Voisiko paljon puhuttu yhteisöllisyyden lisääminen olla ratkaisu välinpitämättömyyteen ja rakkaudettomuuteen ihmisten välillä? Jos ei, niin miten ongelmaa kannattaisi lähestyä?
Pahassa maailmassa on paljon rakkautta
Jouluelokuva Rakkautta vain (Love Actually, Englanti 2003) alkaa koskettavalla kohtauksella. Kertojaääni sanoo, että aina kun maailman tila saa hänet surumieliseksi, hän ajattelee lentokentän saapuvien aulaa, jossa perheenjäsenet ja ystävät toivottavat matkalta saapuvat läheisensä tervetulleiksi. Samalla näytetään ihmisiä Heathrow'n lentokentällä: lämpimiä halauksia, hymyjä, jälleennäkemisen iloa. Ajatus saa hänet taas muistamaan, että rakkauttahan on kaikkialla ympärillämme.
Liikuttava kohtaus. Mutta toisaalta eihän kukaan ole väittänytkään, että maailmassa ei olisi rakkautta läheisten, ystävien ja perheenjäsenten, ns. omien ihmisten välillä.
Kouluyhteisöä voidaan ajatella eräänlaisena pienoismallina "omien porukoiden" ja niiden ulkopuolelle jäämisen vaikutuksesta. Aina esimerkiksi ihmetellään, kuinka koulukiusaajat, jotka ovat hirveitä tyyppejä, ovat niin suosittuja. Vastaus on tietenkin, että eivät he kavereilleen ole hirveitä. Koulukiusaajat saatetaan tuntea tuttavapiirissään erityisen hyvinä tyyppeinä. Piirin ulkopuoliset sen sijaan ovat vaarassa joutua tuntemaan heidän todelliset värinsä.
Samoin kummastellaan, miksi muut yhteisössä sallivat pahojen tekojen tapahtua. Miksi ihmiset eivät puutu kaltoinkohteluun ja vääryyteen? Syy on välinpitämättömyys, joka kohdistuu tuntemattomiin. Kyllä ystäviä ja omaisia yleensä autetaan.
Jeesus opetti, että meidän tulee pitää tuntemattomiakin lähimmäisinämme (Luuk. 10:36-37). Jokainen toinen ihminen, jonka kohtaamme, on lähimmäisemme. Pahassa maailmassa on paljon rakkautta ja välittämistä, mutta tuntemattomat lähimmäiset usein jäävät sen ulkopuolelle.
Mitä ongelmalle pitäisi tehdä? Pitäisikö tutustua kaikkiin? Jos kerran rakkaus ja välittäminen kohdistuu niihin oman ystäväpiirin ihmisiin, pitäisikö kaikki ihmiset haalia mukaan ystäväpiireihin, jotta kaikista ruvettaisiin välittämään? Lisää vain yhteisöllisyyttä, vaikka väkisin?
Rakasta tuntematonta lähimmäistäsi
Jeesus käski vuorisaarnassaan rakastamaan jopa vihollista ja kysyi: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?" (Matt. 5: 46-47)
Siitä voi päätellä että käskyyn sisältyy ylipäätään kaikkien "ei-ystävien" rakastaminen. Siis kaikkien kohtaamiemme ihmisten lähimmäisenä rakastaminen sen sijaan, että rakastaisimme vain ystäviämme ja omaisiamme.
Muukalaisten eli tuntemattomien ihmisten lähimmäisenrakkaudellinen ja oikeudenmukainen kohteleminen on läpi Raamatun kulkeva opetus. Siihen käsketään jo Mooseksen laissa (3. Moos. 19:33-34). Yksi Jumalan palvelijan Jobin hyvistä teoista on, että hän auttoi tuntematonta saamaan oikeutta (Job 29:16).
Enkeleistä puhutaan nykyään valtavasti – heidän kauneudestaan ja valoa hohtavasta olemuksestaan –, ja enkeleitä on toki Raamatunkin mukaan useammanlaisia, mutta yksi ominaisuus, joka toistuu Raamatun kuvauksissa Herran enkeleistä maailmassa, on heidän muukalaisuutensa. Raamatun Heprealaiskirjeen kirjoittaja itse asiassa käyttää tätä opettaessaan muukalaisten lähimmäisenrakkaudellisen kohtelun tärkeydestä (vieraanvaraisuutta tarkoittava alkukielinen sana on kirjaimellisesti suomennettuna "muukalaisen rakastaminen"): "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä." (Hepr. 13:2)
Olen itse aina suhtautunut epäilevästi edellä mainitsemaani yhteisöllisyyden lisäämisen vaatimukseen. Se on muuten ihan hieno ajatus, mutta ratkaisuna tuntemattomiin ihmisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden ongelmaan se ei mielestäni ole realistinen tavoite.
