Ei kauneus, vaan viehättävyys
Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.
Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.
Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.
Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.
Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.
Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.
Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.
Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.
Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)
Mitä kauneus on?
Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään.
Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.
Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?
Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet.
"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.
Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)
Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...
On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla.
Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:
»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)
Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.
Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.
Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.