tiistai 28. marraskuuta 2023

Tuntemattomat lähimmäisemme

   Voisiko paljon puhuttu yhteisöllisyyden lisääminen olla ratkaisu välinpitämättömyyteen ja rakkaudettomuuteen ihmisten välillä? Jos ei, niin miten ongelmaa kannattaisi lähestyä?



Pahassa maailmassa on paljon rakkautta

  Jouluelokuva Rakkautta vain (Love Actually, Englanti 2003) alkaa koskettavalla kohtauksella. Kertojaääni sanoo, että aina kun maailman tila saa hänet surumieliseksi, hän ajattelee lentokentän saapuvien aulaa, jossa perheenjäsenet ja ystävät toivottavat matkalta saapuvat läheisensä tervetulleiksi. Samalla näytetään ihmisiä Heathrow'n lentokentällä: lämpimiä halauksia, hymyjä, jälleennäkemisen iloa. Ajatus saa hänet taas muistamaan, että rakkauttahan on kaikkialla ympärillämme.

Liikuttava kohtaus. Mutta toisaalta eihän kukaan ole väittänytkään, että maailmassa ei olisi rakkautta läheisten, ystävien ja perheenjäsenten, ns. omien ihmisten välillä. 

  Kouluyhteisöä voidaan ajatella eräänlaisena pienoismallina "omien porukoiden" ja niiden ulkopuolelle jäämisen vaikutuksesta. Aina esimerkiksi ihmetellään, kuinka koulukiusaajat, jotka ovat hirveitä tyyppejä, ovat niin suosittuja. Vastaus on tietenkin, että eivät he kavereilleen ole hirveitä. Koulukiusaajat saatetaan tuntea tuttavapiirissään erityisen hyvinä tyyppeinä. Piirin ulkopuoliset sen sijaan ovat vaarassa joutua tuntemaan heidän todelliset värinsä.



Samoin kummastellaan, miksi muut yhteisössä sallivat pahojen tekojen tapahtua. Miksi ihmiset eivät puutu kaltoinkohteluun ja vääryyteen? Syy on välinpitämättömyys, joka kohdistuu tuntemattomiin. Kyllä ystäviä ja omaisia yleensä autetaan.

Jeesus opetti, että meidän tulee pitää tuntemattomiakin lähimmäisinämme (Luuk. 10:36-37). Jokainen toinen ihminen, jonka kohtaamme, on lähimmäisemme. Pahassa maailmassa on paljon rakkautta ja välittämistä, mutta tuntemattomat lähimmäiset usein jäävät sen ulkopuolelle.

  Mitä ongelmalle pitäisi tehdä? Pitäisikö tutustua kaikkiin? Jos kerran rakkaus ja välittäminen kohdistuu niihin oman ystäväpiirin ihmisiin, pitäisikö kaikki ihmiset haalia mukaan ystäväpiireihin, jotta kaikista ruvettaisiin välittämään? Lisää vain yhteisöllisyyttä, vaikka väkisin?


Rakasta tuntematonta lähimmäistäsi


  Jeesus käski vuorisaarnassaan rakastamaan jopa vihollista ja kysyi: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?" (Matt. 5: 46-47)

Siitä voi päätellä että käskyyn sisältyy ylipäätään kaikkien "ei-ystävien" rakastaminen. Siis kaikkien kohtaamiemme ihmisten lähimmäisenä rakastaminen sen sijaan, että rakastaisimme vain ystäviämme ja omaisiamme.

Muukalaisten eli tuntemattomien ihmisten lähimmäisenrakkaudellinen ja oikeudenmukainen kohteleminen on läpi Raamatun kulkeva opetus. Siihen käsketään jo Mooseksen laissa (3. Moos. 19:33-34). Yksi Jumalan palvelijan Jobin hyvistä teoista on, että hän auttoi tuntematonta saamaan oikeutta (Job 29:16).

Enkeleistä puhutaan nykyään valtavasti – heidän kauneudestaan ja valoa hohtavasta olemuksestaan –, ja enkeleitä on toki Raamatunkin mukaan useammanlaisia, mutta yksi ominaisuus, joka toistuu Raamatun kuvauksissa Herran enkeleistä maailmassa, on heidän muukalaisuutensa. Raamatun Heprealaiskirjeen kirjoittaja itse asiassa käyttää tätä opettaessaan muukalaisten lähimmäisenrakkaudellisen kohtelun tärkeydestä (vieraanvaraisuutta tarkoittava alkukielinen sana on kirjaimellisesti suomennettuna "muukalaisen rakastaminen"): "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä." (Hepr. 13:2)

  Olen itse aina suhtautunut epäilevästi edellä mainitsemaani yhteisöllisyyden lisäämisen vaatimukseen. Se on muuten ihan hieno ajatus, mutta ratkaisuna tuntemattomiin ihmisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden ongelmaan se ei mielestäni ole realistinen tavoite.

Keskuudessamme on ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin paljon kaltoinkohtelua, etteivät he enää luota muihin ihmisiin. Pahoin pelkään, että monella tila on pysyvä. Osa heistä ei enää edes halua tutustua muihin. Jotkut jopa suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin ihmisiin. Kuulostaa äärimmäiseltä ilmiöltä, mutta anonyymeissä nettikeskusteluissa siihen törmää melko usein. He itse kuvailevat tilaansa noin.

Yhteisöllisemmällä kulttuurilla voisi korkeintaan yrittää ennaltaehkäistä moista ilmiötä, mutta en näe sitäkään kauhean realistisena. Ehkä johtuen siitä, että olen itse entinen koulukiusattu, näen sieluni silmin, kuinka jotkut yksilöt kuitenkin aina jätettäisiin niiden yhteisöllisten tapahtumien ulkopuolelle. Tai vaikka he osallistuisivat, he olisivat silti hienovaraisella tavalla ulkopuolisia.

Ajattelen muutenkin, että pitää ottaa Raamatun opetus sellaisena kuin se on. Jumala ei käske meitä ensin tekemään tuntemattomista ihmisistä ystäväpiiriemme jäseniä, ja sitten rakastamaan heitä ystävinä, vaan Hän käskee kohtelemaan muukalaisia ikään kuin he olisivat ystäviämme, omia ihmisiämme. Ehkä heistä tulee ajan mittaan ystäväpiiriemme jäseniä, kuka tietää, mutta se ei ole se pointti. Jeesus käskee rakastamaan kaikkia kohtaamiamme ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, lähimmäisenrakkaudella. 

Tämän ajatuksen takia tuo Heprealaiskirjeen enkeliesimerkkikin on niin tehokas: enkelit, Jumalan sanansaattajat, ovat pysyvästi muukalaisia tässä maailmassa. Jokainen ymmärtää, että ei enkeleistä tule ajan mittaankaan kenenkään ystäväpiirin tai harrastusporukan jäseniä. 


Lähimmäisen rakastaminen velvollisuutena


  Jumala tietää, totta kai, ettemme me ihmiset tule kykenemään täydelliseen lähimmäisenrakkauteen. Se ei silti tarkoita, että käsky ei velvoittaisi meitä. Tulee yrittää, vaikka virheitä ja lankeemuksia ja turhauttavia väärinkäsityksiä taatusti tulee.

Esitin edellä, että välinpitämättömyytemme ja rakkaudettomuutemme kohdistuu erityisesti sellaisiin lähimmäisiin, jotka ovat meille tuntemattomia. Ja toiseksi, että yhteisöllisyyden lisääminen, eli se, että tekisimme tuntemattomista tuttujamme, joista sitten voisimme välittää, ei ehkä ole realistinen ratkaisu ongelmaan.

Miten sitten ajattelen, että ongelmaa kannattaisi ratkoa?

Mielestäni lähtökohtana on omaksua ajatus, että lähimmäisenrakkaus, tai rakkaus ylipäätään, ei ole (ensisijaisesti) tunne, vaan toimintaa. Se että niin luontevasti välitämme perheenjäsenistämme ja ystävistämme johtuu tunteista, joita synnyttävät tuttuus, kiintymys ja yhteiset muistot. Tutkimusten mukaan aivoissamme alkaa erittyä välittämiseen ja huolenpitoon ohjaavaa "rakkaushormoni" oksitosiinia, kun kohtaamme tutut, siis jo muistoissamme olevat, kasvot.

