Raamattu ja vallankumoukselliset ajatukset

  Yhteiskunnallista muutosta ajavat radikaalit tasa-arvoliikkeet ja niiden käsitteet, kuten Woke, BLM, intersektionaalinen feminismi, rakenteellinen syrjintä jne., lienevät vähintään uutisten ja somekohujen kautta tuttuja kaikille. 

  Raamatussa ei ole oikeutusta yhteiskunnalliselle radikalismille ja vallankumouksellisuudelle. Kristinusko kuitenkin on toisella tavalla vallankumouksellinen.

"...pysy mieluummin orjana"

  Jos hakee Raamatusta oikeutusta poliittiselle radikalismille, tulee pettymään. Näin siis, jos on kiinnostunut mitä Raamatussa oikeasti sanotaan eikä vain nouki omiin tarkoitusperiinsä sopivia kohtia irrallisina asiayhteydestä.

Meidän aikanamme radikaalia yhteiskunnallista muutosta ajavat tasa-arvoliikkeet ovat jatkuvasti esillä mediassa ja somessa. Yleensä liikkeille riittää maailmankuvan perustaksi heidän omat ideologiansa, mutta toisinaan törmää pyrkimyksiin hakea yhteiskunnalliselle liikehdinnälle oikeutusta kristinuskosta "vapautuksen teologian" (liberaaliteologian) mukaisesti. 

  Mutta kuten sanottu, Raamatussa ei ole sen suuntaista opetusta, vaan paikoin jopa päinvastaista. Kerron seuraavaksi kaksi esimerkkiä.

Viimesyksyisen Afrikan tähti -kohun myötä päädyin lukemaan Raamatusta orjuutta käsitteleviä kohtia. Vastoin joidenkuiden luuloa, Raamatussa ei puhuta orjuudesta myönteisesti, vaan sitä käsitellään yhtenä sen ajan yhteiskunnallisena realiteettina (orjuutta oli siihen aikaan lähes kaikkialla maailmassa). Raamatussa kuvailtu orjuus ei myöskään ollut sidoksissa ihonväriin ja rotuun.

Kuitenkin Uudessa Testamentissa on jae, joka varmasti saa jokaisen Raamattua liberaaliteologian näkökulmasta lukevan järkyttymään. Nimittäin ohjeistaessaan tuoreita kristittyjä ulkonaiseen asemaan liittyen apostoli Paavali kirjoittaa: "Jokaisen tulee pysyä siinä osassa, jossa hän oli kutsun saadessaan. Jos olit orja, älä siitä välitä. Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana." (1. Kor. 7:20-21)

Siis mitä? Oli parempi, ettei edes pyri vapaaksi? Lauseesta on kuitenkin pääteltävissä, että apostoli itsekin piti orjan yhteiskunnallista asemaa huonona. Lisäksi hän kirjeissään laajemmin opettaa kaikkien uskovaisten veljeyttä ja sisaruutta Kristuksessa.

Toinen esimerkki on tilanteesta, jossa itse Jeesusta yritettiin saada ottamaan kantaa sen ajan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kiistakysymykseen. Kyse oli israelilaisten huonosta asemasta mahtavan Rooman valtakunnan alaisuudessa. Yksi epäreiluuksista, joista israelilaiset joutuivat kärsimään, oli kohtuuton verotus. 

Jeesuksen vastustajat lähettivät fariseuksia ja Rooman valtaa tukevia Herodeksen kannattajia kysymään Jeesukselta, pitääkö epäreilu vero maksaa vai pitäisikö, kuten sen ajan radikaalit "kiivailijat" julistivat, protestoida ja kieltäytyä maksamasta veroja Rooman keisarille. 

Osa ihmisistä varmaankin toivoi ja odotti, että Jeesus – tämä uusi vaikutusvaltainen julistaja Israelin kaduilla – asettuisi israelilaisten vapaustaistelun kannalle, mutta kävi toisin. Jeesus pyysi kysyjiä ottamaan esiin denaarin rahan:

"He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: »Kenen kuva ja nimi siinä on?» »Keisarin», he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.»" (Mark. 12:16-17)

Evankeliumin hyväksi

  On joitain käytännön syitä, miksi Paavali kehotti orjina kristityiksi tulleita mieluummin pysymään asemassaan kuin pyrkimään vapaiksi. Kristuksen evankeliumi oli sen ajan yhteiskunnassa hyvin huomiota herättävä oppi jo muutenkin, ei tarvittu yhtään ylimääräisiä levottomuuksia ja sosiaalista käymistilaa sen liepeille. 

Jos Jeesukseen uskoviksi kääntyneet orjat olisivat ruvenneet kapinoimaan ja vaikka karkailemaan isäntäväeltään, olisi herännyt epäily, että kristinuskossa on kyse poliittisesta kiihotuksesta. Evankeliumin julistaminen olisi nopeasti kielletty kokonaan.

Tai jos Jeesuksen seuraajissa olisi ruvettu vastustamaan Rooman valtaa, niin seuraus olisi saattanut olla, että kristinuskon olisi epäilty olevan kiivailijoiden poliittinen vallankumoushanke, ja Rooma olisi pyrkinyt tukahduttamaan sen.

  Se olisi myös ollut vakava väärinkäsitys: kristinuskossa ei ollut eikä ole tänä päivänäkään kyse politiikasta ja yhteiskunnasta, vaan Jumalan valtakunnasta. 

Tämä on tärkeää huomioida nykyäänkin. Jos kristinuskosta puhutaan kuin se olisi sosiaalinen vapautus- ja tasa-arvoliike, evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksen tuomasta syntien sovituksesta ja pelastuksesta jäisi syrjään!

  Apostolit myös suoraan opettivat kuuliaisuutta ja kunnioitusta maallisia hallitsijoita kohtaan, vaikka hallitsijat virkamiehineen eivät pääsääntöisesti olleet Jeesukseen uskovia. Paavali jopa sanoi, että esivaltana nämä kuitenkin ovat Jumalan palvelijoita, koska rankaisevat pahoista teoista eli rikoksista ja pitävät yllä järjestystä yhteiskunnassa.

  Ennen kaikkea kristityn tulee olla Jumalalle kunniaksi millaisessa maallisessa tilanteessa ja asemassa onkaan. Se todistaa vahvasti evankeliumin voiman sekä uskovien yhtenäisyyden puolesta.

"Jos olit orja, älä siitä välitä. Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana. Se, jonka Herra on kutsunut orjana, on näet Herran vapauttama." (1. Kor. 7:21-22)

Sydämen vallankumous

  Keväällä 2020 George Floydin järkyttävä tapaus käynnisti kuukausia jatkuneen mellakoinnin eri puolilla Yhdysvaltoja. Mellakoijat aiheuttivat sekasortoa ja vaaratilanteita sekä tekivät rikoksia. Syntyi lisää väkivaltaa ja lisää kuolemia. Rasismia vastustavan Black Lives Matter -liikkeen aktivisteista osa tuomitsi, mutta osa jopa kannusti jatkamaan mellakointia.

Noihin aikoihin erään yhdysvaltalaisen uskonyhteisön pastori kielsi jyrkästi BLM-liikkeen mukaisen   argumentoinnin ja liikehdinnän omassa seurakunnassaan, johon kuuluu myös paljon mustaihoisia. Kaikki mahdolliset ristiriidat ja huolenaiheet tulisi seurakunnassa selvittää lähtien siitä perustasta, että kaikilla jäsenillä on Jumalan lapsen identiteetti Kristuksessa.

"Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi." (Gal. 3:26-28)

  Jatkuvissa tasa-arvokiistoissa vellovassa maailmassa olen iloinen, että olen kristitty, koska kristinusko vastaa tasa-arvokysymyksiin järkähtämättömällä tavalla: kaikkien ihmisten arvon perustana on, että Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen sekä lähettänyt Jeesuksen lunastamaan meidät ristin kautta – ja tämä ilosanoma on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille.

  Ei tietenkään ole väärin vaikuttaa politiikan kautta yhteiskuntaan, kunhan ajettavat asiat eivät ole Jumalan tahdon vastaisia. Se ei kuitenkaan ole kristinuskon tarkoitus maailmassa.

Itse asiassa tavallaan kristinuskossa on kyse vallankumouksesta, nimittäin vallankumouksesta ihmisten sydämissä. Kristityn ei ole tarkoitus ns. muuttaa systeemiä, vaan julistaa evankeliumia, jotta ihmiset uskoisivat Jeesukseen ja alkaisivat myös muuttua sydämestään lähtien Hänen kaltaisekseen. Jos tai kun tämä muutos vaikuttaa ihmisten toiminnan kautta yhteiskunnassakin, sen parempi. 

Kauneus ei ole katsojan silmässä

  Sanoja kauneus ja viehättävyys käytetään usein toistensa synonyymeinä, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Kauneus on kohteen ominaisuus, kun taas viehättävyys palautuu katsojaan.

Kulttuuriamme moititaan joskus ulkonäkökeskeisyyden takia kauneudenpalvonnan kulttuuriksi, vaikka oikeasti kyse on viehättävyyden tavoittelusta.

  Mitä kauneus sitten on? 

Ei kauneus, vaan viehättävyys

  Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.

Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.

Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.

  Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.

  Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.

  Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä. 

Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.

Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.

  Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)

Mitä kauneus on?

  Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään. 

Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.

  Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?

Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet. 

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...

  On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla. 

Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:

»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)

Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.

  Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.

Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.

Kumpi on tärkeämpi, päämäärä vai matka jonka kuljemme?

  "Matka jonka kuljet on tärkeämpi kuin päämäärä", sanotaan. Sanonta välittää elämänfilosofiaa, joka ohjaa arvostamaan läsnäolevaa hetkeä.

  Kristinuskon mukaan päämäärä, tai paremmin sanottuna määränpää, on tärkeämpi. Onko kristitty siis erityisessä vaarassa väheksyä läsnäolevaa hetkeä?

"Matka on tärkeämpi kuin päämäärä"?

  Olen varmaan tulossa vanhaksi, koska minua ovat alkaneet koskettaa sellaiset runot, elokuvat ja laulut, joiden teemana on elämän ohikiitävien hetkien ainutkertaisuus ja merkitys. Jotkut kokemukset ovat tapahtumahetkellä tuntuneet mitättömiltä ja sattumanvaraisilta, mutta jostain syystä piirtyneet sieluun niin vahvasti, että muistan ne vielä kymmenien vuosien jälkeen.

Esimerkiksi, eräänä kesäkuisena aamupäivänä kaksikymmentä vuotta sitten lähdimme ystäväni kanssa Prismaan hakemaan muuttolaatikoita. Kävelymatkalla tuli sadekuuro ja paitsi että kastuimme likomäriksi, pitkä suora asvalttikatu tuli hetkessä täyteen kastematoja. Nauroimme ja loikimme kastematojen yli koko matkan. Muistan elävästi hetken tunnelman, märän asvaltin tuoksun, sadekuuron jälkeisen auringonpaisteen lämmön, huolettoman ilon...

Ehkä pitäisi oppia arvostamaan läsnäolevaa hetkeä enemmän. Olisi hirveää, jos joskus vanhana tajuaisi, ettei ollut läsnä oman elämänsä ohikiitävissä hetkissä, kun aina vain joko murehti mennyttä tai suunnitteli tulevaa.

  "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä", sanotaan. Vielä jyrkempi viesti on sanonnassa "elämä on matka, ei määränpää"; sen mukaan matka on kaikki mitä on – matka on koko elämä eikä mitään määränpäätä ole. Sanonnoissa on hyvää tarkoittava opetus. Ne ohjaavat läsnäolevan hetken arvostamiseen.

Jos aina vain keskittyy jossain tulevaisuudessa häämöttävään päämäärään ja on tyytymätön niin kauan kunnes saavuttaa sen, eikö silloin menetä oman elämänsä ohikiitävät hetket siinä mielessä, ettei arvosta niitä? Ja eikö silloin lopulta menetä koko elämänsä, koska ei arvosta läsnäolevaa hetkeä, josta elämä jatkuvasti muodostuu?

Sanonnoissa on hyvää sekin, että niiden välittämä elämänfilosofia lohduttaa ihmistä, joka on epäonnistunut päämääränsä tavoittelemisessa: älä välitä – tärkeintä on matka ja sen aikana saadut kokemukset. 

Määränpää on tärkeämpi

  Toisaalta sanonnoissa on ilmeinen ajatusvirhe. Nimittäin ilman päämäärää ei olisi matkaakaan. Päämäärä on siten aina ensisijainen, tärkeämpi. Päämäärä antaa matkalle syyn: ilman sitä ei olisi lähtenyt liikkeelle. Ja koska se antaa matkalle suunnan, se määrää myös, mitä kulkija näkee ja kokee matkan varrella – sattumalta tai suunnitellusti.

Esimerkiksi ilman päämäärää hakea Prismasta muuttolaatikoita emme olisi ystäväni kanssa lähteneet liikkeelle sinä kesäkuisena aamupäivänä siihen kellonaikaan emmekä olisi tulleet sadekuuron yllättämiksi. Ja jos matkan suunta ei olisi ollut Prisma, emme olisi kulkeneet juuri sitä katua, päätyneet loikkimaan kastematojen yli... 

  Kristinuskon kanta edellä lainaamiini sanontoihin on vastakkainen: kristityn elämässä määränpää, ikuinen elämä Taivaan kodissa, on tärkeämpi kuin matka eli tämä maallinen vaellus. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi arvostaa tätä elämää. 

Itse asiassa sanoisin, että se syventää maallisen matkan arvostusta. Ensinnäkin, kuten totesin, määränpää antaa matkalle tarkoituksen ja sen jokaiselle hetkelle merkityksen. Kun määränpää on ikuinen elämä Jumalan luona, jokaiseen katoavaan hetkeen todella sisältyy ikuisuuden ulottuvuus. 

Toiseksi, Jumalan sana ohjaa arvostamaan tärkeitä asioita kuten lähimmäisenrakkautta, avioliittoa ja perhettä, ystävyyttä, Jumalan luomistyön moninaisuutta ja kauneutta, kiitollisuutta, elämän ihmettä. Jos osaa arvostaa tällaisia asioita joka päivä, on läsnä maallisen elämänsä tärkeimmissä hetkissä.

Kolmanneksi, kristinuskossa on eräs tärkeä opetus, joka mullistaa kysymyksen matkan ja päämäärän suhteesta kulkijan kokemuksessa. Nimittäin vaikka ihminen itse asettaa päämääriä itselleen, Jumalan käsissä on, mitä reittiä kunkin matka käytännössä lopulta kulkee. 

"Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa." (Sananl. 16:9; käännös 1992)

"Helmassa arpaa ravistellaan, tuloksen ratkaisee Herra." (Sananl. 16:33)

Jumalan suunnitelmaan luottaessa oppii tarvittaessa heittäytymään, luottamaan siihen, että elämä kantaa. Ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja koska Jumalan johdatus on usein tapahtumahetkellä meiltä salassa, ainakin minua kiinnostaa välillä pysähtyä miettimään, mikä jonkin itse kaavailemani päämäärän kannalta yhdentekevän tapahtuman merkitys oli. 

  On tie, joka johtaa elämään, ja sen Jumala on antanut meille uskossa vastaanotettavaksi: Jeesuksen ansiosta pääsemme kyllä lopulliseen määränpäähän, vaikka tämä maallinen matka kulkisikin toisenlaista reittiä kuin olimme itse suunnitelleet.

"Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)