Viisas vaikenee – pohdintoja turhista ja tähdellisistä sanoista

  Sananlaskujen kirjan opetukset viisaasta vaikenemisesta eivät ole vain tavan lörpöttelijöille. Olen itse ujo ja hiljainen, mutta olen saanut niiden äärellä tärkeitä oivalluksia.

Hiljaisuus on parempi kuin turhat sanat

"Joka suutaan ja kieltään varoo, varjelee itsensä ahdingoilta." (Sananl. 21:23)

  Olen luonteeltani ujo ja hiljainen. Lapsuudessani vähän vieraammat tädit ja sedät yrittivät aina rohkaista minua puhumaan enemmän. Aloin tuntea painetta puhua. Ala-asteikäisenä keksin itselleni jopa säännön, että vieraampien seurassa minun täytyy sanoa jotain vähintään kerran tunnissa.

Vielä aikuisenakin olen tulkinnut, että siinä on monien mielestä jotain vikaa, jos on hiljainen. Sen takia Raamatun hyvät sanat hiljaa olemisesta ovat olleet minulle lohdulliset.

Harmitellessani kerran jälkeenpäin jotain typerää lausetta, jonka olin sanonut vieraammassa seurassa, tajusin jotain suurta: todella monet typerät puheenvuorot, joista olen myöhemmin ajatellut "äh, olisinpa vain pitänyt suuni kiinni", olen puhunut vain sen takia, etten aiheuttaisi kummastelua olemalla koko ajan hiljaa.

Sananlaskujen kirjassa neuvotaan puhumaan vain, jos on jotain tähdellistä sanottavaa; sanat eivät ole tarkoitettu hiljaisten hetkien täyttämiseen. Helposti ajattelee neuvojen olevan suunnattu vain erityisen puheliaille ihmisille, tavan lörpötteljöille ja jaarittelijoille, mutta hiljaiset, jotka kokevat painetta puhua, voivat oppia niistä juuri sen, että hiljaa oleminen on ihan ok.

  Kun on hiljaa, voi kuunnella toisia. Pelkkä suu supussa oleminen tosin ei riitä, vaan pitää myös keskittyä siihen mitä toinen sanoo. Joskus ujo ihminen miettii vain kuumeisesti, mitä toinen ajattelee hänestä, eli vaikka on hiljaa, silti on keskittynyt itseensä.

Nykyään pauhataan jokaisen oman äänen ja näkökulman esiin tuomisen tärkeydestä. Pelätään, että jos ei pidä melua itsestään, menettää oikeuksia tai ei saa niitä, ja muut kävelevät yli. No, joskus pelko on ihan aiheellinen tässä maailmassa. Toisaalta Jeesus sanoo, että hiljaiset, eli kärsivälliset ja nöyrät, perivät maan (Matt. 5:5; käännös 1933/38).

Jumalan edessä ei tarvitse pitää melua itsestään. Hän kyllä tietää, mitä tarvitsemme. Jumalan kuunteleminen on mahdollista vain, jos olemme hiljaa, myös sisäisesti.

"Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!
Hän antaa minulle toivon.
Hän on kallio, hän on minun pelastukseni,
hän on linnani, minä en horju." (Ps. 62:6-7)

 "Viisas nielee loukkauksen ja vaikenee"

"Kielen varassa on elämä ja kuolema – niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää." (Sananl. 18:21)

  Harkitsemattomilla sanoilla voi olla kauaskantoisia vahingollisia seurauksia. Esimerkiksi kiivaan riitelyn aikana osapuolet saattavat huutaa toisilleen loukkaavia sanoja, joita myöhemmin joutuvat katumaan. Joskus kiivastuksissa lausutut sanat jäävät kalvamaan kohdetta ja synnyttävät sopivan hetken tullen yhä uusia riitoja.

Malttia ja itsehillintää tulisi noudattaa aina. Riitely ei ole poikkeustila, jonka aikana kaikki on sallittua. Riidan alkaessa on mielestäni viisaampaa vaieta ja kävellä pois.

Joskus kuulee puolusteltavan riitelyä sillä, että se puhdistaa ilmaa ja on rehellistä. Ajattelen itse, että jos on tyytymätön tai loukkaantunut toiseen, se pitäisi sanoa rauhallisella hetkellä ja fiksusti sen sijaan, että jäisi hautomaan asiaa kunnes riidan hetkellä kiivastuksissa se ryöppyää ulos mahdollisimman loukkaavalla tavalla.

Raamatun opetuksen turhien sanojen pidättämisestä ja viisaasta vaikenemisesta voikin toisaalta nähdä niin, että jos mielessä on jotain tähdellistä, tärkeää asiaa, ei tule vaieta ja jäädä hautomaan sitä, vaan tulee sanoa se!

Jos on jo riidellyt ja puhunut harkitsemattomasti, tulee pyytää anteeksi ja ottaa opiksi. Sydämestä tulevat ja sovintoon tähtäävät anteeksipyynnön sanat ovat aina tähdellisiä ja tärkeitä.

  Jeesus opetti turhista sanoista todella ankarasti: "Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi." (Matt. 12:36-37) Jeesus ei varmasti halunnut pelästyttää ihmisiä puhumattomiksi, vaan saada meidät miettimään sanojemme tarkoitusta ja seurauksia.

Meistä syntisistä jokainen, joka ylipäätään on puhunut, on ihan varmasti joskus puhunut myös turhia sanoja – ei pelkästään harkitsemattomia ja tarkoituksettomia, vaan myös sekoittavia, harhaanjohtavia, valheellisia, vääriä, pahoja. Sen takia Jeesuksen ankarat sanat voivat aiheuttaa piston sydämessä. Toisaalta se pisto sydämessä voi saada ihmisen tunnustamaan elämän tärkeimmät sanat eli Jeesuksen Pelastajakseen ja Herrakseen.

"Syvä kuin meri on harkittu puhe, virraksi paisuu viisauden lähde." (Sananl. 18:4)

Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen

  Vanhan Testamentin Daavid – Jeesuksen esi-isä lihan puolesta ja paimenpoika josta tuli Israelin kuningas – mainitaan Uudessa Testamentissa yhtenä uskon esikuvana. Minulle Daavidin suhteessa Jumalaan on koskettavinta luottamus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sekä nöyryys.

"Parasta jättäytyä Herran käsiin"

  Minusta Daavidissa on jotain samaa kuin (Vanhan Testamentin) Joosefissa: molemmat olivat hyvin varmoja Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta sekä siitä, että Jumalan johdatuksessa he menestyisivät. Toisaalta luottamus Jumalan laupeuteen ja huolenpitoon pysyi silloinkin, kun he jotuivat kärsimään hätää.

Nuori Joosef puhui veljilleen innoissaan enneunistaan, jotka kertoivat suurista tehtävistä, joita Jumala oli hänen elämälleen suunnitellut. Se kaikki tapahtui, mutta matkan varrella Joosef joutui kärsimään paljon mm. veljiensä kateudesta ja vihasta, yksinäisyydestä, vääryydestä ja vankeudesta.

Nuori Daavid pyysi kuningas Saulia päästämään hänet kaksintaisteluun pelättyä filistealaista soturia Goljatia vastaan mm. vanhempien veljiensä epäilyistä huolimatta, jotka olivat inhimillisesti katsoen ihan aiheellisia. Paimenpoika Daavid puhkui intoa ja oli varma, että Herra antaisi hänen voittaa:

»Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Kun se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta ja hakkasin sen hengiltä. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon ympärileikkaamattoman filistealaisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.» (1. Sam. 17:34-36)

Herran avulla Daavid voitti kaksintaistelun ilman haarniskaa ja miekkaa, pelkällä lingolla ja kivellä. Toisaalta suureen kansansuosioon noussut Daavid joutui pakenemaan henkensä edestä murhanhimoista Saulia, joka oli alkanut kadehtia häntä. Saul menettikin kuninkuuden Daavidille.

