Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...

Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!

Kuva: pixabay / Spencer Wing

Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.

Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

 

Elämänvastainen aikakautemme

  Ihmiskunta on ollut syntinen ensimmäisestä sukupolvesta asti. Minusta kuitenkin vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistyöhön. 

Jumalan luomistahto 

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

  Synti on Jumalan tahdon vastaisuutta. Jumalan tahto on kerrottu meille Raamatussa. Mutta joissain kohdin emme edes tarvitse Raamattua saadaksemme tietoa Jumalan tahdosta. Voimme nimittäin nähdä sen myös Hänen luomisteoissaan eli luonnossa ja sen tarkoituksenmukaisissa, elämää ylläpitävissä järjestyksissä. 

Jumala luo elämää. Hänen luomistahtonsa vastaiset synnit ovat siten elämänvastaisia. Kuten luomiskertomuksessa kerrotaan, Jumala loi ihmisen – mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – ja puhalsi ihmiseen elämänhenkäyksensä (1. Moos. 1:27). Jumala loi elämän jatkumaan biologisesti miehen ja naisen välisessä suhteessa sekä asetti avioliiton suojelemaan suhdetta ja uuden ihmiselämän syntymistä ja kasvua (1. Moos. 1:28, Matt. 19:4-6).

Vaikka ihmiskunta on ollut syntinen Adamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta asti, minusta vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistahtoon:

- taistellaan aborttioikeuden puolesta, abortti esitetään naisten vapauden avaimena ja välttämättömänä sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle; sikiöseulonnat ja valikoiva abortti ovat nykyään normikäytäntö terveydenhuollossa

- kiistetään sukupuolen biologisuus ja esitetään, että Jumalan luoman sukupuolen voisi tarvittaessa korjata omaa kokemusta vastaavaksi; esitetään että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi

- avioliittolain muutoksen myötä avioliiton määritelmä ei enää vastaa Jumalan luomistahdon mukaista tarkoitusta

- eutanasian salliva laki on hyväksytty yhä useammassa maassa, ja vaatimus saada se Suomeenkin voimistuu

Hedelmöityksen hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon saakka käydään taistelua Jumalan luomistahtoa ja -työtä vastaan.

"Homo Deus"

  Alkuvuodesta kirjoitin kulttuurissamme olevasta ulkonäköön liittyvästä oudosta paradoksista: nykyään vaaditaan kovaan ääneen hyväksyntää erilaisille ulkonäöille, mutta samalla ulkonäön muokkaukset mm. kosmeettisella kirurgialla yleistyvät valtavaa vauhtia. 

Kun ilmiötä tarkastelee lähemmin esim. somessa, selitys paradoksille käy ilmeiseksi: hyväksyntää vaaditaan ensisijaisesti muokatuille ulkonäöille! Siis ihmisen omille valinnoille tatuoinneista ja lävistyksistä aina nenäleikkauksiin ja silikoni-implantteihin.

Sen sijaan, että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman ulkonäkönsä, hänen uusi tehtävänsä on muokata sitä, että se vastaisi paremmin hänen sisäistä kokemustaan – ja paranneltu ulkonäkö on se, jolle vaaditaan hyväksyntää. Sama pätee sukupuoleen: sen sijaan että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman sukupuolensa, hänen tehtävänsä on miettiä, minkä hän itse kokee sukupuolekseen, ja tarvittaessa ryhdytään kehon muokkaukseen hormonihoitoja ja plastiikkakirurgiaa käyttäen. 

Kirjoitin keväällä toisestakin paradoksista: eutanasiaa vaaditaan kipuihin vedoten lailliseksi juuri nyt, vaikka meillä on paremmat keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa. Ehkä todellinen syy eutanasian vaatimiseen onkin ihmisen halu ottaa kuolema, sen ajankohta ja tapa, omiin käsiinsä?

Elämän ja kuoleman omiin käsiin ottamisesta on kyse myös abortissa.

Mielestäni nämä ilmiöt osoittavat, että aikamme elämänvastaiseen kulttuuriin ei ainoastaan kuulu Luojan luomistahtoa vastaan kapinoiminen, vaan myös pyrkimys korvata se ihmisen omalla tahdolla: ihminen itsensä luojana, elämän antajana ja ottajana. 

