Näytetään tekstit, joissa on tunniste buddhalaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste buddhalaisuus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Buddhan virhepäätelmä

  Siddhartha Gautaman, Buddhan, elämäntarina sekä valaistumisoivallus puhuttelevat minua. 

  Mielestäni Siddhartha kuitenkin teki virhepäätelmän.


Buddhan syntykertomus: palatsista lähteminen

  Miten rikkaan kuningassuvun perillisestä, Siddhartha Gautamasta, tuli valaistunut eli Buddha ja sittemmin buddhalaisuuden perustaja?

Siddhartha Gautama syntyi n. 500 eKr. nykyisen Nepalin alueella. Hänen isänsä Suddhodana oli tiettävästi klaaninsa kuningas. Äiti Maya kuoli pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka isä oli onnellinen lapsestaan, häntä oli jäänyt vaivaamaan eräs asia. 


Kuva: Unsplash / Nandha kumar


Nimittäin pojan syntymäjuhlassa eräs erakkotietäjä oli ennustanut, että tästä saattaa aikuisena miehenä tulla sadhu, pyhimys. Tie pyhimykseksi kulki askeettina elämisen kautta. Askeetti on ihminen joka vapaaehtoisesti elää köyhyydessä, omistautuneena elämän tarkoituksen etsimiseen mietiskelemällä. 

Isä pelkäsi, että ennustus toteutuu – hän halusi että Siddharthasta tulee kuningas hänen jälkeensä –, ja sen vuoksi tarkoin suojasi poikaa koskaan näkemästä kärsimystä, köyhyyttä ja askeetteja. Hän rakennutti palatsien ympärille korkeat muurit. 

Poika eli aikuiseksi täysin suojattua elämää kuningasisänsä palatseissa, muurien ympäröimänä. Elämä oli yltäkylläistä ja onnellista. Se oli huoletonta, kaikki tarpeet tyydytettiin eikä mistään ollut puutetta. 

29-vuotiaana Siddharthan oli aika lähteä palatseista ja käydä katsomassa kaupunkiaan, jota tulisi kuninkaana hallitsemaan. Koska isä pelkäsi, että nähdessään kärsimystä ja askeetteja poika haluaisi ryhtyä itsekin askeetiksi, kuten oli ennustettu, hän antoi määräyksen siivota kaupungin kadut köyhistä, vanhoista ja sairaista ihmisistä visiitin ajaksi.

Niin kuitenkin kävi, että Siddharthan elämä mullistui täysin ja peruuttamattomasti. Sillä edes kuninkaan mahtikäskyllä katuja ei onnistuttu siivoamaan kärsimyksestä. Siddhartha näki kaupungin kaduilla vanhuudenheikon ihmisen, sitten sairaan, sitten kuolleen ihmisen ruumiin, ja lopuksi vielä riutuneen askeetin...

  Kärsimyksen näkeminen vaikutti Siddharthaan juuri siten kuin isä oli pelännyt: hän ei enää kokenut mielekkääksi elämää palatsin yltäkylläisyydessä, vaan päätti jättää sen kaiken ja ryhtyä askeetiksi, elämän tarkoituksen, ja kärsimyksen syyn, mietiskelijäksi. 


Valaistuminen

  Nuo neljä näkyä – vanhuudenheikko, sairas, kuollut ja köyhä/askeetti – olivat alkaneet vaivata Siddharthaa. Hän ymmärsi, että ainoa mahdollinen reitti vapautua rauhattomuudesta olisi mietiskely, joka johtaisi kaiken tarkoituksen oivaltamiseen. Ensimmäistä kertaa hän oli alkanut ymmärtää senkin, ettei itsekään ole suojassa vanhuudelta, sairaudelta, kuolemalta.

  Eräänä päivänä, elettyään askeettina joitain vuosia, Siddhartha istuutui temppeliviikunapuun alle aikomuksenaan mietiskellä niin kauan, kunnes saisi suuren oivalluksensa. Ja se tapahtui. 

Suuri valaistumiseen johtanut oivallus koski kärsimyksen syytä: kärsimys johtuu siitä, että ihminen kaipaa ja janoaa jotain mitä ei ole olemassakaan. Näin ollen kärsimyksestä voi vapautua lakkaamalla janoamasta.

Ymmärrän Buddhan valaistumisoivalluksen tarkoittavan, että sen mukaan ei ole mitään tämän hetken ja välittömän olemassaolon ulkopuolella olevaa tyydytystä, vastausta kaipuuseen, "täydellistäjää", janon sammuttajaa. Kuulostaa masentavalta, mutta myönteisenä kääntöpuolena ilmeisesti on, että kun ei ole mitään täyttä, ei ole mitään vajaatakaan. Kun ei ole janon sammuttajaa, ei oikeasti ole janoakaan. Kun ei ole mitään täydellistä, ei ole mitään epätäydellistäkään. Ja niin edelleen.

Jos ihminen tuntee olevansa vajavainen, tyhjä, rauhaton, epätäydellinen, se johtuu siitä, että hän olettaa, että jossain hänen ulkopuolellaan on jokin "täydellistäjä". Molemmat ovat Buddhan mukaan harhaa. Mitään ikuista, pysyvää, ei ole, joten takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat pysyviä, synnyttää kärsimyksen.

Näin ollen hän päätteli, että kärsimys lakkaa, kun lopettaa turhan janoamisen ja ymmärtää, että kaikki, mitä on, sisältyy jo tähän hetkeen ja välittömään olemassaoloon. Myös ruumiillisen kärsimyksen kuulemma pitäisi helpottaa tämän valaistumisen, ja siinä pysymisen, myötä.

  Koska buddhalaisuus on uskonto, yleensä panteistisena pidetty, eikä pelkkä elämänfilosofia, herää kysymys, missä se jumala/jumaluus siinä on.

Ymmärtääkseni se on juuri se välittömästi olemassa oleva tietoisuus, jonka uskotaan avautuvan koettavaksi valaistuneisuuden tilassa. Panteismihan tarkoittaa uskoa, että jumala/jumaluus on kaikessa (pan=kaikki, theos=jumala). 

  Kristittynä kiinnitän valaistumisoivalluksessa erityisesti huomiota siihen, ettei mitään täydellistä sen mukaan ole olemassa. Ja toki siihen, ettei ylipäätään mitään tai ketään tietoisuutta, joka ei sisältyisi omaan tietoisuuteemme (ja olisi sieltä mietiskelemällä löydettävissä), ole olemassa.


Siddharthan virhepäätelmä

  Buddhan syntykertomus ja valaistumisoivallus puhuttelevat minua filosofisesti. Buddhalaisuus on mielenkiintoisella tavalla kärsimyskeskeinen; koko uskontoahan ei olisi olemassa ilman kärsimyksen pohtimista, siitä se kaikki alkoi. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kärsimyksen pohdiskelusta sekä mahdollisuuksista vapautua kärsimyksestä, tai saada siihen helpotusta, omaa suhtautumistaan muuttamalla. 

Sen sijaan uskontona buddhalaisuus ei koskaan ole vedonnut minuun. Ei edes nuorena aikuisena, ennen kristilliseen uskoon tulemistani. Kuten edellä pohdin, buddhalaisuus on "parhaimmillaankin" panteistinen uskonto – jumala on oma tietoisuuteni. Minusta tuollainen usko ei merkittävästi eroa ateismista.

Mitä tekee jumalalla, jonka kanssa ei voi elää rakkaussuhteessa? Ja mitä tekee jumalalla, joka ei ole täydellinen? Tai jumalalla, joka on jäännöksettä yhtä kuin kukin itse? 

  Olen miettinyt, miksi Siddhartan valaistumisoivallus oli sellainen kuin oli. Miksi sen ytimessä oli ajatus että täydellistä (ja siten epätäydellistä) ei ole olemassa? 

Ehkä ratkaisevan tärkeässä osassa oli se järisyttävän silmiä avaava harhakuvan särkyminen, jonka hän koki lähdettyään ensimmäisen kerran palatsin muurien ulkopuolelle? 

Muurien sisäpuolella, jossa hän oli varttunut aikuiseksi, elämä oli ollut ihanuudessaan ja yltäkylläisyydessään täydellisyyttä hipovaa: rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja huvituksia yllin kyllin. Mutta muurien ulkopuolella se kaikki paljastuikin eräänlaiseksi huijaukseksi, kärsimyksen maailman keskelle rakennetuksi suljetuksi linnakkeeksi. Eivätkä muuritkaan voisi loputtomiin pitää kärsimystä loitolla...


Kuva: Usplash / maira co


Käytän sanaa huijaus, koska muurien sisäpuolisen todellisuuden ylläpitäminen oli edellyttänyt kuningasisältä ja hovin henkilökunnalta erityistä laskelmointia ja vaivannäköä. Nuori Siddhartha ei saanut nähdä häivähdystäkään heikkoudesta, puutteesta, sairaudesta.

Ehkä tuo täydellisyyden harhakuvan särkyminen eli harhan paljastuminen harhaksi sai hänet päättelemään, että kaikki väitteet ja oletukset täydellisyydestä ovat harhaa?

Siinä olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, että tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, mutta mielestäni siitä ei voi päätellä, että täydellistä ei voi olla olemassa ollenkaan.

Tai siitä, että tällä maailmalla ei ole antaa mitään ikuisuutta janoavalle ihmiselle, ei voi päätellä, että ikuisen elämän vettä, joka sammuttaisi sielun janon, ei ole olemassa.


"Minun oli nälkä..."

  Näen Buddhan kertomuksen siten, että se varsinainen valaistuminen tapahtui hänen astuessaan ulos palatsin muurien sisältä todelliseen maailmaan. 

Päätelmissään hän puolestaan oli oikeassa vain siihen asti, kun totesi, ettei maailmasta voi löytää mitään täydellistä ja ikuista eikä pysyvää rauhaa.

Jeesuskin opetti, ettei tämä maailma voi antaa todellista rauhaa. Katoavaiseen ripustautuminen vain lisää rauhattomuutta. Mutta Jeesus sanoi, että Hän voi antaa oman rauhansa. Se rauhoittaa murheellisen, pelokkaan sydämen tavalla, johon maailma ei pysty (Joh. 14:27). 

Ikuisuutta janoavalle Jeesus sanoo: 


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’" (Joh. 7:37-38)


Jeesus antaa lahjaksi ikuisen elämän jokaiselle joka Häneen uskoo. 

  Entä kun kohtaamme sairaita ja köyhiä kuten Siddhartha kaupunkinsa kaduilla? Raamatussa ei anneta helppoa ratkaisua maailman kärsimykseen. Meidän täytyy yksinkertaisesti vain auttaa toisiamme antamalla omastamme rahaa, aikaa, vaivannäköä, osaamista.

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus sanoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’" (Matt. 25:35-36)

Meidän tulee nähdä Jeesuksen kasvot kärsivissä lähimmäisimmissämme: 


"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)




tiistai 7. maaliskuuta 2023

Pohdintoja psykedeeleistä ja uskonnollisista kokemuksista

  Huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellisestä käytöstä mielenterveysongelmien hoidossa keskustellaan vilkkaasti. Australiassa MDMA- ja psilosybiini-nimisten psykedeelien lääkkeellinen käyttö, osana terapiaa, virallistettiin tänä vuonna.

  Minua kiinnostaa se, että psykedeeliterapiaa koskevissa keskusteluissa käytetään usein uskonnollista käsitteistöä.

  Onko psykedeelien käyttö noituuden harjoittamista?


Psykedeeliterapia

  Tutustuin niinkin erikoiseen ilmiöön kuin huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellinen käyttö masennuksen ja joidenkin muiden mielenterveysongelmien hoidossa. 

Aiheesta on puhuttu viime vuosina melko runsaasti tiedotusvälineissä. MDMA- ja psilosybiini - psykedeelien lääkkeellinen käyttö virallistettiin Australiassa helmikuussa. Joten tulevina vuosina luultavasti Suomessakin tullaan käymään keskustelua laillistamisesta. Tämä riippuu ehkä siitä, millaisia tuloksia Australiassa saadaan.

En kirjoituksessani ota sen kummemmin kantaa psykedeelien vaikutuksiin sinänsä enkä mt-ongelmien hoitoon. Minulla ei ole näihin aihepiireihin asiantuntemusta eikä edes omaa kokemusta.

Tiivistetysti kuitenkin kyse on siitä, että psykedeelit muuttavat tilapäisesti aivotoimintaa ihan aivokuvissa näkyvällä tavalla. Masentuneen ihmisen aivot jumittavat tietyissä kielteisiä tunteita ja ajatuksia toistavissa sähkökemiallisissa radastoissa. Psykedeelien vaikutuksesta totunnaiset radastot hajoavat ja syntyy enemmän, uusia ja epätavallisiakin kytköksiä eri aivoalueiden väleillä. 

Tätä pidetään tavallaan mahdollisuuksien ikkunana, jonka aikana psykedeeliterapian asiakas voi omaksua uudenlaisia ajattelutapoja. 





Aivokuvissa vaikutus näkyy siis suurempana ja monipuolisempana aktiivisuutena, ja asiakas kokee sen epätavalliseksi tajunnantilaksi, johon kuuluu mm. outojen muotojen ja värien näkemistä mielessä sekä minuuden hajoamisen kokemuksia, etäisyyksien ja perspektiivien kokemiseen liittyviä muutoksia. Asiakas silti pysyy tietoisena siitä, mistä kokemus johtuu, ja häntä voidaan tarvittaessa puhutella sen aikana.

On saatu jonkin verran näyttöä, että masennus ainakin joksikin aikaa helpottaa psykedeeliterapian myötä. Aivotoimintaa muuttavien vaikutusten perusteella en ihmettele, että niin voi käydä.

Psykedeeliterapiaan kuuluu kokemuksen aiheuttamien tunteiden voimistamiseen ja ohjaamiseen tarkoitetun musiikin soittamista asiakkaalle sekä jälkikäteen ns. integroiva osuus, jossa asiakas käy terapeutin kanssa läpi kokemustaan ja antaa sille merkityksiä ja tulkintoja, joiden toivotaan ohjaavan hänen ajatteluaan uudenlaiseen, myönteisempään suuntaan.

  Se mikä minua psykedeeliterapiaa koskevassa keskustelussa kiinnostaa, on sen uskonnollinen käsitteistö. Nimittäin lähes jokaisessa näkemässäni haastattelussa ovat vilisseet sellaiset käsitteet kuin egokuolema, egon sulautuminen, egon hajoaminen ja ykseyskokemukset. Ei siis pelkästään terapian läpikäyneiden puheissa, vaan myös psykedeeliterapian tutkijoiden ja terapeuttien haastatteluissa!

Käsitteiden viitekehys on uskonnollinen tai ns. henkinen. Tarkemmin sanottuna ne ovat buddhalaisuuden peruskäsitteitä.


Uskonnollinen viitekehys

  Buddhalaisuudessa (ja hindulaisuudessa, vaikkakin eri käsittein) uskotaan, että ego eli ihmisen itse / minä / yksilötietoisuus on harhaa ja että todellisuudessa jokaisen tietoisuus on osa kaiken kattavaa jumalallista ykseyttä. 

Psykedeelejä käyttäneet kuvailevat kokemuksiaan usein siten, että heidän minuutensa hajoaa osaksi jotain laajempaa ykseyttä.

Ihminenhän voi tietysti kokea yhtä ja toista, varsinkin muuntuneessa tajunnantilassa, mutta painotan, että psykedeeliterapian tutkijatkin sekä varsinaiset terapeutit usein käyttävät tätä uskonnollista käsitteistöä. Joten kun ihminen menee psykedeeliterapiaan, hän on jo kuullut tiedotusvälineistä ja netin kautta sitä koskevia uskonnollisia tulkintoja ja sanastoa viliseviä keskusteluja.

Psykedeelien aiheuttama aivojen totunnaisten sähkökemiallisten radastojen hajoaminen ja uusien kytkösten muodostuminen saavat hänen kokemuksessaan siis helposti uskonnollisen tulkinnan!




  Buddhalaisuuden mukainen ihmiskäsitys on muutenkin yleistymässä meillä Suomessakin tavoissa, joilla puhutaan mielenterveydestä. Ahdistukseen suositellaan mindfulnessia sekä meditaatiota. Meditaation varmaan kaikki osaavat liittää buddhalaisuuteen, mutta moni ei tiedä, että mindfulnessin toi tänne läntiseen maailmaan vietnamilainen Thich Nhat Hanh, joka oli buddhalainen munkki.

  Uskon että näiden menetelmien puolestapuhujat, opettajat ja ohjaajat vilpittömästi haluavat auttaa ihmisiä. Kristittynä haluan kuitenkin tuoda esiin niiden uskonnollista taustaa. On hyvä tietää millaisia mm. ihmiskäsitykseen liittyviä uskomuksia hoitomuotoihin sisältyy.


"Mitä haittaa siitä voi olla?"

  Kun psykedeelien vaikutusten pohdinnassa vielä huomioi sen tosiasian, että ihminen on niiden aikaansaamassa tajunnantilassa sekä jonkin aikaa sen jälkeen haavoittuvassa ja vaikutuksille alttiissa tilassa, käy ilmeiseksi, että terapiaan liittyy tiettyjä eettisiä pulmia.

Voidaan ensinnäkin kysyä, kunnioitetaanko asiakkaan katsomusta ja vakaumusta, kun psykedeelikokemusta käydään läpi terapeutin kanssa. Vielä ongelmallisempi kuitenkin on mielestäni tuo seikka, jonka mainitsin edellä: aiheesta käytävän julkisen keskustelun uskonnollinen viitekehys ehkä jo valmiiksi hilaa uskonnolliseen suuntaan sitä, miten asiakas tulkitsee kokemaansa ja millaisia merkityksiä sille antaa.

  Eräässä haastattelussa psykedeeliterapiaa antavalta terapeutilta kysyttiin, eikö ole riskinä, että asiakkaan aiemmat vakaumukset hajoavat psykedeeliterapian myötä. Terapeutti vastasi vastakysymyksellä: "Mitä haittaa avoimuudesta voi olla? Ainoa neuvoni on, että asiakkaalla on avoin mieli."

Terapeutin ajatuksena vaikutti olevan, että jos aiemmat vakaumukset ovat hyviä ja parantavia, tai jos niillä on parantavaa potentiaalia, ihminen kyllä ajautuu niihin luontaisesti takaisin. 

Voi olla, että terapeutin ajattelutapa pätee useimpiin uskontoihin ja katsomuksiin, mutta kristitylle se on nähdäkseni ongelmallinen. Kristinuskossa ihmissielu ei luontaisesti lähesty Jumalaa. Kristitty ei myöskään luontaisesti pysy uskossa.


Pohdintojani kristittynä

  Olen kuullut Raamatulla perustellun hurjan näkemyksen, että psykedeelien käyttö on noituuden harjoittamista! Tarkemmin ajatellen pystyn ymmärtämään miksi jotkut ovat päätyneet tuollaiseen tulkintaan. Siinähän valmistetaan luonnosta kerätyistä kasveista uutteita ja liemiä, joiden nauttimisella haetaan erikoisia kokemuksia, joita saatetaan pitää viisautta lisäävinä. 

Näkemyksen mukaan psykedeelien käyttäminen olisi yhteyden hakemista henkimaailmaan ja siten noituuden harjoittamista eli syntiä. Voi olla. En itse käytä päihteitä eikä minulla ole kiinnostusta kokeilla psykedeelejä, joten minulla ei ole ollut henkilökohtaista tarvetta saada aihepiiristä raamatullista opetusta.

On kuitenkin muistettava, että lääkkeellisessä käytössä tavoitteena ei välttämättä ole erikoisten kokemusten hakeminen. Psykedeelejä on lupaavin tuloksin käytetty myös ruumiillisen sairauden hoitoon eli karmean kivuliaaseen Hortonin päänsärkyyn. Jotkut tutkijat kuulemma ovatkin kiinnostuneita, voisiko psykedeelihoidon kokemuksellisen puolen kokonaan poistaa, jolloin jäljelle jäisi pelkästään aivotason ruumiillinen vaikutus.

