Hämmentävästi toimenpiteen tehnyt lääkäri julistaa dokumentissa: "Eutanasia on luonnollinen kuolema!" 

Jäin ihmettelemään sitä uskomatonta pokerinaamaa jolla lääkäri väitti mustaa valkoiseksi. Sitä juuri, uskomatonta pokerinaamaa, tarvitaan aina kun halutaan oikeuttaa jotain mikä on ilmeisen väärin; asialle omistautuneet antavat sanoille uudet sisällöt ja toivovat että uuskielisiä lauseita hokemalla sanojen uudet merkityssisällöt alkavat vakiintua yhteiskunnassa, ja vääryys saavuttaa laajemmin hyväksyntää.

Vääristynyttä armoa

  Kristittynä olen armollisuuden kannattaja. Armo on kristinuskon ytimessä. Jumalan armo ihmisiä kohtaan on pelastuksen evankeliumin ytimessä. Jumalan armon kohde on heikko ja syntinen ihminen.

Mutta armollisuus ei tarkoita sitä, että ihmiselle annetaan kaikki mitä hän pyytää heikkouteensa vedoten. Torjun sanan armokuolema eutanasian suomennoksena. Alun perin suomennos oli itse asiassa armomurha, mutta nykyään se on kaunisteltu armokuolemaksi. Ongelmana joka tapauksessa on etuliite armo.

Eutanasia saattaa toimenpiteen kohteena olevan henkilön omasta näkökulmasta olla 'hyvä kuolema' tai 'onnellinen kuolema', jota kreikan kielen sana eu-thanatos kirjaimellisesti tarkoittaa, koska se on nopea ja sen aiheuttama kuolema kivuton, mutta armon kanssa sillä ei ole tekemistä.

Kyse ei ole siitä että näkisin eutanasian liian pitkälle vietynä armollisuutena, vaan siitä, että se on vääristynyttä armollisuutta. Toisin sanoen heikon ja kärsivän ihmisen auttaminen itsemurhan tekemisessä ei ole todellista armollisuutta ollenkaan.

  Elämän kanssa samassa paketissa tulee aina kärsimystä. Niin kauan kuin olemme elossa, altistumme pienelle ja suurelle kärsimykselle. Kärsimyksen lievittäminen on oikea tavoite, mutta ihmisen surmaaminen sillä perusteella, että samalla kärsimyskin loppuu, on paitsi väärin, myös vaarallinen ovenavaus loputtomasti voimistuvalle heikkouden ja kuoleman kulttuurille. 

Rautalangasta väännettynä: ihmiselämään kuuluu aina kärsimystä, joten kulttuurissa jossa kuolema nähdään ratkaisuna kärsimykseen jokaisella on periaatteessa syy haluta kuolla lähes koko ajan!

Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista. Eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi

ja hyvää pahaksi!

Pimeyden he kääntävät valoksi

ja valon pimeydeksi,

karvaan makeaksi

ja makean karvaaksi." (Jes. 5:20)

Epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen

  Syntinen maailma vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Täydellisyydentavoittelu vs. Jumalan kaltaisuuden tavoittelu

  Kuulin sanonnan "täydellinen on hyvän pahin vihollinen". Jos on niin ehdoton, ettei hyväksy itseltään muuta kuin täydellisen lopputuloksen, ei välttämättä uskalla edes yrittää, koska tietää kokemuksesta, että jokaisesta suorituksesta löytyy kuitenkin aina jotain kritisoitavaa, ja taas joutuisi pettymään itseensä ja kykyihinsä. Ja niin jäävät syntymättä sellaisetkin aikaansaannokset, jotka olisivat ihan hyviä, kelvollisia, OK.

Allekirjoitan sanonnan. 

  Suhteessa Jumalaan se ei kuitenkaan päde: Jumala on täydellinen, ja Hän rakastaa epätäydellistä eli meitä ihmisiä. Yksi Jumalan, eli täydellisen olennon, ominaisuuksista on nimittäin juuri epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen eli armollisuus. 

Tämä avaa uuden näkökulman meidän ihmistenkin täydellisyydentavoitteluun: jos pyrimmekin pelkän kliinisen ja persoonattoman täydellisyyden sijaan Jumalan kaltaisuuteen, meidän on syytä opetella hyväksymään epätäydellisyys itsessämme ja muissa, ja rakastaa itseämme ja toisiamme siitä huolimatta! Jos haluamme oikeasti olla täydellisiä, meidän on oltava armollisia.

Jeesus sanoi vuorisaarnassa: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Emme me tietenkään pysty yhtä suureen armollisuuteen kuin Jumala, mutta mielestäni armollisuuden tavoite on hyvä aisapari parhaansa tekemisen tavoitteelle. Jokainen epätäydellinen suoritus antaa meille mahdollisuuden harjoittaa Jumalan kaltaisuutta siinä, että valitsemme katsoa itseämme armollisesti. Armollisuudessa voi kehittyä, mutta vain, jos sen ymmärtää olevan tavoittelemisen arvoista.

Armollisuus ylevänä tavoitteena

  Tässä ajattelutavassa armollinen suhtautuminen itseensä ja muihin on hieno ja ylevä tavoite. Se on Jumalan kaltaisuutta. 

Tämä syntinen maailmahan tyypillisesti vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Armollisuutta saatetaan pitää lepsuutena ja hentomielisyytenä. Jotkut ehkä pelkäävät sen johtavan tavoitteiden madaltumiseen, siihen että alkaa päästää itsensä liian helpolla?

Ainakaan minuun pelko ei päde. Esimerkiksi voin ottaa pyhityselämän kristittynä: vaikka tiedän, että Jumala rakastaa minua ja että pääsen Taivaaseen syntisyydestäni huolimatta, siis pelkästä armosta Jeesuksen täytetyn työn tähden, janoitsen silti vanhurskautta ja synnittömyyttä ja kilvoittelen sitä kohti. Motivaatiotani ei heikennä edes se, että tiedän, ettemme me ihmiset tule saavuttamaan täydellistä synnittömyyttä tämän elämän aikana, vaikka yrittäisimme kaikkemme joka hetki.

  Täydellisyydentavoittelu sinänsä on mielestäni hyvä asia – esim. sellaisissa asioissa kuin korkea moraali, pyhyys, sisäinen kauneus –, kunhan täydellisyyden esikuvana pitää Jumalaa, joka toisaalta on myös armollinen.

Ilman armollisuutta täydellisyydentavoittelijasta tulee kova, kylmäkiskoinen ja jatkuvasti pettynyt sekä itseensä että muihin.

  Armollisuus on ylevä tavoite, joka periaatteessa on mahdollinen kaikille. Kaikki eivät ole älykkäitä, vahvoja, luovia, käteviä käsistään, taiteellisesti tai liikunnallisesti lahjakkaita, mutta kaikki voivat harjoittaa armollisuutta ja kehittyä siinä paremmaksi. Jumalalta voi pyytää apua armollisemmaksi tulemiseen.

"Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan. Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!" (Ps. 145:8-10)

 

Toisen posken kääntäminen – heikkoutta vai vahvuutta?

  Miksi Jeesus kehotti vuorisaarnassaan kääntämään toisenkin posken lyötäväksi?

  Onko posken kääntäminen heikkoutta vai vahvuutta?

Kehotuksen pohjimmainen tarkoitus?

"Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.'" (Matt. 5:39)

 

  Jeesuksen kehotuksesta posken kääntämiseen puhutaan joskus kuin se olisi Hänen muusta opetuksestaan erillinen ohje, jolle pitää olla jokin erityinen selitys: millaisesta lyönnistä tarkalleen ottaen on kyse, läpsäisystä vai nyrkillä lyömisestä? vai onko kyse lyömisestä ollenkaan vaiko pelkistä loukkaavista sanoista ja riidan haastamisesta? onko se kehotus pasifismiin? onko se kehotus käänteispsykologiseen itsevarmuuden eleeseen?

Kuitenkin, kun lukee koko vuorisaarnan, huomaa lauseiden olevan johdonmukainen osa opetusta, jonka Jeesus perustelee "jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia" (Matt. 5:45).

Kehottaessaan olemaan tekemättä pahalle vastarintaa Jeesus ensinnäkin opettaa pidättäytymään kostamisesta ja sen sijaan olemaan valmis sovintoon ja rauhan tekemiseen – niinhän taivaallinen Isäkin on tehnyt lapsilleen. Uskovaisen tulee vastata pahalle hyvällä – niinhän Jumalakin on tehnyt antaessaan aurinkonsa ja sateensa niin hurskaille kuin jumalattomille (Matt. 5:45).

  Mutta miksi pitää oikein kääntää toinenkin poski lyötäväksi? Ymmärtääkseni Jeesus tarkoitti sillä, että uskovaisen tulee olla valmis kärsimään epäoikeudenmukaisuutta ja loukkauksia hyvän puolesta. Kehotus on mielestäni siis paitsi konkreettinen ohje tilanteisiin, joissa joku yllyttää riitaan tai tappeluun, myös ohje joka ilmaisee periaatteen: 'kääntää toinenkin poski lyötäväksi' tarkoittaa valmiutta kärsiä rauhan ja sovinnon puolesta.

Kristityn pitää toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta karu tosiasia on, että tässä maailmassa ei voi välttyä epäoikeudenmukaisuuksilta. Kehotus posken kääntämiseen tarkoittaa mielestäni valmiutta kohdata maailma sellaisena kuin se on, syntisenä.

Konkreettisessa tilanteessa poskensa kääntäminen, kun joku vaikka läpsäisemällä haastaa riitaa ja yllyttää henkilökohtaiseen mittelöön kanssaan, tarkoittaa myös sitä, että estää koston kierteen syntymisen. Poskensa kääntäjä ei itse lisää maailman pahuutta, vaikka joku siihen yllyttää.

Heikkoutta vai vahvuutta?

  Jeesuksen kehotusta toisenkin posken kääntämiseen on arvosteltu siitä, että se opastaa heikkouteen ja luovuttamiseen, kun pitäisi olla valmis puolustamaan itseään. Minusta taas posken kääntäminen on vahvuutta. Miksi ihmeessä ajattelen näin? 

Olennaista on se, kenelle Jeesus sanansa osoittaa.

Jeesus opettaa vuorisaarnassa opetuslapsiaan ja kaikkia kuuloetäisyydellä olevia, jotka ovat hengellisesti kuulevia Hänen opetukselleen. Tämä tulee ilmi mm. siinä, että Jeesus käyttää saarnatessaan ilmausta "teidän taivaallinen Isänne". Jumala on Jeesukseen uskovan taivaallinen Isä.

Kehotus posken kääntämiseen on siis osoitettu niille, jotka uskovat Jumalan sanan olevan totuus, kuten Jeesus sanoi (Joh. 17:17). Vuorisaarnan päätteeksi Hän sanoi:

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.» (Matt. 7:24-27)

 

Uskon mukana tulee ymmärrys, että Jumalan valtakunnassa ja evankeliumissa on kyse suuremmista asioista kuin ajallisen elämän tilanteista loukkauksineen, joihin henkilökohtaisesti joutuu.

Toisaalta on helppo ymmärtää, että jos joku ei näe mitään suurempaa tarkoitusta, minkä puolesta kärsiä loukkaavaa kohtelua, niin hänestä kehotus olla vastaamatta siihen samalla mitalla voi tuntua mielettömältä.

  Totuutta ei muuta miksikään se, että joku vaikka loukkaa sanallisesti, läpsii tai lyö. Se jota loukataan ilman, että hän puolustautuu, saattaa maailman silmissä näyttää heikolta – ja pelkästään tätä maailmaa ajatellen hän ehkä onkin heikko – mutta Jumalassa ja hengellisesti ajatellen hän on vahva.

Totuutta ei ratkaista riitelemällä, tappelemalla, sotimalla – ajatellen, että vahvin pääsee sanelemaan mikä totuus on –, vaan totuus on mikä on. Vaikka läpsäisijä löisi toisellekin poskelle, hän ei voita sillä mitään. Päinvastoin: se joka taistelee Jumalan sanaa vastaan, on jo hävinnyt.

"Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9; käännös 1933/38)