  Ihmisyyden historiasta ja tulevaisuudennäkymistä kirjoittanut israelilaisprofessori Yuval Noah Harari on lanseerannut käsitteen Homo Deus kuvailemaan tulevaisuuden ihmistä. Latinankielisessä ilmauksessa homo tarkoittaa ihmistä ja deus jumalaa. 

Buddhalaisuutta ateistiselta perustalta harjoittavan Hararin näkemyksen mukaan tulevaisuuden ihminen ei enää olisi homo sapiens eli viisas ihminen, vaan hänestä kehittyisi homo deus, jumala-ihminen. Harari on esittänyt, että kehitykseen sisältyy ihmisen kasvava ymmärrys siitä, että biologiset eliöt ovat rinnastettavissa tietokoneen algoritmeihin, ja että elämä on kuvattavissa yksinkertaisesti datan käsittelynä. Kylmääviä ajatuksia ja näkymiä.

"Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi"

  Hararin näkymissä humanismi tulee yhä laajemmin korvaamaan uskonnot, ja ihminen tulee itse yhä määrätietoisemmin tavoittelemaan asioita, joiden on uskonnoissa uskottu olevan yksinomaan jumalan annettavissa. Ihminen pyrkii saavuttamaan mm. kuolemattomuuden. 

En usko, että ihminen tulee koskaan onnistumaan moisessa hankkeessa, mutta ihmettelen vain, kuka oikeasti edes haluaisi elää ikuisesti tässä syntisessä, typeryyksien maailmassa.

  Jumala luo elämää, ja Hänen tahtonsa on että kunnioitamme ja suojelemme Hänen luomistyötään, mutta Jumalan tahto on myös, että saisimme ikuisen elämän Hänen luonaan.

Meistä ihmisistä ei ikinä tule Jumalaa. Jumala sen sijaan syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa. Jeesus kärsi maailmassa ja sovitti syntimme kuolemalla ristillä. Jumala antoi valtavan uhrinsa, jotta voisimme uskomalla Jeesukseen saada anteeksi syntimme ja pelastua ikuiseen elämään. 

Ainoa oikea tapa vastata Jumalan rakkauteen on tehdä parannus ja uskoa Jeesukseen. Apostolien teoissa Paavali julistaa sanomaa Jumalasta, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on ja joka vaatii ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen (Apt. 17:24,30). 

Sen sijaan että uskoisimme itseemme ja vaeltaisimme oman tahtomme mukaan, Jumala haluaa meidän uskovan Häneen ja luottavan valinnoissamme siihen, että Hänen tahtonsa on kaikessa hyvä ja oikea. Ja niin kuin Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jokainen Häneen uskova pääsee ikuisen elämän ylösnousemukseen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

"Mies on vaimon pää" – ajatuksia avioliitosta ja tasa-arvokeskustelusta

  Monen mielestä Raamatun avioliittokäsitys, jossa mies on vaimonsa pää, on aikansa elänyt instituutio, joka kuuluisi museoon. Minulle evankeliumin hyvyys on todistus siitä, että Jumalan kaikilla päätöksillä, käskyillä ja tehtävienjaoilla on rakastava tarkoitus meidän parhaaksemme, vaikkemme niitä aina kokonaan ymmärtäisi. Tässä kirjoituksessa kerron, miten näen Raamatun opetuksen avioliitosta.

Avioliitto kuvana Kristuksen ja seurakunnan suhteesta

  Kulttuurissamme pidetään ihanteellisena, että ihmisyksilö olisi mahdollisimman vapaa, riippumaton ja itsellinen omien arvojensa luoja, joka päättää itse mikä on oikein ja mikä väärin sekä keksii elämälleen tarkoituksen. Ja jos henkilökohtaisen onnellisuuden saavuttamiseksi on pakko, tulee jopa katkoa siteet läheisiin ihmisiin ja elää oman näköistään elämää ilman, että tarvitsee kuunnella kenenkään kyseenalaistuksia.

Vallitsevan ihanteen mukaan ihmisyksilö on jonkinlainen oman elämänsä jumala.

Minusta ajatus kuulostaa surulliselta ja yksinäiseltä. Syntisenä ihmisenä olen toki itsekin toiminut itsekeskeisesti, mutta jos ajattelen syvimpiä tarpeitani, en halua olla riippumaton ja vahva "jumala", vaan haluan olla Jumalan rakastettu. Onneksi se on juuri niin! Kristinuskossa ihminen on Jumalan rakastettu: saamme kukin olla toisen, täydellisen Jumalan, rakastama.