  Daavid oli nöyrä luottamuksessaan Jumalan laupeuteen. Vaikka hänestä itsestään oli Saulin jälkeen tullut Israelin kuningas ja kansalaiset olivat hänen alamaisiaan, hän ylisti Jumalaa kansansa edessä todelliseksi kuninkaaksi:

"Daavid ylisti kansan edessä Herraa: »Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti! Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla." (1. Aik. 29:10-11)

Ylpeä ihminen pelkäisi menettävänsä uskottavuutensa hallitsijana, jos esiintyisi nöyränä, heikkona ja itsekin alamaisena omien alamaistensa edessä. Daavid tiesi, että kaikki mikä oli tuonut hänelle kunniaa ja menestystä oli alun perin Jumalalta, ja antoi ihmisten edessä Jumalalle kunnian:

"Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot." (1. Aik. 29:12)

  Daavid tunnusti Jumalan hyvyyden silloinkin, kun oli joutunut suureen ahdinkoon (Ps. 22:32). Sekä Joosef että Daavid olivat saaneet kokea, ettei ihmisiin voi luottaa. Ehkä he osittain siksi heittäytyivät Jumalan armoille niin täydellisesti? Raamatussa on parikin kohtaa, joissa Daavid sanoi tämän suoraan:

"Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä." (1. Aik. 21:13)

"Tunnustan syntini Herralle"

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

  Daavid, joka Uudessa Testamentissa mainitaan yhtenä uskon esikuvana (Hepr. 11:32), luotti Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen niin paljon, ettei pelännyt tulla Hänen eteensä tunnustamaan syntejään ja pyytämään anteeksi. Tai ehkä hän pelkäsikin, mutta se ei estänyt häntä tulemasta. Daavid luotti Jumalan rakkauteen aina enemmän. Juuri sitä Jumala haluaa – siksi Hän lähetti Jeesuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.» Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Vaikka Daavid oli tehnyt suuria syntejä, jotka Jumala tuomitsi (2. Sam. 12:9), Jumala sanoo monessa kohtaa Daavidin olleen Hänen uskollinen ja vilpitön seuraajansa (mm. 1. Kun. 9:4 ja 1. Kun. 11:6). Psalmeissa, joista lähes puolet on Daavidin kirjoittamia, tähän uskonsuhteeseen avautuu syvällinen ja intiimi näkökulma.

Psalmit on lempikirjojani Raamatussa juuri siksi, että niiden kautta, siis rukousten ja laulujen kautta, piirtyy niin ihana ja rakastava kuva Jumalasta.

    "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

  Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen tulee mielestäni esiin siinäkin, miten hän suhtautui (lapsensa) kuolemaan. Jumala antoi hänen ja Batseban esikoislapsen sairastua vaikeasti. Niin kauan kuin lapsi oli elossa ja sairasti, Daavid itki ja paastosi, jotta Herra armahtaisi häntä ja antaisi lapsen jäädä eloon, mutta kun lapsi kuoli, Daavid tulikin palvelijoidensa ihmetykseksi rauhalliselle mielelle ja totesi, että aikanaan hän kyllä pääsee lapsen luo. (2. Sam. 12:15-23)

Eli tapahtuipa uskovaiselle niin kuin hän itse toivoi tai vaikka juuri päinvastoin, kaikella on hyvä tarkoitus, koska Jumala on hyvä.

"Mies on vaimon pää" – ajatuksia avioliitosta ja tasa-arvokeskustelusta

  Monen mielestä Raamatun avioliittokäsitys, jossa mies on vaimonsa pää, on aikansa elänyt instituutio, joka kuuluisi museoon. Minulle evankeliumin hyvyys on todistus siitä, että Jumalan kaikilla päätöksillä, käskyillä ja tehtävienjaoilla on rakastava tarkoitus meidän parhaaksemme, vaikkemme niitä aina kokonaan ymmärtäisi. Tässä kirjoituksessa kerron, miten näen Raamatun opetuksen avioliitosta.

Avioliitto kuvana Kristuksen ja seurakunnan suhteesta

  Kulttuurissamme pidetään ihanteellisena, että ihmisyksilö olisi mahdollisimman vapaa, riippumaton ja itsellinen omien arvojensa luoja, joka päättää itse mikä on oikein ja mikä väärin sekä keksii elämälleen tarkoituksen. Ja jos henkilökohtaisen onnellisuuden saavuttamiseksi on pakko, tulee jopa katkoa siteet läheisiin ihmisiin ja elää oman näköistään elämää ilman, että tarvitsee kuunnella kenenkään kyseenalaistuksia.

Vallitsevan ihanteen mukaan ihmisyksilö on jonkinlainen oman elämänsä jumala.

Minusta ajatus kuulostaa surulliselta ja yksinäiseltä. Syntisenä ihmisenä olen toki itsekin toiminut itsekeskeisesti, mutta jos ajattelen syvimpiä tarpeitani, en halua olla riippumaton ja vahva "jumala", vaan haluan olla Jumalan rakastettu. Onneksi se on juuri niin! Kristinuskossa ihminen on Jumalan rakastettu: saamme kukin olla toisen, täydellisen Jumalan, rakastama.

  Yksi tapa, jolla Jumala kertoo tämän ihanan sanoman ihmisille, on avioliitto, miehen ja naisen välinen rakkaussuhde. Tällaisia asioita ajatellen luin hiljattain Efesolaiskirjettä, jossa apostoli Paavali sanoo ne tunnetut, nykyisen tasa-arvokäsityksen aikana hirveinä pidetyt lauseet:

"Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:22-24)

Minuakin, vaikken ole naimisissa, nuo lauseet ovat aina hieman mietityttäneet. Tällä kertaa kuitenkin näin ne selkeästi siinä valossa, että Jumala on säätänyt avioliiton olemaan kuva Hänen ja uskovaisen ihmisen välisestä rakkaussuhteesta. Toinen on vahvempi ja toinen heikompi; vahvempi on heikomman turva, rakkauden takia hän on valmis antamaan jopa henkensä toisen puolesta, kuten Kristus, ja heikompi kunnioittaa vahvempaa.

"»Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.» Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään." (Ef. 5:31-33)

  Miksi se menee juuri niin päin, että avioliitossa mies edustaa Kristusta ja vaimo seurakuntaa eli uskovaisia? Ei meistä kukaan voi tietää kaikkia Jumalan syitä, mutta varmaan yksi on se, että mies luonnostaan on naista vahvempi ruumiillisesti, ja henkisestikin miehet keskimäärin vaikuttavat olevan periksiantamattomampia ja rohkeampia kuin naiset keskimäärin, esim. ristiriita- ja konfliktitilanteissa.

Jotta ihmiset muistaisivat, että kyse on molemminpuolisesta rakkaussuhteesta eikä vaikka mielivaltaisen dominoinnin oikeutuksesta, Raamatussa muistutetaan, että molempien aviopuolisoiden tulee kunnioittaa ja rakastaa toinen toistaan. Apostoli Pietari kirjoitti:

"Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli. Osoittakaa hänelle kunnioitusta, sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen." (1. Piet. 3:7)

Mutta samalla miehen ja vaimon keskinäinen suhde on erityinen, erilainen kuin muut ihmissuhteet – siinä ilmenee jotain erityistä Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Mies ja vaimo yhdessä, toisiaan täydentäen, muodostavat kuvan siitä rakkaussuhteesta. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi Paavalin lauseet saavat minut ajattelemaan rakkauteen kuuluvia velvollisuuksia puolisoa kohtaan. Tämä lienee toinen syy, miksi Raamatun opetusta avioliitosta vastustetaan kulttuurissamme: nykyään kaikki tuntuvat haluavan itselleen oikeuksia ja samalla mahdollisimman vähän velvollisuuksia.

Avioliitossa sekä miehen että vaimon osassa on omat haasteensa eivätkä konkreettiset avioliitot tässä maailmassa tietenkään vastaa kuvaa täydellisesti, mutta minusta ajatus on kaunis eikä vanhanaikaiseksi käynyt.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15)

Onko aviomies erehtymätön?

  Joitain kuukausia sitten luin MTV:n sivuilta jutun, jossa kerrottiin millaisia ohjeita 1950-luvun yhdysvaltalaislehdessä oli annettu vaimoille suhteessa aviomieheen. Yksi ohjeista kuului:

"Muista aina, että hän on perheenpää – älä siis epäile miehesi tekemisiä. Hyvä vaimo ei kysele miehensä tekemisistä tai kyseenalaista hänen vilpittömyyttään. Muista aina, että hän on perheenpää, ja siis aina oikeudenmukainen ja rehellinen. Sinulla ei ole oikeutta epäillä häntä." (MTV; Housekeeping Monthly 1955)

Koska jutussa käytetään aviomiehestä ilmausta perheenpää, lukija helposti olettaa, että kyseessä kristinuskon mukainen ajatus, vaikka oikeasti ohje ei nähdäkseni kestä tarkastelua Raamatun valossa.

Vaikka raamatullisessa avioliittokäsityksessä mies edustaa Kristusta, se ei tarkoita, että mies olisi kuin Kristus sikäli, että hän olisi virheetön ja aina oikeudenmukainen. Raamatun kuva avioliitosta – Kristus ja seurakunta – on kuva suhteesta, ei yksilöistä. Todellisuudessa sekä vaimo että mies ovat syntisiä, ja suhteessa Jumalaan kumpikin on seurakuntaa (jos he uskovat Jeesukseen).

Moni nykyään pitää Paavalia eli "mies on vaimon pää"-lauseen kirjoittajaa naisvihamielisenä, mutta tässä asiassa juuri Paavali on se, jonka kirjoitukset kokonaisuudessaan ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta ei muodostuisi väärää käsitystä avioliitosta.

Paavali kirjoitti mm. seuraavasti: "Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija" (Room. 3:4; käännös 1933/38), "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää" --- "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:18, 24-25)

Mikä nöyryys Herran apostolilta – miten rehellisesti hän tunnusti oman epätäydellisyytensä ja samalla Jumalan täydellisyyden! Paavalin käsitys miehistä (ja ihmisistä ylipäätään) ei ole mairitteleva, ja hän otti itsensä esimerkiksi siitä. Tuollaisten lauseiden takia Paavali on yksi lempiapostoleistani.

Joskus vaimolla voi olla syytäkin epäillä miestään ja kyseenalaistaa hänen päätöksensä. Ja jos Jumalan sana ja aviomiehen sana ovat vastakkain, vaikka kysymyksessä oikeasta ja väärästä, olkoon Jumalan sana totinen ja aviomies siinä kohtaa valhettelija.

Esimerkiksi sopii vaikka tilanne, jossa aviomies vaatii raskaana olevaa vaimoaan abortoimaan heidän lapsensa tai tilanne, jossa aviomies oikeuttaa itselleen / molemmille liiton ulkopuolisen suhteen. Abortti ja aviorikos eivät ole joissain tilanteissa OK, vaikka aviomies niin vakuuttelisi.

Nöyrää ja rehellistä, Jumalaa kunnioittavaa miestä sen sijaan on ilo kunnioittaa ja hänen tahtoonsa suostua. Kuten sanottu, molemmat puolisot ovat epätäydellisiä ja syntisiä, sen takia alttius antaa anteeksi, joka on kristinuskon ydinopetus kaikissa ihmissuhteissa, on välttämätöntä avioliitossa.

  Mielestäni edellä kuvailtu 1950-luvun avioliittoihanne outoine käsityksineen on varoittava esimerkki siitä, että jos Raamatusta ja kristinuskosta noukitaan vain joitain osia ja niistä muotoillaan kulttuurinen malli katkaisten samalla yhteys Jumalaan ja Hänen sanansa kokonaisuuteen, kauniiksi tarkoitetut asiat vetäytyvät vänkyrälle.

  Vaimon alamaisuudesta miehelleen opettanut pastori muistutti, että vaimon ei ole tarkoitus vastaanottaa alamaisuuskehotuksia mieheltään, vaan Jumalalta. Uskovaisilla puolisoilla on molemmilla sama Herra, ja he ovat kumpikin mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita Jumalalle – onhan Jeesus antanut elämänsä molempien puolesta.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)