  Toinen pohdintani liittyy kysymykseen johon edellä jo viittasin: jos vain päästää irti ennakkoluuloista ja opituista ajatusrakenteista ja antaa tietoisuutensa liitää vapaasti, ajautuuko ihmissielu luontaisesti kohti Jumalaa ja pyhää elämää? 




Vastaus on tietenkin, että ei. Ihminen on syntinen, joten luontainen ajautuminen tapahtuu pikemminkin poispäin Jumalasta.

Kristinusko on tässä aivan erilainen kuin muut uskonnot maailmassa. Kristityn hengellistä kasvua ja rakentumista ohjaa Jumalan kirjoitettu sana eli Raamattu. Jeesus itse opetti maailmassa ollessaan Kirjoitusten (eli Hänen aikanaan Vanhan Testamentin) mukaisesti. Jeesuksen apostolit tähdentävät raittiissa opissa pysymisen tärkeyttä. Hengellisyys ei siis ole tietoisuuden vapaata liitoa, mystiikkaa, tajunnanvirtaa tai viisauden ja uusien kokemusten hakemista sieltä täältä.

Jos vaarana (tai suorastaan toivottuna vaikutuksena) psykedeeliterapiassa kerran on, että aiemmin opitut ajatusrakenteet hajoavat tai niitä alkaa kyseenalaistaa, eikö tämä koske silloin myös Raamatusta saatua raitista oppia? Miksi tieten tahtoen vaarantaisin kasvuni kristittynä, vaikka pitäisinkin todennäköisenä, että Jumala varjelee minua halki kokemuksen?

  Kolmas pohdintani liittyy uskosta osattomiin. Useinhan on niin että jos joku vaikka silkkaa uteliaisuuttaan on päättänyt kokeilla jotain päihdettä, varoituksen sanat kaikuvat kuuroille korville. Tässä on kuitenkin kaksi lohdullista huomiota.

Vaikka ihminen ei luontaisesti ajaudu kohti Jumalaa, Jumala voi vetää ihmistä puoleensa. Ja tämä voi tapahtua riippumatta psykedeelien käytöstä. Toiseksi, jos ihminen tuntee vetoa Jeesukseen ja pelastuksen evankeliumiin, kuten näistä Raamatussa opetetaan, se on merkki Jumalan vaikutuksesta hänen sydämessään, koska luontaisestihan ihminen ei sen suuntaista vetoa tunne.


"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä." (Joh. 6:44)




tiistai 12. heinäkuuta 2022

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.



"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.




Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.


Janoamisen kiistattomuus


"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)


  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?


"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)


Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 




"On maa"


  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."








tiistai 10. huhtikuuta 2018

New Age – luodun palvontaa Luojan sijaan

New Age on sekalainen joukko erilaisia uskontoja ja uskomuksia, joihin on ammennettu aineksia mm. vanhemmista maailmanuskonnoista. Kuitenkin New Age -uskontoja yhdistää yksi asia: niissä palvotaan Luojan sijaan luotua.

 

 

 

New Age -uskontojen yhteinen nimittäjä


Hyvän ja pahan sekä taivaan ja helvetin väliset kahtiajaot ovat tuttuja keskusteluissa kristinuskosta. Harvemmin kuulee puhuttavan Luojan ja luodun välisestä kahtiajaosta, vaikka se on perustavanlaatuinen ja Raamatussa hyvin keskeinen.

New Age -uskonnoilla on moninaisuudestaan huolimatta ainakin yksi yhteinen piirre: kaikissa niistä palvotaan Luojan sijaan luotua. Melkein mikä vain luotujen kategoriaan kuuluva sopii palvonnan kohteeksi, jumalaksi: luonto, taivaankappaleet, enkelit, oma itse, maailmankaikkeus...

Katsoin äskettäin Youtube-videota, jolla nainen kertoi selviytymisestään ja voimavaroistaan vaikeuksien keskellä. Useaan kertaan hän mainitsi rukoilleensa jumalaa avukseen. Lopuksi hän antoi esimerkin rukouksestaan – se alkoi sanoilla "Maailmankaikkeus, pyydän apuasi...".

"Jumala", josta nainen oli puhunut, paljastuikin siis maailmankaikkeudeksi! Ilmiö on nykyään todella yleinen ja esimerkkejä olisi antaa lukuisia, mutta kyseinen video havahdutti minut, koska naiselle maailmankaikkeuden ja jumalan samuus oli niin itsestään selvää. Hän oletti katsojiensa ilman selityksiä ymmärtävän jumalakäsityksensä, niin luontevasti hän käytteli näitä sanoja toistensa synonyymeinä.

Raamatussa kerrotaan ikuisen Jumalan luoneen sanallaan meidät ja maailmankaikkeuden, luomakunnan, ja mainitaan vääryydenharjoittajiksi ne, jotka palvovat luotua Luojan sijaan (Room. 1:25). Koko luomakunnan tulee ylistää Herraa, kaiken Luojaa:

"Halleluja!
Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,
ylistäkää häntä korkeuksissa!


Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä,
ylistäkää häntä, kaikki taivaan joukot!


Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu,
ylistäkää häntä, kirkkaat tähdet!" (Ps. 148: 1-3)
 

Sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua


Nimestään huolimatta New Age -uskonnoilla on paljon yhteistä mm. vanhojen aasialaisten uskontojen kanssa: usko jälleensyntymiseen, usko sykliseen aikakäsitykseen (ja siten toistuviin ihmiskunnan hengellisiin aikakausiin; mm. tähän viittaa nimitys "uusi aika") sekä ennen kaikkea panteistinen, holistinen jumalakäsitys.

Viimeksi mainittu tarkoittaa siis uskomusta, että maailmankaikkeus itsessään on persoonatonta, ikuista jumaluutta (uskomus, että maailmankaikkeus olisi ikuinen on tietysti paitsi kristinuskon, myös luonnontieteen valtavirran vastainen). Koska tällaisessa jumalakäsityksessä kielletään Luoja, luomistyö ja niin ollen Luojan ja luodun välinen erillisyys, kyse on kristityn silmissä oikeastaan ateismista. Kuitenkin näissä Aasian uskonnoissa sekä niihin suurelta osalta perustuvissa New Age -uskonnoissa ajatellaan, että maailmankaikkeus itsessään on jumala / jumaluus.

Esim. hindulaisuudessa jokainen ihminen on yksilösielu, atman, ja atmanit yhdessä muodostavat maailmansielun, brahmanin. Jälleensyntymisen kiertokulussa, elämä elämältä, yksilösielu tulee yhä tietoisemmaksi jumaluudesta itsessään. Jooga ja meditaatio edistävät tietoiseksi tulemisen prosessia.

Panteistisesta, holistisesta jumalakäsityksestä seuraa tietysti, ettei ole maailmasta erillistä perustaa moraaliselle standardille, jota vasten ihmisten tekoja ja motiiveja voisi arvioida. Kaikki, myös kaikki maailman pahuus, on jumaluutta. On vain karman laki, jossa teoilla uskotaan olevan tietynlaisia seurauksia tuleviin elämiin, mutta mikään teko ei ole väärin tai oikein.

New Age -uskoisista länsimaalaisista monet vaikuttavat pitävän intuitiivisesti kiinni oletuksesta, että olisi maailmasta erillinen perusta moraaliselle standardille, vaikka oletus on ristiriidassa heidän omaksumansa uskomusjärjestelmän kanssa. Oletus on paitsi seurausta ihmisen luontaisesta oikeustajusta, varmaankin myös jäänne kasvamisesta kulttuurissa, johon kristinusko on vaikuttanut.

Vaikka hindulaisuuden ja buddhalaisuuden sanastoa ei sellaisenaan ole siirretty New Age -uskontoihin, perusperiaatteissa on paljon samaa. Brahmanin sijaan puhutaan esim. juuri maailmankaikkeudesta, universaalista rakkaudesta tai "energiasta".

Kun New Age -uskoinen rukoilee maailmankaikkeutta, kuten edellä mainitsemani Youtube-videon nainen, hän oikeastaan rukoilee omassa itsessään olevaa jumaluutta. Mutta miksi he rukoilevat, siis puhuttelevat maailmankaikkeutta tai universaalia rakkausenergiaa kuin se olisi heistä itsestä erillinen ja persoonallinen, eivätkä saman tien vain meditoi? Ehkä moni New Age -uskoinen sittenkin kaipaa Jumalaa – itseä suurempaa, persoonallista, täydellisesti rakastavaa...

Miten persoonaton entiteetti itsessään, yksinäisyydessään, edes voisi olla rakkaus? Kuten eräs raamatunopettaja on sanonut, rakkaus voi toteutua vain suhteessa. Raamatussa kerrotaan Jumalan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8); kolmiyhteinen Jumala onkin kolmen persoonan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – suhde, yhteys. Tähän rakkaussuhteeseen Jumala kutsuu ihmisiä, luotujaan.




Jumalan etsintää omasta itsestä?


"Taivaastaan Herra katsoo meitä,
hän näkee kaikki ihmislapset.
Korkeudestaan hän valvoo maata,
kaikkia jotka siinä asuvat,
joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)

Muutama vuosi sitten katsoin minisarjan Out on a Limb (1987), joka perustuu näyttelijä Shirley MacLainen saman nimiseen, omaelämäkerralliseen kirjaan (1983) New Age -hengellisyyteen heräämisestä. Tarinassa elämän tarkoitusta etsivä näyttelijä alkaa löytää vastauksia syvennyttyään meditaatioon, menneisiin elämiin, kanavointiin... Sarjassa on tunnettu kohtaus, jossa MacLaine seisoo gurunsa kanssa merenrannalla ja huutaa aaltoihin: "I AM GOD! I AM GOD!..."

Ainoa persoona, jonka New Age -uskoinen voi löytää jumaluudesta, on hän itse. Muut ihmiset ovat samalla tavoin osa jumaluutta, mutta kunkin on löydettävä jumaluus omasta itsestään ja ymmärrettävä olevansa "vastuussa" omasta "karmisesta kohtalostaan" (näin Out on a Limb -tarinan gurukin selvittää merenrantakohtauksessa...).

Vaikuttaa siltä, että kaikista luoduista oma itse onkin perimmäinen palvonnan kohde New Age -uskonnoissa. Silloinkin, kun sanotaan "kommunikoitavan" enkeleiden kanssa, nämä ovat henkioppaita, sielunoppaita, jotka opastavat tiellä omaan sisimpään, itsestä löydettävissä olevaan jumaluuteen, tai niin kuin jotkut sanovat, "korkeimpaan itseen".

Kristinuskossa kunkin ihmisen sisin, kuten muukin luomakunta, osoittaa itsensä ulkopuolelle, Jumalaan. Raamatussa kerrotaan luomakunnan todistavan Luojan olemassaolosta (Room. 1:20). Lisäksi ihminen omassatunnossaan luontaisesti käsittää, että on olemassa moraalinen oikea ja väärä, ja tämäkin todistaa (Room. 2:15) sen puolesta, että on olemassa vanhurskas Jumala, joka alussa loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen.

Ihmiskunta tosin on langennut syntiin (Room. 3:23) ja sen myötä pois Jumalan yhteydestä. Raamatun ydinviesti onkin evankeliumi, ilosanoma pelastuksesta: Jumala on lähettänyt Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pääsee Hänen kauttaan taivaallisen Isän yhteyteen.

"Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan." (Ps. 121:2)







tiistai 6. kesäkuuta 2017

Etsitkö täydellistä? – Älä luovuta!

Jeesus lupasi: "Etsikää, niin te löydätte." (Luuk. 11:9)

Maailmasta ei kuitenkaan voi löytää täydellistä eikä täydellisen etsijä voi määrittää, millainen täydellinen on...




Ihmismieli: epätäydelliset osoittavat täydelliseen



Mikään maailmassa ei ole niin kuin pitäisi. Kaikki on jollain tavalla vajavaista ja kaikessa on jotain vikaa – jos ei suurta, niin pientä.

Toisaalta epätäydellisyys sisältää oletuksen täydellisestä. Muistan tämän oivalluksen jo lapsuudesta. Kun vanhempamme riitelivät, kaipasin rauhaa ja harmoniaa. Kun tärkeä esine meni rikki, ymmärsin eheyden merkityksen. Kun olin mahataudissa, halusin vain olla terve. Toisaalta terveyttä, rauhaa, harmoniaa ja eheyttä kokiessani ja havaitessani ymmärsin, etteivät ne tule kestämään...

Sitten olivat havainnot asteittaisesta parantumisesta, esim. kun piirsin kuvan, se ei ollut sellainen kuin toivoin, ja kumitin ja korjasin sitä paremmaksi ja paremmaksi – sitkeästi toivoen, että voisin saavuttaa jonkinlaisen täydellisen version, mutta samalla aavistaen, etten sitä saavuttaisi...

Jokainen havainto epätäydellisestä muistutti täydellisen olemassaolosta. Jotenkin vain ymmärsin, että havaitsemani asiat, ilmiöt ja tilat olivat parannuksen tarpeessa.

En silti ollut kroonisesti tyytymätön. Kun äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni yksinkertaisen iltarukouksen, liitin kai havaintojeni (vajavaisesta) kautta olettamani täydellisen Jumalaan: niin kuin täydellistä, Jumalaakaan ei voi nähdä täällä maailmassa – niiden täytyi kuulua yhteen. Aloin toivoa ja odottaa sitä täydellistä, Jumalaa.

Luomakunta ja ihmisyys, langenneenakin, viestii tarkoituksenmukaisuudesta; ihmisen havaintosysteemi ja ajattelu jäsentää epätäydelliset osoittamaan jonkinlaiseen täydelliseen.

Jonkinlaisen täydellisen olettaminen on universaali ajatelumalli, se koskee maailman ihmisiä kulttuuriin ja kieleen katsomatta. Idealistifilosofit, kuten Platon, ovat tarttuneet ilmiöön ja muodostaneet siitä teorioita. Kuitenkin jo ennen tunnettuja idealistifilosofeja Aasiassa oli syntynyt buddhalaisuus, jota käsittelin viime blogitekstissäni.

Buddhalaisuudessa ihmisen tavoitteena on lyhyesti (ja tämän kirjoituksen aiheen kannalta olennaisesti) sanottuna vapautua ajattelusta, joka perustuu ideoille ja jonkinlaisen täydellisen olettamiselle; jonkin muun kuin suoraan kokemamme ja havaitsemamme olettamiselle.

Toisin sanoen Buddhakin oli pistänyt merkille, että ihmisen ajattelussa on tämä sitkeä taipumus ja päätteli, että ihminen voi vapautua (buddhalaisuuden mukaan) turhan toivon aiheuttamasta kärsimyksestä, jos hän kurinalaisia harjoitteita tekemällä luopuu tästä ajattelumallista. Buddhalaisuuden mukaanhan on vain muutos, pysymättömyys ('anicca'): syntymän, kehityksen, rapistumisen ja kuoleman taukoamattomien prosessien ulkopuolella ei ole mitään, ja takertuminen toivoon jostain pysyvästä ja spontaaniin kokemukseen nähden ideaalista on turhaa ja synnyttää kärsimystä ('dukkhaa').

Platon ja muut idealistifilosofit eivät siis keksineet ilmiötä, vaan ainoastaan keksivät kuvata sitä systemaattisesti.

Yllä kirjoitin, että maailmassa – sekä itsessäni että itseni ulkopuolella – havaitsemani vajavaisuus sai minut toivomaan ja odottamaan tuonpuoleista, täydellistä Jumalaa. Platonin ideaoppi sinänsä ei ota toivoni ja odotukseni kohteeseen kantaa, kun taas Buddhan mukaan toivoni on turha eikä sitä, mitä odotan, ole olemassakaan. Minun ajatukseni puolestaan on, että tälle inhimillisen ajattelun sitkeälle taipumukselle on todellinen syy.




Jumalaa ei pysty tavoittamaan järkeilemällä



Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, että ihmiset pystyisivät päättelemällä – kuin yhdistelemällä pisteet toisiinsa – piirtämään ja täydentämään "kuvan" Jumalasta. Jumala ei ole idea tai matemaattis-filosofinen olio, jonka pystyy järkeilemällä ymmärtämään, vaan Hän on elävä persoona.

Edellisen kappaleen filosofoinnin lopputulos onkin vaatimattomasti, että vaikkemme huikeimmissa kuvitelmissammekaan pysty tavoittamaan Jumalaa, joudumme kohtaamaan ja myöntämään tarpeemme: kaipaamme jotain täydellistä ja kestävää – jotain mitä tässä maailmassa ei ole.

Voisi kai sanoa, että juuri täydellisyytensä vuoksi Jumala on meille maailmassa eläville, syntiin langenneille ihmisille muukalainen! Jeesus kuitenkin lupaa, että usko Häneen on tie taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6-7). Niin ikään Raamatussa kerrotaan, että elävä usko – usko, joka synnyttää parannusta synneistä ja hyviä tekoja – on Jumalan rakastamista, joka puolestaan on Jumalan tuntemista (Joh. 14:15, 1. Joh. 2:3).

Niin kauan kuin olemme täällä maailmassa, tietomme on vajavaista. Apostoli Paavali, puhuessaan kirjeessään viisautta etsiville kreikkalaisille (1. Kor. 1:22), puhuu tietämisensä vajavaisuudesta, joka katoaa "täydellisen tullessa". Puhuessaan Jumalasta hän käyttää ilmausta "kasvoista kasvoihin", joka luonnehtii Jumalaa elävänä persoonana (järkeilyn kohteena olevan idean sijaan):

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1. Kor. 13:12)

Jumalan tuntemiseen johtaa Hänen hengellinen työnsä ihmisessä, joka synnyttää uskon Jeesukseen, eikä ihmisen oma järkeily ja filosofointi. Ihminen kuitenkin on järjellinen olento eikä tämä ominaisuus ole poispyyhitty tai sulkeistettu myöskään Raamatun kuvauksissa Jumalan palvelijoista. Jumalan hengellinen työ vaikuttaa ihmisen kokonaisuudessa. Järki on väline, joka parhaimmillaan toimii uskossa elämisen osana, myös lähimmäisten sekä käyttäjänsä omaksi hyväksi.





Ihminen etsii täydellistä: rakkaus 



Koska ihmisessä on tämä tarve, täydellisen kaipuu, hän tarttuu epätoivoisiin yrityksiin etsiessään täyttäjää tarpeelleen. Jumalattomuuden historia on tässä pyrkimyksessä sarja epäonnistuneita yrityksiä: ideologioita, uskontoja, henkilökultteja, myyttejä... Niille kaikille on yhteistä, että ne poimivat asioita, ilmiöitä ja ihmisiä maailmasta, luotujen keskuudesta, ja asettavat ne toimittamaan jumalan virkaa.

Kun tarpeen täyttämistä lupaava uskomusjärjestelmä tai henkilö osoittautuukin kyvyttömäksi täyttämään lupaustaan (tai jotain vielä pahempaa), ihmiset pettyvät ja kyynistyvät, eivät uskalla luottaa eivätkä uskoa enää mihinkään.

Aiemmassa blogitekstissäni Käsky: rakasta! pohdin lyhyesti humanistista rakkauskäsitystä, jossa empatia on korotettu korkeimman rakkauden tunnukseksi. Nykyajan ihmisille on tyypillistä viitata empatiaan lähimmäisenrakkautena – joskus tähän virheelliseen samastamiseen törmää jopa kristittyjen keskuudessa. Todellinen lähimmäisenrakkaus, sen merkitys, avautuu vain rakkauden kaksoiskäskyn ulottuvuutena. Meidän lähimmäisen rakastamisen käytäntömme toki on vajavaista, mutta sen standardi on täydellisessä Jumalassa (Matt. 5:44-48).

Entä kuinka monta kertaa olet kuullut sanottavan: "suurinta rakkautta on äidinrakkaus"? Jesajan kirjassa Jumala itse, kansalleen Siionille puhuessaan, murtaa tämän myytin elegantisti:

"Siion sanoo: 'Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!'
Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:14-15)

Vakuuttaessaan rakkautensa luotettavuutta Jumala käyttää ensin sen vertauskuvana ihmisten ylistämää äidinrakkautta, mutta heti perään toteaa, että siinä missä äidinrakkauskin on epäluotettavaa, Hänen rakkautensa ei ole. Niin suurta kuin luotujen rakkaus voikin parhaimmillaan olla – niin korkeita uhrautuvuuden asteita kuin siihen voikin sisältyä, se ei silti ole täydellistä, niin kuin Jumalan rakkaus:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)





tiistai 23. toukokuuta 2017

Ajatuksia buddhalaisuuden ja kristinuskon erosta

  Janoaminen, valo, kärsimys, vapahdus... mm. nämä ovat tärkeitä käsitteitä sekä buddhalaisuudessa että kristinuskossa. Kuitenkin Buddhan opit ohjaavat päinvastaiseen suuntaan kuin evankeliumi: toisen mukaan ihmisen kaipuu yhteyteen perustuu virheelliseen ajatteluun – toinen taas väittää sen olevan ihmisessä todellisinta.





Luominen


  Minusta yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on Luojan ja luodun välinen suhde, joka tarkoittaa mm., että olen erillinen Jumalasta. Ihanaa se on siksi, että erillisyys mahdollistaa yhteyden välillämme.

Meistä luoduista ihmisistä ei koskaan tule Luojaa, Jumalaa – se on tietysti jo loogisesti mahdotonta: Luoja on ikuinen, mutta luotu on joskus alkanut olla olemassa. Ikuisuus on kolmiyhteisen Jumalan ominaisuus, mutta ei luodun ihmisen, joka ainoastaan voi olla ikuisen elämän perillinen, jos hän uskoo Jeesukseen (Room. 8:16-17).

Olipa todellisuuden viimekätinen laatu buddhalaisuuden mukaan materiaa tai henkeä, se on perinteistä kategoriointia käyttäen lähinnä panteistinen uskonto, eli sen mukaan persoonaton "jumaluus" on kaikessa ja siten myös ihmisessä itsessään. Luojan ja luodun välistä erillisyyttä ja suhdetta ei ole – mitään tuonpuoleista ei ole. Jotkut luonnehtivat buddhalaisuutta naturalistiseksi panteismiksi tai hengelliseksi naturalismiksi.

Mm. immanenssi, eli erillisyyden ja sitä myöten suhteen puuttuminen, tekee buddhalaisesta ajattelusta vastakkaisen kristinuskolle. Jos ei ole erillisyyttä, ei voi olla yhteyttäkään.

Buddhalaisuudessa uskotaan maailmankaikkeuden aina olleen olemassa, vailla alkua ja loppua, ja olevan jatkuvassa jälleensyntymisen liikkeessä, jossa atomit asettuvat karman mukaisesti yhä uusiin muotoihin ja järjestyksiin. Buddhaksi eli valaistuneeksi tuleminen on vapautus tästä kiertokulusta.

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt tietolähteinäni hiljattain käymiäni keskusteluja buddhalaisen kanssa, mm. englanninkielistä Buddha Sasana -sivustoa sekä käsitteiden ja oppien suomenkielisten muotoilujen osalta Wikipedia-artikkeleita buddhalaisuudesta (mm. Buddhalaisuus ja Neljä jaloa totuutta).


Jano

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:2-3)

Se joka on alkanut janota Jumalaa ei voi löytää kaipaamaansa maailmasta. Janon sammumattomuus maailmallisilla asioilla, olivatpa ne sinänsä kuinka toivottuja tahansa, on Jumalan tahdon mukaista.

Buddhalaisuudessa janoaminen on ongelma, koska sen uskotaan johtuvan tietämättömyydestä. Tämä kiteytetään Buddhan opissa "neljä jalosta totuudesta": 1. elämä(-ssä) on kärsimystä, 2. kärsimyksen aiheuttaa janoaminen, 3. kärsimys lakkaa, kun janoaminen lakkaa ja 4. kulkeminen jaloa, kahdeksanosaista polkua (jossa etiikka ja meditaatio ovat keskeisiä) johtaa kärsimyksen lakkaamiseen.

Ainaisesti sammuttamattomana jano on luonteeltaan harhaista ja aiheuttaa kärsimystä ja tyytymättömyyttä ('dukkha'). Buddhan mukaan esim. maailman tarjoamat aistinautinnot eivät voi sammuttaa janoa, ja näinhän uskotaan myös kristinuskossa.

Kuitenkaan buddhalaisuudessa janoon ei vastata antamalla sellaista juotavaa, joka todellisesti sammuttaisi janon, vaan janoisen täytyy tehdä asioita, kuten meditoida, jotta hän lakkaisi janoamasta! Janoa ei siis koskaan sammuteta, vaan janoaminen tulee lopettaa, koska se perustuu tietämättömyyteen, virheoletukseen erillisyydestä ja siten janon sammuttajan olemassaolosta. Kuka janon sammuttaisikaan, jos mitään tai ketään muuta tietoista oliota ei ole kuin ne, jotka sisältyvät maailmankaikkeuteen: janoavia ja turhan janoamisen lopettaneita?

Kristinuskon mukaan janoaminen ei johdu harhaisuudesta – päinvastoin: juuri se voi tuoda ihmisen ikuisen totuuden lähteelle. Jeesus ei sanonut samarialaiselle naiselle kaivolla, että tämän tulee lakata janoamasta, vaan kertoi voivansa antaa ikuista vettä, jota juotuaan ihminen ei enää koskaan ole janoissaan:

"Jeesus vastasi hänelle: 'Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.'" (Joh. 4:13-14)


Valaistuminen

Kysyttäessä Jeesuksen identiteetistä jotkut buddhalaiset sanovat, että Jeesus on buddha, valaistunut, tai että Hän on bodhisattva, joka tarkoittaa valaistumisen myötä jälleensyntymisen kiertokulusta vapautunutta "valaistumisolentoa", joka on jatkanut jälleensyntymistä vapaaehtoisesti, auttaakseen muita olentoja valaistumisen tiellä.

Mm. meditoimalla ja eettisesti elämällä ihminen etenee kohti valaistumista, joka tarkoittaa todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on ja sitä myöten vapautumista tietämättömyydestä, turhasta janoamisesta ja turhan janoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Jeesus ei kuitenkaan sanonut olevansa valaistunut, vaan valo:
"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'" (Joh. 8:12)

Valo on se, joka valaisee kohteensa, saa näkemään oikein ja ymmärtämään asioiden tarkoituksen. Jeesus maailman valona saa ihmisen näkemään mm. oman puutteellisuutensa ja syntisyytensä ja toisaalta sen, miten asioiden tulisi olla. Valoa itseään ei tietenkään voi eikä tarvitse valaista.

Jeesukseen uskovan tehtävä on kyllä olla valona ja suolana maailmassa (Matt. 5:13-16), mutta uskovaisenkin valo on lähtöisin Jeesuksesta. Evankelista Johannes kertoo profeetta Johannes Kastajan ja Jeesuksen välisestä suhteesta seuraavasti:

"Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." (Joh. 1:4-9)
 


Vapahdus


Pysymättömyys ('anicca') on Buddhan oppien mukaan yksi olemassaolon merkeistä. "Kaikki ilmiöt, havainnot ja olemassaolo on pysymätöntä, tilapäistä ja jatkuvassa muutoksessa" (Wikipedia: Buddhalaisuus). Helsinki Zen Centerin sivustolla julkaistussa artikkelissa "Buddhan tie – kärsimyksestä vapauteen" kuvataan pysymättömyyttä seuraavasti:

"Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaisiksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti."

Elämä(-ssä) on kärsimystä siksi, että se on janoamista, takertumista pettävään ja ohimenevään, eli pysymättömään; juuri janoaminen ja takertuminen (jotka itsessään ovat pysymättömyyttä) sitoo ihmisen jälleensyntymisen kiertokulkuun, jolloin kärsimys pääsee jatkumaan.

Lakkaamalla janoamasta, eli ymmärtämällä janon tietämättömyyteen perustuvan luonteen, ihminen vapautuu kiertokulusta. Vapautuksen voi saavuttaa elämällä Buddhan opetuksien mukaisella tavalla: kehittämällä itsessään hyvettä (etiikka), keskittymistä (meditointi) ja viisautta (Buddhan opetusten ymmärtäminen). Ihmisen täytyy itse saavuttaa vapautus – muuta vapahtajaahan ei ole.

Kristinuskossa Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, on ihmisen vapahtaja. Luodut ja syntiin langenneet ihmiset eivät voi itse pelastaa itseään, sillä ilman Jumalaa ihminen on hengellisesti kuollut (Ef. 2:5). Ikuista elämää janoava tulee Jeesuksen luo, ja Jeesus vapauttaa hänet synnin ja kuoleman vallasta. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman (Hepr. 9:14).

"Jeesus vastasi heille: 'Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.'" (Joh. 8:34-36; 1938)

Kuten kaikki tietävät, kristinuskossa ei uskota jälleensyntymiseen, vaan Jeesus on tie ajallisesta ja langenneesta elämästä iankaikkiseen elämään, taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Kärsimys ei sisälly elämään sinänsä, vaan se on välttämätöntä ainoastaan tässä ajassa. Jeesukselta saatava ikuinen elämä ei ole raskasta, loputonta janoamista ja takertumista, vaan sitä kuvataan Raamatussa 'todellisen vapauden' lisäksi mm. sanoilla rauha ja autuus.

Mikä se buddhalaisuuden vapautunut tila sitten on? Edes Siddhartha Gautama (n. 560 eKr.) eli alkuperäinen Buddha, ei vastannut kysymykseen.

Vapautuneeseen tilaan, nirvanaan, viitataan vain kiertokulun päättymisenä – muun kuvailun sanotaan olevan turhaa tai mahdotonta. Harmi. Minun ajattelussani nimittäin juuri tämä kysymys olisi ratkaisevan tärkeä pohtiessani mahtaako nirvanalla edes olla todellista sisältöä.

Yksi keino tavoittaa hieman sitä, mitä sanoilla ei voi kuvata, olisi tavata valaistunut eli buddhaksi tullut ihminen ja tarkastella, millainen hän on. Buddhiahan ymmärtääkseni kulkee joukossamme täällä maailmassa. Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin vailla tyytymättömyyden tunteita ja kärsimystä (eli dukkhaa, joka johtuu tietämättömyydestä)? Minä en.




Puhallus


"Siispä, tyhjyydessä ei ole ruumista, ei tunnetta, ei ajatusta, ei tahtoa, ei tietoisuutta. Ei ole silmiä, ei korvia, ei nenää, ei kieltä, ei ruumista, ei mieltä...", luetellaan Sydän-sutrassa, joka on yksi tunnetuimmista buddhalaisista sutrista eli kanonisista teksteistä. Sitä, joka on tiedostanut kaiken tyhjyyden, ylistetään valaistuneeksi. Sydän-sutra on veisattuna duurisointuinen.

Buddhalaisuutta sanotaan joskus ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Edellä käsiteltyjä opetuksia ajatellen se on ymmärrettävää. Jotkut pitävät sitä elämänfilosofiana tai (länsimaalaisittain) yksinkertaisesti psykologisena oppina, joka auttaa ihmistä hyväksymään olemassaolonsa väliaikaisuuden sekä ohjaa häntä kohti eettistä elämäntapaa: empatiaa, epäitsekkyyttä, luopumista, kohtuullisuutta, väkivallattomuutta.

Sanskritinkielinen sana nirvana tarkoittaa kirjaimellisesti 'sammuksiin puhaltamista'. Se, joka nirvanassa sammuu, on mm. virheellinen kokemus erillisestä minuudesta. Buddhalaisuudessa minuudettomuus ('anatta') on keskeinen käsite: yksilösielua ei ole, joten kokemus siitä on tietämättömyyttä, joka tuottaa dukkhaa...

Puhalluksesta puhutaan myös kristinuskossa. Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan:

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Kristinuskossa Jumalan puhallus johtaa elämän syttymiseen. Eikä syttyvä elämä ole vain elämää jollain yleisellä tasolla, vaan jokainen yksilösielu, jokainen "minä", on Jumalan tarkoittama ja ainutlaatuinen:

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16)
Luojan ja Hänen luotunsa välillä oli yhteys, mutta syntiinlankeemus johti yhteyden katkeamiseen, ruumiilliseen kuolevaisuuteen ja hengelliseen kuolemaan (1. Moos. 2:17, Ef. 2:5). Jumala tarjoaa langenneille ihmisille Jeesuksessa uutta yhteyttä, joka syntyy uskossa. Jeesus kutsuu tapahtumaa syntymiseksi uudesti, ylhäältä (Joh. 3:5). Apostoli Paavali viittaa uudestisyntymän ihmeeseen kutsumalla Jeesukseen uskovaa uudeksi luomukseksi:

"Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut." (2 Kor. 5:17; 1938)

Uudestisyntyminen ylhäältä Jumalan lapseksi on kuin "toinen puhallus", jolla Jumala tekee hengellisesti kuolleen eläväksi ja ikuisen elämän perilliseksi.