"Merkityksen kriisi" – kristityn näkökulma

  Yleistyneiden mielenterveysongelmien yhtenä vaikuttajana pidetään ilmiötä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi. Ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa elämänsä ja toimiensa merkityksellisyyttä, jota aiemmat sukupolvet pitivät annettuna.

  Nähdäkseni merkityksen kriisi on ainakin osittain tahallisesti aiheutettu, ideologisista motiiveista. Perinteisiä käsityksiä ja merkitysten muodostamisen tapoja rohkaistaan kyseenalaistamaan ja tuottamaan itse uusia, henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin.

  Miten merkityksen kriisiä voisi ratkoa kristinuskon näkökulmasta?

Paljon puhuttu merkityksen kriisi

  Kävin kesällä taidenäyttelyssä, jossa näytillä olevia teoksia voisi ehkä luonnehtia kokeelliseksi taiteeksi, tilataiteeksi ja käsitetaiteeksi. Näyttelytila ei ollut järjestelmälliseksi kuratoitu, vaan siellä täällä oli ilmeisesti keskeneräisiä projekteja, esimerkiksi yhdessä kohtaa lattialla oli maalipurkki ja ympärillä läjä pensseleitä. 

Hetken aikaa kierreltyäni päädyin filosofisen pulman äärelle: taideteosten kanssa suunnilleen samassa rivissä oli tuoli, jossa oli eri värisiä maaliroiskeita. Rupesin pohtimaan, onko tuolikin taideteos vai pelkästään taiteilijan käyttämä istuin, joka on jäänyt taideteosten keskelle, kuten maalipurkki ja pensselit... Tai hetkinen, ehkä maalipurkki ja pensselitkin olivat taideteos? 

Tällainen pohdinta taisi olla näyttelyn tekijöiden tarkoitus. Siis se, että vierailija päätyy pohtimaan, mikä oikeastaan on taidetta, mikä on taiteessa olennaista, miten taiteen merkitys muodostuu ja kenellä on valta merkityksellistää se, määritellä: tekijällä vai vastaanottajalla vai yhteisöllä vai jollain auktoriteetilla? Kysymykset vievät pohdinnan usein myös vallankäyttöön ja ideologioihin.

  Taiteen merkityksen muodostumisen pohtiminen ja perinteisten merkitystä tuottavien tapojen kyseenalaistaminen on esimerkki aikamme valtavasta ilmiöstä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi (meaning crisis). 

Googlaamalla sanaparin löytää ilmiötä koskevia luentoja, haastatteluja, tieteellisiä tekstejä, kirjoja. Melkein kaikilla tieteenaloilla on oma näkökulmansa merkityksen kriisiin: filosofeilla, psykologeilla, taiteentutkijoilla, sosiaalitieteilijöillä...

  Taiteen perinteisten käsitysten rikkominen on tarkoituksellista merkityksen kriisiyttämistä, mutta ilmiöllä on myös tahattomia, huolestuttavia seurauksia. 

Merkitysten kadottaminen mielenterveysongelmana

  Meidän aikanamme räjähdysmäisesti lisääntynyt masennus ja siihen kuuluva elämän merkityksellisyyden katoamisen kokemus on yksi tärkeimmistä merkityksen kriisiin kuuluvista ongelmista. Lähes kaikki näkemäni asiantuntijoiden haastattelut ja luennot aiheesta käsittelevät tai ainakin sivuavat merkityksen kriisin mielenterveydellisiä seurauksia.

Merkityksen kriisi ymmärrettävästi koskee kaikkea siihen ajautuneen ihmisen kokemusmaailmassa. Jos alkaa kyseenalaistaa asioiden merkityksiä, saattaa päätyä pohtimaan, onko millään lopulta mitään merkitystä. 

En usko enkä väitä, että mikään taho haluaa tahallisesti aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, mutta mielestäni nykyinen kulttuuri-ilmapiirimme on sellainen, että tavallaan haastetaan ihmisiä keksimään itse merkityksiä elämänsä asioille, ilman yhteisön tai auktoriteettien tai varsinkaan perinteisen ajattelutavan ohjausta. 

  Moni pitää merkityksen kriisiä hölynpölyongelmana, jota pohtivat vain sellaiset, joilla ei ole oikeita ongelmia. Nälkäisenä ihminen ei pohdi leivän merkityksen muodostumisen käytäntöjä, vaan tietää tismalleen, mikä leivän merkitys on.

Ehkä merkityksen kriisi, erityisesti sen mielenterveydellinen ulottuvuus, johtuukin siitä, että nykyään täällä hyvinvointimaissa ihmisten perustarpeet on tyydytetty eikä lähes kenenkään tarvitse varsinaisesti pelätä, että huomenna tai viikon päästä tai vuoden päästä saattaa kuolla nälkään tai kylmyyteen? Joka tapauksessa ilmiö on monille todellinen ja sillä on tuhoisia seurauksia.

Ongelmana yhteyksien kadottaminen

  Keskeisenä ongelmana merkityksen kriisissä pidetään yhteyksien kadottamista. Filosofien mukaan esimerkiksi koulut ja yliopistot tuottavat runsaasti tietoa, mutta eivät tarjoa oppilaille välineitä hahmottaa tai muodostaa yhteyksiä tiedonpalasten väleille, niin että tiedosta voisi koota mielekkäitä kokonaisuuksia.

Ongelmana on siis irrallisuus tai sirpaleisuus, kokoavien periaatteiden puute. Irrallisuus vaikeuttaa asioiden merkitysten ymmärtämistä, koska asiathan saavat merkityksiä suhteessa toisiinsa.

  Kuten edellä taide-esimerkin kohdalla pohdin, tätä yhteyksien purkamista tehdään myös tahallisesti, joskus ideologisista, siis vallankäyttöön liittyvistä, motiiveista. Taidenäyttelyssä esim. taideteosten numerointi on perinteinen konventio, jolla ohjataan vierailijoita pitämään joitain tilassa olevia esineitä taideteoksina ja joitain ei. Konventio loisi yhteyden totuttuun tapaan ja toimisi kokoavana periaatteena.

Siinä missä taiteessa perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen totuttuja käytäntöjä tahallisesti rikkomalla on lähinnä harmitonta filosofista leikittelyä, käsitysten kyseenalaistaminen on tuhoisaa, kun se kohdistuu elämän yksiselitteisiin perusasioihin, joiden kyseenalaistaminen on mieletöntä.

Yksi tuhoisimmista merkityssuhteiden purkamisista ja siten yrityksistä kriisiyttää merkityksiä, kohdistetaan sukupuoleen, naiseuteen ja mieheyteen.

Vaikuttaa siltä että erityisesti nuoria rohkaistaan muodostamaan yksityisiä merkityksiä sukupuolelleen. Tällä tavoin ohjataan ajattelua pois siitä ilmeisestä biologisesta yhteydestä, jonka kautta sukupuoli oikeasti saa merkityksensä: sukupuolet ovat (siis ihan ruumiillisesti) toisiaan täydentävät, ja saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa.

Edelleen sukupuolelle merkitystä antavia yhteyksiä ovat yhteys lisääntymisen funktioon, perheeseen, sukupolvien ketjuun, miehen ja naisen väliseen rakkauteen.

  Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että perusasioiden problematisointi mediassa, somessa ja nykyään ymmärtääkseni jopa kouluopetuksessa on yksi syy nuorten henkiseen pahoinvointiin. Miten se voisi olla vaikuttamatta luottamukseen elämään ja perusturvallisuuden tunteeseen? Nuoria haastetaan merkityksellistämään itse oma sukupuolensa, vaikka sukupuoli on yksiselitteinen biologinen ominaisuus, jonka merkitys on ollut sama aikojen alusta lähtien.

Miten tällainen järjettömyys kuin sukupuolen merkityksen problematisointi on niin laajalti hyväksytty? Varmaankin siksi, että kyseinen ideologia on esitelty ihmisille suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja empatian nimissä.

Kristinusko ja tarkoituksen näkökulma

  Olen sitä kognitiivista tyyppiä, joka ymmärtää asiat parhaiten niiden tarkoituksen kautta. Tarkoitus on se kokoava periaate. Pelkkä asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen ei siis riitä, vaan samalla on hahmotettava koko kokonaisuuden perimmäinen tarkoitus. Siitä käsin osatekijät saavat merkityksensä ja elämä mielekkyytensä.

Aikoinaan koulussa minulla oli vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoja, jos opettaja ei ollut kertonut, mikä niiden tarkoitus on. Mitä on tarkoitus oppia niiden kautta? Mitä tarkoitusta varten kyseisiä asioita opetellaan? Irrallisilta vaikuttavien tehtävien parissa näprääminen sai minut vaipumaan omiin haavemaailmoihini. En pysynyt kärryillä enkä ollut motivoitunut oppimaan. 

Vielä nytkin, jotta työtehtävä tai harrastus olisi mielekäs ja pysyisin motivoituneena, minun täytyy pitää sitä tarkoituksenmukaisena elämän kokonaisuutta ajatellen. 

Oikeastaan minun pitää kyetä johtamaan niiden merkitys tarvittaessa jopa lopulta niin korkeisiin asioihin kuin elämän tarkoitus. Arkistenkin askareideni, kuten imuroinnin ja liikunnan harrastamisen, on oltava linjassa korkeimman tarkoituksen kanssa, jonka uskon olevan hyvää, oikein ja totta. 

  Itse hahmotankin merkityksen kriisin niin, että perusongelmana on elämän perimmäisen tarkoituksen unohtaminen, kyseenalaistaminen tai joskus suoranainen torjuminen. Ymmärrettävästi on tahoja, jotka ihan tietoisesti haluavat torjua ajatuksen, että mitään kaikkia koskevaa, perimmäistä tarkoitusta onkaan. Sellainen väitehän olisi ihmisten ohjailemista ylhäältä käsin!

Olen pistänyt merkille, että merkityksen kriisistä keskustelevat asiantuntijat välttelevät tarkoitus-sanan käyttöä, varsinkaan missään perimmäisessä, kokoavassa merkityksessä. He puhuvat vain merkitystä muodostavista yhteyksistä ja sitä kautta rakentuvista merkitysverkostoista. 

Minä tarkoituskeskeisenä ihmisenä taas ajattelen, että perimmäinen tarkoitus on yhteyksistä se tärkein. Erillisten tiedonpalasten ja toimintojen merkitykset tuossa merkitysverkostossa tavallaan syttyvät, kun kaiken tarkoitus on selvillä.

Elämän tarkoituksen antaja

 "Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Miksi merkitys on kriisissä juuri nyt? Siksikö vain, että elämä on nykyään perustarpeiden tyydyttämisen osalta niin helppoa, että on aikaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin merkitysten muodostumisen pohdiskelu?

Minusta suurempi syy on, että usko Jumalaan, ja siten elämän perimmäiseen tarkoituksenmukaisuuteen, on vähentynyt. Merkityksen kriisin mielenterveydellinen ulottuvuus on elämän tarkoituksen kriisi.

Eivät kaikki ennen vanhaankaan olleet henkilökohtaisessa uskossa Jumalaan, mutta silloin elettiin kulttuurissa, jossa Jumalan olemassaolo oletettiin laajalti ilman kyseenalaistamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Nekin jotka eivät henkilökohtaisesti uskoneet, ehkä pääsivät merkitystä muodostavien sosiaalisten käytäntöjen kautta huomaamattaan osallisiksi niistä elämän tarkoituksenmukaisuuden tunteista, joita jumalauskosta seuraa?

  Kristinuskossa tarkoituksen pohtiminen on aina toimiva lähtökohta. Esimerkiksi sukupuolten, naiseuden ja mieheyden, merkitys avautuu ymmärrettäväksi niiden biologista elämää uusintavan tarkoituksen kautta, jonka Luoja on antanut. Sukupuolet ovat toisiaan täydentävät tätä tarkoitusta varten.

  Alussa puhuin merkityksen kriisin ilmenemisestä masennuksena ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kadottamisena. Kristinuskon mukaan ihmiselämällä on Jumalan antama tarkoitus. Omaa tarkoitustaan ei tarvitse itse yrittää keksiä, vaan se on meistä jokaisella, vaikka emme sitä ymmärtäisi. Se on aina olemassa ja löydettävissä uudestaan, jos sen on matkan varrella kadottanut.

Jumala lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja avaamaan meille yhteyden itsensä kanssa. Ihmiselämän perimmäinen tarkoitus täällä maan päällä on päästä Jumalan, Luojamme, yhteyteen.

"Jeesus sanoi: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)

Harhauttavat kahtiajaot

  Paholainen esittää harhautuksensa vastakohtapareina, sanoi kristitty kirjailija C. S. Lewis. Olen tehnyt saman havainnon.

Kumpaa aatetta edustat?

  Joku kysyi nettikeskustelussa onko kristinusko individualistista vai kollektivistista. Individualismi on yksilökeskeinen aate, jossa puolustetaan yksilön oikeuksia tarvittaessa yhteisön hyvän kustannuksella. Kollektivismi on yhteisökeskeinen aate, jossa painotetaan yhteisön hyvää tarvittaessa yksilön oikeuksien kustannuksella.

Vietin lopulta monta tuntia kysymystä pohtien. Toisaalta lähimmäisen rakastaminen ja siihen sisältyvä toinen toisistamme huolen pitäminen kuuluu rakkauden kaksoiskäskyyn. Lisäksi seurakuntaa eli uskovien yhteisöä kutsutaan Raamatussa suorastaan yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen ruumiiksi. Kuulostaa yhteisökeskeiseltä. 

Toisaalta ihmisyyden perusyksikkö Raamatussa on selkeästi ihmisyksilö, onhan uskonsuhde Jumalaan kunkin uskovaisen yksilön ja Herran välinen, ja yksilöinä siihen uskovien yhteisöönkin, eli Kristuksen ruumiiseen, liitytään. Kuulostaa yksilökeskeiseltä.

Yksilökeskeiseltä kuulostaa sekin, että kristinuskon keskiössä on yksi ihminen, Jeesus Kristus, sovittaja ja välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Toisaalta tuo yksi ihminen, Jeesus Kristus, antoi itsensä ristiinnaulittavaksi muiden puolesta. 

Raamatussa on yksittäisiä jakeita, jotka vaikuttavat kollektivistisilta, kuten tämä ihana kuvaus alkuseurakunnan yhteiselämästä:

"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi." (Ap.t. 2:44-45; käännös 1933/38)

Toisaalta esim. tässä koskettavassa vertauksessa Jeesus tähdentää yksilön tärkeyttä taivasten valtakunnassa:

""Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. " (Luuk. 15:4-6; 1933/38)

Ihan kuin Raamattu olisi kirjoitettu siten, ettei valintaa voi tehdä! Lopulta havahduin, ettei minun tarvitse valita jompaa kumpaa aatetta. Kristinusko ei ole palautettavissa selkeästi ja jäännöksettä kumpaankaan. Miksi edes olin olettanut niin?

Vastakohtaparien voima

  Ihmisillä lienee sitkeä kognitiivinen taipumus hahmottaa kaksi aatteellista puolta, ja olettaa, että niistä on valittava toinen. Torjuttu aate nähdään pahana ja valittu hyvänä. Vastakkaisuus voimistuu, mitä lujemmin ja kauemmin samastuu valitsemaansa aatteeseen. Ajan mittaan tulee ehkä hyväksyneeksi uusia ajatusmalleja, jotka esitellään valittuun aatteeseen kuuluviksi. 

  Yksi ärsyttävimmistä aatteellisista kahtiajaoista, johon olen törmännyt, on valistus vs. vastavalistus. Ensimmäiseen kuuluu luottamus järkeen ja tieteeseen sekä ihmiskeskeisyys (humanismi) ja universalismi, kun taas jälkimmäisessä kyseenalaistetaan tällainen maailmankuva. Erityisesti siksi, että valistuksen aatteeseen on historiassa kuulunut jumalauskon torjuminen, jotkut hätäisesti päättelevät, että kristinusko siten edustaa vastavalistusta.

Toisaalta vastavalistukseen kuuluu mm. suhteellisuusajattelu (universalismin vastakohtana). Lienee sanomattakin selvää, että sellainen ei sovi kristinuskoon, jonka mukaan totuus on absoluuttinen ja muuttumaton, ristiriidaton, erehtymätön. Raamatussa sanotaan Jumalan sanasta: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160) Luonnontiede tutkii Jumalan luomistyötä, joten vastavalistuksen tiedevastaisuuskaan ei kuulu kristinuskoon.

Samoin kuin individualismin ja kollektivismin kohdalla, tämäkään aatteellinen kahtiajako ei ole kristinuskon kannalta lainkaan johdonmukainen.

  Maailman aatteelliset kahtiajaot eivät päde. Syy on selvä: ne ovat pääsääntöisesti muotoutuneet uskomattomien ihmisten käsityksistä. Kristinuskossa keskiössä on Jumala ja Hänen tahtonsa. Useimmissa maailman aatteissa Jumalan olemassaolo kiistetään tai vain ohitetaan kokonaan.

"Olla historian oikealla puolella"

  Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 alettiin julkisessa keskustelussa painottaa itä-länsi -kahtiajakoa. Itään eli Venäjään ja Kiinaan liitetään sensuuri ja totalitarismi, kun taas läntisestä maailmanmenosta puhutaan vapaana. 

Samaan aikaan läntiseen kulttuuriin kuuluvassa Suomessa kuitenkin oli meneillään sananvapausoikeudenkäynti syytteestä Raamattua julkisesti lainannutta kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan. Hän voitti käräjäoikeudessa, mutta nyt syyte on viety ylemmälle oikeusasteelle. Myös muualla läntisessä maailmassa sananvapautta yritetään rajoittaa uudenlaisin lakipykälin. Aika ironista.

Mutta koska sensuuri Venäjällä ja Kiinassa on niin rajua, läntinen kulttuuri vaikuttaa sen rinnalla paremmalta. Siellä täällä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käytetty läntiseen kulttuuriin pitäytymisestä sanontaa "olla historian oikealla puolella". Sanaparilla "oikea puoli" viitataan poliittiseen malliin, joka osoittautuu vuosikymmenten ja -satojen kuluessa menestyksekkäämmäksi ja/tai joka on moraalisesti oikein ja hyvää.

Sanontaa on käytetty liittyen toisen maailmansodan keskeiseen jakolinjaan eli liittoutuneet vs. natsi-Saksa. Koska natsi-Saksa oli niin jumalattoman karmea, on ymmärrettävää, että sen poliittinen vastapuoli ja nujertaja nähdään "oikeana puolena", myös moraalisesti.

En silti kutsuisi toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä täällä Euroopassa moraalisesti hyviksi ja oikeiksi, kun abortteja tehdään liukuhihnalla ja eutanasiakin on laillistettu jo viidessä Euroopan maassa. Meno on kylmäkiskoista ja ihmiselämää tuhoavaa. Rutiinilla tehtävät sikiöseulonnat + valikoiva abortti itse asiassa muistuttavat natsiaatteeseen kuuluvaa rodunjalostusoppia.

  Se että toinen on vielä pahempi, ei tee toisesta hyvää ja oikeaa. Kristitty kirjailija C. S. Lewis sanoi jotenkin niin, että paholainen lähettää harhautuksensa maailmaan vastakohtapareina, jotta pohtisimme, kumpi niistä on pahempi. Siten hän vetää meitä kohti vastakohtaista vaihtoehtoa... joka sekin on harhautus. (Mere Christianity, v. 1952)

  Ihmiskunnan historia on samalla synnin historiaa. Historiallisten tapahtumaketjujen joukossa kuitenkin on yksi, joka toi meille ihmisille voiton synnistä: Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutunut pelastushistoria eli evankeliumi.

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25; käännös 1992)