tiistai 27. joulukuuta 2022

Pohdintoja Jobista: hyväosaisuus, huono-osaisuus ja usko

  Job oli hyväsydäminen lähimmäinen, oikeamielinen, jumalaapelkäävä. Hän myös kuului yhteisönsä hyväosaisiin: Jumala oli siunannut häntä suurella rakastavalla perheellä, terveydellä ja vauraudella.

Eräänä päivänä alkoi järkyttävien tapahtumien sarja, jonka myötä Job menetti perheensä, omaisuutensa, terveytensä ja asemansa kunnioitettuna yhteisön jäsenenä.

 Saatana ennusti, että Job tulisi menettämään myös uskonsa.


"Olin sokealle silmä, rammalle sauva"


  Raamatussa on kohtia, joissa kuvaillaan laupeutta tavalla, joka koskettaa sydäntäni ja innoittaa minua olemaan itsekin parempi ihminen. Yksi sellaisista löytyy Jobin kirjan luvusta 29, jossa kärsivä Job kuvailee millainen hän oli ennen kuin suuret onnettomuudet kohtasivat hänet:


"Ken sanani kuuli, ylisti onneani,
ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua,
ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua,
lesken sydämessä minä herätin ilon.

Minä pukeuduin vanhurskauteen,
oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

Olin sokealle silmä,
rammalle sauva.

Köyhille minä olin isä
ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

Minä murskasin pahantekijän leuan
ja tempasin saaliin hänen hampaistaan." (Job 29:11-17)


Joku voisi huomauttaa, että nuohan ovat Jobin omia sanoja itsestään – kuinka luotettava todistus sellainen muka on... Kirjan alussa kuitenkin on tehty selväksi, että Job oikeasti oli poikkeuksellisen oikeamielinen ja hyväsydäminen ihminen, sillä Jumala itse sanoo hänestä: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa." (Job 1:8)

  Job oli paitsi Jumalan uskollinen palvelija, myös yhteisönsä kunnioitettu ja rakastettu jäsen. Valitettavan usein tässä maailmassa yhteisöjen tukipilareiksi kutsutut ihmiset elävät kulissielämää tai ovat korruptoituneita omaneduntavoittelijoita. Jumalan todistuksesta kuitenkin päättelen Jobin olleen vilpitön hyväntekijä. Jumalahan näkee kaiken, myös jokaisen sydämeen. Miten siunattu Jobin yhteisö oli, kun heillä oli tuollainen tukipilari! 

Job ei auttanut vain omaa väkeään ja omaan yhteisöönsä kuuluvia ihmisiä, vaan kuten Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, hän välitti muukalaisistakin: "ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta". 

  Lainaamani katkelman viimeinen lause kuulostaa tutulta: "Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.". Daavidista, toisesta Jumalan palvelijasta, sanotaan Raamatussa jotain saman kaltaista. Se että toimii Jumalan silmissä hyvin ja oikein ei tarkoita pelkkää lempeyttä, vaan hyvyyteen kuuluu myös rohkeus taistella oikeuden ja totuuden puolesta pahantekijää vastaan.


Hyväosaisuus ja hyväntekeminen

  Jobin kertomuksessa tulee esille eräs ilmiö, josta ei kovin usein kuule puhuttavan: hyväosaisuus mahdollistaa hyvän tekemisen, kun taas huono-osaisuus vaikeuttaa sitä. Näin siis, kun puhutaan aineellisesta hyväosaisuudesta ja aineellisesta auttamisesta.

Jumala oli siunannut Jobia voimilla, terveydellä ja vauraudella, ja Job antoi tarvitseville siitä mitä oli saanut. Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) Job hyväosaisena eli tämän periaatteen mukaan vaurautensa ja voimiensa osalta.





Job itse oli myös tietoinen siitä, miten merkittävästi hyväosaisuus oli mahdollistanut hänelle hyvän tekemisen. Hän puhuu näistä kahdesta rinnan, kuin ne olisivat saman asian kaksi puolta: onneani ylistettiin ja kaikki näkivät että tein hyvää.

  Onnettomuuksien myötä Jobilla ei enää ollut voimia tehdä hyvää. Hän oli heikko ruumiillisesti ja ahdinkonsa uuvuttama mieleltään ja tahdonvoimaltaan. Lisäksi, jos hän olisi lähes kaiken menettäneenä ja märkivine paiseineen edes lähestynyt muita ihmisiä, nämähän olisivat juosseet kirkuen pakoon. 

Job oli menettänyt sosiaalisen pääomansa – se suorastaan oli muuttunut omaksi irvikuvakseen: aiemmin hän oli laajalti tunnettu vauraana hyväntekijänä, nyt hän oli yhtä laajalti tunnettu miehenä jolle oli lyhyessä ajassa tapahtunut käsittämättömiä, mykistäviä kauheuksia. Jobia oli alettu karttaa ja halveksia. Häntä kai luultiin Jumalan kiroamaksi.

  Huono-osaisenakin Jobissa silti oli nähtävissä edellä mainitsemiani ihania piirteitä, kuten lempeys ja rehellisyys.

Job ei teeskennellyt handlaavansa tilanteen, vaan valitti ääneen sekä julisti olevansa katkera. Lyhyessä ajassa hän oli muuttunut valoisasti hymyilevästä toivontuojasta yhteisönsä hylkiöksi, joka oli pelkkää luuta ja nahkaa. Job tiedosti muutoksen ja puhui siitä avoimesti. Hän tiesi rehellisyyden olevan välttämätöntä suhteessa Jumalaan: "Teeskentelijät eivät hänen eteensä pääse."(Job 13:16) 

Job ei ex-menestyjänä korottanut itseään muiden huono-osaisten yläpuolelle, vaan puhui uutta sosiaalista viiteryhmäänsä puolustaen. Joskushan ihmiset eivät siedä itsensä kaltaisia, siis ihmisiä joilla on samoja ongelmia tai heikkouksia, koska eivät kestä nähdä niitä itsessään, mutta lempeä Job toteaa yleisesti onnen hylkäämien puolesta: "Onnen hylkäämä ansaitsee halveksuntaa, sanovat ne, joilla ei ole huolia, ja töytäisevät vielä kerran sitä, joka jo horjuu." (Job 12:5)

  Yksi syy lisää tykätä Jobista on hänen huumorintajuisuutensa. Lienee mustaa huumoria, kun Job sanoo odottavansa että pääsee kuollessaan haudan multiin tervehtimään matoja: "Äitini, sisareni!" Ja kun Job vastaa ystäviensä nuhdesaarnoihin, joissa nämä besserwisseröivät hänen tilannettaan, hän sanoo ivallisesti mm.: "– No olivatpa äänessä viisaat miehet! Kun te kuolette, kuolee viisaus maasta!" (Job 12:2)

Vaikka nämä esimerkit eivät ole sellaista huumoria jonka on tarkoitus saada ihmiset puhkeamaan hyväntuuliseen nauruun, päättelen niistä Jobin olleen paremmin voidessaan hauska ja sympaattinen.


Saatanan teoria

  Jobin kirjan alussa Saatana esittää teorian: Job uskoo Jumalaan vain siksi, että hänellä on asiat niin hyvin.

Jumalan kehuttua Jobia Saatana sanoo: "Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!" (Job 1:9-11)

Miten tutun kuuloinen väite tässä maailmassa! Saatanan esittämään periaatteeseen törmää usein käänteisessä muodossa: miksi uskoisin Jumalaan, kun minulla on asiat niin huonosti? Joko Jumalaa ei ole, tai sitten Jumala ei rakasta minua!

  Job joutuu valtavien menetystensä myötä uskossaan kriisiin ja vaatii Jumalalta selitystä, mutta sittenkin todistaa Saatanan teorian vääräksi. Sen jälkeen kun hänen kaikki lapsensa ovat kuolleet ja hän on menettänyt koko omaisuutensakin, hän sanoo:


"– Alastomana minä tulin äitini kohdusta,
alastomana palaan täältä.
Herra antoi, Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:21)


Ja kun Job kaiken lisäksi vielä sairastuu, hän käy vaimonsa kanssa sananvaihdon, jossa kirjaimellisesti kieltäytyy kiroamasta Jumalaa eli tekemästä sitä mitä Saatana oli vakuutellut tapahtuvaksi. Vaimo nimittäin puuskahtaa Jobille: "Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!", mutta Job vastaa: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:10)

  Kun tarkemmin ajattelee, niin vaikka Saatanan teorialle löytyy paljon kannattajia tässä maailmassa, se myös todistetaan vääräksi koko ajan: monien uskovaisten usko Jeesukseen on vahvistunut erityisesti kärsimyksessä. Lisäksi monet uskomattomat kääntyvät Jumalan puoleen juuri kärsimyksessä.

Kristinuskon ydinsanoma on evankeliumi eli ilosanoma pelastuksesta Jeesuksessa. Evankeliumin perusteella voimme aina luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon meitä kohtaan, olimmepa hyväosaisia tai huono-osaisia tai jotain siltä väliltä. 

  Jobia sanotaan joskus Vanhassa Testamentissa olevaksi ennuskuvaksi Jeesuksesta. Jobkin oli Jumalan kärsivä palvelija kuten Jeesus maailmassa ollessaan. Mutta toisin kuin Jeesus, Job oli syntinen. Vaikka Job oli ihana, laupias ja oikeamielinen, hänkin tarvitsi lunastajaa eli Jeesusta: 


"Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)




tiistai 13. joulukuuta 2022

Kuoleman varjon maassa

   Profeetta Jesaja puhui ihmisistä, jotka "asuvat kuoleman varjon maassa". Hän lienee tarkoittanut erityisesti sodan keskellä eläneitä israelilaisia, mutta loppujen lopuksi kaikki ihmiset tässä maailmassa asuvat kuoleman varjon maassa.

  Kuolema on mahtava ja ylivertainen ihmisen nujertaja, mutta on yksi joka on voittanut kuoleman.


Kuoleman varjo 

 

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1)


  Jesajan ilmaus "kuoleman varjo" koskee jokaista ihmistä tässä maailmassa joka hetki: tulemme kuolemaan, ja tietoisuus siitä heittää varjon elämämme ylle. 

Tuo varjon vertauskuva tuli minulle tutuksi kymmenisen vuotta sitten saatuani diagnoosin MS-taudista. Monet tämän taudin kanssa elävistä luonnehtivat, että diagnoosi "varjostaa" elämää. Sairauden olemassaoloa ei pysty vähäoireisenakaan täysin unohtamaan; diagnoosin myötä elämään on tullut uudenlainen murhe. Kaikessa kivassakin mitä suunnittelee, vaikka seuraavalle kesälle, täytyy aina huomioida tämä sairaus, jonka oireiden ilmaantumista ja varsinaisia pahenemisvaiheita ei voida ennustaa.

Koska MS-tauti on parantumaton keskushermoston rappeumasairaus, se on aina edessäni ja suunta on kokonaisuudessaan vain pahempaan. Ellei Jumala ihmeparanna minua, en tule koskaan tämän ajallisen elämäni aikana katsomaan taaksepäin MS-tautia, vaan se tulee varjostamaan koko loppuelämääni.

  Kuolema, ja tietoisuus kuolemasta, on samanlainen varjo. Kuolevaisuus on diagnoosi jonka jokainen ihminen on saanut. Kuolema on aina edessäpäin ja tulevaisuudesta käsin se heittää varjon koko elämän ylle.


Muista että kuolet

  Tietoon kuolevaisuudesta voi suhtautua myönteisestikin, hyödyntäen sitä, ja itse asiassa siihen pitäisikin suhtautua niin. Raamatussa kehotetaan pitämään mielessä, että aikamme on rajallinen eikä sitä kannata tuhlata turhuuksiin.


"Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12)


Monet sanovat lisäksi, että kuolevaisuutensa tiedostaminen auttaa arvostamaan ainutkertaista elämää täällä maailmassa. Voi pitää paikkansa, mutta uskoisin silti, että kuoleman ajatteleminen aiheuttaa ihmisille useimmiten ahdistusta.



  Kuolemiseen yleensä liittyvä kärsimys on merkittävä osa sen luomaa varjoa. Sille on syynsä, ettei kuolemaa juhlita kuten monia muita lähtöjä. Esimerkiksi työyhteisöstä poistuvalle järjestetään läksiäisjuhlat kiitokseksi yhteisestä ajasta. Joskus kuulee jonkun kuolevan toivovan, että hänen hautajaisissaan juhlittaisiin elettyä elämää kuoleman voivottelun sijaan, mutta silloinkin päivänsankari itse on jo poissa.

Yhä useammin kuollessaan ihminen on täysin yksin jossain sairaalaosaston potilasvuoteessa. Huomioiden miten suuri asia kuolema on, on outoa, että se on niin syrjään sysätty tapahtuma. On outoa, miten vähän kuolemasta puhutaan.

  Minulla oli nuorena teoria, että tieto kuolevaisuudesta vaikuttaa ihmisten alitajunnassa, ja että monet ihmisten toimista, maailman jatkuva melu, ovat lopulta vain yrityksiä ohjata ajatukset muualle tästä ahdistavasta tiedosta. 

Jussi Hakulisen Joutsenlaulu teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen. Laulussa puhutaan juuri siitä mitä ihmiset eivät haluaisi ajatella: "Taas hetken lähempänä kuolemaa, ei haihdu tuska milloinkaan..." Vaikuttavin kohta Joutsenlaulussa on sen loppu. Kertoja ei anna mitään toivoa, vaan lohduttomasti parkaisten julistaa kuolevaisuuden tuskan olevan ylivertainen: "Tuo tuska kiinni saa kenet vaan – tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa!"


Kuoleman voittaja


  Minusta Jesaja 9 alkukappale on aina ollut jouluinen. "Kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon..." – joulukuu on pimeä, synkkä ja kylmä, ja joulu on valon ja lämmön juhla. 

Mutta kohta on jouluinen ennen kaikkea siksi, että se päättyy profeetallisiin jakeisiin Vapahtajan syntymästä, joulun sanomasta:

"Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

Jesajan sanat saavat minut ajattelemaan, että evankeliumi Vapahtajasta Jeesuksesta on se suuri valo joka loistaa maailman pimeydessä.  






  Kuolemaan ja sen varjoon joulun sanoma liittyy siten, että maailmaan syntynyt Vapahtaja voitti kuoleman! Kuolema on synnin palkka, ja syntimme sovittamalla Jeesus avasi meille pääsyn ikuiseen elämään. Jeesukseen uskoville se varjo, jonka kuolevaisuus langettaa elämämme ylle, ei enää muistuta vain ajallisen elämän päättymisestä, vaan ikuisen elämän alkamisesta.

  Kuolema kieltämättä on mahtava, mutta Jeesus on mahtavampi! Apostoli sanookin:

"– Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Missä on voittosi, kuolema?
Missä on pistimesi, kuolema?" (1. Kor. 15:54-55)


Ja toisessa kohtaa:


"Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto." (Fil. 1:21)




tiistai 29. marraskuuta 2022

Ihmisen kaltainen Jumala?

  Raamatussa on kohtia, joissa Jumala voi vaikuttaa yllättävän "ihmismäiseltä". Miksi Jumalan "ihmisen kaltaisuuden" ei kuitenkaan pitäisi yllättää?


Jumala ja mantelinkukkakoristeet

  Lukiessani Raamattua kerran tuoreena kristittynä minua askarrutti eräs 2. Mooseksen kirjan kohta, jossa Herra antoi Moosekselle ohjeet, millaiseksi tietyt pyhät esineet tulee tehdä. Esimerkiksi seitsenhaaraisen kynttelikön valmistamisesta Hän sanoi:


"Lampunvarressa olkoon neljä mantelinkukan muotoista kukkakoristetta kantoineen ja terälehtineen, ja lampun ensimmäisen, toisen ja kolmannen haaraparin alla, näiden kaikkien kuuden lampunvarresta lähtevän haaran alla, olkoon aina yksi kanta. Kukkien kannat ja lampunhaarat olkoot lampun kanssa yhtä kappaletta; koko lamppu olkoon taottu puhtaasta kullasta yhtenä kappaleena." (2. Moos. 25:34-36)


Puhujana noissa jakeissa on siis Jumala. Jostain syystä minua ihmetytti, että Jumalalla on tarkka esteettinen maku. Että Jumala on ajatellut mielessään, miten kaunis Hänen luomansa mantelinkukka on, ja valinnut sen muotoisen kuvion koristeeksi kynttelikköön. Mielestäni se oli omituisen "ihmismäistä".

Totta kai ymmärsin että Jumala on persoonallinen olento, kuten me ihmisetkin, ja että Hänellä siten on mieli, tunteet, ajatukset, suunnitelmat, tahto, joten miksei esteettinen makukin, mutta nuo jakeet tavallaan terottivat sitä minulle entisestään. Tuollaisillakin asioilla on kaikkivaltiaalle Jumalalle väliä! 


Mantelinkukka

Toki joku saattaisi pohtia, onko koristeluilla myös jotain symbolista merkitystä, siis että mantelinkukilla tai niiden muodolla tai terälehtien lukumäärällä on jotain lisämerkitystä, mutta mahdollinen symbolinen merkitys ei kumoa esteettistä. Sitä paitsi Jumala kutsui mantelinkukkamuotoiluja koristeiksi, ja koristeen riittävä tarkoitushan on vain tehdä esine kauniimmaksi.

Mantelinkukkakoristeiden myötä päädyin ajattelemaan, että onhan jo monimuotoinen luonto sinänsä Jumalan luomistyönä osoitus Hänen kauneudentajustaan, maustaan, mielikuvituksestaan. Jumala on itse luonut mantelipuun – on helppo ymmärtää että Hän pitää sen kukintoa kauniina. 

  Mutta jäin pohtimaan, miksi jakeet olivat minulle yllättävät...


Antiikin Kreikan vaikutusta?

  Eräs raamatunopettaja on puhunut ilmiöstä, että me eurooppalaiset / länsimaiset ihmiset tapaamme ajatella liian filosofisesti ja järkeillen Jumalasta. Se johtuu antiikin Kreikan järkifilosofian voimakkaasta vaikutuksesta kulttuurimme ja ajattelutapoihimme. 

Tällä tavalla ajattelemaan tottuneelle jopa ajatukset Jumalasta helposti menevät siihen, että luetellaan irrallisina premisseinä Jumalan ominaisuuksia ja lopuksi muodostetaan kuva yhdistä pisteet -menettelyllä. Raamatussa taas näkyy heprealainen ajattelu, joka on käytännöllisempää kuin kreikkalainen. Raamatussa asioita ja ilmiöitä ei typistetä erittelemällä ja palauttamalla niitä ideoihin ja teoreettisiin käsitteisiin.

Kuuntelin kerran keskustelua, jossa teologit pohtivat Jumalan olemusta. Yksi heistä kuvaili Jumalaa sellaisilla persoonattomilla sanoilla kuin Voima ja Lähde. Ominaisuudet, joista hän muodosti kuvan – mm. kaikkivaltius, kaikkitietävyys, täydellinen oikeamielisyys – pitävät kyllä Raamatun mukaan paikkansa, mutta niistä johdettu kuva Jumalasta silti oli kalsea ja persoonaton, ei sellainen, joka muodostuu Raamattua lukiessa.


Tuhlaajapoika ja armollinen isä


Minullakin on hieman taipumusta tuollaiseen kreikkalaistyyliseen ylifilosofoimiseen ja se lienee syy, miksi olin yllättynyt edellä mainitsemastani VT:n kohdasta. Kuten sanoin, pidin tarkan esteettisen maun ilmaisemista omituisen "ihmismäisenä" kaikkivaltiaalta Jumalalta.

   Antiikin Kreikan filosofit kuulemma pilkkasivat kristittyjä, koska heidän mielestään usko persoonalliseen Jumalaan oli lapsellista, alkukantaista ja yksinkertaista. Tuollaiseen asenteeseen törmää nykyäänkin. Nämä filosofit kutsuivat Raamatun Jumalaa antropomorfiseksi eli ihmisen muotoiseksi, ihmisen kaltaiseksi.

Sinänsähän Jumalan ihmisen kaltaisuus pitääkin paikkansa, mutta niin päin, että ihminen on Jumalan, Luojansa, kaltainen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen! Sen takia saatamme Raamattua lukiessamme käänteisesti nähdä Jumalan ihmisen kaltaisena.

  Kun Jeesus kuvaili taivaallista Isää, Hän kertoi vertauksen kotiin palaavasta tuhlaajapojasta, jonka rakastava isä otti armollisesti vastaan (Luuk. 15:11-32). Onneksi Raamatun antama kuva Jumalasta on se oikea. En nimittäin minä ainakaan edes kaipaa jotain persoonatonta "Voimaa", johon minut ikuisuudessa liitettäisiin. Kaipaan rakastavaa Jumalaa, jonka tulemme näkemään kasvoista kasvoihin.


"Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä." (Luuk. 15:20)




tiistai 15. marraskuuta 2022

"Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla"

  Otsikon miltei tuhat vuotta vanhan sanonnan voi ymmärtää kahdella tavalla. Kummallakin tavalla ymmärrettynä se kertoo meille jotain viisasta ihmisluonnosta.


Pelkät hyvät aikomukset eivät riitä

  Sanonnan isä on 1100-luvulla vaikuttanut ranskalainen pyhimys Bernhard Clairvauxlainen. Alkuperäinen muoto sanonnasta kuuluu: "L'enfer est plein de bonnes volontes ou desirs" eli "Helvetti on täynnä hyvää tahtoa tai hyviä toiveita". 

Mitä Bernhard tarkoitti? Huomioiden että hän kuului Clairvaux'n luostariin, jossa korostettiin ruumiillisen työn ja hyvien tekojen tärkeyttä, oikea tulkinta lienee: pelkät hyvät aikomukset eivät riitä, vaan tarvitaan tekoja.

Raamatussakin puhutaan tästä. Apostoli Jaakob sanoo kirjeessään: 


"Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on?" (Jaak. 2. 15-16)


Hyväntahtoiset sanat eivät viimekädessä lämmitä eivätkä ravitse, vaikka sanoja olisi kuinka vilpitön ne lausuessaan.

  Toisaalta olen itse aina ymmärtänyt sanonnan hieman toisella tavalla, ja googlatessani huomasin, että ihmisten nettikirjoituksissa ja somekommenteissa sitä käytetään enimmäkseen tällä minun ymmärtämälläni tavalla. Siinä ei moitita tekojen puuttumisesta, vaan muistutetaan, että vaikka ihminen toimisi oman näkemyksensä mukaan hyvää tarkoittaen, sillä voi kuitenkin olla tuhoisat seuraukset.


Ihmisen erehtyväisyys ja syntisyys

  Ihminen seisoo aiheuttamansa tuhon keskellä ja sanoo: "mutta tarkoitin hyvää..." tai "mutta luulin että tämä johtaisi hyvään...". Teoilla joita teemme hyvin aikomuksin saattaa olla tuhoisat seuraukset. Tässä tavassa ymmärtää Tie helvettiin -sanonta ilmaistaan ihmisen erehtyväisyys. Aikomus saattaa olla hyvä, mutta valitut tavat, joilla sitä lähdetään toteuttamaan, ovat tuhoisat. 

Tai joskus jo se aikomus saattaa olla tuhoon tuomittu, vaikka ihminen itse näkisi sen hyvänä. Mieleeni tulee tekoja, joita nykyään voimakkaasti perustellaan hyvillä asioilla kuten empatialla ja yksilönvapaudella, mutta jotka ovat pahoja ja usein seurauksiltaan tekijälleenkin tuhoisia, esim. abortti.



  Väkivaltaisia tekoja ja niiden motiiveja tutkineet psykologit ovat esittäneet, että tekijät itse usein näkevät tekonsa moraalista hyvää edistävinä ja sillä oman näkemyksensä mukaan hyvällä tarkoituksella oikeuttavat itselleen ja muille tekonsa mahdolliset tuhoisat vaikutukset.

Tunnettuja suuren mittaluokan esimerkkejä ovat historian ideologiset hirmuvaltiaat, joilla seuraajineen oli näky unelmayhteiskunnasta, mutta lopulta heidän ympärillään oli vain kuolemaa, kärsimystä, traumatisoitunut kansakunta ja rauniot. Pohtivatkohan he siinä vaiheessa, ettei tämä nyt mennytkään niin kuin piti vai vieläkö yrittivät oikeuttaa tekojaan?


"Moni luulee omaa tietään oikeaksi..."

  Minulle tulee Tie helvettiin -sanonnasta mieleen Raamatun Sananlaskujen kirjan jae: "Moni luulee omaa tietään oikeaksi, mutta se on kuoleman tie." (Sananl. 16:25; käännös 1992) Oman pään mukaan tekeminen saattaa johtaa tuhoon ja kuolemaan jo tässä maanpäällisessä elämässä, mutta synnin tie vie ihan kirjaimelliseen Helvettiin maanpäällisen elämän jälkeen.

Toisessa kohtaa Sananlaskujen kirjaa neuvotaan:


"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)


Jumala on antanut ihmisille oman järjen, älykkyyttä ja ymmärrystä, mutta Hän ei halua, että jätämme elämämme pelkästään sen varaan, vaan että luotamme Hänen viisauteensa ja hyvyyteensä.

"Älä tapa.", "Älä varasta.", "Älä tee huorin.", "Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi." jne. – ei ole vaikeaa hahmottaa, että Jumalan tahdon mukaan eläminen suojelee meitä tuholta maanpäällisessä elämässä.




  Mikä Raamatun mukaan sitten on ikuiseen elämään johtava tie? Jokainen meistä on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan ja aiheuttanut tuhoa teoillaan, joita olemme tehneet sillä hetkellä hyvää tarkoittaen tai joskus ihan pahasta ja ilkeästä motiivista. Ihminen on syntinen, ja ikuiseen elämään Taivaaseen pääsevät vain vanhurskaat, synnittömät.

Koska Jumala rakasti meitä syntisiä ihmisiä, Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät sovittamalla syntimme ristillä. Jeesus on tie ikuiseen elämään jokaiselle, joka uskoo Häneen.


"Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)




tiistai 1. marraskuuta 2022

Kristitty ja humpuukimarkkinat

  Syvempää "henkisyyttä" lupaavaa uskonnollista humpuukia kaupitellaan nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Kristillinen usko suojaa humpuukilta, kunhan pitäytyy sen yksinkertaisessa opissa.


Dogmaattisuuden suojaava vaikutus

  Uskovaiseksi kristityksi tultuani käsitykseni todellisuuden perimmäisestä olemuksesta lakkasi olemasta avoin. Olin ennen uskoakin melko jalat maassa -tyyppi, mutta silloin pidin kaikkea edes teoriassa mahdollisena, nyt en enää. Uskon myötä muutuin dogmaattisemmaksi: kristillinen oppi poissulkee sen kanssa ristiriidassa olevat uskomukset. 

"Suljettu todellisuuskäsitys" kuulostaa monen mielestä ehkä tylsältä, mutta toisaalta dogmaattisuudella on suojaava vaikutus uskonnollista humpuukia vastaan, jota nykymaailmassa kaupitellaan enemmän kuin koskaan aiemmin koko ihmiskunnan historiassa.

Olen nimittäin huomannut että humpuukimarkkinoilla vallitsee tietynlainen logiikka: ihmisten todellisuuskäsityksen ollessa loputtoman avoin, humpuukiyrittäjät voivat loputtomiin keksiä uusia tarpeita sekä palveluita ja tuotteita vastaamaan niihin. Koko ajan tulee uusia juttuja, jotka edellyttävät uudenlaista uskomusta. 



Kun on paljon ihmisiä, jotka kaipaavat jotain "henkistä" elämäänsä ja joiden käsitys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta on avoin ja muovautuva, markkinat toimivat vilkkaasti.

Esimerkkinä voin mainita jälleensyntymisuskoon pohjaavat uudet uskomukset ja niitä vastaavat palvelut: nykyään on tarjolla menneiden elämien regressioterapiaa, karmanpuhdistusta ja menneistä elämistä energiakehoon jääneiden vammojen hoitoja.

  On mielenkiintoista, että raha ja bisnes ovat niin keskeisessä asemassa kulttuurissa, jossa tavoitellaan henkisyyttä ja irtiottoa materialistisesta nykyajasta.


Kristityn karu ihmiskuva

  TV.ssä esitettiin aikoinaan sarjaa The People Watchers, jota luotsasi tunnettu skeptikko, psykologi Richard Wiseman. Sarjassa Wiseman apulaisineen teki kadun ihmisille psykologisia kokeita piilokameratyyliin. Testien tarkoitus oli osoittaa, miten erehtyväisiä, ja siten myös huijattavissa, me ihmiset olemme.

Muistan jakson jossa Wisemanin apulainen onnistui vakuuttamaan ostoskeskuksen asiakkaille olevansa selvänäkijä. Tämä oli mahdollista pelkästään päättelemällä asioita mm. henkilön iästä, ostoksista ja pukeutumisesta sekä käyttämällä tarpeeksi laveita ilmauksia ja johdattelevia kysymyksiä.

Yhdessä jaksossa osoitettiin, kuinka ihmiset tapaavat liittää luonteenpiirteitä tuntemattomiin ihmisiin heidän ulkonäkönsä perusteella. Viehättävinä pidetyt ihmiset nähtiin mm. rehellisempinä, älykkäämpinä ja ahkerampina kuin epäviehättävinä pidetyt. Ja mikä surullisinta, monesti ihmiset eivät millään luopuisi virheellisistä käsityksistään, vaikka heille esitettäisiin todisteet niiden paikkansapitämättömyydestä.

Minua ei luultavasti saisi vakuuttumaan selvänäköisyydestä, mutta ulkonäöstä liikoja päättelemiseen syyllistyn itsekin varmaan ihan jatkuvasti. Taipumus on hyvä tiedostaa, että voi kyseenalaistaa omia päätelmiään. Lisäksi olen törmännyt vaikkapa optisiin illuusioihin, joiden kohdalla on ollut pakko myöntää, että vaikka olisi kuinka kriittinen, aivot ovat erehtyväiset.





  Se että ihminen on erehtyväinen on täysin linjassa kristinuskon ihmiskuvan kanssa. Tiesin tämän ihmisyydestä toki jo ennen uskoon tulemistanikin, mutta kristittynä pysyn siitä tietoisempana. Ihmisen erehtyväisyys ja syntisyys on yksi niistä kristinuskon dogmeista eli opinkappaleista.

  Skeptisestä lähtökohdasta harjoitettavaa psykologiaa pidetään ymmärrettävästi joskus myös kristinuskon vihollisena. Tarkalleen ottaen tämä kuitenkin perustuu virhekäsitykseen, että tiede olisi todistanut, ettei Jumalaa olisi olemassa. Todellisuudessa luonnontiede ja usko yliluonnolliseen Luojaan ovat kaksi eri asiaa. 

Minusta ainakin on hyvä, että ihmisen erehtyväisyyttä, taipumusta ennakkoluuloisuuteen ja huijatuksi tulemisen alttiutta tutkitaan järjestelmällisesti ja että aiheesta puhutaan.

  Paitsi että me ihmiset olemme sekä skeptisen psykologian että Raamatun mukaan erehtyväisiä ja uppiniskaisia, olemme Raamatun mukaan myös syntisiä. Tämä on linjassa mm. sen tosiasian kanssa, että humpuukimarkkinoilla riittää huijareita.


Evankeliumi on ilmainen

 
  Kristinuskossa on hyvä peukalosääntö: kaikki mitä hengellisesti tarvitsemme on ilmaista. Kaikki on Jumalan armoa ja lahjaa. Raamatun ihminen kyllä tarvitsee, mutta sitä voi lukea / kuunnella ilmaiseksi netissä tai vaikka lainata kirjastosta. Raamatunopetustakin on saatavilla ilmaiseksi.

  Kristittyjenkin keskuudessa valitettavasti on huijareita. Erityisesti ns. menestysteologian piirissä pyörivät suuret rahat. Onneksi tämä harhaoppiin perustuva ilmiö on laajasti tiedostettu ja siitä varoitetaan ihmisiä. 

Ei kaikki rahaan liittyvä kristinuskon keskuudessa silti ole huijausta. Tärkeään tarkoitukseen meneviin kohteisiin ja keräyksiin (esim. lähetystyöhön ja köyhäinapuun) on mahdollisuuksien mukaan hyvä lahjoittaa rahaa, kunhan toimija on luotettava. Rahan tulee siis mennä Jumalan valtakunnan työn konkreettisiin tarpeisiin sen sijaan, että lahjoittamalla tavoittelisi vaikka parantumista sairaudesta tai sitä että saisi syvemmän yhteyden Jumalaan. 

Ihmisen suhde Jumalaan, Hänen lahjansa sekä pelastus ikuiseen elämään ovat riippumattomia rahan antamisesta. 

Kristinusko on aina menestynyt köyhien keskuudessa. Mielestäni tämä kaiken kaikkiaan kertoo hyvää uskostamme, vaikka kristillisetkään yhteisöt eivät ole puhtaita huijauksista ja väärinkäytöksistä.

  Jeesus on "ilmainen" ja ainut välimies meidän ja Jumalan välillä. Jeesuksen ristinsovituksen kautta Jumala itse avasi meille yhteyden Häneen uskossa vastaanotettavaksi. Emme tarvitse henkisyyteen kouluttavia kursseja, henkioppaita, meedioita, yksisarvisia, energiahoitoja, enkeleitä emmekä "ylösnousseita mestareita" viemään meitä lähemmäksi Jumalaa. 

 
"Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä." (Ilm. 22:17)




tiistai 18. lokakuuta 2022

Psalmien parantava voima

  Raamatun Psalmit on Jumalan antama rukouskirja ihmisille. Aivan vapaasti omin sanoinkin voi rukoilla, mutta psalmit auttavat meitä ilmaisemaan itseämme Jumalalle.

  Ahdistuneelle raamatunlukijalle psalmit ovat aivan ihmeellinen apu.


Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa...

 

"Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.

Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä." (Ps. 23:1-2)


Vaikeina hetkinä psalmit ovat olleet henkireikäni. Aloin ymmärtää psalmien erityisen hienouden ollessani sairaalassa kymmenisen vuotta sitten MS-taudin pahenemisvaiheen takia. Minulla ei vielä silloin ollut älypuhelinta, josta olisin voinut lukea Raamattua, mutta löysin sairaalan kirjahyllystä Uusi Testamentti ja Psalmit -kirjasen.

Ahdistuneena, masentuneena, huolestuneena tai peloissaan voi olla haastavaa keskittyä Raamatun opetusteksteihin tai teksteihin joissa kerrotaan tapahtumista. Psalmien lyhyeen kerrontaan sen sijaan on helppo syventyä ahdistuneenakin, ja Jumalan sana pääsee rauhoittamaan sydäntä.




Lyhyellä kerronnalla tarkoitan, että psalmeissa on tyypillisesti yksi ajatus per jae ja että kukin psalmi on oma itsenäinen kokonaisuutensa. Ja koska useimmat psalmit ovat melko lyhyitä, kokonaisuuden lukeminen yhdeltä istumalta on helppoa.

  Ehkä vielä tärkeämpi syventymistä helpottava ominaisuus on, että psalmeissa puhuja eli psalmista yleensä ilmaisee itseään tunteellisesti. Se ei tarkoita tunteiden myllerrystä ja sekasortoista kerrontaa, vaan että psalmista kuvailee sisäistä kokemustaan kokonaisvaltaisen avoimesti, usein vihlaisevin vertauskuvin: "Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku.", kuvailee Daavid psalmissa 31.

Kun tekstin puhujakin on tunteellisessa tilassa, eläytyminen siihen mitä hän sanoo käy luontevasti. Tässä ei aina edes ole merkitystä, mikä psalmistan tunnetila on – ilo ja riemu, ahdinko, epätoivo, huojennus – tai että onko se sama kuin itsellä sillä hetkellä. Sitä paitsi joissain psalmeissa puhuja ilmaisee aluksi ahdistusta ja epätoivoa, mutta lopuksi iloa, toivoa ja luottamusta Herraan.

Esimerkiksi psalmin 13 alussa murheellinen Daavid kokee Herran unohtaneen hänet: "Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi?", ja kuitenkin psalmi päättyy kiitollisuuteen: "Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin."

Murhe vaihtuu iloksi, vaikkei rukoilija mainitse minkään maallisissa olosuhteissaan muuttuneen. Jumala vahvistaa ja rohkaisee ihmisen sydäntä, kunhan vain turvaudumme Häneen.

  Kolmas syy, miksi psalmeihin on helppo syventyä rauhattomassa mielentilassa on psalmien "hiljaisuus". Koska psalmit ovat rukouksia, niissä tyypillisesti puhutellaan Herraa sinä-muodossa – läsnä ovat vain rukoilija ja Jumala. 


"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)


Jumalan rukouskirja ihmisille

  Uudessa Testamentissa kehotetaan uskovia viemään kaikki huolet rukouksessa Herralle: 


"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)


Psalmit on Jumalan antama rukouskirja ihmisille. Se on täydellinen apu sellaisiin hetkiin, kun haluaa lukea Raamattua ja rukoilla samaan aikaan. Aina voi toki rukoilla ihan vapaasti omin sanoinkin, mutta joskus saattaa tarvita apua sen ilmaisemiseen, mitä haluaa Jumalalle sanoa.

  Psalmit on kirjoitettu Vanhan Testamentin aikaan, joten niissä ei puhutella Herraa nimellä Jeesus, mutta kristittynä minulla on evankeliumi sydämessäni, ja rukoilen aina Jeesuksen nimessä.




  Edellä mainitsin joitain psalmien keskittymistä helpottavia ominaisuuksia, kuten lyhyen kerronnan ja tunteellisen ilmaisun, mutta uskon psalmien, niin kuin koko Raamatun, olevan ihmeellinen kerrassaan selittämättömällä, yliluonnollisella tavalla. Sillä mikään muu teksti koko maailmassa, vaikka se olisi tarkkaan räätälöity ahdistuneelle lukijalle, ei anna samanlaista rauhaa sydämeen.  


"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut
kaikkina elämäni päivinä,
ja minä saan asua Herran huoneessa
päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)



tiistai 4. lokakuuta 2022

Elämänvastainen aikakautemme

  Ihmiskunta on ollut syntinen ensimmäisestä sukupolvesta asti. Minusta kuitenkin vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistyöhön. 


Jumalan luomistahto 


"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)


  Synti on Jumalan tahdon vastaisuutta. Jumalan tahto on kerrottu meille Raamatussa. Mutta joissain kohdin emme edes tarvitse Raamattua saadaksemme tietoa Jumalan tahdosta. Voimme nimittäin nähdä sen myös Hänen luomisteoissaan eli luonnossa ja sen tarkoituksenmukaisissa, elämää ylläpitävissä järjestyksissä. 

Jumala luo elämää. Hänen luomistahtonsa vastaiset synnit ovat siten elämänvastaisia. Kuten luomiskertomuksessa kerrotaan, Jumala loi ihmisen – mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – ja puhalsi ihmiseen elämänhenkäyksensä (1. Moos. 1:27). Jumala loi elämän jatkumaan biologisesti miehen ja naisen välisessä suhteessa sekä asetti avioliiton suojelemaan suhdetta ja uuden ihmiselämän syntymistä ja kasvua (1. Moos. 1:28, Matt. 19:4-6).




Vaikka ihmiskunta on ollut syntinen Adamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta asti, minusta vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistahtoon:

- taistellaan aborttioikeuden puolesta, abortti esitetään naisten vapauden avaimena ja välttämättömänä sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle; sikiöseulonnat ja valikoiva abortti ovat nykyään normikäytäntö terveydenhuollossa

- kiistetään sukupuolen biologisuus ja esitetään, että Jumalan luoman sukupuolen voisi tarvittaessa korjata omaa kokemusta vastaavaksi; esitetään että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi

- avioliittolain muutoksen myötä avioliiton määritelmä ei enää vastaa Jumalan luomistahdon mukaista tarkoitusta

- eutanasian salliva laki on hyväksytty yhä useammassa maassa, ja vaatimus saada se Suomeenkin voimistuu

Hedelmöityksen hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon saakka käydään taistelua Jumalan luomistahtoa ja -työtä vastaan.


"Homo Deus"

  Alkuvuodesta kirjoitin kulttuurissamme olevasta ulkonäköön liittyvästä oudosta paradoksista: nykyään vaaditaan kovaan ääneen hyväksyntää erilaisille ulkonäöille, mutta samalla ulkonäön muokkaukset mm. kosmeettisella kirurgialla yleistyvät valtavaa vauhtia. 

Kun ilmiötä tarkastelee lähemmin esim. somessa, selitys paradoksille käy ilmeiseksi: hyväksyntää vaaditaan ensisijaisesti muokatuille ulkonäöille! Siis ihmisen omille valinnoille tatuoinneista ja lävistyksistä aina nenäleikkauksiin ja silikoni-implantteihin.

Sen sijaan, että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman ulkonäkönsä, hänen uusi tehtävänsä on muokata sitä, että se vastaisi paremmin hänen sisäistä kokemustaan – ja paranneltu ulkonäkö on se, jolle vaaditaan hyväksyntää. Sama pätee sukupuoleen: sen sijaan että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman sukupuolensa, hänen tehtävänsä on miettiä, minkä hän itse kokee sukupuolekseen, ja tarvittaessa ryhdytään kehon muokkaukseen hormonihoitoja ja plastiikkakirurgiaa käyttäen. 

Kirjoitin keväällä toisestakin paradoksista: eutanasiaa vaaditaan kipuihin vedoten lailliseksi juuri nyt, vaikka meillä on paremmat keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa. Ehkä todellinen syy eutanasian vaatimiseen onkin ihmisen halu ottaa kuolema, sen ajankohta ja tapa, omiin käsiinsä?

Elämän ja kuoleman omiin käsiin ottamisesta on kyse myös abortissa.

Mielestäni nämä ilmiöt osoittavat, että aikamme elämänvastaiseen kulttuuriin ei ainoastaan kuulu Luojan luomistahtoa vastaan kapinoiminen, vaan myös pyrkimys korvata se ihmisen omalla tahdolla: ihminen itsensä luojana, elämän antajana ja ottajana. 




  Ihmisyyden historiasta ja tulevaisuudennäkymistä kirjoittanut israelilaisprofessori Yuval Noah Harari on lanseerannut käsitteen Homo Deus kuvailemaan tulevaisuuden ihmistä. Latinankielisessä ilmauksessa homo tarkoittaa ihmistä ja deus jumalaa. 

Buddhalaisuutta ateistiselta perustalta harjoittavan Hararin näkemyksen mukaan tulevaisuuden ihminen ei enää olisi homo sapiens eli viisas ihminen, vaan hänestä kehittyisi homo deus, jumala-ihminen. Harari on esittänyt, että kehitykseen sisältyy ihmisen kasvava ymmärrys siitä, että biologiset eliöt ovat rinnastettavissa tietokoneen algoritmeihin, ja että elämä on kuvattavissa yksinkertaisesti datan käsittelynä. Kylmääviä ajatuksia ja näkymiä.


"Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi"

  Hararin näkymissä humanismi tulee yhä laajemmin korvaamaan uskonnot, ja ihminen tulee itse yhä määrätietoisemmin tavoittelemaan asioita, joiden on uskonnoissa uskottu olevan yksinomaan jumalan annettavissa. Ihminen pyrkii saavuttamaan mm. kuolemattomuuden. 

En usko, että ihminen tulee koskaan onnistumaan moisessa hankkeessa, mutta ihmettelen vain, kuka oikeasti edes haluaisi elää ikuisesti tässä syntisessä, typeryyksien maailmassa.

  Jumala luo elämää, ja Hänen tahtonsa on että kunnioitamme ja suojelemme Hänen luomistyötään, mutta Jumalan tahto on myös, että saisimme ikuisen elämän Hänen luonaan.

Meistä ihmisistä ei ikinä tule Jumalaa. Jumala sen sijaan syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa. Jeesus kärsi maailmassa ja sovitti syntimme kuolemalla ristillä. Jumala antoi valtavan uhrinsa, jotta voisimme uskomalla Jeesukseen saada anteeksi syntimme ja pelastua ikuiseen elämään. 

Ainoa oikea tapa vastata Jumalan rakkauteen on tehdä parannus ja uskoa Jeesukseen. Apostolien teoissa Paavali julistaa sanomaa Jumalasta, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on ja joka vaatii ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen (Apt. 17:24,30). 

Sen sijaan että uskoisimme itseemme ja vaeltaisimme oman tahtomme mukaan, Jumala haluaa meidän uskovan Häneen ja luottavan valinnoissamme siihen, että Hänen tahtonsa on kaikessa hyvä ja oikea. Ja niin kuin Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jokainen Häneen uskova pääsee ikuisen elämän ylösnousemukseen.


