Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...

Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!

Kuva: pixabay / Spencer Wing

Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.

Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.

Onko rakkaudella järjestys?

  Onko rakkaudella järjestys sillä tavalla, että meidän tulee ensin rakastaa ihmisiä jotka ovat meille kaikkein lähimpiä, kuten perheenjäsenet ja ystävät, ja vasta sen jälkeen, jos aikaa ja voimavaroja vielä riittää, siirtyä rakastamaan myös etäisempiä ja tuntemattomia lähimmäisiämme?

Näkemysero

Kuva: Pixabay

  Tänä keväänä luin lehdestä Yhdysvaltain varapresidentin, roomalaiskatolisen J.D. Vancen, ja pääsiäismaanantaina kuolleen paavi Franciscuksen näkemyserosta koskien Katolisen kirkon käsitettä ordo amoris eli rakkauden järjestys. 

Minulle tulee rakkauden järjestys -ilmauksesta ihan ensimmäisenä mieleen Jeesuksen opettama rakkauden kaksoiskäsky, joka tiivistetään seuraavasti: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Jumalan rakastamisen käsky on suurin ja ensisijainen; lähimmäisen rakastaminen perustuu sille ja on nähdäkseni sille alisteinen. Alisteisuudella tarkoitan että Jumalan tahto määrittää miten meidän tulee rakastaa lähimmäistämme. Meidän ei tule rakkauden nimissäkään, ja vaikka lähimmäisemme pyytäisi, tehdä hänelle sellaisia tekoja jotka ovat Jumalan tahtoa vastaan. 

Vancen ja paavi Franciscuksen näkemyserossa ei kuitenkaan ollut kyse tästä, vaan siitä tuleeko lähimmäisenrakkaudella olla järjestys.

Toisin sanoen, onko meidän ensisijaisesti rakastettava ihmisiä, jotka ovat meille kaikkein lähimpiä, kuten perheenjäsenet ja oman yhteisön jäsenet, jolloin meille etäisemmät lähimmäiset tarpeineen, kuten apua tarvitsevat tuntemattomat ihmiset, saavat vuoronsa vasta sen jälkeen?

Varapresidentti Vancen vastaus oli myöntävä: lähimpien lähimmäisten rakastaminen on ensisijaista, ja rakastamisen tulee ikään kuin laajentua lähipiiristä ulospäin. Tällä hänen katsotaan oikeuttaneen Trumpin hallinnon oma maa ensin -politiikkaa. Paavi Franciscuksella oli eri näkemys. Hän kirjoitti amerikkalaisille piispoille kirjeen, jossa painotti että kristillinen rakkaus koskee kaikkia ihmisiä eikä ole koskaan ulos sulkevaa. Hänen mukaansa ei ole niin että rakkauden vasta vähittäin tulisi laajentua koskemaan etäisempiä ihmisiä ja ihmisryhmiä.

Kiista kiinnosti minua joten kuuntelin aiheesta muutamia roomalaiskatolisten ihmisten esitelmiä joita löysin YouTubesta. Pian huomasin että ordo amoris -käsitteen merkitys sisältää niin laajasti pohdintoja ja jäsennyksiä eri teologeilta, kuten Augustinukselta ja Akvinolaiselta, että pelkkä pinnallinen käsitteeseen tutustuminen ei riittäisi. Jatkoin kuitenkin tuon nimenomaisen kiistakysymyksen pohdiskelua pelkästään Raamatun valossa.

Tulin siihen tulokseen, että molemmat näkemykset tavallaan ovat yhtä aikaa oikeassa. 

Oma pohdintani

"Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)

 Yllä oleva Raamatun jae on apostoli Paavalin kirjeestä Timoteukselle. Se joka ei huolehdi omaisistaan on pahempi kuin epäuskoinen. Ymmärrän tuon niin että koska ihminen luonnostaankin normaalisti huolehtii perheenjäsenistään, niin siksi on erityisen paha asia, jos joku uskovainen, jonka lähimmäisenrakkauden ja laupeuden standardi on epäuskoisia korkeammalla, ei huolehdi edes perheenjäsenistään.

Normaalisti ihminen ihan luonnostaan ja omasta halustaan huolehtii perheenjäsenistään. Luontainen halu hyvään tulee perimmäisesti Jumalalta, epäuskoisillekin, koska Jumala on luonut ihmisen niin. On luonnotonta jos ihminen ei välitä vaikka puolisostaan, lapsistaan tai vanhemmistaan. Uskovaisella on tavallaan kaksinkertainen rakkauden velvoite huolehtia perheestään, luonnollinen ja uskon kautta tuleva.

Omaisista huolehtiminen on aivan ehdoton, aina kiireellinen ja välttämätön asia uskovaiselle. Tällä tavalla Vance mielestäni oli oikeassa. Kaikkein lähimpien rakastaminen, heidän tarpeistaan huolehtiminen, on tosiaan ensisijassa.

  Se että rakastaa tuntematonta tai jopa vihamiestään ei tule meistä ihmisistä yhtä luonnostaan. Uskoakseni sen takia Jeesus lähimmäisenrakkaudesta opettavassa vertauksessaan laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) kertoi tilanteesta jossa ihminen auttoi hädässä olevaa tuntematonta, vieläpä ihmistä joka kuului uskonnollisesti eri yhteisöön jonka kanssa hänen oma yhteisönsä ei ollut missään tekemisissä.

Kun itse ajattelen lähimmäisenrakkautta, minulle tulee ensimmäisenä mieleen juuri tuntemattoman tai minulle vääryyttä tehneen ihmisen rakastaminen. Se on standardi jonka Jumala on antanut. Meidän on mahdotonta täyttää lähimmäisenrakkauden standardia täydellisesti niin kuin meidän on muutenkin mahdotonta elää täydellisesti. Se on kuitenkin Jumalan tahto ja siihen tulee pyrkiä nöyrän tietoisena siitä, ettemme pysty siihen. 

On kiistatonta että tuntemattoman ja vihamiehen rakastaminen on keskeistä Jeesuksen opetuksessa lähimmäisenrakkaudesta. Sitä opetusta ja periaatetta tulee pitää esillä ja aina muistuttaa siitä. Tällä tavalla paavi Franciscus mielestäni oli oikeassa.

"Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:34)

 

"Yksin oot sinä ihminen..."

   Jokainen ihminen on muista erillinen omanlaisensa yksilö, ja sen takia olemme kaikki perimmäisesti yksin. Erillisyys kuitenkin mahdollistaa suuren onnen ja täyttymyksen.

Ihmisen luontainen tila

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen aina tykännyt V. A. Koskenniemen runosta Yksin oot sinä, ihminen, joka ilmestyi kokoelmassa Elegioja vuonna 1917.  Se alkaa näin: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...". Laitan runon kokonaisuudessaan kirjoituksen loppuun. 

Tiettyjen säkeiden perusteella runoa on tulkittu romanttiseen rakkauteen pettyneen ihmisen pohdinnoiksi, mutta minusta se on kaikkien ihmisten perimmäistä yksinäisyyttä pohdiskeleva eksistentiaalinen runo.

Jokainen ihminen on omanlaisensa, muista erillinen yksilö. Kenelläkään ei ole samanlaisia kokemuksia ja samoja muistoja kuin minulla, tai sinulla. Kukaan ei ole katsonut maailmaa samasta näkökulmasta. Kenellekään ei ole muodostunut samanlaista sisäistä ajatusten, mielikuvien, tunteiden ja tulkintojen maailmaa. Kukaan ei ole tuntenut samoja iloja, samaa toivoa, samoja kärsimyksiä. Sen takia kukaan ei voi täysin ymmärtää toista, vaikka yrittäisi parhaansa mukaan. 

"Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok' hajoaa kun sitä kohti sa käyt", sanotaan yhdessä kohtaa. Moni, ellei kaikki, on kokenut sen ettei vaikkapa ihastus olekaan lainkaan sellainen kuin oli oman mielensä sisällä kuvitellut. Mutta jossain määrin tämä pitää paikkansa myös läheisissä ihmissuhteissa. Emme voi oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti.

Runo päättyy dramaattisesti: "yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Toki runossa on joitain liiankin rankkoja ja kyynisiä säkeitä, mutta edellä mainitsemieni tosiasioiden vuoksi ajattelen, että runon kokonaisväite pitää paikkansa. Erillisyytemme yksilöinä ja siitä johtuvan ylittämättömän erilaisuutemme takia olemme kukin perimmäisesti yksin. Tämä on ihmisen luontainen tila.  

Erillisyys ja yhteys

  Ajatus ihmisyksilöstä perimmäisesti yksinäisenä olentona voi kuulostaa synkältä, mutta siihen sisältyy suuren onnellisuuden ja täyttymyksen mahdollisuus.

  Olen yhä enemmän alkanut pohtia tätä aihepiiriä sillä yhä useammin viime vuosina olen kohdannut uudenlaista (ainakin täällä länsimaissa uudenlaista) ihmiskuvahahmottelua. Sen mukaan me ihmiset emme olisikaan toisistamme erillisiä olentoja, yksilöitä, vaan muodostaisimme jollain arkijärjen tavoittamattomissa sijaitsevalla perimmäisellä tasolla ykseyden – joka kattaa koko maailmankaikkeuden – erillisyyden ollessa vain harhainen kokemus. 

Mitään toista ei olisikaan, vaan se jota pidimme toisena, olemmekin ykseydessä me itse. Kun erillisyyden harhasta onnistuu vapautumaan, tämän ihmiskuvan kannattajat väittävät, seurauksena on suurempi onnellisuus ja kaikkeuden kattava rakkauden kokemus.

Tällaisen ihmiskuvan juuret juontavat vanhoihin aasialaisiin uskontoihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen, ja siihen kuuluu myös ajatus persoonattomasta jumaluudesta, joka on sama kuin maailmankaikkeus, ja siten me itse. Tosin tämän ihmiskuvan kannattajat eivät välttämättä puhu uskonnoista ollenkaan.

Ei siis olisikaan minua, eikä sinua, vaan olisimme kaikki samaa ykseyttä kaiken olemassa olevan kanssa. Harhan rauettua lilluisimme avaruudessa ikuisesti jonkinlaisena valaistuneena ykseyskönttinä. 

Minusta tuo kuulostaa hirveältä. Onneksi ykseys-ihmiskuva ei ole totta! 

  Kaikkein suurin tragedia erillisyyden puuttumisessa olisi yhteyden mahdollisuuden puuttuminen. Yhteys edellyttää erillisyyttä. Vain erilliset ihmisyksilöt voivat muodostaa yhteyden, suhteen. Jos toista ei olisi, ei olisi myöskään kohtaamista toisen kanssa, jännitteitä toisen kanssa, ristiriitoja toisen kanssa, yhteisymmärryksen saavuttamista toisen kanssa, läheisyyttä toisen kanssa, rakastumista toisen kanssa, rakkaussuhdetta toisen kanssa... Näiden ihanien asioiden vuoksi kärsin mielihyvin välillä erillisyyden aiheuttamasta yksinäisyydestä.

Ja mitä tulee jumalauskoon, niin minusta on ihanaa että Jumala on meistä ihmisistä erillinen, persoonallinen olento. Jumala loi meidät paitsi erillisiksi yksilöiksi toisiimme nähden, myös erillisiksi itsestään. Näin ollen voimme vastaanottaa Jumalalta rakkautta ja elää yhteydessä ja suhteessa Hänen kanssaan.

  Ihmisyksilöiden erillisyys ja siitä seuraava ylittämätön erilaisuus sekä näistä johtuva perimmäinen yksinäisyys on meidän ihmisten luontainen tila, mutta onneksi Jumala on yliluonnollinen. Suhteessa Jumalan kanssa meidän ei tarvitse olla perimmäisesti yksin.

"Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,

sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.

Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,

hän kuulee heidän huutonsa

ja auttaa heitä." (Ps. 145:18-19)

V. A. Koskenniemi: Yksin oot sinä, ihminen

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi, sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

houreen jok' katoaa kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

 

Tunteellinen suhde Jumalaan

  Tunnen syvää rakkautta ja loputonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Joskus liikutun ilon kyyneliin ajatellessani evankeliumia ja Jeesuksen ihanuutta.

  Usko ei kuitenkaan perustu tunteisiin.

"Mikä lämmin läikähti rinnassani..."

  Kirjailija ja suomentaja Hilja Haahti (1874-1966) kirjoitti runon Huurteinen aamu. Kertoja lähtee aamuvarhain kävelemään metsään, "kuusten ja honkien holvistoon", ja ihastelee kuinka "joka oksalle aamu helmiä tuhlaa, sananjalka ja sammal viettävät juhlaa".

Runo päättyy sykähdyttäviin säkeisiin. Kertoja näkee huurteisessa maassa jalanjäljet: "Vain yhdet ainoat askeleet ovat valkoista polkua astuneet. Mikä lämmin läikähti rinnassani: on tästä kulkenut rakkaimpani."

Hän tuntee ensin rakkauden läikähtävän rinnassaan, ja vasta sitten tajuaa, mikä tunteen aiheutti: askeleet olivat hänen rakkaimpansa, ehkä puolison, jättämät.

Kuva: Unsplash / Annie Spratt

  Olen itsekin kokenut sen, että rakkauden tunne läikähtää sydämessä ennen kuin tiedostaa, mikä sen on aiheuttanut. Sellainen tunne on voimakkaasti kouraiseva ja liikuttava, koska tavanomaiset ajatukset rakkauden kohteesta ja suhteesta häneen eivät vielä ole vaikuttaneet siihen. 

Vaikka nuo ajatukset olisivat myönteisiäkin, ne ohjaavat tunnetta tiettyihin tuttuihin uomiin ja heikentävät sen latausta nimenomaan tunteena. Tiedostamista edeltävä tunne on puhdas tunne.

Muistan erään tällaisen kokemuksen muutaman vuoden takaa. Olin markkinoilla ihmisjoukon keskellä. Katsellessani joitain koriste-esineitä ihan omissa ajatuksissani tunsin yhtäkkiä selittämättömän rakkauden läikähdyksen sydämessäni. Korvani olivat hahmottaneet jotain tuttua ja rakasta arkisen puheensorinan keskeltä. 

Käännyin ympäri ja näin kojun, jossa myytiin sisustustauluja, niissä luki mietelauseita ja muita sitaatteja. Joku oli lukenut ääneen eräässä taulussa olevan sitaatin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

Entä uskoa nakertavat tunteet?

  Tuoreena uskovaisena ihmettelin, miksi pastorit ja raamatunopettajat niin paljon painottivat, että usko ei ole tunneasia. Jumalan sanaan täytyy vain luottaa, "tuntui miltä tuntui".

Se vaikutti melkein tunteiden vähättelyltä, ainakin verrattuna valtakulttuuriimme, jossa korostetaan tunteita ja "sydämensä seuraamisen" tärkeyttä. Yhtäkkiä olinkin keskellä ihan toisenlaista kulttuuria, jossa etsittiin vastauksia ja suuntaa elämälle Kirjoituksista, Jumalan ilmoituksesta.

Nyt ymmärrän miksi sitä on tarpeen painottaa.

  Rakkaudenläikähdykset ja vaikka voimakkaat kiitollisuuden tunteet Jumalaa kohtaan ovat ihania, mutta entä jos tunteet ovat kielteisiä: ahdistusta, epäluottamusta, häpeää, pelkoa, pettymystä...? 

Muistan jonkun uskovaisen tilityksen netissä. Anonyymi kirjoittaja kertoi, että hänestä oli alkanut tuntua, että Jumala oikeasti vihaa häntä. Hänelle ja hänen perheenjäsenilleen oli sattunut niin paljon menetyksiä ja kärsimystä, että hänen oli vaikea enää uskoa, että Jumala, joka oli sallinut sen kaiken, voisi rakastaa häntä.

Tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä eikä niitä saa eikä tarvitse mitätöidä. Psalmien kirjoittajatkin ilmaisevat vuolaasti kaikenlaisia tunteitaan Jumalalle, mukaan lukien syvää epätoivoa. Yksi rajuimmista on psalmi 88, jonka kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että Jumala on hänet hylännyt. Psalmi päättyy lohduttomiin sanoihin "nyt on seuranani enää pimeys."

Sain kuitenkin muiden keskusteluun osallistuneiden uskovaisten kanssa muistuttaa tätä nettikirjoittajaa, että usko ei perustu tunteisiin, vaan Jumalan sanaan, jonka ytimessä on evankeliumi: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Jos kerran uskomme, että evankeliumi on totta, meidän on uskottava myös, että Jumala rakastaa meitä. Nettikirjoittaja kaikesta huolimatta kertoi uskovansa evankeliumin, kun kysyin. Hänen pahat kokemuksensa ja niihin perustuvat tunteensa vain "väittivät" vastaan. 

Evankeliumin sanoma eli Jumalan rakkaus Jeesuksessa on se suurin ja keskeisin asia uskonsuhteessamme Jumalan kanssa. Mikään onnettomuus tai kärsimys, jonka Jumala meille sallii, ei kumoa sitä eikä voi painaa vaakakupissa enempää. 

Ainut varma perusta

  Todellinen usko Jeesukseen ei perustu tunteisiimme ollenkaan, ei edes niihin hyviin tunteisiin, kuten voimakkaisiin rakkaudenläikähdyksiin tai hetkittäin tulvahteleviin ihaniin ilon ja kiitollisuuden tunteisiin. Se perustuu Jumalan lupauksiin Raamatussa. 

Koska entä sitten, kun jonain päivänä tunne-elämämme joutuu myllerrykseen? Entä jos vaikka uupumuksen, ruumiillisen kivun tai taloudellisten huolien takia ne ihanat tunteet vaimenevat ja niiden tilalle tulee surua, pelkoa, epäluottamusta... Silloinhan suhteemme Jumalaan on vaarassa luhistua.

Jumalan sanaan perustuva usko taas on varmalla perustuksella silloinkin. Jumalan Pyhä Henki voi toki synnyttää meissä ilon tunteita keskellä murhettakin, olen itsekin saanut sen kokea, mutta senkin edellytyksenä on usko, jonka perusta on Jumalan sana. 

