Jumala näkee kokonaisuuden
Ihminen ei aina tiedä, mikä on hänen omaksi parhaakseen. Tämä pitää paikkansa kaikkien kohdalla, niin uskomattomien kuin uskovaistenkin, sekä pienissä että suurissa asioissa. Teemme rajallisen ymmärryksemme mukaisia ratkaisuja, joita myöhemmin joudumme katumaan. Tai toivomme jotain, mutta vuosien päästä kiitämme onneamme, ettei toive toteutunut. Raamatun mukaan ihmisen tulisi luottaa Jumalan viisauteen kaikessa, myös vaikeuksien keskellä:
"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Snl 3:5)
"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps 50:15; 1933)
Jumalalta voi anoa asioita, mutta opettaessaan rukoilemisesta Jeesus liittää pyynnöt tarvitsemiseen:
"Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." (Matt. 6:8)
Jumala tietää, mitä tarvitsemme, koska Hänellä on paitsi ennaltatietämys ja kokonaisymmärrys asioista, Hän näkee myös jokaisen ihmisen sydämeen (Snl 24:12). Se joka uskoo Jeesukseen Herranaan, voi luottaa tähän:
"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa." (Room. 8:28)
Joskus unohtuu, että Jumala on tälläkin hetkellä maan päällä. Kolmiyhteinen Jumala on täällä nykyään kolmannessa persoonassaan, Pyhässä Hengessä. Kun Poika Jeesus ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen astui takaisin ylös Taivaaseen, Hän jätti tänne Pyhän Hengen puhaltamalla seuraajiensa keskuuteen. Pyhä Henki asuu Jeesukseen uskovissa (Room. 8:9).
Ihmisen keskeinen ongelma siis on, ettei hän näe kokonaisuutta, jolla on myös iankaikkinen ulottuvuus, eikä siksi aina ymmärrä, mikä on hänelle parhaaksi. Jumala kuitenkin ohjaa rukouksiamme oikeaan suuntaan:
"Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin." (Room. 8:26)
Rukous muuttaa rukoilijaa
Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin keskushermoston sairaus. Jouduin olemaan sairaalassa monta viikkoa, koska olin äkillisesti vammautunut niin pahasti: olin mm. liikuntakyvytön ja osittain menettänyt näköni. Sain Jumalalta paljon apua noiden viikkojen aikana.
Eräänä päivänä sairaalajakson loppupuolella, kun suuri osa oireistani oli jo alkanut parantua, kävin henkilökunnan kanssa keskustelun lääkityksen aloittamisesta. Keskustelu ehkä konkretisoi diagnoosin ja sen myötä muuttuneen tilanteen mielessäni, sillä kun palasin huoneeseeni (jossa sain silloin olla yksin, Luojan kiitos), tunsin voimakasta ahdistusta ja toivottomuutta. En pystynyt edes itkemään. Tunnin tai pari tuijotin potilashuoneen harmaata seinää lamaantuneena, ja mieleeni vyöryi toinen toistaan pelottavampia tulevaisuudenkuvia.
Mieleeni tuli rukoilla, mutta en halunnut – tunsin jopa vastustusta sitä kohtaan. Olin kai vihainen Jumalalle. Lopulta kuitenkin pakotin itseni lyhyeen ja penseään rukoukseen.
Näin mielessäni kaksi tietä, joista toinen oli hämärä ja toinen valoisa. Hämärä tie oli kärsimyksen, pelon ja toivottomuuden tie ja päättyi vapautukseen, joka oli kuolema. Valoisa tie taas oli kärsimyksen, ilon ja toivon tie ja päättyi vapautukseen, joka oli elämä. Jumala halusi tietää, kumman valitsen. Valitsin valoisan tien, ja Jumala vastasi minulle, että saan sen.
Yhtäkkiä olin täynnä iloa ja toivoa, vaikka mikään olosuhteissani ei ollut muuttunut. En esim. ollut parantunut sairaudesta, mistä muistutuksena olivat tietyt neurologiset oireet. Silti kaikki oli muuttunut pahasta hyväksi muutamassa sekunnissa. Eikä uusi tila jäänyt lyhytaikaiseksi, vaan sen ydin on minussa edelleen.
"Asenteen muutos" on liian heppoinen ilmaus kuvaamaan kokemustani. Koin nimittäin, että rukouksen myötä ymmärrykseni lisääntyi. Yllä kirjoitin, että ihminen näkee osittain, mutta Jumala näkee kokonaisuuden. Jumala laittoi minut näkemään kokonaisuuden: on syytä iloita ja toivoa, koska kaikki tulee päättymään hyvin. Ymmärtääkseni sitä ei kuitenkaan olisi tapahtunut, ainakaan vielä silloin, jos en olisi rukoillut.
Ajan mittaan kaikki oireeni parantuivat ja sairauteni on ollut remissiossa eli etenemättömässä tilassa viimeiset vuodet, mistä olen Jumalalle kiitollinen, mutta pidän edellä kuvaamaani sisäistä muutosta silti yhtenä suurimmista ihmeistä, jonka olen kokenut.
Uskon, että Jumala voi tänä päivänäkin parantaa ihmisiä sairauksista ja muutenkin vastata rukouspyyntöihin olosuhteita ihmeellisesti muuttamalla, mutta halusin tässä keskittyä siihen, kuinka rukous, tai oikeammin sanottuna Jumala, voi muuttaa rukoilijaa. Ihmettä ei vain aina tunnisteta ihmeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti