Maailmasta ei kuitenkaan voi löytää täydellistä eikä täydellisen etsijä voi määrittää, millainen täydellinen on...
Ihmismieli: epätäydelliset osoittavat täydelliseen
Mikään maailmassa ei ole niin kuin pitäisi. Kaikki on jollain tavalla vajavaista ja kaikessa on jotain vikaa – jos ei suurta, niin pientä.
Toisaalta epätäydellisyys sisältää oletuksen täydellisestä. Muistan tämän oivalluksen jo lapsuudesta. Kun vanhempamme riitelivät, kaipasin rauhaa ja harmoniaa. Kun tärkeä esine meni rikki, ymmärsin eheyden merkityksen. Kun olin mahataudissa, halusin vain olla terve. Toisaalta terveyttä, rauhaa, harmoniaa ja eheyttä kokiessani ja havaitessani ymmärsin, etteivät ne tule kestämään...
Sitten olivat havainnot asteittaisesta parantumisesta, esim. kun piirsin kuvan, se ei ollut sellainen kuin toivoin, ja kumitin ja korjasin sitä paremmaksi ja paremmaksi – sitkeästi toivoen, että voisin saavuttaa jonkinlaisen täydellisen version, mutta samalla aavistaen, etten sitä saavuttaisi...
Jokainen havainto epätäydellisestä muistutti täydellisen olemassaolosta. Jotenkin vain ymmärsin, että havaitsemani asiat, ilmiöt ja tilat olivat parannuksen tarpeessa.
En silti ollut kroonisesti tyytymätön. Kun äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni yksinkertaisen iltarukouksen, liitin kai havaintojeni (vajavaisesta) kautta olettamani täydellisen Jumalaan: niin kuin täydellistä, Jumalaakaan ei voi nähdä täällä maailmassa – niiden täytyi kuulua yhteen. Aloin toivoa ja odottaa sitä täydellistä, Jumalaa.
Luomakunta ja ihmisyys, langenneenakin, viestii tarkoituksenmukaisuudesta; ihmisen havaintosysteemi ja ajattelu jäsentää epätäydelliset osoittamaan jonkinlaiseen täydelliseen.
Jonkinlaisen täydellisen olettaminen on universaali ajatelumalli, se koskee maailman ihmisiä kulttuuriin ja kieleen katsomatta. Idealistifilosofit, kuten Platon, ovat tarttuneet ilmiöön ja muodostaneet siitä teorioita. Kuitenkin jo ennen tunnettuja idealistifilosofeja Aasiassa oli syntynyt buddhalaisuus, jota käsittelin viime blogitekstissäni.
Buddhalaisuudessa ihmisen tavoitteena on lyhyesti (ja tämän kirjoituksen aiheen kannalta olennaisesti) sanottuna vapautua ajattelusta, joka perustuu ideoille ja jonkinlaisen täydellisen olettamiselle; jonkin muun kuin suoraan kokemamme ja havaitsemamme olettamiselle.
Toisin sanoen Buddhakin oli pistänyt merkille, että ihmisen ajattelussa on tämä sitkeä taipumus ja päätteli, että ihminen voi vapautua (buddhalaisuuden mukaan) turhan toivon aiheuttamasta kärsimyksestä, jos hän kurinalaisia harjoitteita tekemällä luopuu tästä ajattelumallista. Buddhalaisuuden mukaanhan on vain muutos, pysymättömyys ('anicca'): syntymän, kehityksen, rapistumisen ja kuoleman taukoamattomien prosessien ulkopuolella ei ole mitään, ja takertuminen toivoon jostain pysyvästä ja spontaaniin kokemukseen nähden ideaalista on turhaa ja synnyttää kärsimystä ('dukkhaa').
Platon ja muut idealistifilosofit eivät siis keksineet ilmiötä, vaan ainoastaan keksivät kuvata sitä systemaattisesti.
Yllä kirjoitin, että maailmassa – sekä itsessäni että itseni ulkopuolella – havaitsemani vajavaisuus sai minut toivomaan ja odottamaan tuonpuoleista, täydellistä Jumalaa. Platonin ideaoppi sinänsä ei ota toivoni ja odotukseni kohteeseen kantaa, kun taas Buddhan mukaan toivoni on turha eikä sitä, mitä odotan, ole olemassakaan. Minun ajatukseni puolestaan on, että tälle inhimillisen ajattelun sitkeälle taipumukselle on todellinen syy.
Jumalaa ei pysty tavoittamaan järkeilemällä
Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, että ihmiset pystyisivät päättelemällä – kuin yhdistelemällä pisteet toisiinsa – piirtämään ja täydentämään "kuvan" Jumalasta. Jumala ei ole idea tai matemaattis-filosofinen olio, jonka pystyy järkeilemällä ymmärtämään, vaan Hän on elävä persoona.
Edellisen kappaleen filosofoinnin lopputulos onkin vaatimattomasti, että vaikkemme huikeimmissa kuvitelmissammekaan pysty tavoittamaan Jumalaa, joudumme kohtaamaan ja myöntämään tarpeemme: kaipaamme jotain täydellistä ja kestävää – jotain mitä tässä maailmassa ei ole.
Voisi kai sanoa, että juuri täydellisyytensä vuoksi Jumala on meille maailmassa eläville, syntiin langenneille ihmisille muukalainen! Jeesus kuitenkin lupaa, että usko Häneen on tie taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6-7). Niin ikään Raamatussa kerrotaan, että elävä usko – usko, joka synnyttää parannusta synneistä ja hyviä tekoja – on Jumalan rakastamista, joka puolestaan on Jumalan tuntemista (Joh. 14:15, 1. Joh. 2:3).
Niin kauan kuin olemme täällä maailmassa, tietomme on vajavaista. Apostoli Paavali, puhuessaan kirjeessään viisautta etsiville kreikkalaisille (1. Kor. 1:22), puhuu tietämisensä vajavaisuudesta, joka katoaa "täydellisen tullessa". Puhuessaan Jumalasta hän käyttää ilmausta "kasvoista kasvoihin", joka luonnehtii Jumalaa elävänä persoonana (järkeilyn kohteena olevan idean sijaan):
"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1. Kor. 13:12)
Jumalan tuntemiseen johtaa Hänen hengellinen työnsä ihmisessä, joka synnyttää uskon Jeesukseen, eikä ihmisen oma järkeily ja filosofointi. Ihminen kuitenkin on järjellinen olento eikä tämä ominaisuus ole poispyyhitty tai sulkeistettu myöskään Raamatun kuvauksissa Jumalan palvelijoista. Jumalan hengellinen työ vaikuttaa ihmisen kokonaisuudessa. Järki on väline, joka parhaimmillaan toimii uskossa elämisen osana, myös lähimmäisten sekä käyttäjänsä omaksi hyväksi.
Ihminen etsii täydellistä: rakkaus
Koska ihmisessä on tämä tarve, täydellisen kaipuu, hän tarttuu epätoivoisiin yrityksiin etsiessään täyttäjää tarpeelleen. Jumalattomuuden historia on tässä pyrkimyksessä sarja epäonnistuneita yrityksiä: ideologioita, uskontoja, henkilökultteja, myyttejä... Niille kaikille on yhteistä, että ne poimivat asioita, ilmiöitä ja ihmisiä maailmasta, luotujen keskuudesta, ja asettavat ne toimittamaan jumalan virkaa.
Kun tarpeen täyttämistä lupaava uskomusjärjestelmä tai henkilö osoittautuukin kyvyttömäksi täyttämään lupaustaan (tai jotain vielä pahempaa), ihmiset pettyvät ja kyynistyvät, eivät uskalla luottaa eivätkä uskoa enää mihinkään.
Aiemmassa blogitekstissäni Käsky: rakasta! pohdin lyhyesti humanistista rakkauskäsitystä, jossa empatia on korotettu korkeimman rakkauden tunnukseksi. Nykyajan ihmisille on tyypillistä viitata empatiaan lähimmäisenrakkautena – joskus tähän virheelliseen samastamiseen törmää jopa kristittyjen keskuudessa. Todellinen lähimmäisenrakkaus, sen merkitys, avautuu vain rakkauden kaksoiskäskyn ulottuvuutena. Meidän lähimmäisen rakastamisen käytäntömme toki on vajavaista, mutta sen standardi on täydellisessä Jumalassa (Matt. 5:44-48).
Entä kuinka monta kertaa olet kuullut sanottavan: "suurinta rakkautta on äidinrakkaus"? Jesajan kirjassa Jumala itse, kansalleen Siionille puhuessaan, murtaa tämän myytin elegantisti:
"Siion sanoo: 'Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!'
Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:14-15)
Vakuuttaessaan rakkautensa luotettavuutta Jumala käyttää ensin sen vertauskuvana ihmisten ylistämää äidinrakkautta, mutta heti perään toteaa, että siinä missä äidinrakkauskin on epäluotettavaa, Hänen rakkautensa ei ole. Niin suurta kuin luotujen rakkaus voikin parhaimmillaan olla – niin korkeita uhrautuvuuden asteita kuin siihen voikin sisältyä, se ei silti ole täydellistä, niin kuin Jumalan rakkaus:
"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti