Voiko kristitty rukoilla "koston Jumalaa"?

  Psalmin 59 kirjoittaja kuvailee vuolaasti vihollistensa pahuutta ja esittää Jumalalle pyynnön: "Tehköön vihasi heistä lopun. Hävitä heidät!" Voiko armolliseen Jumalaan uskova kristitty rukoilla tällä tavoin?

  On ainakin kolme asiaa joiden vuoksi tällaisetkin psalmit ovat tärkeitä.

Pyyntöjä "koston Jumalalle"

  Rukoilen lähes päivittäin Raamatun psalmien sanoin. Laitan ääniraamatun pyörimään ja tavallaan rukoilen psalmistan kanssa yhdessä. Suurimmassa osassa psalmeja puhutaan Jumalan iäti kestävästä armosta, rakkaudesta, laupeudesta ja varjeluksesta, mutta siellä täällä on psalmeja joissa kirjoittaja pyytää "koston Jumalaa" tekemään lopun vihollisistaan.

Kuva: Unsplash / Anastasiya Badun

Psalmin 109 kirjoittaja latelee Jumalalle pyyntöjä pyhää vihaa puhkuen:

"Pane ankara syyttäjä vastustajani kimppuun,

pane armoton mies todistamaan häntä vastaan!

Kun hänen asiansa on oikeudessa,

hänet tuomittakoon syylliseksi,

hänen rukouksensakin katsottakoon pahaksi teoksi.

Vähiin jääkööt hänen elämänsä päivät,

toinen ottakoon hänen työnsä ja toimensa." (Ps. 109:6-8)

Psalmin 94 kirjoittaja ei myöskään turhia kiertele ja kaartele:

"Herra, koston Jumala,

koston Jumala, saavu jo!

Nouse, maailman tuomari,

maksa ylvästelijöille heidän tekojensa mukaan." (Ps. 94:1-2)

"Herra, meidän Jumalamme, tuhoaa heidät", kirjoittaja päättää.

Tällaisten psalmien kohdalla olen pysähtynyt miettimään voinko osallistua psalmistan pyyntöihin. Olen itse saanut Jumalalta pahat tekoni anteeksi ja saan elää Hänen armossaan. Voinko pyytää että Jumala tuhoaa jonkun toisen syntisen? Olen päätynyt siihen, että mietin rukoillessani mitä nämä psalmit kertovat meille Jumalasta. On ainakin kolme asiaa.

Oikeamielinen Jumala, ja rukous vihamiehen puolesta

  Ensinnäkin ne kertovat, että Jumala haluaa että voimme rukoillessamme olla rehellisiä. Kirjoittaja on turhautunut, vihainen, järkyttynyt, loukattu, ahdistunut. Hänen jumalaton vastustajansa on julma ja röyhkeä ja vaikuttaa pääsevän vääristä teoistaan ilman seurauksia. 

Toiseksi, psalmin kirjoittaja antaa esimerkin siitä, miten meidän kaikkien tulee toimia kun olemme joutuneet vääryyden kohteeksi: emme saa ottaa oikeutta omiin käsiimme, vaan meidän tulee antaa Jumalan näyttää vihansa. Vaikka olisimme kuinka kuohuksissamme ja syvästi loukattuja, meidän tulee hillitä itsemme ja antaa asiamme Jumalan ratkaistavaksi. Myös Uusi Testamentti puhuu "koston Jumalasta":

"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: »Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan» – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)

Suomen kielen sana kosto tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. Uudessa Testamentissakin, jonka keskiössä on Jumalan suuri armo ja anteeksianto jonka Hän lähetti meille Pojassaan Jeesuksessa, muistutetaan että Jumala yhä näkee vääryydet ja haluaa käsitellä ne. Meidän ei tarvitse kantaa kaunoja. Emme saa kantaa kaunoja. Jumala haluaa että annamme taakkamme Hänelle.

Kolmanneksi, ne kuvailevat Jumalan oikeamielisyyttä: Jumala on niin hyvä, ettei Hän ikinä tule hyväksymään pahuutta, ja kirjoittaja, joka tuntee vanhurskaan Jumalan, tietää sen. Psalmin 109 kirjoittaja kertoo väärintekijästä esim. seuraavaa: "Hän vainosi köyhää ja avutonta, ajoi murtuneen ihmisen kuolemaan." Kuulostaa ihan hirveältä, suorastaan sadistiselta tyypiltä! 

Kirjoittaja ilmaisee luottavansa siihen, etteivät pahat teot jää Jumalalta näkemättä ja tuomitsematta. Kuten psalmin 94 kirjoittaja sanoo:

"Hän, joka on luonut korvan –

hänkö ei kuule?

Hän, joka on tehnyt silmän –

hänkö ei näe?" (Ps. 94:9)

Paha saa palkkansa ellei hän käänny Jumalan puoleen ja tee parannusta. Kristitylle sopiva rukous onkin, että Jumala vetäisi pahantekijän synnintuntoon ja parannukseen. 

Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.

 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 

Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.

Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:

"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)

"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 

"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)

Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 

"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)

Luo minuun uusi sydän!

  Lähimmäistään tulisi rakastaa, mutta entä jos kohtaa ihmisiä, joita ei vain pysty rakastamaan, kun rehellisesti tutkii sydäntään?

  Voiko ihmiseltä edes vaatia muuta kuin rehellisyyttä?

Rehellisesti rakkaudeton

 

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 27:19)

  Vuosia sitten katsoin YouTubessa videon, jolla eräs äiti kuvasi arkeaan vaikeasti vammaisen lapsensa kanssa. Lapsi ei ollut vain kehitysvammainen, vaan hänellä oli jonkin geneettisen poikkeavuuden aiheuttamia epämuodostumia.

Kuten kuvitella saattaa, kommenttiosastossa oli runsaasti muka humoristisia törkykommentteja. Moni sanoi myös että tällaisia lapsia varten on sikiöseulonnat ja abortit. Jotkut pohtivat että jos vammainen lapsi on jo päässyt syntymään, niin ehkä eutanasia voisi tulla kyseeseen...

Eräs kommentti oli kuitenkin erilainen. Siitä tuli vaikutelma että kirjoittaja oli vakavasti pohtinut asiaa ennen kommentointia ja halusi olla rehellinen. Hän aloitti sanomalla olevansa hyvillään, että äiti rakastaa vammaista lastaan, mutta totesi että itse antaisi lapsen pois. Kommentin loppu on jäänyt mieleeni: "Ei. Sydämeni ei hyväksy tuollaista lasta."

Tulin surulliseksi. Ajattelin videon äitiä, joka kenties lukee kommenttiosastoa. Törkykommentit on helppo jättää omaan arvoonsa, mutta tässä kommentissa oli jotain pysäyttävää. Kirjoitin kommentoijalle: "Entä jos sydäntäsi voisi muuttaa? Antaisitko muuttaa sitä?" En koskaan saanut vastausta.

En muista että olisin kirjoittaessani ajatellut Jumalaa, mutta kysymyshän on kristinuskon ydinasioita.

Kristinuskossa kysymystä ei esitetä vain joillekuille, vaan kaikille. Kun mietin ihmisiä, joita olen kohdannut elämäni varrella, niin "sydämeni ei ole hyväksynyt" kaikkia niin kuin pitäisi. Jos lähimmäisen rakastamisen standardiksi otetaan Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, niin jään sydämeltäni kauas siitä millainen pitäisi olla.

Mikä on ihmiselle mahdotonta...

 

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1933/38)

  Rehellisyyttä pidetään yleensä ainoana välttämättömänä vaatimuksena, sellaisena vihoviimeisenä, jonka jälkeen on vain hyväksyttävä olemassa oleva asiantila: jos koluan sydämeni läpikotaisin enkä kerta kaikkiaan löydä sieltä rakkautta jotakuta lähimmäistäni kohtaan, niin minun on OK hyväksyä se, vaikkapa sitten valitettavana tosiasiana, ja jatkaa elämää niine hyvineni.

Kristinuskossa rehellisyys on välttämätön askel, muttei viimeinen. Kristinuskossa nimittäin mennään pitemmälle: kun olen kolunnut sydämeni pohjia myöten enkä kerta kaikkiaan löydä rakkautta lähimmäistäni kohtaan, pyydän Jumalaa muuttamaan sydämeni.

Ymmärrän käsityksen rehellisyydestä viimeisenä vaatimuksena eli että sitä pitemmälle ihminen ei tavallaan voi mennä. Niinhän se on, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Mutta se mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.

  Jotkut moittivat kristinuskoa jämähtäneisyyteen ohjaavaksi uskoksi, mikä varmaan johtuu kristillisten arvojen konservatiivisuudesta. Kristinusko kuitenkin on ihmistä sydämestä lähtien uudistava usko. Uudistumisen suunnan ja päämäärän vain päättää Jumala eikä ihminen itse.

Miksi luotan Jumalaan niin paljon, että luovutan sydämeni Hänelle muutettavaksi? Siksi että olen evankeliumissa, pelastussanomassa Jeesuksesta, saanut niin vahvan todistuksen Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta meitä kohtaan. 

"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:12)

  Olisi kiva tähän loppuun sanoa, että pohdin tuota kysymystä syvällisesti kerran, tullessani uskoon reilu kymmenen vuotta sitten, ja että siitä asiat lähtivät sujumaan, ja että olen päivä päivältä muuttunut yhä rakkaudellisemmaksi... Todellisuudessa kuitenkin olen monta kertaa sen jälkeen joutunut palaamaan samaan peruskysymykseen, pyytänyt Jumalaa uudistamaan sydämeni. Vaikken olekaan tullut täydellisen rakastavaksi, joka kerta Hän on auttanut.