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes 40:8)

Epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen

  Syntinen maailma vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Täydellisyydentavoittelu vs. Jumalan kaltaisuuden tavoittelu

  Kuulin sanonnan "täydellinen on hyvän pahin vihollinen". Jos on niin ehdoton, ettei hyväksy itseltään muuta kuin täydellisen lopputuloksen, ei välttämättä uskalla edes yrittää, koska tietää kokemuksesta, että jokaisesta suorituksesta löytyy kuitenkin aina jotain kritisoitavaa, ja taas joutuisi pettymään itseensä ja kykyihinsä. Ja niin jäävät syntymättä sellaisetkin aikaansaannokset, jotka olisivat ihan hyviä, kelvollisia, OK.

Allekirjoitan sanonnan. 

  Suhteessa Jumalaan se ei kuitenkaan päde: Jumala on täydellinen, ja Hän rakastaa epätäydellistä eli meitä ihmisiä. Yksi Jumalan, eli täydellisen olennon, ominaisuuksista on nimittäin juuri epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen eli armollisuus. 

Tämä avaa uuden näkökulman meidän ihmistenkin täydellisyydentavoitteluun: jos pyrimmekin pelkän kliinisen ja persoonattoman täydellisyyden sijaan Jumalan kaltaisuuteen, meidän on syytä opetella hyväksymään epätäydellisyys itsessämme ja muissa, ja rakastaa itseämme ja toisiamme siitä huolimatta! Jos haluamme oikeasti olla täydellisiä, meidän on oltava armollisia.

Jeesus sanoi vuorisaarnassa: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Emme me tietenkään pysty yhtä suureen armollisuuteen kuin Jumala, mutta mielestäni armollisuuden tavoite on hyvä aisapari parhaansa tekemisen tavoitteelle. Jokainen epätäydellinen suoritus antaa meille mahdollisuuden harjoittaa Jumalan kaltaisuutta siinä, että valitsemme katsoa itseämme armollisesti. Armollisuudessa voi kehittyä, mutta vain, jos sen ymmärtää olevan tavoittelemisen arvoista.

Armollisuus ylevänä tavoitteena

  Tässä ajattelutavassa armollinen suhtautuminen itseensä ja muihin on hieno ja ylevä tavoite. Se on Jumalan kaltaisuutta. 

Tämä syntinen maailmahan tyypillisesti vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Armollisuutta saatetaan pitää lepsuutena ja hentomielisyytenä. Jotkut ehkä pelkäävät sen johtavan tavoitteiden madaltumiseen, siihen että alkaa päästää itsensä liian helpolla?

Ainakaan minuun pelko ei päde. Esimerkiksi voin ottaa pyhityselämän kristittynä: vaikka tiedän, että Jumala rakastaa minua ja että pääsen Taivaaseen syntisyydestäni huolimatta, siis pelkästä armosta Jeesuksen täytetyn työn tähden, janoitsen silti vanhurskautta ja synnittömyyttä ja kilvoittelen sitä kohti. Motivaatiotani ei heikennä edes se, että tiedän, ettemme me ihmiset tule saavuttamaan täydellistä synnittömyyttä tämän elämän aikana, vaikka yrittäisimme kaikkemme joka hetki.

  Täydellisyydentavoittelu sinänsä on mielestäni hyvä asia – esim. sellaisissa asioissa kuin korkea moraali, pyhyys, sisäinen kauneus –, kunhan täydellisyyden esikuvana pitää Jumalaa, joka toisaalta on myös armollinen.

Ilman armollisuutta täydellisyydentavoittelijasta tulee kova, kylmäkiskoinen ja jatkuvasti pettynyt sekä itseensä että muihin.

  Armollisuus on ylevä tavoite, joka periaatteessa on mahdollinen kaikille. Kaikki eivät ole älykkäitä, vahvoja, luovia, käteviä käsistään, taiteellisesti tai liikunnallisesti lahjakkaita, mutta kaikki voivat harjoittaa armollisuutta ja kehittyä siinä paremmaksi. Jumalalta voi pyytää apua armollisemmaksi tulemiseen.

"Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan. Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!" (Ps. 145:8-10)

 

Jumalan armollisuuden elämänmuuttava voima

  Kun sisäistämme, mitä Jumalan armollisuus oikeastaan tarkoittaa ja mitä seurauksia sillä on meille, se voi mullistaa koko sisäisen elämämme. 

Rakastettu vai rakastettava?

  On eri asia olla rakkauden kohteena kuin olla rakastettava. Toisin sanoen rakkauden kohteena oleva ihminen ei välttämättä ole rakastettava ihminen.

Tällaisen eron tekeminen saattaa tuntua saivartelulta, sillä eikö se että minua rakastetaan ole tavallaan samalla merkki siitä, että olen rakastettava? Eivätkö ne ole vain kolikon eri puolet?

Meidän ihmisten kesken noin ehkä usein onkin. Esim. parisuhdemielessä rakastuminen perustuu kohteen viehättävyyteen, joka puolestaan perustuu hänen yksilöllisiin ominaisuuksiinsa (ulkoisiin ja sisäisiin). Emmehän me kaikkiin rakastu romanttisesti – näin ollen kohteessa on oltava jotain, minkä perusteella rakastumme juuri häneen.

Mutta mitä tulee Jumalan rakkauteen, Raamatun vastaus on kieltävä. Siitä että Jumala rakastaa meitä, meidän ei tule päätellä, että meidän siten täytyy olla jotenkin rakastettavia, ominaisuuksiltamme ja teoiltamme Jumalan rakkauden ansaitsevia. Sanaa armo käytetään kristinuskossa tämän eron tähdentämiseen.

Armohan tarkoittaa käytännössä, että joku antaa toiselle jotain hyvää ilman, että tämä on ansainnut sen. Se että saan jotain hyvää antajan armollisuuden tähden, siis lahjaksi, kertoo antajan hyvyydestä eikä minun. Edelleen se, että minua rakastetaan armollisesti, kertoo rakastajan rakkaudellisesta olemuksesta eikä minun rakastettavuudestani. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on armollista rakkautta.

  Hiuksenhienolta vaikuttava ero on ratkaiseva ja seurauksiltaan elämänmuuttava. Sillä jos minua rakastetaan sen perusteella, että olen rakastettava, minuun kohdistuvan rakkauden ehdot ovat minussa, mistä puolestaan seuraa, että pysyäkseni rakkauden kohteena, minun täytyy ylläpitää niitä ehtoja, siis niitä ominaisuuksiani, jotka tekevät minusta rakastettavan. Jos menetän ne, minua ei enää rakasteta.

Kun taas jos minua rakastetaan puhtaasti rakastajan rakkaudellisuudesta ja armollisuudesta johtuen, rakkauden ehdot eivät ole minussa eikä ole minun tehtäväni ylläpitää minuun kohdistuvaa rakkautta. Minun ei tarvitse huolehtia, että pysyn rakastettavana. Minun ei tarvitse pelätä, että menetän ne ominaisuuteni, joiden perusteella minua rakastetaan. 

Jumala on rakkaus

  Uuden Testamentin apostolit näkivät paljon vaivaa sen selittämiseksi, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei perustu meidän rakastettavuuteemme, vaan Jumalan rakkaudelliseen olemukseen, ja että Hänen rakkautensa meitä kohtaan siten on armollista rakkautta.

Syntisyyttämme emme ansaitse Jumalan rakkautta ja pelastusta ikuiseen elämään, mutta Hän rakasti meitä silti – siksi Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Esimerkiksi seuraavissa jakeissa apostolit vääntävät tätä sanomaa rautalangasta:

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2 :8-9)

Raamatussa kerrotaan, että rakkaus on Jumalan olemus (1. Joh. 4:8) ja ettei Jumala voi kieltää olemustaan (2. Tim. 2:13). 

  On kuitenkin tähdennettävä erästä asiaa. Nimittäin vaikka Jumalan rakkaus meitä kohtaan perustuu Hänen rakkaudelliseen olemukseensa eikä meidän ominaisuuksiimme, se silti on syvällisesti henkilökohtaista. Jumala tuntee meistä jokaisen sisintämme myöten, paremmin kuin kukaan toinen ja paremmin kuin edes me itse. Suhteessa minun kanssani Jumalan rakkaus on rakkautta juuri minuun!

Armon parantava voima

  Sen sisäistäminen, että Jumala rakastaa meitä armollisesti, voi mullistaa sisäisen elämämme. 

Varmaan kaikki tietävät sen henkiseen pahoinvointiin tyypillisesti sisältyvän ilmiön, että ihminen yrittää ansaita hyväksynnän ja rakkauden. Toisin sanoen hän joko yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään rakastettavan tai pelkää menettävänsä rakastettavuutensa. 

Ihminen saattaa esimerkiksi tarjota rakkauden hinnaksi ahkeruuttaan, pätevyyttään, sosioekonomista menestystään, viehättävää ulkonäköä, mahtavaa luonnetta... 

Mutta entä jos vaikka sairastuu eikä enää pysty olemaan ahkera? Mitä jos ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ole pätevä valitsemallaan alalla? 

Mitä jos perustaa yrityksen ja tähtää menestykseen, mutta menestystä ei koskaan tule? Tai mitä jos on yrittäjänä ensin menestyvä, mutta sitten taloudelliset suhdanteet kääntyvät ja tulee konkurssi? 

Mitä jos ei saa itsestään viehättävän näköistä, vaikka kuinka puunaa ulkonäköään? Tai mitä jos on viehättävä, mutta menettää ulkonäkönsä vaikka onnettomuudessa? Tai mitä jos vanhenee ja ulkonäkö rapistuu?

Tai entä jos ei vain pysty olemaan hauska ja leppoisa tyyppi luonteeltaan? Entä jos kokee vaikka raskaita menetyksiä tai alkaa kärsiä jatkuvista kivuista ja on koko ajan huonotuulinen ja väsynyt eikä enää pysty olemaan hauskaa seuraa?

Itse asiassa jos omistamme elämämme sille pyrkimykselle, että ansaitsisimme rakkauden rakastettavien ominaisuuksien perusteella, häviämme aivan taatusti. Jokainenhan heikkenee, kokee menetyksiä, sairastuu, väsyy, rapistuu ruumiillisesti ja kognitiivisesti jne. 

Tämä langennut maailmamme on armoton paikka. Se logiikka, että kaikki hyvä täytyy itse ansaita, on syvään juurtunut meihin. Olen ollut suunnilleen kaksitoista vuotta uskossa, ja silti lähes aina ajatellessani Jumalan armollisuutta, ja sen kaiken muuttavaa voimaa, minusta tuntuu kuin olisin juuri oivaltanut jotain uutta kristinuskosta!

Rakkaussuhteessa Jumalan kanssa

  Kun sisäistämme sanoman Jumalan armollisesta rakkaudesta, se luo turvaa ja rauhaa elämäämme. Se auttaa meitä olemaan armollinen itseämme ja muita kohtaan. 

Se myös vapauttaa. Uskallan yrittää olla parempi ihminen, koska voin epäonnistua rauhassa – epäonnistuminen ei aiheuta mitään muutoksia siihen, että Jumala rakastaa minua. Sillä Jumalan rakkaus ei perustu minun rakastettaviin tekoihini, vaan siihen, että Hän on rakkaus.

  Edellä mainitsin, että Jumalan rakkaus on syvällisesti henkilökohtaista, kun elämme rakkaussuhteessa Hänen kanssaan. Miten pääsee henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa?

Jumala on rakastanut armollisesti kaikkia luotujaan lähettämällä Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Kun ihminen vastaanottaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen uskossa, hän uudestisyntyy Jumalan lapseksi. 

Taivaallisen Isän lapsena kasvamme ajan mittaan Hänen käsittämättömän suuren rakkautensa tuntemisessa.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Rakastatko kaikkia ihmisiä?

  Pitääkö kaikkia ihmisiä rakastaa? 

  Voiko kaikkia edes rakastaa?

"I love you all"

  Minut kasvatettiin ajattelemaan, että kaikkien kaveri pitää olla. Se vaikutti olevan yleisesti hyväksytty sääntö naapurustossani: kaikki lapset tiesivät että kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on tuhmaa. Sääntöä kyllä rikottiin aika usein. Yleisin riidan aihe, jota vanhemmatkin joskus joutuivat selvittelemään, oli se että jotkut halusivat vain olla kahdestaan kulloisenkin parhaan ystävän kanssa ja "ylimääräinen kaveri" jätettiin pois leikeistä.

Johdonmukaisena jatkona säännölle omaksuin ajatuksen, että kaikkia pitää rakastaa. Tämä rakkauden muoto sai nimen lähimmäisenrakkaus. Jos minulta kysyttiin nuorena, rakastanko kaikkia maailman ihmisiä, vastasin että totta kai.

Ajatus että rakastaa kaikkia on tässä kyyniseksi sanotussa maailmassa yllättävän yleinen. Tietynlaisissa somesisällöissä oikein viljellään rakkaudentunnustuksia. Esim. moni youtubettaja sanoo videoidensa lopussa "I love you all". Englanninkielisissä kulttuureissa se on tavallisempaa, mutta tapa on alkanut levitä tännekin. Mielenkiintoista on, ettei tällaisia rakkaudentunnustuksia yleensä kyseenalaisteta ollenkaan, ainakaan "ääneen" eli kommenttiosastossa.

Kerran tosin erään nuoren youtubettajanaisen miesystävä naurahti, että on höpsöä tunnustaa rakkauttaan kymmenille tuhansille tuntemattomille ympäri maailmaa. Kun nainen vastasi, että kyllä hän oikeasti rakastaa kaikkia katsojiaan eikä pelkästään sano niin, miesystävä nauroi vielä enemmän.

  Vaikken nykyään enää tohtisikaan väittää, että oikeasti rakastan kaikkia, en rupea kyseenalaistamaan, jos kuulen jonkun toisen sanovan niin. Elän mieluummin sellaisessa maailmassa, jossa rakkaudentunnustuksissa mennään yli kuin sellaisessa, jossa niistä nipotetaan ja vaaditaan käytännön perusteluja.

Uskoisin että ihmiset kyllä ymmärtävät, että todellinen rakastaminen on paljon suurempi ja vaativampi asia kuin pelkkä yleinen hyväntahtoisuus ja myötätunto ihmiskuntaa kohtaan.

Liian korkea vaatimustaso

  Totuushan on ettemme rakasta kaikkia lähimmäisiämme, jos lähimmäisenrakkauden määritelmä otetaan Jeesuksen opetuksesta Raamatussa, mm. Vuorisaarnasta ja vertauksesta laupiaasta samarialaisesta. Jeesushan sanoi Vuorisaarnassaan, "Olkaa siis täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matt. 5:48). 

Totta kai Jeesus tiesi, etteivät Hänen sen hetkiset kuulijansa, tai kukaan meistä, pysty siihen. Ensinnäkin meidän kaikkien menneisyydessä on rakkaudettomia tekoja lähimmäisiämme kohtaan. Mutta vaikka tekisimme kaikkemme ja parhaamme tästä pisteestä eteenpäin, emme silti pystyisi siihen. Raamatussa opetettu lähimmäisenrakkauden vaatimustaso on niin korkea.

  Ymmärrän tämän, mutta minusta tuntuu silti ilkeältä sanoa vain, etten rakasta kaikkia ihmisiä. Nimittäin jollain tavalla koen rakastavani kaikesta huolimatta. Kyse lienee juuri sellaisesta yleisestä hyväntahtoisuudesta ja myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Se ei missään nimessä täytä rakkauden määritelmää, mutta kyllä sekin jotain on.

  Mitä siis nykyään sanoisin, jos minulta kysyttäisiin rakastanko kaikkia ihmisiä? Antaisin kaksiosaisen vastauksen: minun pitäisi rakastaa ja haluaisin rakastaa, mutten valitettavasti ole kyennyt siihen. Mainitsisin varmaan Raamatun opetuksen lähimmäisenrakkaudesta, jotta kuulija ymmärtää miten suurta asiaa tarkoitan puhuessani rakkaudesta.

Rakkaus hylkiöitä kohtaan

  Joillekuille on tärkeää vastata kysymykseen, että vaikka he enimmäkseen kyllä rakastavat, niin eivät kuitenkaan kaikkia ihmisiä. Yleisimmin mainittuja "hylkiöryhmiä" ovat psykopaattirikolliset, murhaajat, narsistit, hirmudiktaattorit, natsit sekä erityisesti pedofiilit.

Toisaalta jos heiltä lähtee kyselemään yksityiskohtaisemmin, miksi he sitten rakastavat vaikka terroristeja tai raiskaajia (joiden uhri on aikuinen) tai huijareita tai parisuhteessa pettäneitä, toisin sanoen jos heiltä vaatii perusteluja sille miksi he vetävät rajan juuri mainitsemiinsa ryhmiin, lista yleensä alkaa kasvaa... 

Eräs pastori, joka pitää netissä kysymys & vastaus -palstaa, kertoi saavansa säännöllisesti kysymyksen, kuoliko Jeesus pedofiilienkin puolesta. Hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "kyllä": jos ja kun pedofiiliset teot ovat syntiä, Jeesus sovitti ne ristillä. Vastaus herätti närkästystä osassa ihmisiä – heidän mielestään Jumalan rakkaus on liian suurta, liian armahtavaa?

Jumalan rakkauden suuruus paljastuukin Jeesuksessa, joka sovitti ihmisten synnit ristinkuolemallaan. Evankeliumissa Jumala kutsuu syntisiä, siis meitä kaikkia tavalla tai toisella rakkaudessa epätäydellisiä ihmisiä, Jeesuksen luo parannukseen ja saamaan synnit anteeksi. 

  Yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi joka ainoalle. En voi viljellä omia rakkaudentunnustuksiani joka puolelle ja kaikille, mutta saan viljellä Jumalan rakkaudentunnustusta kaikille luoduille.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:6-8)

Korkea, läheinen Jumala

  Jumala on suuri, mahtava ja korkea, mutta samalla läheinen jokaiselle lapselleen.

  Vaikka olisimme ihmisille huomaamattomia ja mitättömiä, Jumala tuntee meistä jokaisen yksityiskohtaisesti.

Korkea, etäinen?