"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)




tiistai 20. syyskuuta 2022

Maailmankaikkeuden jatkuva virtaus – mikä on sen alku ja määränpää?

  Luomakunnassa kaikki liikkuu: eliöt, eläimet ja ihmiset, tähdet, planeetat – koko maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä. Mistä liike, kaikkeuden virtaus, on saanut alkunsa ja minne se johtaa? 

Pohdin kysymyksiä Lauri Viidan runon säkeiden kautta.


Runo Onni

  Yksi kaikkien aikojen lempirunoistani on Lauri Viidan Onni (runo kokonaisuudessaan löytyy tämän kirjoituksen lopusta). Sen ensimmäinen säkeistö on monelle tuttu: "Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen."

Runon yhdeksässä säkeistössä kertoja kuvailee elämänsä vaiheita: lapsuuden onnellisia kesäpäiviä, elämännälkäistä nuoruutta ystäväjoukossa, luovuuden puhkeamista, rakastumista, erossa olemista ja yhteiseloa rakastetun kanssa, vanhenemista, pohdintoja lähenevästä kuolemasta.

  Minua koskettavat runoissa ja laulunsanoissa ns. pysäytetyt hetket. Tarkoitan sillä ajan virrassa olevaa yksittäistä hetkeä, joka on painunut muistiin koko loppuelämäksi. Tässäkin runossa on sellainen. Se löytyy seitsemännestä säkeistöstä:

"On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne."



Säkeet luovat tunnelmallisen mielikuvan: on pimeä syysilta, kertoja ilahtuu huomatessaan vihdoin rakastettunsa ikkunassa valon kaipauksessa vietetyn kesän jälkeen, hän lähtee tapaamaan rakastettuaan ja näkee tämän jo etäältä: rakastettu katsoo loputtomalta vaikuttavaa tähtitaivasta. 


Vuo jatkuu


"Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi." (Ps. 104: 6-7)


  Sanakirjan mukaan vuo on fysiikassa käsite, jolla ilmaistaan vektorikentän liikettä, kulkeutumista tietyn pinnan läpi. Yleisempi merkitys on mikä tahansa virtaus, liike.

  Kaikki luomakunnassa liikkuu. Elämä jatkuu ja liikkuu eliöissä ja niiden järjestyksissä mikroskooppisen pieneltä tasolta meidän silmillemme havaittavaan – ihmiset ja eläimet liikkuvat, puut huojuvat tuulessa, joet virtaavat. 

Liike, virtaus, on jatkuvaa edelleen kokonaisuuksissa, jotka ovat liian suuria että havaitsisimme sen. Esimerkiksi tähdetkin liikkuvat, vaikkemme huomaa sitä. Planeetat liikkuvat. Koko maailmankaikkeus on liikkeessä.

Lauri Viidan runossa sana vuo saa merkityksensä suhteessa tähtitaivaaseen. Sanan merkitys sulkee siten sisäänsä ylipäätään kaiken luomakunnan liikkeen maan pinnalta aina korkeuksiin asti: ajan virran, elämän virran, koko maailmankaikkeuden virran. 

Kertoja kuvittelee tähtitaivasta katselevan rakastetun ajattelevan suuria kysymyksiä: vuo eli kaikkeuden virtaus jatkuu – mutta mistä se on saanut alkunsa ja minne se johtaa?


Mistä? Minne?

  "Vuo jatkuu", mutta mistä se sai alkunsa? Minulle kysymyksestä tulee mieleen 1200-luvun teologin ja papin, Tuomas Akvinolaisen, Jumala-todistus. 

Akvinolaisella oli kaikkiaan viisi todistusta Jumalan olemassaolon puolesta, ja niistä ehkä tunnetuin koski "ensimmäistä liikuttajaa": maailmankaikkeudessa kaikki on liikkeessä, liikkeelle on oltava alkusyy, ensimmäinen liikuttaja – liikkeen alkuunpanija on loogisesti välttämätön. 

Akvinolaisen vastaus oli, kuten minunkin, että liikkeen alkuunpanija on Jumala. Tulkinnassani runon kertoja ajattelee, että rakastettu kenties pohtii Jumalan olemassaoloa tähtitaivasta katsoessaan. 

  "Vuo jatkuu", mutta minne se johtaa? Mielestäni kysymys on sama kuin "mikä on elämän virran määränpää ja tarkoitus?".

Kahdeksannessa säkeistössä kertoja sanoo: "Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?"

En tiedä mitä Lauri Viita ajatteli kirjoittaessaan nuo sanat. Minut ne saavat ajattelemaan, että kertoja on päätynyt pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, määränpäätä. Vaikka romanttinen rakkaus on suuri ja ihana täyttymys, kertoja vielä janoaa jotain...

  Runon viimeiset säkeet ovat vaikuttavat: "Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä." 

Jotkut tulkitsevat kertojan toteavan vain, että vaikka hän itse kuolee, täällä maailmassa kesä silti jatkuu. Itse taas olen aina ymmärtänyt viimeiset säkeet niin, että kertoja puhuu "ikuisesta kesästä" Taivaassa Jumalan luona. Sammumattomasta valosta ja lämmöstä, loppumattomasta onnesta.

Kolmannessa säkeistössä kertoja on kuvaillut lapsuuden kesäpäiviä: "Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!"

Mielestäni viimeiset säkeet ovatkin viittaus tähän: kuolemansa jälkeen kertoja odottaa pääsevänsä autuuteen, jollaista lähinnä täällä maailmassa ovat olleet lapsuuden onnelliset kesäpäivät. Se mitä kertoja vielä janoaa, on ikuinen kesä Jumalan luona.




Lauri Viita: Onni

1.

Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta.

3.

Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!

4.

Tein laulun perhosesta / ja henkäisin. Se lensi.

5.

Läikähti lämmin lämmintä vasten, / ryöpsähti yli. Me vaikenimme. / Milloin ja missä? Emmehän tienneet. / Olimme kaksin ja rakastimme.

6.

Pirkkalasta Pispalasta Harjutieltä, huiskis, / pulteri Tahmelan lähteeseen. / Lyyti sanoi: Kirjoita, kirjoita sitten... / Ja aurinko kurkisti korkeuteen.

7.

On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne.

8.

Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?

Joka kerta kun oveeni koputetaan, / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.

9.

Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.


(kopioitu teoksesta Runojen kirja – Neljä vuosisataa suomalaista runoutta; toimittanut Veikko Polameri)




tiistai 6. syyskuuta 2022

Luo minuun uusi sydän!

  Lähimmäistään tulisi rakastaa, mutta entä jos kohtaa ihmisiä, joita ei vain pysty rakastamaan, kun rehellisesti tutkii sydäntään?

  Voiko ihmiseltä edes vaatia muuta kuin rehellisyyttä?


Rehellisesti rakkaudeton

 

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 27:19)


  Vuosia sitten katsoin YouTubessa videon, jolla eräs äiti kuvasi arkeaan vaikeasti vammaisen lapsensa kanssa. Lapsi ei ollut vain kehitysvammainen, vaan hänellä oli jonkin geneettisen poikkeavuuden aiheuttamia epämuodostumia.

Kuten kuvitella saattaa, kommenttiosastossa oli runsaasti muka humoristisia törkykommentteja. Moni sanoi myös että tällaisia lapsia varten on sikiöseulonnat ja abortit. Jotkut pohtivat että jos vammainen lapsi on jo päässyt syntymään, niin ehkä eutanasia voisi tulla kyseeseen...

Eräs kommentti oli kuitenkin erilainen. Siitä tuli vaikutelma että kirjoittaja oli vakavasti pohtinut asiaa ennen kommentointia ja halusi olla rehellinen. Hän aloitti sanomalla olevansa hyvillään, että äiti rakastaa vammaista lastaan, mutta totesi että itse antaisi lapsen pois. Kommentin loppu on jäänyt mieleeni: "Ei. Sydämeni ei hyväksy tuollaista lasta."

Tulin surulliseksi. Ajattelin videon äitiä, joka kenties lukee kommenttiosastoa. Törkykommentit on helppo jättää omaan arvoonsa, mutta tässä kommentissa oli jotain pysäyttävää. Kirjoitin kommentoijalle: "Entä jos sydäntäsi voisi muuttaa? Antaisitko muuttaa sitä?" En koskaan saanut vastausta.

En muista että olisin kirjoittaessani ajatellut Jumalaa, mutta kysymyshän on kristinuskon ydinasioita.



Kristinuskossa kysymystä ei esitetä vain joillekuille, vaan kaikille. Kun mietin ihmisiä, joita olen kohdannut elämäni varrella, niin "sydämeni ei ole hyväksynyt" kaikkia niin kuin pitäisi. Jos lähimmäisen rakastamisen standardiksi otetaan Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, niin jään sydämeltäni kauas siitä millainen pitäisi olla.


Mikä on ihmiselle mahdotonta...

 

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1933/38)


  Rehellisyyttä pidetään yleensä ainoana välttämättömänä vaatimuksena, sellaisena vihoviimeisenä, jonka jälkeen on vain hyväksyttävä olemassa oleva asiantila: jos koluan sydämeni läpikotaisin enkä kerta kaikkiaan löydä sieltä rakkautta jotakuta lähimmäistäni kohtaan, niin minun on OK hyväksyä se, vaikkapa sitten valitettavana tosiasiana, ja jatkaa elämää niine hyvineni.

Kristinuskossa rehellisyys on välttämätön askel, muttei viimeinen. Kristinuskossa nimittäin mennään pitemmälle: kun olen kolunnut sydämeni pohjia myöten enkä kerta kaikkiaan löydä rakkautta lähimmäistäni kohtaan, pyydän Jumalaa muuttamaan sydämeni.

Ymmärrän käsityksen rehellisyydestä viimeisenä vaatimuksena eli että sitä pitemmälle ihminen ei tavallaan voi mennä. Niinhän se on, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Mutta se mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.

  Jotkut moittivat kristinuskoa jämähtäneisyyteen ohjaavaksi uskoksi, mikä varmaan johtuu kristillisten arvojen konservatiivisuudesta. Kristinusko kuitenkin on ihmistä sydämestä lähtien uudistava usko. Uudistumisen suunnan ja päämäärän vain päättää Jumala eikä ihminen itse.

Miksi luotan Jumalaan niin paljon, että luovutan sydämeni Hänelle muutettavaksi? Siksi että olen evankeliumissa, pelastussanomassa Jeesuksesta, saanut niin vahvan todistuksen Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta meitä kohtaan. 


"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:12)


  Olisi kiva tähän loppuun sanoa, että pohdin tuota kysymystä syvällisesti kerran, tullessani uskoon reilu kymmenen vuotta sitten, ja että siitä asiat lähtivät sujumaan, ja että olen päivä päivältä muuttunut yhä rakkaudellisemmaksi... Todellisuudessa kuitenkin olen monta kertaa sen jälkeen joutunut palaamaan samaan peruskysymykseen, pyytänyt Jumalaa uudistamaan sydämeni. Vaikken olekaan tullut täydellisen rakastavaksi, joka kerta Hän on auttanut.





tiistai 23. elokuuta 2022

Korkea, läheinen Jumala

  Jumala on suuri, mahtava ja korkea, mutta samalla läheinen jokaiselle lapselleen.

  Vaikka olisimme ihmisille huomaamattomia ja mitättömiä, Jumala tuntee meistä jokaisen yksityiskohtaisesti.


Korkea, etäinen?

  Jos joku on suuri ja korkeassa asemassa, hän on meille yleensä etäinen. Eräs pop-tähti kertoi kohdanneensa innokkaita faneja, jotka olettavat hänen muistavan heidät kahdenkymmenen vuoden takaisen lyhyen tapaamisen perusteella, ja pyysi, hieman tylysti, faneiltaan suhteellisuudentajua: sinä muistat minut, mutta minä en todennäköisesti muista sinua.

Suuren yrityksen johtajakin saattaa tavata kymmeniä uusia ihmisiä joka viikko työnsä kautta. Olisi kohtuutonta vaatia, että hän muistaisi kaikki sadat ihmiset, joita on tavannut vuosien varrella. 

Jos itse sattuu vielä olemaan hiljainen ja huomaamaton, muistetuksi tuleminen on sitä epätodennäköisempää. Minä en oleta, että edes nuoruuden opettajani muistavat minut. 

  Ihmisten kohdalla korkean aseman mukana tuleva etäisyysoletus on ymmärrettävää. Mutta joskus Jumalastakin puhutaan samaan tapaan. Olen monta kertaa kuullut jonkun sanovan heittäneensä rukouksen jonnekin korkeuksiin, jos vaikka Jumalalla olisi aikaa kuulla se.

Taustalla on ajatus omasta, ja ylipäätään ihmisen, vähäisyydestä suuren Jumalan edessä, mikä sinänsä pitääkin paikkansa. Toisaalta oletus, että ihmisen vähäisyys – siis pienuus, heikkous, syntisyys, kuolevaisuus – tarkoittaisi sitä, ettei Jumala muistaisi ja tuntisi meitä, oikaistaan Raamatussa huikealla tavalla.




Läheisempi kuin kukaan muu

  Ensinnäkin Raamatussa Jumalan suuruus, korkeus ja mahtavuus mainitaan nimenomaan yhtenä perusteena sille, että Hän muistaa ja tuntee meidät. Jumala on niin mahtava, että Hän pystyy tuntemaan jokaisen luotunsa. Ihmisistä kyvykkäinkin on huomiokyvyltään ja muistiltaan rajallinen, mutta Jumalalla ei ole moisia rajoitteita. Psalmissa 33 sanotaan:


"Taivaastaan Herra katsoo meitä, hän näkee kaikki ihmislapset. Korkeudestaan hän valvoo maata, kaikkia jotka siinä asuvat, joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)


  Jumalan suuruus ja mahtavuus, Hänen kykyjensä rajattomuus, ei kuitenkaan ole varsinainen syy, miksi Hän on meitä lähellä. Suurin syy on Hänen rakkautensa, joka on niin korkea ja niin syvä, ettei siihen pysty kukaan muu. 

Psalmissa 139, joka alkaa "Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut" Daavid puhuu yhtä aikaa Jumalan korkeudesta ja syvyydestä, jotka molemmat ovat ihmismielelle käsittämättömiä. Jumala on lähellä kaikkialla, taivaan korkeuksissa ja tuonelan syvyyksissä. Hän on lähellä silloinkin, kun luulemme olevamme yksin pimeyden keskellä. 

Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että Hän itse Jeesuksessa kävi siellä tuonelan syvyyksissä meidän syntiemme sovitukseksi.

  Vaikka sukupolvi sukupolvelta miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tulevat Jumalan eteen rukouksin, Hän tuntee jokaisen yksityiskohtaisesti, jopa hiuskarvojen lukumäärää myöten, kuten Jeesus sanoi. Samassa kohdassa Hän kertoi, ettei Jumala unohda edes yhtä varpusta, saati sitten ketään meistä! (Luuk. 12:6)

Varpusta on aina pidetty mitättömänä lintuna, myös siinä kulttuurissa jossa Jeesus eli maan päällä ollessaan. Varpunen on ulkonäöltään ja laulultaan muihin lintuihin verrattuna mitäänsanomaton ja kaiken lisäksi viihtyy parvissa – kuka nyt moisia tusinalintuja edes viitsisi erottaa toisistaan? 

Omasta mielestäni varpuset ovat söpöjä ja niillä on suloinen viserrys mutta, kieltämättä, ne eivät ole linnuista näyttävimpiä ja kuuluvimpia. Suomen kielessäkin on ilmaus harmaavarpunen, joka tarkoittaa huomaamatonta ja mitätöntä ihmistä. 

Saatamme olla ihmisille helposti unohdettavia harmaavarpusia, mutta emme Jumalalle.






tiistai 9. elokuuta 2022

Kuntoilukipinöitä Raamatusta

  Kristityn elämän keskiössä ovat hengelliset asiat: usko Jeesukseen, ikuinen elämä, Jumala. Ruumistammekin meidän tulee silti hoitaa, onhan se Raamatun mukaan Pyhän Hengen temppeli. 




Kipinä Raamatusta

  Kuulin hiljattain säväyttävän Sokrates-lainauksen: "On sääli, jos ihminen vanhenee näkemättä koskaan sitä kauneutta ja voimaa, johon hänen ruumiinsa pystyy."

Antiikin Kreikassa, Sokrateen ja olympialaisten syntysijoilla, ihannoitiin ruumiillista kauneutta, voimaa, taitavuutta. Lisäksi lainauksessa näkyy Antiikin Kreikan filosofiasta muutenkin tuttu periaate: johonkin asiaan, kuten ruumiiseen, sisältyy potentiaalia eli mahdollisuuksia, jotka joko toteutuvat tai eivät. Jos mahdollisuudet toteutuvat, asia saavuttaa tarkoituksensa, mutta jos eivät, tarkoitus jää saavuttamatta.

En sääli ihmistä joka ei kuntoile. Itse kuntoilen, mutten tavoittele täydellistä ruumiiseeni sisältyvien mahdollisuuksien toteuttamista. Jos siihen pyrkisin, minun täytyisi omistaa kuntoilulle, ruokavaliolle ja edistymiseni seuraamiselle kaikki aikani ja voimavarani. Se ei enää olisi tarkoituksenmukaista.

Toisaalta lainauksessa on jotain hienoa. Uskovaisena se saa minut ajattelemaan, että Jumala on luonut meidän ruumiimme kaikkine kykyineen ja mahdollisuuksineen. 




  Olen kuntoillut jo vuosia säännöllisesti. Sain kipinän eräistä Raamatun jakeista. Kyseessä on Sananlaskujen kirjan "hyvän vaimon ylistys" (Sananl. 31).

Sen lisäksi, että hyvä vaimo on uskollinen, hyväsydäminen, viisas, miestään kunnioittava, Herraa pelkäävä eli kuuliainen Jumalalle, hän on myös voimakas. Eikä voimakkuudella tarkoiteta pelkästään asenteellista tarmokkuutta, vaan ihan ruumiillista voimaa:


"Hän voimalla vyöttää kupeensa ja käsivartensa vahvistaa." (Sananl. 31:17; käännös 1933/38)


Olin jo pitkään jahkaillut, että pitäisi alkaa harrastaa säännöllisemmin liikuntaa, ja nuo Vanhan Testamentin jakeet antoivat riittävän motiivin siihen, sellaisen viimeisen sysäyksen: Jumala haluaa että kuntoilen! 


Mitä tarkoitusta varten?

  Antiikin Kreikan olympia-ihanteen ja edellä mainitun Raamatun opetuksen välillä on olennainen ero, vaikka molemmat puhuvat ruumiillisen voiman tärkeydestä. 

Ensin mainitussa keskiössä on ruumis sinänsä – siihen sisältyy sekä potentiaali että tarkoitus. Kun ruumiin kyvyt ovat huippuunsa viritetyt, se itsessään, voimallaan ja kauneudellaan, ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

Raamatun opetuksessa taas keskiössä on Jumalan tahdon mukainen elämä – ruumiilliset kyvyt, kuten voimakkuus ovat vain sen yhtenä mahdollistajana. Kun ihminen elää ruumiillaan, sielullaan ja hengellään Herraa ja lähimmäisiään palvellen, hänen elämänsä ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

  Vaikka arjen kotityöt nykyään ovat pitkälle koneistetut eikä elämä enää ole yhtä vaativaa ruumiillisesti kuin "hyvän vaimon ylistyksen" kirjoittamisen aikaan, hyvä kunto on edelleen tarpeen. Kaikki – lapsista huolehtiminen, töissä käyminen, kodin hoitaminen, evankeliumin julistaminen – sujuu paremmin, kun olemme hyvässä kunnossa ruumiillisesti.




  Nykyarjessamme on eräs kuntoon vaikuttava lisähaaste, jota ei ollut Raamatun kirjoittamisen aikaan: ruoka jonka nautittavuus, houkuttelevuus ja helppous on teollisesti maksimoitu ravinteikkuuden kustannuksella. Tämä on nurinkurista, kun ajattelee ruoan ainoaa täysin välttämätöntä tarkoitusta, joka on ruumiin ravitseminen. 

Ruoasta nauttiminen ei ole syntiä, mutta kohtuudessa pysyminen on hyväksi. Syömiseen liittyen apostoli sanoo: ""Kaikki on luvallista", mutta ei kaikki ole hyödyksi; "kaikki on luvallista", mutta ei kaikki rakenna." (1. Kor. 10:23) Eli syömissääntöjen ja vaikkapa painoindeksirajojen antamisen sijaan meitä ohjataan Raamatussa miettimään, mikä on rakentavaa ja hyödyksi Jumalaa ja lähimmäisiämme palvellessamme.

  Toisessa kohtaa, opettaessaan seksuaalisen siveellisyyden tärkeydestä, apostoli kutsuu uskovaisen ruumista Pyhän Hengen temppeliksi ja muistuttaa, että Jumala on meidät omakseen ostanut täydestä hinnasta, eli Jeesuksen verellä, joten meidän tulee ruumillamme tuottaa Jumalalle kunniaa (1. Kor. 6:19-20). 

Seksuaalinen siveettömyys onkin syntiä, toisin kuin syöminen ja ruoasta nauttiminen, mutta kun muistaa, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, ymmärtää miten tärkeää on hoitaa siitä kaikin tavoin.


"Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (1. Kor. 10:31)  




tiistai 26. heinäkuuta 2022

Jumala ei ole niin kuin ihmiset

  Rakkaudettomuus ja hylkääminen läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi käsitykseemme Jumalasta. Onneksi meillä on Raamattu, josta saamme Hänestä luotettavan todistuksen.

  "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?", kysyvät jotkut. Raamatussa Jumala itse vastaa kysymykseen.


Mihin käsityksemme Jumalasta perustuu?


  Kuinka yleistä mahtaa olla, että paljon pahaa kokeneiden ihmisten on vaikeaa uskoa, että Jumala rakastaa heitä? Ajattelisin että hylkäämisen, välinpitämättömyyden, kovuuden ja ylipäätään monenlaisen rakkaudettomuuden kokemukset läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi siihen, millaisena näkee Jumalan.






Se on tietenkin tahatonta, tiedostamatonta – toisin sanoen, eivät ihmiset tietoisesti käytä omia pahoja kokemuksiaan lähteenä miettiessään, millainen Jumala on. 

Se kuitenkin pitää tietoisesti korvata oikealla tietolähteellä Jumalasta eli Raamatun ilmoituksella. 

Rakastan lukea Raamattua painottaen sitä näkökulmaa, että Jumala ei ole niin kuin ihmiset. Olen itse rakastavasta kodista, mutta mm. koulukiusatuksi tuleminen aikoinaan on saanut minut pohtimaan, onko minussa jotain vikaa, ettei minua voisi rakastaa. 

  Seuraavaksi kerron joitain lempikohtiani Raamatussa, jotka auttavat minua muistamaan, miten mieletöntä olisi antaa käsityksensä Jumalasta muodostua sen perusteella, millaisia ihmiset ovat.


"Ei Jumala ole niin kuin ihmiset"


  "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!" Näin rajuin sanoin alkaa eräs kappale Jeremian kirjan luvussa 17.

Maailma on täynnä filosofisia, uskonnollisia ja psykologisia oppeja, jotka pyrkivät selittämään pois ihmisen pahuuden milloin tietämättömyydellä, milloin traumoilla. Ihmiset niin kovasti haluaisivat ajatella, että pohjimmiltaan, jotenkin aidosti sisimmältään, ihminen olisi hyvä.

On siksi virkistävää lukea Raamatusta jakeita, joissa ykskantaan, ilman selityksiä, todetaan kaikkien ihmisten syntisyys. Kappaleessa sanotaan kirotuksi miestä, joka turvaa muihin ihmisiin sekä siunatuksi miestä, jonka luottamus on Herrassa. Sillä toisin kuin ihmisiin, Jumalaan voi luottaa täydellisesti:

"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,
eikä ihmislapsi, että hän katuisi.
Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi,
puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?" (4. Moos. 23:19; käännös 1933/38)

  Paitsi että ihmiset ovat petollisia, heitä itseään voi pettää. Jumala sen sijaan näkee ihmisen sydämeen. Tämän takia Hän pystyy toteuttamaan oikeuden. Jumalalta ei mikään vääryys pysy salassa. Tästä Jumalan ominaisuudesta puhutaan samaisessa Jeremian kirjan kappaleessa, mutta myös Sananlaskujen kirjassa:

"Mene väliin, kun syytöntä viedään surmattavaksi,
riennä apuun, kun hän hoippuu teloituspaikalle.
Älä selitä: »Enhän tunne koko asiaa»,
sillä sydänten tutkijaa sinä et petä." (Sananl. 24:11-12)

  Ihmiset ovat ailahtelevaisia. Olemme erehtyväisiä ja alttiita muuttuville olosuhteille. Järkevinkin meistä on tunteidensa vietävissä. Jumala taas on muuttumaton, ja Hänen sanansa ja päätöksensä pysyvät. Kun Jumala esimerkiksi antaa meille synnit anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden ja ottaa meidät lapsekseen, Hän on armossaan ja rakkaudessaan uskollinen.

"Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan." (1. Kor. 1:9)

 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät..."

  Muutaman kerran olen kuullut jonkun kysyvän suoraan: "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?" Kysymys on surullinen, mutta tavallaan melkein innostun kuullessani sen, koska siihen vastataan Raamatussa suoraan. 

Jesajan kirjan luvussa 49 Jumala kertoo rakkaudestaan ihmisille:


"– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)


Nämä Jumalan sanat ovat omiaan ravistelemaan käsityksiämme pohjia myöten. Jumala aloittaa vertaamalla omaa rakkauttaan äidinrakkauteen, josta tavataan puhua korkeimpana rakkauden muotona maailmassa. Äidinrakkaudella on myyttisen hohdokas asema runoudessa, ihmisten haaveissa ja toiveissa... Äidinrakkautta pidetään horjumattomana.

Toisaalta tiedämme sisimmässämme, että maailmassa on valtavasti lapsia, jotka ovat tulleet äitinsä hylkäämiksi esimerkiksi päihteiden, uuden parisuhteen tai silkan välinpitämättömyyden takia. Me ihmiset emme vain haluaisi ajatella raadollista todellisuutta, vaan mieluummin hellisimme myyttiä.

Jumala kuitenkin vastaa esittämäänsä kysymykseen raadollisen todellisuuden perusteella: vaikka äiti unohtaisikin lapsensa, minä en sinua unohda.

  Me ihmiset olemme heikkoja, mutta Jumala on vahva ja rakkaudessaan luotettava. Miten nurinkurista olisikaan muodostaa vajavaisten, erehtyväisten ja syntisten ihmisten perusteella käsityksensä siitä, millainen Jumala on!

Psalmissa 27 Daavid puhuu Herran rakkaudesta: 


"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Ps. 27:10)







tiistai 12. heinäkuuta 2022

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.



"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.




Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.


Janoamisen kiistattomuus


"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)


  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?


"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)


Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 




"On maa"


  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."