Ajatuksia buddhalaisuuden ja kristinuskon erosta

  Janoaminen, valo, kärsimys, vapahdus... mm. nämä ovat tärkeitä käsitteitä sekä buddhalaisuudessa että kristinuskossa. Kuitenkin Buddhan opit ohjaavat päinvastaiseen suuntaan kuin evankeliumi: toisen mukaan ihmisen kaipuu yhteyteen perustuu virheelliseen ajatteluun – toinen taas väittää sen olevan ihmisessä todellisinta.

Luominen

  Minusta yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on Luojan ja luodun välinen suhde, joka tarkoittaa mm., että olen erillinen Jumalasta. Ihanaa se on siksi, että erillisyys mahdollistaa yhteyden välillämme.

Meistä luoduista ihmisistä ei koskaan tule Luojaa, Jumalaa – se on tietysti jo loogisesti mahdotonta: Luoja on ikuinen, mutta luotu on joskus alkanut olla olemassa. Ikuisuus on kolmiyhteisen Jumalan ominaisuus, mutta ei luodun ihmisen, joka ainoastaan voi olla ikuisen elämän perillinen, jos hän uskoo Jeesukseen (Room. 8:16-17).

Olipa todellisuuden viimekätinen laatu buddhalaisuuden mukaan materiaa tai henkeä, se on perinteistä kategoriointia käyttäen lähinnä panteistinen uskonto, eli sen mukaan persoonaton "jumaluus" on kaikessa ja siten myös ihmisessä itsessään. Luojan ja luodun välistä erillisyyttä ja suhdetta ei ole – mitään tuonpuoleista ei ole. Jotkut luonnehtivat buddhalaisuutta naturalistiseksi panteismiksi tai hengelliseksi naturalismiksi.

Mm. immanenssi, eli erillisyyden ja sitä myöten suhteen puuttuminen, tekee buddhalaisesta ajattelusta vastakkaisen kristinuskolle. Jos ei ole erillisyyttä, ei voi olla yhteyttäkään.

Buddhalaisuudessa uskotaan maailmankaikkeuden aina olleen olemassa, vailla alkua ja loppua, ja olevan jatkuvassa jälleensyntymisen liikkeessä, jossa atomit asettuvat karman mukaisesti yhä uusiin muotoihin ja järjestyksiin. Buddhaksi eli valaistuneeksi tuleminen on vapautus tästä kiertokulusta.

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt tietolähteinäni hiljattain käymiäni keskusteluja buddhalaisen kanssa, mm. englanninkielistä Buddha Sasana -sivustoa sekä käsitteiden ja oppien suomenkielisten muotoilujen osalta Wikipedia-artikkeleita buddhalaisuudesta (mm. Buddhalaisuus ja Neljä jaloa totuutta).


Jano

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:2-3)

Se joka on alkanut janota Jumalaa ei voi löytää kaipaamaansa maailmasta. Janon sammumattomuus maailmallisilla asioilla, olivatpa ne sinänsä kuinka toivottuja tahansa, on Jumalan tahdon mukaista.

Buddhalaisuudessa janoaminen on ongelma, koska sen uskotaan johtuvan tietämättömyydestä. Tämä kiteytetään Buddhan opissa "neljä jalosta totuudesta": 1. elämä(-ssä) on kärsimystä, 2. kärsimyksen aiheuttaa janoaminen, 3. kärsimys lakkaa, kun janoaminen lakkaa ja 4. kulkeminen jaloa, kahdeksanosaista polkua (jossa etiikka ja meditaatio ovat keskeisiä) johtaa kärsimyksen lakkaamiseen.

Ainaisesti sammuttamattomana jano on luonteeltaan harhaista ja aiheuttaa kärsimystä ja tyytymättömyyttä ('dukkha'). Buddhan mukaan esim. maailman tarjoamat aistinautinnot eivät voi sammuttaa janoa, ja näinhän uskotaan myös kristinuskossa.

Kuitenkaan buddhalaisuudessa janoon ei vastata antamalla sellaista juotavaa, joka todellisesti sammuttaisi janon, vaan janoisen täytyy tehdä asioita, kuten meditoida, jotta hän lakkaisi janoamasta! Janoa ei siis koskaan sammuteta, vaan janoaminen tulee lopettaa, koska se perustuu tietämättömyyteen, virheoletukseen erillisyydestä ja siten janon sammuttajan olemassaolosta. Kuka janon sammuttaisikaan, jos mitään tai ketään muuta tietoista oliota ei ole kuin ne, jotka sisältyvät maailmankaikkeuteen: janoavia ja turhan janoamisen lopettaneita?

