Usko Jumalaan on järjenmukaista

  Miksi niin usein kuulee väitettävän, että usko Jumalan olemassaoloon on järjenvastaista?

  Raamatun mukaan usko avaa ihmisen järjellisen ymmärryksen suuriin olemassaolon kysymyksiin.

  Syntyykö kristityn usko järjellisen päättelyn lopputuloksena?

"Usko on järjetöntä"

  Minua ärsyttää kun uskosta Jumalaan puhutaan joskus "myönteisenä järjettömyytenä". Eli vähän niin kuin "onhan se järjetöntä mutta jos siitä kuitenkin on apua yksilölle niin haittaako tuo mitään...". Toisinaan uskontoa suorastaan kehutaan esimerkiksi yhteisöllisyyttä lisäävänä voimana "vaikka se onkin järjetöntä". 

Mistä joillekuille tulee käsitys, että usko Jumalan olemassaoloon on järjettömyyttä tai järjenvastaista? Voisiko taustalla olla virheellinen samastus: luullaan että järjellisyys on sama asia kuin luonnontieteelliseen empiiriseen todistettavuuteen sitoutuminen?

Kuva: Pixabay / Gerd Altmann

  Se on totta, että luonnontieteen menetelmillä Jumalan olemassaoloa emme pysty todistamaan (emmekä toisaalta myöskään sitä että Jumala ei olisi olemassa). Luonnontiede tutkii luontoa eli Jumalan luomistyötä. Jumala on Henki eivätkä luonnontieteen menetelmät edes sovellu hengen tutkimiseen. Jumalaa emme voi laittaa petrimaljaan mikroskoopilla tihrustettavaksi, kuten vaikka mineraalikiteitä tai solunäytettä.

Mutta se ei siirrä Jumalan olemassaolon väitettä järjettömyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi. Emme voi painovoimankaan olemassaoloa laboratoriomenetelmin todistaa, mutta ei kukaan väitä etteikö painovoimaa olisi olemassa. Sen vaikutuksista voimme järjellisesti päätellä, että se on todellinen.

Väite, että Jumala on olemassa, soveltuu erinomaisesti järjellisin argumentein puolustettavaksi. Tämä käy ilmi jo kaikkein perustavanlaatuisinta olemassaolon kysymyksestä pohtiessamme: mistä maailmankaikkeus on tullut?

Itse pidän järjettömänä lähinnä sitä oletusta, että maailmankaikkeus olisi tupsahtanut tyhjyydestä olemassa olevaksi. On järjellisempää olettaa, että maailmankaikkeudella on Luoja, vaikka meillä ei olekaan menetelmiä Hänen olemassaolonsa tieteelliseen todistamiseen.

Ai että mistäkö se Luoja sitten on tupsahtanut? Tämä kysymys puolestaan on järjetön, epälooginen, sillä eihän ikuinen olento ole koskaan alkanut olla olemassa. Luoja eli Jumala on ikuinen. Hän on ollut olemassa aina. 

Usko järjellisen ajattelun tukena

  Usko Jumalaan tukee suurten olemassaolon kysymysten järjellistä pohdiskelua. Olen intuitiivisesti ymmärtänyt tämän aina siitä lähtien kun tulin uskoon, mutta pähkäilin pitkään, miten saisin ajatuksen ilmaistua selkeästi.

Kunnes eräänä päivänä löysin ajatuksen tiiviisti ja elegantisti muotoiltuna Raamatusta! Kyseisessä Heprealaiskirjeen luvussa puhutaan uskon merkityksestä, ja tässä kyseisessä lauseessa puhutaan uskon merkityksestä maailmankaikkeuden alkuperän järjellisessä ymmärtämisessä:

"Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hebr. 11:3; käännös 1933/38)

Toisessa käännöksessä sama kohta kuuluu näin:

"Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä." (Hepr. 11:3; käännös 1992)

Jos uskon varassa suostumme olettamaan, että on olemassa näkymätön hengellinen olento, Jumala, meidän ei tarvitse suistua sellaiseen järjettömään oletukseen kuin että maailmankaikkeus on kerran kaukaisessa menneisyydessä vain tupsahtanut tyhjyydestä, ilman mitään syytä. 