Keskuudessamme on ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin paljon kaltoinkohtelua, etteivät he enää luota muihin ihmisiin. Pahoin pelkään, että monella tila on pysyvä. Osa heistä ei enää edes halua tutustua muihin. Jotkut jopa suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin ihmisiin. Kuulostaa äärimmäiseltä ilmiöltä, mutta anonyymeissä nettikeskusteluissa siihen törmää melko usein. He itse kuvailevat tilaansa noin.
Yhteisöllisemmällä kulttuurilla voisi korkeintaan yrittää ennaltaehkäistä moista ilmiötä, mutta en näe sitäkään kauhean realistisena. Ehkä johtuen siitä, että olen itse entinen koulukiusattu, näen sieluni silmin, kuinka jotkut yksilöt kuitenkin aina jätettäisiin niiden yhteisöllisten tapahtumien ulkopuolelle. Tai vaikka he osallistuisivat, he olisivat silti hienovaraisella tavalla ulkopuolisia.
Ajattelen muutenkin, että pitää ottaa Raamatun opetus sellaisena kuin se on. Jumala ei käske meitä ensin tekemään tuntemattomista ihmisistä ystäväpiiriemme jäseniä, ja sitten rakastamaan heitä ystävinä, vaan Hän käskee kohtelemaan muukalaisia ikään kuin he olisivat ystäviämme, omia ihmisiämme. Ehkä heistä tulee ajan mittaan ystäväpiiriemme jäseniä, kuka tietää, mutta se ei ole se pointti. Jeesus käskee rakastamaan kaikkia kohtaamiamme ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, lähimmäisenrakkaudella.
Tämän ajatuksen takia tuo Heprealaiskirjeen enkeliesimerkkikin on niin tehokas: enkelit, Jumalan sanansaattajat, ovat pysyvästi muukalaisia tässä maailmassa. Jokainen ymmärtää, että ei enkeleistä tule ajan mittaankaan kenenkään ystäväpiirin tai harrastusporukan jäseniä.
Lähimmäisen rakastaminen velvollisuutena
Jumala tietää, totta kai, ettemme me ihmiset tule kykenemään täydelliseen lähimmäisenrakkauteen. Se ei silti tarkoita, että käsky ei velvoittaisi meitä. Tulee yrittää, vaikka virheitä ja lankeemuksia ja turhauttavia väärinkäsityksiä taatusti tulee.
Esitin edellä, että välinpitämättömyytemme ja rakkaudettomuutemme kohdistuu erityisesti sellaisiin lähimmäisiin, jotka ovat meille tuntemattomia. Ja toiseksi, että yhteisöllisyyden lisääminen, eli se, että tekisimme tuntemattomista tuttujamme, joista sitten voisimme välittää, ei ehkä ole realistinen ratkaisu ongelmaan.
Miten sitten ajattelen, että ongelmaa kannattaisi ratkoa?
Mielestäni lähtökohtana on omaksua ajatus, että lähimmäisenrakkaus, tai rakkaus ylipäätään, ei ole (ensisijaisesti) tunne, vaan toimintaa. Se että niin luontevasti välitämme perheenjäsenistämme ja ystävistämme johtuu tunteista, joita synnyttävät tuttuus, kiintymys ja yhteiset muistot. Tutkimusten mukaan aivoissamme alkaa erittyä välittämiseen ja huolenpitoon ohjaavaa "rakkaushormoni" oksitosiinia, kun kohtaamme tutut, siis jo muistoissamme olevat, kasvot.
Jos pidämme myönteistä tunnetta välttämättömänä osana rakkautta, ei mikään ihme, jos emme ole kovin motivoituneita auttamaan jotakuta satunnaista tuntematonta ihmistä. Varsinkaan, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei meitä millään tavoin vedä puoleensa, toisin sanoen, jos mikään hänessä ei synnytä meissä myönteisiä tunteita.
Kristinuskon ja Raamatun mukaan lähimmäisenrakkaus on ensisijaisesti toimintaa, johon meillä on velvollisuus, tuntui miltä tuntui. Nähdäkseni jo pelkästään tämän hyväksyminen rakkauden lähtökohtaiseksi määritelmäksi voi avartaa näkökulmaamme siten, että näemme kaikki kohtaamamme ihmiset potentiaalisina auttamisen ja välittämisen kohteina.
Lähimmäisenrakkautta on mielestäni jo ihan peruskohteliaisuus. Tuntemattoman kaltoinkohteluun puuttuminen vaatii jo rohkeutta, mutta senkin teemme todennäköisemmin, jos pidämme sitä velvollisuutenamme.
Mielenkiintoinen havainto, jonka minä ja monet muut ovat tehneet, on että välittämisen ja huolenpidon tunteet usein seuraavat lähimmäisenrakkaudellista toimintaa. Eli vaikkei välittämisen tunteita aluksi olisi ohjaamassa toimintaa, niin toiminta voi niitä synnyttää.
"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11)