Kristinuskon mukaan janoaminen ei johdu harhaisuudesta – päinvastoin: juuri se voi tuoda ihmisen ikuisen totuuden lähteelle. Jeesus ei sanonut samarialaiselle naiselle kaivolla, että tämän tulee lakata janoamasta, vaan kertoi voivansa antaa ikuista vettä, jota juotuaan ihminen ei enää koskaan ole janoissaan:

"Jeesus vastasi hänelle: 'Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.'" (Joh. 4:13-14)

Valaistuminen

Kysyttäessä Jeesuksen identiteetistä jotkut buddhalaiset sanovat, että Jeesus on buddha, valaistunut, tai että Hän on bodhisattva, joka tarkoittaa valaistumisen myötä jälleensyntymisen kiertokulusta vapautunutta "valaistumisolentoa", joka on jatkanut jälleensyntymistä vapaaehtoisesti, auttaakseen muita olentoja valaistumisen tiellä.

Mm. meditoimalla ja eettisesti elämällä ihminen etenee kohti valaistumista, joka tarkoittaa todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on ja sitä myöten vapautumista tietämättömyydestä, turhasta janoamisesta ja turhan janoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Jeesus ei kuitenkaan sanonut olevansa valaistunut, vaan valo:

"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'" (Joh. 8:12)

Valo on se, joka valaisee kohteensa, saa näkemään oikein ja ymmärtämään asioiden tarkoituksen. Jeesus maailman valona saa ihmisen näkemään mm. oman puutteellisuutensa ja syntisyytensä ja toisaalta sen, miten asioiden tulisi olla. Valoa itseään ei tietenkään voi eikä tarvitse valaista.

Jeesukseen uskovan tehtävä on kyllä olla valona ja suolana maailmassa (Matt. 5:13-16), mutta uskovaisenkin valo on lähtöisin Jeesuksesta. Evankelista Johannes kertoo profeetta Johannes Kastajan ja Jeesuksen välisestä suhteesta seuraavasti:

"Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." (Joh. 1:4-9)

 


Vapahdus


Pysymättömyys ('anicca') on Buddhan oppien mukaan yksi olemassaolon merkeistä. "Kaikki ilmiöt, havainnot ja olemassaolo on pysymätöntä, tilapäistä ja jatkuvassa muutoksessa" (Wikipedia: Buddhalaisuus). Helsinki Zen Centerin sivustolla julkaistussa artikkelissa "Buddhan tie – kärsimyksestä vapauteen" kuvataan pysymättömyyttä seuraavasti:

"Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaisiksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti."

Elämä(-ssä) on kärsimystä siksi, että se on janoamista, takertumista pettävään ja ohimenevään, eli pysymättömään; juuri janoaminen ja takertuminen (jotka itsessään ovat pysymättömyyttä) sitoo ihmisen jälleensyntymisen kiertokulkuun, jolloin kärsimys pääsee jatkumaan.

Lakkaamalla janoamasta, eli ymmärtämällä janon tietämättömyyteen perustuvan luonteen, ihminen vapautuu kiertokulusta. Vapautuksen voi saavuttaa elämällä Buddhan opetuksien mukaisella tavalla: kehittämällä itsessään hyvettä (etiikka), keskittymistä (meditointi) ja viisautta (Buddhan opetusten ymmärtäminen). Ihmisen täytyy itse saavuttaa vapautus – muuta vapahtajaahan ei ole.

Kristinuskossa Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, on ihmisen vapahtaja. Luodut ja syntiin langenneet ihmiset eivät voi itse pelastaa itseään, sillä ilman Jumalaa ihminen on hengellisesti kuollut (Ef. 2:5). Ikuista elämää janoava tulee Jeesuksen luo, ja Jeesus vapauttaa hänet synnin ja kuoleman vallasta. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman (Hepr. 9:14).

"Jeesus vastasi heille: 'Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.'" (Joh. 8:34-36; 1938)

Kuten kaikki tietävät, kristinuskossa ei uskota jälleensyntymiseen, vaan Jeesus on tie ajallisesta ja langenneesta elämästä iankaikkiseen elämään, taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Kärsimys ei sisälly elämään sinänsä, vaan se on välttämätöntä ainoastaan tässä ajassa. Jeesukselta saatava ikuinen elämä ei ole raskasta, loputonta janoamista ja takertumista, vaan sitä kuvataan Raamatussa 'todellisen vapauden' lisäksi mm. sanoilla rauha ja autuus.

Mikä se buddhalaisuuden vapautunut tila sitten on? Edes Siddhartha Gautama (n. 560 eKr.) eli alkuperäinen Buddha, ei vastannut kysymykseen.

Vapautuneeseen tilaan, nirvanaan, viitataan vain kiertokulun päättymisenä – muun kuvailun sanotaan olevan turhaa tai mahdotonta. Harmi. Minun ajattelussani nimittäin juuri tämä kysymys olisi ratkaisevan tärkeä pohtiessani mahtaako nirvanalla edes olla todellista sisältöä.

Yksi keino tavoittaa hieman sitä, mitä sanoilla ei voi kuvata, olisi tavata valaistunut eli buddhaksi tullut ihminen ja tarkastella, millainen hän on. Buddhiahan ymmärtääkseni kulkee joukossamme täällä maailmassa. Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin vailla tyytymättömyyden tunteita ja kärsimystä (eli dukkhaa, joka johtuu tietämättömyydestä)? Minä en.




Puhallus


"Siispä, tyhjyydessä ei ole ruumista, ei tunnetta, ei ajatusta, ei tahtoa, ei tietoisuutta. Ei ole silmiä, ei korvia, ei nenää, ei kieltä, ei ruumista, ei mieltä...", luetellaan Sydän-sutrassa, joka on yksi tunnetuimmista buddhalaisista sutrista eli kanonisista teksteistä. Sitä, joka on tiedostanut kaiken tyhjyyden, ylistetään valaistuneeksi. Sydän-sutra on veisattuna duurisointuinen.

Buddhalaisuutta sanotaan joskus ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Edellä käsiteltyjä opetuksia ajatellen se on ymmärrettävää. Jotkut pitävät sitä elämänfilosofiana tai (länsimaalaisittain) yksinkertaisesti psykologisena oppina, joka auttaa ihmistä hyväksymään olemassaolonsa väliaikaisuuden sekä ohjaa häntä kohti eettistä elämäntapaa: empatiaa, epäitsekkyyttä, luopumista, kohtuullisuutta, väkivallattomuutta.

Sanskritinkielinen sana nirvana tarkoittaa kirjaimellisesti 'sammuksiin puhaltamista'. Se, joka nirvanassa sammuu, on mm. virheellinen kokemus erillisestä minuudesta. Buddhalaisuudessa minuudettomuus ('anatta') on keskeinen käsite: yksilösielua ei ole, joten kokemus siitä on tietämättömyyttä, joka tuottaa dukkhaa...

Puhalluksesta puhutaan myös kristinuskossa. Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan:

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Kristinuskossa Jumalan puhallus johtaa elämän syttymiseen. Eikä syttyvä elämä ole vain elämää jollain yleisellä tasolla, vaan jokainen yksilösielu, jokainen "minä", on Jumalan tarkoittama ja ainutlaatuinen:

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16)

Luojan ja Hänen luotunsa välillä oli yhteys, mutta syntiinlankeemus johti yhteyden katkeamiseen, ruumiilliseen kuolevaisuuteen ja hengelliseen kuolemaan (1. Moos. 2:17, Ef. 2:5). Jumala tarjoaa langenneille ihmisille Jeesuksessa uutta yhteyttä, joka syntyy uskossa. Jeesus kutsuu tapahtumaa syntymiseksi uudesti, ylhäältä (Joh. 3:5). Apostoli Paavali viittaa uudestisyntymän ihmeeseen kutsumalla Jeesukseen uskovaa uudeksi luomukseksi:

"Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut." (2 Kor. 5:17; 1938)

Uudestisyntyminen ylhäältä Jumalan lapseksi on kuin "toinen puhallus", jolla Jumala tekee hengellisesti kuolleen eläväksi ja ikuisen elämän perilliseksi.