Kuva: Pixabay / Gennaro Leonardi

Olen monesti miettinyt, että henkilö joka lähtee järjellisesti pohtimaan esimerkiksi juuri maailmankaikkeuden alkuperää agnostisesta pisteestä, todennäköisesti päätyy lopulta oletukseen jonkinmoisen jumalan olemassaolosta. Sen sijaan ateisti, joka ohjelmallisesti kiistää jumalan olemassaolon mahdollisuuden, jää järjettömän kantansa vangiksi.

  Onko kristityn usko Jumalaan siis syntynyt järjellisen pohdiskelun lopputuloksena? Ei. Usko ei palaudu järkeen, vaan on hengellinen tila, jonka Jumala itse yliluonnollisesti on synnyttänyt uskovan ihmisen sisimmässä. 

Kirjoitukseni pointti on, että usko Jumalaan ei kuitenkaan ole järjen kanssa ristiriidassa, kuten niin monesti esitetään, vaan on järjellisyyden kanssa sopusoinnussa ja voi jopa tukea järjellistä pohdiskelua. Ja kuten ylempänä totesin, tarvittaessa Jumalan olemassaolon väitettä voi menestyksekkäästi puolustaa järjellisin argumentein.

"Mieletön se, joka ajattelee:

»Ei Jumalaa ole.»" (Ps. 14:1)

Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.

 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 

Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.

Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:

"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)

"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 

"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)

Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 

"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Usko syntyy Kristuksen sanan kuulemisesta ja se on Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Mutta myös luonto, ympärillämme ja meissä itsessämme, todistaa Jumalasta.

Luonnossa havaittavat järjestelmälliset ja tarkoitukselliset ilmiöt todistavat, että maailmankaikkeuden on saanut aikaan älyllinen, tietoinen olento, Luoja.

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti?

Luomakunta todistaa Jumalan olemassaolosta 

  Luin joskus artikkelin prosesseista, jotka käynnistyvät taudinaiheuttajamikrobin saapuessa ihmisen kehoon. Artikkeli sisälsi kuvauksen "sodasta", jossa kehon puolustajasolut pyrkivät aktiivisesti tunnistamaan hyökkääjämikrobin rakenteen eli lukemaan sen sisältämän informaation, ja mikrobi puolestaan muuntuu tai joskus naamioituu kehittämällä ympärilleen kalvon, jossa on toisenlaista, hämäävää informaatiota. 

Artikkelissa kerrottiin myös virusten ja bakteerien keskinäisestä taistelusta, jossa niillä on käytössään tikarimaisia aseita, joita ne sinkoavat toisiaan kohti. Ymmärrys luonnossa vallitsevasta järjestelmällisestä eloonjäämistaistelusta on tarkentunut elektronimikroskoopin keksimisen myötä.

   Mikroskooppiselta tasolta aina planeettojen ja tähtien tasolle asti luonnon järjestelmällisyys ja tarkoituksellisuus todistavat minulle, että luomakunnalla on tietoinen Luoja. Maapallon elämälle suotuisat olosuhteet, lähtien mm. painovoimasta, puhuvat hienosäädön ja siten luomisen puolesta. Sattumalla tätä tuskin voi selittää.

Mieleeni on jäänyt eräs havainnollistava kysymys, jonka aikoinani kuulin: jos heitämme ilmaan kaikkia kemiallisia alkuaineita, joita vaikka tietokoneen valmistamiseen tarvitaan, kuinka monen yrityksen jälkeen osaset sattumalta asettuisivat kohdilleen siten, että tuloksena olisi toimiva informaatiota prosessoiva laite? Minä ainakaan en usko, että se koskaan onnistuisi, edes siten, että järjestys lisääntyisi vähitellen.

Tarkoituksellisesti ihminen pystyy kyllä rakentamaan tietokoneen, koska ihminen on tietoinen, älyllinen olento, Luojan kuvakseen luoma. Meidän kehomme ovat informaatiota prosessoivia organismeja – en usko, että mekään olemme sattuman tulosta. 

  Ennen kaikkea: mistä maailmankaikkeus olisi alun perin edes tullut, jos sillä ei olisi Luojaa? Tämä perustavanlaatuinen kysymys on edelleen vailla järkevää vastausta. Näyttää siltä, että ihmiset laajalti pitävät maailmankaikkeutta ja siinä havaittavaa järjestelmällisyyttä ja hienosäätöä itsestään selvänä eivätkä liiemmin pohdi, mistä kaikki havaitsemamme on saanut alkunsa.

  Raamatussa Paavali kirjoittaa luomakunnan, joka on kaikkien havaittavissa, todistavan Jumalasta. Paavalin aikoina mikroskooppia ei vielä ollut keksitty. Mitä tarkemmin luontoa tutkii, sitä vahvemmin se todistaa Luojasta! Mutta ihmiset silti kieltäytyvät uskomasta, kunnioittamasta ja kiittämästä Jumalaa. Sen sijaan "heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt".

"Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan." (Room. 1:19-20)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti? Kysymykseen on ilmeinen vastaus: luonnontiede tutkii luontoa eli Jumalan luomistyön aikaansaannoksia. Luonnontieteen välineet ja menetelmät on kehitetty luonnon tutkimiseen. Luojan tutkimiseen ja todistamiseen ne eivät sovellu – Jumala on yliluonnollinen.

Kuulostaa selviöltä, mutta tästä on tarpeen puhua, koska yllättävän usein myös kristinuskoaiheisissa keskusteluissa törmää käsitykseen, että – "kaiken ollessa energiaa" – Jumala olisi sen kaiken alkulähde, jokin suuri persoonaton "alkuenergia". 

Mutta energia on luontoa, kun taas Luoja on luonut luonnon.

Jumala ei ole persoonatonta luonnonenergiaa, vaan henki, kuten Raamatussa kerrotaan (Joh. 4:24). Energian päälähde Maassa on aurinko, jonka Jumala sanallaan loi: "Tulkoon valkeus". (1. Moos. 1:3; käännös 1933/38) 

Luonnon aineita voi laittaa laboratoriossa petrimaljaan tutkittaviksi ja niitä yhdistelemällä saadaan aikaan kemiallisia reaktioita, mutta Jumalaa, joka on henki, ei voi tutkia ja todistaa sillä tavoin. Luonto on ihmisten nähtävissä ja mitattavissa, mutta Luoja ei. Kuten Raamatun heprealaiskirjeessä sanotaan: "se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä". (Hepr. 11:3; 1933/38)

  Miksei Jumalan olemassaoloa sitten voisi todistaa puhtaasti ärsyke-reaktio -periaatteella: tekisimme jotain, mistä aina seuraisi tietty yliluonnollinen, jumalallinen tapahtuma, ja siten, lainalaisuuden osoittamisen kautta, Jumalan olemassaolon voisi todistaa tieteellisellä menetelmällä? Kysymyksessä on oletuksena, että Jumala olisi persoonaton voima, ikään kuin jokin kone, joka tuottaa nappia painamalla tietyn tuloksen. Mutta Jumala on persoonallinen, Hänellä on tahto.

  Meillä on runsaasti kaikkien havaittavissa olevia perusteita uskoa, että maailmankaikkeus on tietoisesti luotu. Näyttää siltä, että niitä pidetään itsestään selvinä sekä usein pyritään suorastaan mitätöimään niiden todistusvoima.

Raamatussa meille kerrotaan, kuka maailmankaikkeuden Luoja on ja mitä Hän on tehnyt hyväksemme. Jumala inkarnoitui eli syntyi ihmislihaan Pojassa Jeesuksessa: ikuinen, näkymätön Luoja tuli ajalliseen, näkyvään maailmaan, ihmiseksi ihmisten keskelle. Jumalan Sana tuli lihaksi, kuten Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan. Jeesus tuli pelastamaan maailman, joka Hänen kauttaan oli luotu.

"Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:3; 1933/38)

Ajatuksia buddhalaisuuden ja kristinuskon erosta

  Janoaminen, valo, kärsimys, vapahdus... mm. nämä ovat tärkeitä käsitteitä sekä buddhalaisuudessa että kristinuskossa. Kuitenkin Buddhan opit ohjaavat päinvastaiseen suuntaan kuin evankeliumi: toisen mukaan ihmisen kaipuu yhteyteen perustuu virheelliseen ajatteluun – toinen taas väittää sen olevan ihmisessä todellisinta.

Luominen

  Minusta yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on Luojan ja luodun välinen suhde, joka tarkoittaa mm., että olen erillinen Jumalasta. Ihanaa se on siksi, että erillisyys mahdollistaa yhteyden välillämme.

Meistä luoduista ihmisistä ei koskaan tule Luojaa, Jumalaa – se on tietysti jo loogisesti mahdotonta: Luoja on ikuinen, mutta luotu on joskus alkanut olla olemassa. Ikuisuus on kolmiyhteisen Jumalan ominaisuus, mutta ei luodun ihmisen, joka ainoastaan voi olla ikuisen elämän perillinen, jos hän uskoo Jeesukseen (Room. 8:16-17).

Olipa todellisuuden viimekätinen laatu buddhalaisuuden mukaan materiaa tai henkeä, se on perinteistä kategoriointia käyttäen lähinnä panteistinen uskonto, eli sen mukaan persoonaton "jumaluus" on kaikessa ja siten myös ihmisessä itsessään. Luojan ja luodun välistä erillisyyttä ja suhdetta ei ole – mitään tuonpuoleista ei ole. Jotkut luonnehtivat buddhalaisuutta naturalistiseksi panteismiksi tai hengelliseksi naturalismiksi.

Mm. immanenssi, eli erillisyyden ja sitä myöten suhteen puuttuminen, tekee buddhalaisesta ajattelusta vastakkaisen kristinuskolle. Jos ei ole erillisyyttä, ei voi olla yhteyttäkään.

Buddhalaisuudessa uskotaan maailmankaikkeuden aina olleen olemassa, vailla alkua ja loppua, ja olevan jatkuvassa jälleensyntymisen liikkeessä, jossa atomit asettuvat karman mukaisesti yhä uusiin muotoihin ja järjestyksiin. Buddhaksi eli valaistuneeksi tuleminen on vapautus tästä kiertokulusta.

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt tietolähteinäni hiljattain käymiäni keskusteluja buddhalaisen kanssa, mm. englanninkielistä Buddha Sasana -sivustoa sekä käsitteiden ja oppien suomenkielisten muotoilujen osalta Wikipedia-artikkeleita buddhalaisuudesta (mm. Buddhalaisuus ja Neljä jaloa totuutta).


Jano

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:2-3)

Se joka on alkanut janota Jumalaa ei voi löytää kaipaamaansa maailmasta. Janon sammumattomuus maailmallisilla asioilla, olivatpa ne sinänsä kuinka toivottuja tahansa, on Jumalan tahdon mukaista.

Buddhalaisuudessa janoaminen on ongelma, koska sen uskotaan johtuvan tietämättömyydestä. Tämä kiteytetään Buddhan opissa "neljä jalosta totuudesta": 1. elämä(-ssä) on kärsimystä, 2. kärsimyksen aiheuttaa janoaminen, 3. kärsimys lakkaa, kun janoaminen lakkaa ja 4. kulkeminen jaloa, kahdeksanosaista polkua (jossa etiikka ja meditaatio ovat keskeisiä) johtaa kärsimyksen lakkaamiseen.

Ainaisesti sammuttamattomana jano on luonteeltaan harhaista ja aiheuttaa kärsimystä ja tyytymättömyyttä ('dukkha'). Buddhan mukaan esim. maailman tarjoamat aistinautinnot eivät voi sammuttaa janoa, ja näinhän uskotaan myös kristinuskossa.

Kuitenkaan buddhalaisuudessa janoon ei vastata antamalla sellaista juotavaa, joka todellisesti sammuttaisi janon, vaan janoisen täytyy tehdä asioita, kuten meditoida, jotta hän lakkaisi janoamasta! Janoa ei siis koskaan sammuteta, vaan janoaminen tulee lopettaa, koska se perustuu tietämättömyyteen, virheoletukseen erillisyydestä ja siten janon sammuttajan olemassaolosta. Kuka janon sammuttaisikaan, jos mitään tai ketään muuta tietoista oliota ei ole kuin ne, jotka sisältyvät maailmankaikkeuteen: janoavia ja turhan janoamisen lopettaneita?

Kristinuskon mukaan janoaminen ei johdu harhaisuudesta – päinvastoin: juuri se voi tuoda ihmisen ikuisen totuuden lähteelle. Jeesus ei sanonut samarialaiselle naiselle kaivolla, että tämän tulee lakata janoamasta, vaan kertoi voivansa antaa ikuista vettä, jota juotuaan ihminen ei enää koskaan ole janoissaan:

"Jeesus vastasi hänelle: 'Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.'" (Joh. 4:13-14)

Valaistuminen

Kysyttäessä Jeesuksen identiteetistä jotkut buddhalaiset sanovat, että Jeesus on buddha, valaistunut, tai että Hän on bodhisattva, joka tarkoittaa valaistumisen myötä jälleensyntymisen kiertokulusta vapautunutta "valaistumisolentoa", joka on jatkanut jälleensyntymistä vapaaehtoisesti, auttaakseen muita olentoja valaistumisen tiellä.

Mm. meditoimalla ja eettisesti elämällä ihminen etenee kohti valaistumista, joka tarkoittaa todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on ja sitä myöten vapautumista tietämättömyydestä, turhasta janoamisesta ja turhan janoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Jeesus ei kuitenkaan sanonut olevansa valaistunut, vaan valo:

"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'" (Joh. 8:12)

Valo on se, joka valaisee kohteensa, saa näkemään oikein ja ymmärtämään asioiden tarkoituksen. Jeesus maailman valona saa ihmisen näkemään mm. oman puutteellisuutensa ja syntisyytensä ja toisaalta sen, miten asioiden tulisi olla. Valoa itseään ei tietenkään voi eikä tarvitse valaista.

Jeesukseen uskovan tehtävä on kyllä olla valona ja suolana maailmassa (Matt. 5:13-16), mutta uskovaisenkin valo on lähtöisin Jeesuksesta. Evankelista Johannes kertoo profeetta Johannes Kastajan ja Jeesuksen välisestä suhteesta seuraavasti:

"Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." (Joh. 1:4-9)

 


Vapahdus


Pysymättömyys ('anicca') on Buddhan oppien mukaan yksi olemassaolon merkeistä. "Kaikki ilmiöt, havainnot ja olemassaolo on pysymätöntä, tilapäistä ja jatkuvassa muutoksessa" (Wikipedia: Buddhalaisuus). Helsinki Zen Centerin sivustolla julkaistussa artikkelissa "Buddhan tie – kärsimyksestä vapauteen" kuvataan pysymättömyyttä seuraavasti:

"Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaisiksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti."

Elämä(-ssä) on kärsimystä siksi, että se on janoamista, takertumista pettävään ja ohimenevään, eli pysymättömään; juuri janoaminen ja takertuminen (jotka itsessään ovat pysymättömyyttä) sitoo ihmisen jälleensyntymisen kiertokulkuun, jolloin kärsimys pääsee jatkumaan.

Lakkaamalla janoamasta, eli ymmärtämällä janon tietämättömyyteen perustuvan luonteen, ihminen vapautuu kiertokulusta. Vapautuksen voi saavuttaa elämällä Buddhan opetuksien mukaisella tavalla: kehittämällä itsessään hyvettä (etiikka), keskittymistä (meditointi) ja viisautta (Buddhan opetusten ymmärtäminen). Ihmisen täytyy itse saavuttaa vapautus – muuta vapahtajaahan ei ole.

Kristinuskossa Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, on ihmisen vapahtaja. Luodut ja syntiin langenneet ihmiset eivät voi itse pelastaa itseään, sillä ilman Jumalaa ihminen on hengellisesti kuollut (Ef. 2:5). Ikuista elämää janoava tulee Jeesuksen luo, ja Jeesus vapauttaa hänet synnin ja kuoleman vallasta. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman (Hepr. 9:14).

"Jeesus vastasi heille: 'Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.'" (Joh. 8:34-36; 1938)

Kuten kaikki tietävät, kristinuskossa ei uskota jälleensyntymiseen, vaan Jeesus on tie ajallisesta ja langenneesta elämästä iankaikkiseen elämään, taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Kärsimys ei sisälly elämään sinänsä, vaan se on välttämätöntä ainoastaan tässä ajassa. Jeesukselta saatava ikuinen elämä ei ole raskasta, loputonta janoamista ja takertumista, vaan sitä kuvataan Raamatussa 'todellisen vapauden' lisäksi mm. sanoilla rauha ja autuus.

Mikä se buddhalaisuuden vapautunut tila sitten on? Edes Siddhartha Gautama (n. 560 eKr.) eli alkuperäinen Buddha, ei vastannut kysymykseen.

Vapautuneeseen tilaan, nirvanaan, viitataan vain kiertokulun päättymisenä – muun kuvailun sanotaan olevan turhaa tai mahdotonta. Harmi. Minun ajattelussani nimittäin juuri tämä kysymys olisi ratkaisevan tärkeä pohtiessani mahtaako nirvanalla edes olla todellista sisältöä.

Yksi keino tavoittaa hieman sitä, mitä sanoilla ei voi kuvata, olisi tavata valaistunut eli buddhaksi tullut ihminen ja tarkastella, millainen hän on. Buddhiahan ymmärtääkseni kulkee joukossamme täällä maailmassa. Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin vailla tyytymättömyyden tunteita ja kärsimystä (eli dukkhaa, joka johtuu tietämättömyydestä)? Minä en.




Puhallus


"Siispä, tyhjyydessä ei ole ruumista, ei tunnetta, ei ajatusta, ei tahtoa, ei tietoisuutta. Ei ole silmiä, ei korvia, ei nenää, ei kieltä, ei ruumista, ei mieltä...", luetellaan Sydän-sutrassa, joka on yksi tunnetuimmista buddhalaisista sutrista eli kanonisista teksteistä. Sitä, joka on tiedostanut kaiken tyhjyyden, ylistetään valaistuneeksi. Sydän-sutra on veisattuna duurisointuinen.

Buddhalaisuutta sanotaan joskus ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Edellä käsiteltyjä opetuksia ajatellen se on ymmärrettävää. Jotkut pitävät sitä elämänfilosofiana tai (länsimaalaisittain) yksinkertaisesti psykologisena oppina, joka auttaa ihmistä hyväksymään olemassaolonsa väliaikaisuuden sekä ohjaa häntä kohti eettistä elämäntapaa: empatiaa, epäitsekkyyttä, luopumista, kohtuullisuutta, väkivallattomuutta.

Sanskritinkielinen sana nirvana tarkoittaa kirjaimellisesti 'sammuksiin puhaltamista'. Se, joka nirvanassa sammuu, on mm. virheellinen kokemus erillisestä minuudesta. Buddhalaisuudessa minuudettomuus ('anatta') on keskeinen käsite: yksilösielua ei ole, joten kokemus siitä on tietämättömyyttä, joka tuottaa dukkhaa...

Puhalluksesta puhutaan myös kristinuskossa. Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan:

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Kristinuskossa Jumalan puhallus johtaa elämän syttymiseen. Eikä syttyvä elämä ole vain elämää jollain yleisellä tasolla, vaan jokainen yksilösielu, jokainen "minä", on Jumalan tarkoittama ja ainutlaatuinen:

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16)

Luojan ja Hänen luotunsa välillä oli yhteys, mutta syntiinlankeemus johti yhteyden katkeamiseen, ruumiilliseen kuolevaisuuteen ja hengelliseen kuolemaan (1. Moos. 2:17, Ef. 2:5). Jumala tarjoaa langenneille ihmisille Jeesuksessa uutta yhteyttä, joka syntyy uskossa. Jeesus kutsuu tapahtumaa syntymiseksi uudesti, ylhäältä (Joh. 3:5). Apostoli Paavali viittaa uudestisyntymän ihmeeseen kutsumalla Jeesukseen uskovaa uudeksi luomukseksi:

"Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut." (2 Kor. 5:17; 1938)

Uudestisyntyminen ylhäältä Jumalan lapseksi on kuin "toinen puhallus", jolla Jumala tekee hengellisesti kuolleen eläväksi ja ikuisen elämän perilliseksi.