Jos pidämme myönteistä tunnetta välttämättömänä osana rakkautta, ei mikään ihme, jos emme ole kovin motivoituneita auttamaan jotakuta satunnaista tuntematonta ihmistä. Varsinkaan, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei meitä millään tavoin vedä puoleensa, toisin sanoen, jos mikään hänessä ei synnytä meissä myönteisiä tunteita.






  Kristinuskon ja Raamatun mukaan lähimmäisenrakkaus on ensisijaisesti toimintaa, johon meillä on velvollisuus, tuntui miltä tuntui. Nähdäkseni jo pelkästään tämän hyväksyminen rakkauden lähtökohtaiseksi määritelmäksi voi avartaa näkökulmaamme siten, että näemme kaikki kohtaamamme ihmiset potentiaalisina auttamisen ja välittämisen kohteina. 

Lähimmäisenrakkautta on mielestäni jo ihan peruskohteliaisuus. Tuntemattoman kaltoinkohteluun puuttuminen vaatii jo rohkeutta, mutta senkin teemme todennäköisemmin, jos pidämme sitä velvollisuutenamme.

Mielenkiintoinen havainto, jonka minä ja monet muut ovat tehneet, on että välittämisen ja huolenpidon tunteet usein seuraavat lähimmäisenrakkaudellista toimintaa. Eli vaikkei välittämisen tunteita aluksi olisi ohjaamassa toimintaa, niin toiminta voi niitä synnyttää.

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11)




tiistai 14. marraskuuta 2023

Miksi Jumala ei muuta menneisyyttä?

  Miksi Jumala loi todellisuuden sellaiseksi, että kukaan ei voi milloinkaan kajota menneisyyteen? 



Portti menneisyyteen on suljettu

   Ajan nuoli kulkee vain eteenpäin. Tulevaisuus on avoin, mutta menneisyys on lukkoon lyöty lopullisesti ja ikuisesti. 

Tätä mieltä ovat jopa aikamatkustamisen teoreettisia mahdollisuuksia tutkivat fyysikot. Vaikka on keksitty mitä huikeampia teorioita aika-avaruuden taittamisesta, yhdestä asiasta vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys: tulevaisuuteen olisi teoriassa mahdollista matkustaa (siis normaalia etenemistä nopeammin), mutta menneisyyteen ei. 

Kuulemma siinäkin tapauksessa, että aikakone onnistuisi viskaamaan meidät menneisyyteen, emme voisi muuttaa sitä millään merkityksellisellä tavalla.

Menneisyyden muuttaminen on paradoksi ihan maalaisjärjellä pääteltynä. Joku tutkija käytti esimerkkinä koronapandemian estämistä: jos hyppäisin aikakoneeseen ja matkustaisin menneisyyteen eristääkseni ensimmäisen koronatartunnan saaneen ihmisen (patient zero), onnistuisinko sillä estämään pandemian? En, koska siinä tapauksessa tulevaisuuden-minäni ei olisi alun perinkään matkustanut menneisyyteen eristämään ensimmäistä tartunnan saanutta.



Fyysikot ajattelevat käytännöllisesti, että koska paradoksi on mahdottomuus, siitä voi päätellä, että menneisyyden muuttamisyritykset eivät yksinkertaisesti onnistuisi. Jokin saattaisi korkeintaan mennä hetken ajan eri tavoin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tapahtumat muutosyrityksen ympärillä tulisivat säädetyiksi uudelleen siten, että yritys mitätöityisi välittömästi. Näin siis, mikäli menneisyyteen ylipäätään voisi palata, mikä jo lähtökohtaisesti on mahdottomuus...

  Se että menneisyys on kerralla lukkoon lyöty lopullisesti tarkoittaa, että kaikki valintamme ovat peruuttamattomia, ja että niiden seuraukset realisoituvat elämässämme ajan mittaan. 

Yleensä lause "menneisyyttä ei voi muuttaa" sanotaan kielteisessä merkityksessä. Tekemillemme väärille ja epäviisaille valinnoille emme enää voi mitään ja niiden seurausten kanssa on elettävä. 

Toisaalta minusta menneisyyden muuttamattomuus on kaiken kaikkiaan hyvä asia. Maailmassa, jossa kaikki tuntuu olevan jatkuvassa muutoksessa, pysyvät asiat luovat turvallisuuden tunnetta. Ne mahdollistavat sen, että elämässä on luotettavia kiintopisteitä. Menneisyys on pysyvä ulottuvuus elämässämme. Vaikka unohtaisimme menneisyytemme, se silti on mitä on ja on tehnyt meistä tietynlaisia.

  Nykyään on muotia leikitellä erilaisilla arkijärjen vastaisilla aikakäsityksillä, kuten kvantti-ilmiöillä, rinnakkaisilla aikalinjoilla ja syklisellä aikakäsityksellä. Mielestäni menneisyyteen palaamisen ja sen muuttamisen mahdottomuus todistaa, että aika on lineaarista. Se on sitä kaikin tavoin, joilla on yhtään mitään merkitystä. Menneisyys tavallaan on tie, jonka jätämme taaksemme.


Miksi Jumala ei muuta menneisyyttä?

  Menneisyyteen palaamisen mahdottomuus saattaa vaikuttaa pelkältä tylsältä tosiasialta, jolle on turhaa miettiä sen kummempaa syytä. Ajan nuoli nyt vain menee pelkästään eteenpäin, ja sen takia todellisuus on tietynlainen.

Itse olen kuitenkin pitänyt menneisyyden muuttamattomuutta mielenkiintoisena asiana siitä lähtien, kun tajusin, että Jumalakaan, joka kaikkivaltiaana voisi muuttaa menneisyyttä, ei sitä tee.

Esimerkkinä synti. Niin paljon kuin Jumala vihaakin syntiä, Hän ei anna meille mahdollisuutta käydä menneisyydessä "nollaamassa" ja korjaamassa syntejämme. Ei ole jonkinlaista taivaallista takaisinkelausnappia, jota painamalla Jumala palauttaisi meidät takaisin ajassa hetkeen ennen synnin tekemistä, ja sitten, tämän uuden mahdollisuuden saatuamme, voisimme toimia oikein. 

Jotkut sanovat, että Jumala ei pysty muuttamaan menneisyyttä. Itse taas olen ajatellut, että Hän ei tahdo tehdä niin, vaikka pystyisi.

Miksi Jumala on luonut todellisuuden sellaiseksi, että kukaan ei voi milloinkaan kajota menneisyyteen?



En tiedä, mutta sen seurauksena ymmärrän elämän ja jokaisen hetken ainutkertaisuuden ja arvon. Tekojeni peruuttamattomuuden takia opin harkitsevammaksi ja varovaisemmaksi, koska "niin makaa kuin petaa". 

Sitä paitsi jos voisimmekin palata ajassa taaksepäin ja tehdä valintoja toisin, sehän ei tarkoittaisi, että sitä ensimmäistä kertaa ei olisi tapahtunut, vaan parhaimmillaankin se tarkoittaisi vain, että teemme valinnan kaksi kertaa, toisella kertaa oikein! Vaikka emme itse korjaavan teon jälkeen enää muistaisi sitä ensimmäistä kertaa, Jumala silti muistaisi sen.

Jos meillä olisi mahdollisuus käydä "nollaamassa" ja korjaamassa menneisyyden vääriä tekojamme, käsityksemme itsestämme rakentuisi valheelliseksi. Toisin sanoen ajattelisimme että se ensimmäinen teko ei ollut mitään, se on tehty tekemättömäksi, ja että vasta toinen, korjaava teko, kertoo millaisia olemme.

  Menneisyyteen palaaminen ja tekojemme korjailu ei siis olisi millään tavalla tyydyttävä ratkaisu synnin ongelmaan. Sen sijaan Jumalalla on toisenlainen ratkaisu: Hän itse syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja nousi kuolleista.

Jumalan ratkaisu on täydellinen: me ymmärrämme totuuden itsestämme syntisinä, meidän on mahdollista oppia virheistämme ja tulla nöyremmiksi ja viisaammiksi, saamme syntimme anteeksi ja pääsemme Jumalan yhteyteen, ja Hän saa kiitoksen kaikesta.


"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2)