  Jos joku on suuri ja korkeassa asemassa, hän on meille yleensä etäinen. Eräs pop-tähti kertoi kohdanneensa innokkaita faneja, jotka olettavat hänen muistavan heidät kahdenkymmenen vuoden takaisen lyhyen tapaamisen perusteella, ja pyysi, hieman tylysti, faneiltaan suhteellisuudentajua: sinä muistat minut, mutta minä en todennäköisesti muista sinua.

Suuren yrityksen johtajakin saattaa tavata kymmeniä uusia ihmisiä joka viikko työnsä kautta. Olisi kohtuutonta vaatia, että hän muistaisi kaikki sadat ihmiset, joita on tavannut vuosien varrella. 

Jos itse sattuu vielä olemaan hiljainen ja huomaamaton, muistetuksi tuleminen on sitä epätodennäköisempää. Minä en oleta, että edes nuoruuden opettajani muistavat minut. 

  Ihmisten kohdalla korkean aseman mukana tuleva etäisyysoletus on ymmärrettävää. Mutta joskus Jumalastakin puhutaan samaan tapaan. Olen monta kertaa kuullut jonkun sanovan heittäneensä rukouksen jonnekin korkeuksiin, jos vaikka Jumalalla olisi aikaa kuulla se.

Taustalla on ajatus omasta, ja ylipäätään ihmisen, vähäisyydestä suuren Jumalan edessä, mikä sinänsä pitääkin paikkansa. Toisaalta oletus, että ihmisen vähäisyys – siis pienuus, heikkous, syntisyys, kuolevaisuus – tarkoittaisi sitä, ettei Jumala muistaisi ja tuntisi meitä, oikaistaan Raamatussa huikealla tavalla.

Läheisempi kuin kukaan muu

  Ensinnäkin Raamatussa Jumalan suuruus, korkeus ja mahtavuus mainitaan nimenomaan yhtenä perusteena sille, että Hän muistaa ja tuntee meidät. Jumala on niin mahtava, että Hän pystyy tuntemaan jokaisen luotunsa. Ihmisistä kyvykkäinkin on huomiokyvyltään ja muistiltaan rajallinen, mutta Jumalalla ei ole moisia rajoitteita. Psalmissa 33 sanotaan:

"Taivaastaan Herra katsoo meitä, hän näkee kaikki ihmislapset. Korkeudestaan hän valvoo maata, kaikkia jotka siinä asuvat, joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)

  Jumalan suuruus ja mahtavuus, Hänen kykyjensä rajattomuus, ei kuitenkaan ole varsinainen syy, miksi Hän on meitä lähellä. Suurin syy on Hänen rakkautensa, joka on niin korkea ja niin syvä, ettei siihen pysty kukaan muu. 

Psalmissa 139, joka alkaa "Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut" Daavid puhuu yhtä aikaa Jumalan korkeudesta ja syvyydestä, jotka molemmat ovat ihmismielelle käsittämättömiä. Jumala on lähellä kaikkialla, taivaan korkeuksissa ja tuonelan syvyyksissä. Hän on lähellä silloinkin, kun luulemme olevamme yksin pimeyden keskellä. 

Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että Hän itse Jeesuksessa kävi siellä tuonelan syvyyksissä meidän syntiemme sovitukseksi.

  Vaikka sukupolvi sukupolvelta miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tulevat Jumalan eteen rukouksin, Hän tuntee jokaisen yksityiskohtaisesti, jopa hiuskarvojen lukumäärää myöten, kuten Jeesus sanoi. Samassa kohdassa Hän kertoi, ettei Jumala unohda edes yhtä varpusta, saati sitten ketään meistä! (Luuk. 12:6)

Varpusta on aina pidetty mitättömänä lintuna, myös siinä kulttuurissa jossa Jeesus eli maan päällä ollessaan. Varpunen on ulkonäöltään ja laulultaan muihin lintuihin verrattuna mitäänsanomaton ja kaiken lisäksi viihtyy parvissa – kuka nyt moisia tusinalintuja edes viitsisi erottaa toisistaan? 

Omasta mielestäni varpuset ovat söpöjä ja niillä on suloinen viserrys mutta, kieltämättä, ne eivät ole linnuista näyttävimpiä ja kuuluvimpia. Suomen kielessäkin on ilmaus harmaavarpunen, joka tarkoittaa huomaamatonta ja mitätöntä ihmistä. 

Saatamme olla ihmisille helposti unohdettavia harmaavarpusia, mutta emme Jumalalle.

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?

Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)

Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!

Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  

  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 

"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 

Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)

Tiedätkö mikä evankeliumi on?

  Hämmästyttävän moni perinteisen kristillisessä kulttuurissa kasvanut ei tiedä, mikä kristinuskon ilouutinen on. Itsekin joskus luulin, että se on Jeesuksen käsky rakastaa lähimmäistä. 

Todellisuudessa käskyn täyttämisen vaatimus Taivaaseen pääsemisen edellytyksenä olisi hirvittävän huono uutinen.

 Luulin tietäväni

  Jos minulta olisi kysytty vaikka parikymppisenä, kun en vielä ollut uskossa, "Tiedätkö mikä kristinuskon evankeliumi on?", olisin luultavasti vastannut tietäväni. Olisin ehkä sanonut sen hieman närkästyneesti: tietenkin tiedän! Olinhan käynyt lapsena seurakunnan aamupäiväkerhon, opiskellut peruskoulussa ja lukiossa uskontoa, käynyt rippileirin teininä ja lisäksi olin kiinnostunut uskonnoista.

Jos kysyjä olisi sitten kysynyt "No mikä se on?", olisin luultavasti vastannut väärin. 

Olisin ehkä sanonut "No se on se, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi jne." Olisin varmaan maininnut Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta sekä Hänen kehotuksensa: "Mene ja tee sinä samoin". Ja että sitten, jos tai kun rakastaa, pääsee Taivaaseen. 

Pidän todennäköisenä, että tuon kaltainen olisi ollut vastaukseni siitä huolimatta, että olin kuullut evankeliumin Jeesuksen ristinsovituksesta ja ylösnousemuksesta lukemattomia kertoja. 

  Katselin äskettäin videoita, joissa saarnamies kysyi kadun ihmisiltä, tietävätkö he mikä evankeliumi on. Vaikka kyseessä oli perinteisesti kristillisen kulttuurin maa, ällistyttävän monet vastasivat sen olevan Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä. 

Ehkä Jeesuksen ristinkuolema on liian rankka asia hyväksyä osaksi ilosanomaa (vaikka Hän nousikin kuolleista)? Rakkaus sen sijaan, lähimmäisenrakkaus sekä ajatus että se johtaisi Taivaaseen, kuulostaa hyvältä ihmisten korvissa.

Käsky on "huono uutinen"

  Mainitsemani saarnamies esitti kysymyksiä ihmisille, jotka sanoivat pääsevänsä Taivaaseen lähimmäisenrakkautensa perusteella: oletko aina kohdellut lähimmäisiäsi laupiaan samarialaisen tavoin? 

Oletko rakastanut kaikkia kohtaamiasi ihmisiä kuin itseäsi? Vai oletko joskus ollut välinpitämätön? Oletko jättänyt tekemästä laupeuden tekoja, vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus auttaa? Oletko tehnyt syntiä lähimmäistäsi vastaan, esim. valehdellut tai varastanut tai himoinnut jotain mikä kuuluu hänelle? Oletko kohdellut vanhempiasi epäkunnioittavasti?

Koska ilmeinen vastaus on, ettei kukaan meistä – eivät ne kadun ihmiset, ei se saarnamies itse, et sinä enkä minä – ole täyttänyt käskyä rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme, vaan olemme rikkoneet sitä monin tavoin, käskyn täyttäminen Taivaaseen pääsyn edellytyksenä olisikin huono, suorastaan musertava uutinen. 

Ja kun vielä muistaa, että rakkauden kaksoiskäskyssä on toinenkin osa – "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi..." (Luuk. 10:27) – tajuamme, että Taivaan portit eivät avaudu meille käskyn myötä, vaan päinvastoin sulkeutuvat. Syntisillä ei ole asiaa Taivaaseen.

Sen takia todellinen evankeliumi Jeesuksen tuomasta syntien sovituksesta, joka vastaanotetaan uskossa Häneen, on niin riemullinen uutinen.  

  Edellä totesin, että ihmiset liittävät evankeliumin rakkauteen: jotta sanoma olisi hyvä, sen on oltava sanoma rakkaudesta. Ja niinhän se on Raamatunkin mukaan: suurin on rakkaus. Ristin evankeliumi perustuukin rakkaudelle, mutta ei meidän rakkaudellemme, vaan Jumalan rakkaudelle meitä kohtaan:

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

Ulkoisen kauneuden katoavaisuudesta

  Vaikka uskon todellisen kauneuden olevan hengellistä ja sydämen ominaisuus, huomaan silloin tällöin murehtivani vanhenemista, nuorekkaan ulkonäön menettämistä. 

  Mitä Raamatussa sanotaan kauneudesta?

  Miksi ihmisellä on niin voimakas tarve tulla nähdyksi kauniina? Mitä kauneus pohjimmiltaan on?

Taistelu aikaa vastaan

  Viime vuodet olen yrittänyt taistella aikaa vastaan. En nuorekkaan ulkonäön säilyttääkseni (täytän tänä vuonna 43), vaan ehtiäkseni korjata suhtautumistani ulkonäön vanhenemiseen ennen kuin alan nähdä siitä selkeitä merkkejä peilissä. Ihminen toki lopulta sopeutuu olosuhteisiin, joille ei mahda mitään, mutta en haluaisi, että sopeutuminen tapahtuu vasta pakon sanelemana. 

Uskon kauneuden olevan sisäistä. Siihen nähden ajattelen tätä mielestäni hieman liikaa. Nettipalstoilla huomioni kiinnittyy keskusteluihin ulkonäön "rupsahtamisesta", millä tavalla ja missä iässä se on kullakin tapahtunut, mitkä olivat ensimmäiset merkit, mikä on ollut järkyttävin muutos... Lukiessani pohdin huolestuneena, kuinka lähellä itse olen sitä. 

  Onneksi olen kristitty. Vaikka maailma pinnallisine kauneuskäsityksineen kieltämättä vaikuttaa minuun, luotan silti enemmän Jumalan sanaan, koska sieltä löytyy perimmäinen totuus. Raamatun mukaan todellinen kauneus on hengellistä, sydämen ominaisuus. Todellinen kauneus on pysyvää ja ikuista eikä lihallista, ajallista, katoavaista.  

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

  Maailman pinnallisessa kauneuskäsityksessä kauneudella tarkoitetaan ulkoista viehättävyyttä ja siihen liitetään ehdottomasti nuoruus. Ei-hengellisessä, jumalattomassa ihmiskäsityksessä ihmiselämän korkein, tai monien mielestä jopa ainoa, tarkoitus on biologinen lisääntyminen. Nuorena ihminen on hedelmällinen, joten ulkoinen viehättävyys, jotta saisi itselleen kumppanin, kytkeytyy nuoruuteen.

Kun hedelmällinen aika on ohi, elämän korkein tarkoitus on takanapäin, ja jäljellä on vain toissijaisia tarkoituksia, jos niitäkään. 

  Ei Raamatussakaan kiistetä, etteikö ulkonäön viehättävyys, osana rakastettujen välistä vetovoimaa, olisi yhdenlaista kauneutta. Esim. Laulujen laulussa neito ja mies ihastelevat toistensa ulkoista kauneutta ja suloisuutta: hiuksia, silmiä, poskia, suuta, hampaita... He ovat rakastuneet toisiinsa ja näkevät toisensa kauniina: "Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!" (Laul. 4:7) Yhdessä kohtaa neito, ajatellessaan miten mies on häneen rakastunut, julistaa yksinkertaisesti "minä olen kaunis!" (Laul. 1:5)

Raamatunkin mukaan yksi maanpäällisen elämän keskeisistä tarkoituksista on naimisiinmeno ja lisääntyminen – sanoihan Herra naiselle ja miehelle: "lisääntykää ja täyttäkää maa." Se ei kuitenkaan ole ainut tarkoitus eikä kaikkein korkein.

  Maanpäällisen elämän korkein tarkoitus on usko Jumalaan. Se pysyy ihmiselämän korkeimpana tarkoituksena läpi elämän eikä ole sidottu ikäkauteen. Hengellisesti voi olla kaunis iästä riippumatta. Ja koska sellaiset kauniit ominaisuudet kuin viisaus ja nöyryys usein lisääntyvät iän myötä, hengellinen kauneus on jopa yleisempää vanhana!

Jos ajatellaan, niin kuin Laulujen laulussa, että rakkauden kohde voi sanoa olevansa kaunis – sen rakkauden takia – niin hengellisen kauneuden perusta on Jumalan rakkaus meihin. Se ei ole ikään sidottua.

"Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä." (Ps. 34:6)

Ei huolta, kaikki on niin kuin pitääkin 

  Ollessani vakavasti sairas ja lähes liikuntakyvytön kaipasin normaaleja arkisia ongelmia. Kaipasin esim. sitä että täytyy tiskata tai käydä kaupassa, vaikkei jaksaisi, tai aamulla täytyy herätä kesken unien ja lähteä ulos kylmään. Olisin mielelläni tehnyt kaikkea tuota arkista, ikävää ja tylsää, kunhan vain olisin saanut olla terve.

Muistelin kaivaten myös niitä hetkiä, kun olin ollut tyytymätön ulkonäkööni – moiset murheet tuntuivat vakavasti sairaana niin mitättömiltä ja hassuilta. Jos olisin sillä hetkellä parantunut ja siirtynyt niihin tilanteisiin, olisin syleillyt "ongelmia" ilosta itkien. Olisin sanonut itselleni: "Älä murehdi tuollaisista, ne kuuluvat normaaliin elämään, kaikki on niin kuin pitääkin!"

Olen kiitollinen Jumalalle tuosta kokemuksesta. Aina kun murehdin normaaliin elämään kuuluvia asioita, muistelen sitä ja yritän palauttaa suhtautumisen, joka minulla sillä hetkellä oli. Ruumiillinen vanheneminen juonteineen, ryppyineen, kasvojen roikkumisineen jne. on vääjäämätön seuraus normaalista elossa olemisesta. Brigitte Bardot vastasi, kun häneltä kysyttiin asennoitumisesta ryppyihin, että on mieluummin vanha kuin kuollut. 

Aina kun huomaan jonkin vanhenemisen merkin ulkonäössäni, aion kiittää Jumalaa, että olen elossa. Samoin voi tehdä silloinkin, kun tuntee vanhenemismuutoksia ruumiillisessa toimintakyvyssään, esim. ikänäkö alkaa vaivata tai tukiranka ei enää liiku yhtä vetreästi.

"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." (Saarn. 3:1)  

  Ulkoisen vanhenemisen murehtimisessa, ei ole kyse pelkästään pinnallisuudesta, vaan muutos sinänsä on vaikeaa. Ihminen on mieltynyt tuttuun ja turvalliseen. Ei kuitenkaan pidä liikaa kiintyä katoavaisiin asioihin, kuten ruumiilliseen kauneuteen ja terveyteen tai aineelliseen omaisuuteen. Niistä joutuu kerran luopumaan. Myös kaikki niille perustuva kunnia, kehut ja ylistys, kuten myös arvostelu, halveksunta ja haukut, ovat katoavaisia. Jälkimmäisistä ainakin pitäisi olla helppo luopua!

  Miksi minulle (ja useimmille muille) on niin tärkeää olla kaunis – ulkoisesti tai sisäisesti? Miksi ilahdun siitä, että Raamatussa sana kauneus liitetään hengellisyyteen, ja siten, vaikka ruumiillinen viehättävyys rapistuu, voi edelleen kaunistautua hengellisesti?

Syy on, että kauneus liittyy pohjimmiltaan hyvyyteen, kuten sana hyvännäköinen kirjaimellisesti ilmaisee. Kauniin ulkokuoren oletetaan olevan lupaus jostain hyvästä. Tämä syntinen maailma kuitenkin on irrottanut kauneuden hyvyydestä, ja jäljellä on pelkkä symboli ilman viittauksen kohdetta, pelkkä kuori. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista on, että se saattaa pakottaa meidät pohtimaan, mitä todellinen kauneus on.

"Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä." (2. Kor. 4:16)

"Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." (2. Kor. 4:18)

Pelkureiden osa on tulisessa järvessä – onko pelkääminen syntiä?

  Ilmestyskirjassa luetellaan ihmisryhmiä, joiden lopullinen osa on oleva "siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa". Yksi niistä on pelkurit. Muut jakeessa mainitut ryhmät ovat ilmeisiä vääryyden harjoittajia, esimerkiksi valehtelijat ja murhaajat. Onko pelkääminen siis väärin Jumalan silmissä? Mitä "pelkureilla" tarkoitetaan? 

  Tarvitseeko Jumalaa pelätä?

  

Älä pelkää ihmisiä!

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm. 21:8; 1938)

  Luin hiljan Jeremian kirjan siten, että yritin samastua häneen, ja eräs kohta sai minut mietteliääksi. Herra nimittäin sanoi Jeremialle, jonka lähetti profetoimaan vihaisten ihmisten keskelle: "Mutta lähde sinä, Jeremia, astu heidän eteensä ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä säiky heitä, muuten minä annan sinun joutua pelon valtaan heidän edessään." (Jer. 1:17)

Kohta kuulosti minusta melkein uhkaukselta. Eikö Jumala olekaan pelokkaiden turva, vaan jättää meidät oman onnemme nojaan, jos säikymme vihaisia ja väkivaltaisia ihmisiä?

Miksi Jumala suhtautuu noin ankarasti pelkäämiseen? Ilmestyskirjassa "pelkurit" mainitaan jopa yhtenä kadotukseen joutuvien ihmisten ryhmänä, mm. murhaajien ja epäjumalanpalvojien rinnalla (Ilm. 21:8). Pelkohan johtuu heikkoudesta – eikö Jumala siis olekaan heikkojen auttaja?

Toisaalta Jumala oli sanonut Jeremialle ensin: "Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." (Jer. 1:8) Samat saatesanat Herra lausuu muillekin Raamatun ihmisille, jotka lähettää johonkin suureen ja erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään, mm. Joosualle. 

Aloin ymmärtää, etteivät Herran sanat Jeremialle olleet uhkaus, vaan toteamus: Hän jo on Jeremian turva eikä tämä voi muuta kuin jatkaa luottamista Häneen tiukan paikan tullen. Tai sitten Jeremia ei luota, ei usko Jumalan lupaukseen, ja sen myötä menettää sen. Ihmisen suhde Jumalaan toteutuu uskon kautta, tai sitten sitä ei ole. Jumalan sanomana "älä pelkää!" tarkoittaa siis suunnilleen "usko ja luota minuun, minä olen kaikkivaltias Jumala".

  Ilmestyskirjassa mainitut pelkurit ovat ymmärtääkseni ihmisiä, jotka ovat luopuneet Jumalasta ihmispelon takia. He ovat pelänneet ihmisten tuomiota, pilkkaa, uhkauksia sekä kärsimystä heidän käsissään, mitä usko Herraan heille tuo, joten ovat luopuneet Jumalasta ja valinneet sen sijaan elää ihmisiä miellyttäen, ja ovat pysyneet siinä tilassa loppuun asti.

Jumala on kärsivällinen ja anteeksiantavainen myös niitä kohtaan, jotka ovat aiemmin antautuneet pelolle eli pelänneet ihmisiä enemmän kuin ovat luottaneet Häneen. Äärimmäinen esimerkki tästä on Jeesuksen suhtautuminen Pietariin, joka oli Jeesuksen vangitsemisen yönä kieltänyt tuntevansa Hänet (Luuk. 22:54-62). Pietari ymmärsi heti, mitä oli tehnyt ja itki katkerasti, mutta Jeesus antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä erityisen apostolinsa. Pietarista tuli rohkea apostoli, joka perimätiedon mukaan kuoli marttyyrina, eli Herran todistajana, alkuseurakunnan vainojen aikana. 

Pietari mitä ilmeisimmin ajatteli jälkeenpäin paljon noita tapahtumia, koska hän opetti kirjeissään kärsimyksestä uskon tähden ja rohkaisi muitakin olemaan valmiita siihen, jopa iloiten ja Jumalaa ylistäen (1. Piet. 4:12-19).

"Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:14-16)

Älä pakene Jumalaa! 

  Mitä muuta tekemistä pelolla on kadotukseen joutumisen kanssa? 

Apostoli Johannes kirjoittaa: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon." (1. Joh. 4:17-18) Mikä se täydellinen rakkaus on? Johannes kirjoittaa: 

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olisimme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

Ihminen on syntinen, mutta Jeesus Kristus on meidän anteeksiantomme ja täydellisyytemme rakkaudessa. Sen, joka tulee Jumalan luo uskoen Jeesukseen syntiensä sovittajana, ei tarvitse pelätä Jumalan rangaistusta.

Pelko voi siis johtaa kadotukseen, jos torjuu Jeesuksen, ja sen takia, Jumalan rangaistusta peläten, pakenee Häntä kuolemaansa asti. Tästä syystä kristittyjen tulee puhua Jumalasta evankeliumikeskeisesti: Jumala itse on antanut Jeesuksen meille pelastukseksi, tieksi Hänen luokseen. Evankeliumin pitäminen keskiössä on oikean todistuksen antamista Jumalasta.

  Raamatussa sanotaan myös, että meidän tulee pelätä Jumalaa: "Herran pelko on viisauden alku" jne. On siis hyvää Jumalanpelkoa, joka johtaa siihen, että kunnioitamme Jumalaa, ja vääränlaista pelkoa, joka saa ihmisen pakenemaan Häntä. 

Ihmiset saattavat valehdella ja rikkoa lupauksensa, mutta Jumala ei. Joku voi huonojen kokemustensa takia pelätä, että Jumalakaan ei oikeasti rakasta häntä. Onneksi Jumala itse karkottaa tuon pelon, kuten Johannes kirjoitti. Hän tekee sen Jeesuksessa: oman syntisyytemme sijaan meidän pitää siis katsoa Jeesukseen, jossa on syntiemme anteeksianto. Me kaikki olemme syntisiä ja ansaitsisimme Helvetin, mutta Jeesus on tie Taivaallisen Isän luo.

Mistä rakkaus alkoi?

  Osaako ihminen rakastaa toista, jos kukaan ei ensin ole rakastanut häntä?

  Rakkautta on selitetty mm. peilisolujen toimintaan perustuvalla empatialla ja pohjimmiltaan geenien itsekkyydellä, mutta silti laajalti myönnetään, että rakkaudessa on mystinen elementti.

  Mistä rakkaus on alun perin tullut maailmaan?

Rakastamisen kaksi koulukuntaa

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 28:19)

  On sanonta: "Jotta kykenee rakastamaan muita, on ensin rakastettava itseään." Siinä on vinha perä: itsensä hyväksyminen, armollisuus itseä kohtaan sekä sen ymmärtäminen, että on arvokas, tekevät helpommaksi saman kaltaisen suhtautumisen myös toisiin.

Mutta sanonnassa lähdetään siitä, että itseään voi noin vain ruveta rakastamaan. Itsensä rakastamista tarjotaan varmana ratkaisuna rakkaudettomuuteen: katsos, rupeat vain rakastamaan itseäsi – siitä se lähtee! Sitä en ihan täysin allekirjoita.

  Luin kerran nettikeskustelua nimenomaan tästä sanonnasta, ja huomasin kuuluvani enemmänkin päinvastaiseen koulukuntaan: jotta kykenee rakastamaan itseään ja muita, on ensin saatava rakkautta toiselta.

Jotta voin katsoa toista armollisesti ja hyväksyvästi, rakastavasti, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua siten. Ja jotta voin itse katsoa itseäni niin, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua niin.

Kun joku keskustelijoista ilmaisi tämän näkemyksen, ajattelin heti, että kyllä, noin päin se menee. Joten alussa mainitsemani sanonta sittenkin kiepsahtaa toisin päin: kaiken rakastamiseni alku on siinä, että joku toinen on ensin rakastanut minua.

  Maailmassa on paljon pahaa, mutta kyllä rakkauttakin ihmisten välillä on: puolisoiden välillä, vanhempien ja lapsen välillä, ystävien välillä, joskus tuntemattomienkin välillä. Miten rakkaus on alun perin tullut tänne, jos tai kun ajattelee, ettei kukaan ole voinut sitä itse itseensä pumpata ja sitten lähteä jakamaan muille?

Rakkaus on enemmän kuin empatiaa

  Humanistinen, ateistinen näkemys rakkaudesta perustuu yleensä empatiaan, jota puolestaan on selitetty tieteellisesti mm. peilisolujen toiminnalla. Aivojen peilaamisjärjestelmien solut saavat ihmisen myötäilemään toisen ilmeitä, eleitä, liikkeitä, äänenpainoja, tunnetiloja.

Muistan opiskeluajoilta jännän peilaamisilmiön: aina kun joku luentosalissa vaihtoi istuma-asentoa, monelle muullekin tuli yhtäkkinen tarve vaihtaa samaan asentoon. Toisen hymyn, itkun, naurun ja äänensävyjen tarttuminen lienee tuttu esimerkki peilisolujen toiminnasta monille meistä. Peilaaminen helpottaa myötätuntemista, toisen kokemuksen ymmärtämistä, ja sitä kautta se lisää halua esim. auttaa.

Jotkut selittävät, että rakkaus perustuu pohjimmiltaan "geenien itsekkyyteen": se saa ihmisen rakastumaan, pariutumaan ja lisääntymään sekä suhtautumaan empaattisesti "oman heimon" jäseniin – joko geeneiltään saman kaltaisiin tai niihin, jotka katsotaan hyödyllisiksi oman geeniperimän leviämiselle. Tällä selitetään mm. yhteisöllisyyttä.

  Minusta rakkaus on kuitenkin enemmän. Ajattelen siis, että peilisolujen toiminnalla ja "geenien itsekkyydellä" on oma osansa kokonaisuudessa, mutta uskon ja tunnen rakkauden olevan muutakin. Rakkaus voi saada ihmisen esimerkiksi toimimaan uhrautuvasti tilanteissa, joita ei voida puhtaasti palauttaa noihin periaatteisiin.

Monet humanistisesti ja ateistisesti ajattelevatkin myöntävät, että rakkaus on aina osittain mysteeri – ei kokonaan mitattavissa ja järkeiltävissä.

  Uskon, että rakkauden alku on Jumalassa, joka loi ihmisen (kaikki ihmiset, myös ne humanistisesti ja ateistisesti ajattelevat) kuvakseen. Se kaikki biologinen, mikä on tieteellisesti mitattavissa, mukaan lukien geenit, sukupuoli ja lisääntyminen sekä ne peilisolut, on Jumalan luomaa. Sen kautta ilmenevä rakkaus on lähtöisin Luojasta.

  Rakkauden alku, se mystinen ulottuvuus, joka on ihmisten järkeilyiltä ja mittalaitteilta usvan peitossa, on Jumala.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.»" (1 Moos. 1:27-28)

"Siinä on rakkaus..."

  Vaikka empaattista ja kiintymykseen perustuvaa rakkautta sekä parisuhderakkautta on maailmassa, meissä ihmisissä on myös paljon armottomuutta itseä ja toisia kohtaan, itsen ja toisen arvottomana näkemistä, vihaa, pelkoa, epäluottamusta... Jo ensimmäisessä sukupolvessa Jumalan kuvaksi luotu ihminen lankesi syntiin.

Uskon, että jokaisessa ihmisessä on Jumalan antamaa rakkautta jo luomisen kautta, mutta Raamatussa myös kerrotaan, että Jumala antoi rakkautensa lähettämällä meille Jeesuksen tänne langenneeseen maailmaan. Opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo suoraan:

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; käännös 1933/38)

  Jumala on se, joka rakasti ensin. Jeesuksen kautta rakkaus tuli maailmaan. Paitsi että Jumala loi maailman Sanallaan, joka on Jeesus, Hän lähetti Jeesuksen tuomaan pelastuksen syntien sovituksen kautta.

Olen saanut kokea romanttisen rakastumisen puolin ja toisin, tuntenut empatiaa ja ollut toisten empatian kohteena lukemattomia kertoja sekä saanut kasvaa elämänmittaisissa kiintymyssuhteissa rakkaisiin ihmisiin, mutta kaikkein syvintä rakkautta olen tuntenut siinä, että Jumala on rakastanut minua ja antanut anteeksi syntini.

Joskus kristitytkin sanovat toisilleen: älkäämme aina jauhako synnistä, syntien sovituksesta ja Jeesuksen ristinkuolemasta – puhukaamme mieluummin Jumalan armosta ja rakkaudesta, iloisista asioista.

Uskon kuitenkin, että vaikka Jumalan armo ja rakkaus ovat paljon muutakin, syntien sovitus on edellytys sille, että se kaikki muukin ihanuus avautuu ihmiselle. Syntien sovitus ei ole kaiken lopputila, mutta se on Jumalan rakkaussuhteen alku jokaiselle, joka sen ottaa uskossa vastaan. Jeesus nousi kuolleista, ja meitäkin, jotka uskomme Häneen, odottaa ylösnousemus Taivaallisen Isän luo, ikuiseen iloon!

  Kun ihminen on saanut Jumalalta rakkautta sydämeensä syntien anteeksiannon kautta, hänen tulee antaa sitä muillekin. Johannes jatkaa:

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; käännös 1933/38)
 

Matalan kynnyksen kirkko? Ajatuksia Pride-kohusta

"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

  Kirkko tarkoittaa Jeesukseen uskovien yhteisöä. Kirkolle on uskottu pelastuksen evankeliumi, jota sen tulee julistaa "kaikille luoduille" (Mark 16:15). Evankeliumin julistamisen tarkoituksena on, että mahdollisimman moni alkaisi uskoa Jeesukseen, syntiemme sovittajaan ja ylösnousseesseen elämän Herraan, jonka tunnemme Raamatun kautta.

  Viime päivinä mediassa ja nettipalstoilla on keskusteltu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteistyökumppanuudesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pride -tapahtuman kanssa. Eniten huomiota ovat saaneet KD:n kansanedustaja Päivi Räsäsen kriittiset kannanotot, joissa hän on kysynyt, kuinka kirkon ratkaisu sopii yhteen Raamatun ilmoituksen kanssa.

Jos kirkon ihmiset eivät ole osallistuneet Prideen Jumalan tahtoa, parannusta ja syntien anteeksiantoa julistaakseen, vaan osoittaakseen hyväksyntänsä ja tukensa teoille, jotka Raamatun mukaan ovat Jumalan tahdon vastaisia, kritiikki on ilman muuta aiheellista.

  Raamatussa meille kerrotaan, että Jumalan asettama avioliitto on miehen ja naisen välinen (Matt. 19:3-12) ja että sen ulkopuoliset seksuaaliset suhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia eli syntiä (mm. 2. Moos. 20:14, 1. Kor. 6:9-11). Edelleen Raamatun mukaan Jumala on luonut meidät biologiseen sukupuoleemme – sukupuoli ei perustu ihmisen omiin aivoituksiin ja kokemukseen eikä sitä voi vaihtaa tai "korjata" (1. Moos. 1:27).

  Ja kuitenkin, samanaikaisesti Raamatun ilmoituksessa pitäytymisen kanssa, kirkon tulisi minunkin mielestäni olla matalan kynnyksen yhteisö, eli sellainen, mihin on helppo tulla, ja enemmänkin: yhteisö, joka kutsuu ihmisiä lämmöllä ja rakkaudella. Miten tämä voisi olla mahdollista?

 Armon sanoman esillä pitäminen  

 "Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23)

  Minusta matalan kynnyksen periaate tarkoittaa kristinuskon ja kirkon yhteydessä Jumalan armon ja syntien anteeksiannon julistamista. Koko evankeliumi menettää merkityksensä meidän puheissamme, jos emme kerro, että Jumalan omiksi ja Taivastielle päästäksemme tarvitsemme Jeesusta, joka sovitti syntimme.

Jotta evankeliumi syntien anteeksiannosta voi avautua kuulijalle, on kerrottava, että olemme syntisiä ja Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Synti tulee sanoa synniksi.

Raamatussa kerrotaan, millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä ja mikä on Hänen tahtonsa vastaista eli syntiä. Sama Raamattu, joka kertoo meille synnistä ja Helvetistä, kertoo meille Jeesuksesta, jonka Jumala lähetti pelastamaan meidät synneistämme ja Helvetiltä, että voisimme tulla Hänen omikseen.

  Minusta yksi tärkeimmistä tavoista, jolla kristitty voi omalta osaltaan tehdä kirkosta matalan kynnyksen yhteisön, on sen tunnustaminen, että on itsekin vajavainen, on itsekin saanut syntinsä anteeksi ja elää Jumalan armon varassa uutena luomuksena Jeesusta seuraten.

Itsellenikin aikoinaan evankelistoista tehokkaimpia, kutsuvimpia olivat juuri ne, jotka todistivat oman elämänsä kautta nöyrästi ja rehellisesti.

  Kaikki mikä on Jumalan tahdon mukaista uskovaisen elämässä, on Jumalan tekoa ja Jeesuksen ansiota – ilman Jeesusta olisimme tismalleen samassa tilassa kuin hekin, jotka eivät nyt usko Häneen.


Raamattuun voi luottaa

  Kristittyjen tulee antaa oikea todistus Jeesuksesta, ja se on Raamatun mukainen.

Joskus kohtaa ihmisiä, jotka kyllä sanovat olevansa kristittyjä, mutta sanovat myös, etteivät usko koko Raamattuun, vaan ainoastaan tiettyihin Jeesuksen sanoihin, joille sitten antavat itse merkityksen. He jättävät pois ne kohdat, joissa Jeesus kehottaa kääntymään ja tekemään parannuksen synneistä (mm. Mark. 1:15, Luuk. 5:31-32, Joh. 8:11).

Mutta eikö ole epäjohdonmukaista, että noukkii vain tietyt kohdat todistuksesta ja hylkää saman todistuksen muut kohdat?

Jeesus omalla esimerkillään ja opetuksellaan osoitti, että kaikki Kirjoitukset, myös Vanhan Testamentin lakikirjat, ovat luotettavia. Ja mitä tulee Uuden Testamentin apostolien kirjeisiin, Jeesus itse valitsi apostolinsa, opetti heitä ja apostolit kirjoittivat kirjeet Häneltä saamansa opetuksen mukaan.

"Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu." (Luuk. 24:27)

Rakkaus ja synnistä puhuminen

  Entä rakkaus? Eikö kristityn korkein käsky ole rakastaa? Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos samanaikaisesti kuitenkin viittaa Raamatun opetukseen, joka osoittaa hänet syntiseksi?

Humanistinen käsitys lähimmäisen rakastamisesta näyttää edellyttävän, ettei sano mitään, mikä saattaisi loukata toista: jos toinen loukkaantuu sanoistani, niin se on osoitus siitä, että olen kohdellut häntä rakkaudettomasti. Sen takia puhe synnistä on lähtökohtaisesti rakkaudetonta puhetta.

Raamatun mukaan taas puhe synnistä on välttämätöntä, että voi puhua rakkaudesta. Syntien anteeksianto Jeesuksen sovitustyön kautta juuri on Jumalan rakkauden ydin:

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa sanonut, olen kiitollinen siitä, että minua aikonaan "loukattiin" Jumalan sanalla, eli kerrottiin, että Jumalan silmissä olen syntinen ja että tietyt tekoni ovat olleet syntiä.

  Apostoli Johannes kirjoittaa uskovaisille myös, että meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on rakastanut meitä ja antanut meille Jeesuksessa. Uskosta osattomia lähimmäisiämmekin meidän tulee rakastaa Jumalalta saamassamme rakkaudessa pysyen ja julistaen sitä teoillamme, asenteillamme ja sanoillamme, kun kohtaamme toisia ihmisiä.

Eihän meidän kristittyjen tule rakastaa tavalla, joka on ristiriidassa Jumalalta saamamme rakkauden kanssa. Meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä Jumalan sanan mukaan eikä sen mukaan, minkä maailma kulloinkin muotoilee lähimmäisenrakkauden määritelmäksi.