  Yksi tapa, jolla Jumala kertoo tämän ihanan sanoman ihmisille, on avioliitto, miehen ja naisen välinen rakkaussuhde. Tällaisia asioita ajatellen luin hiljattain Efesolaiskirjettä, jossa apostoli Paavali sanoo ne tunnetut, nykyisen tasa-arvokäsityksen aikana hirveinä pidetyt lauseet:

"Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:22-24)

Minuakin, vaikken ole naimisissa, nuo lauseet ovat aina hieman mietityttäneet. Tällä kertaa kuitenkin näin ne selkeästi siinä valossa, että Jumala on säätänyt avioliiton olemaan kuva Hänen ja uskovaisen ihmisen välisestä rakkaussuhteesta. Toinen on vahvempi ja toinen heikompi; vahvempi on heikomman turva, rakkauden takia hän on valmis antamaan jopa henkensä toisen puolesta, kuten Kristus, ja heikompi kunnioittaa vahvempaa.

"»Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.» Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään." (Ef. 5:31-33)

  Miksi se menee juuri niin päin, että avioliitossa mies edustaa Kristusta ja vaimo seurakuntaa eli uskovaisia? Ei meistä kukaan voi tietää kaikkia Jumalan syitä, mutta varmaan yksi on se, että mies luonnostaan on naista vahvempi ruumiillisesti, ja henkisestikin miehet keskimäärin vaikuttavat olevan periksiantamattomampia ja rohkeampia kuin naiset keskimäärin, esim. ristiriita- ja konfliktitilanteissa.

Jotta ihmiset muistaisivat, että kyse on molemminpuolisesta rakkaussuhteesta eikä vaikka mielivaltaisen dominoinnin oikeutuksesta, Raamatussa muistutetaan, että molempien aviopuolisoiden tulee kunnioittaa ja rakastaa toinen toistaan. Apostoli Pietari kirjoitti:

"Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli. Osoittakaa hänelle kunnioitusta, sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen." (1. Piet. 3:7)

Mutta samalla miehen ja vaimon keskinäinen suhde on erityinen, erilainen kuin muut ihmissuhteet – siinä ilmenee jotain erityistä Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Mies ja vaimo yhdessä, toisiaan täydentäen, muodostavat kuvan siitä rakkaussuhteesta. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi Paavalin lauseet saavat minut ajattelemaan rakkauteen kuuluvia velvollisuuksia puolisoa kohtaan. Tämä lienee toinen syy, miksi Raamatun opetusta avioliitosta vastustetaan kulttuurissamme: nykyään kaikki tuntuvat haluavan itselleen oikeuksia ja samalla mahdollisimman vähän velvollisuuksia.

Avioliitossa sekä miehen että vaimon osassa on omat haasteensa eivätkä konkreettiset avioliitot tässä maailmassa tietenkään vastaa kuvaa täydellisesti, mutta minusta ajatus on kaunis eikä vanhanaikaiseksi käynyt.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15)

Onko aviomies erehtymätön?

  Joitain kuukausia sitten luin MTV:n sivuilta jutun, jossa kerrottiin millaisia ohjeita 1950-luvun yhdysvaltalaislehdessä oli annettu vaimoille suhteessa aviomieheen. Yksi ohjeista kuului:

"Muista aina, että hän on perheenpää – älä siis epäile miehesi tekemisiä. Hyvä vaimo ei kysele miehensä tekemisistä tai kyseenalaista hänen vilpittömyyttään. Muista aina, että hän on perheenpää, ja siis aina oikeudenmukainen ja rehellinen. Sinulla ei ole oikeutta epäillä häntä." (MTV; Housekeeping Monthly 1955)

Koska jutussa käytetään aviomiehestä ilmausta perheenpää, lukija helposti olettaa, että kyseessä kristinuskon mukainen ajatus, vaikka oikeasti ohje ei nähdäkseni kestä tarkastelua Raamatun valossa.

Vaikka raamatullisessa avioliittokäsityksessä mies edustaa Kristusta, se ei tarkoita, että mies olisi kuin Kristus sikäli, että hän olisi virheetön ja aina oikeudenmukainen. Raamatun kuva avioliitosta – Kristus ja seurakunta – on kuva suhteesta, ei yksilöistä. Todellisuudessa sekä vaimo että mies ovat syntisiä, ja suhteessa Jumalaan kumpikin on seurakuntaa (jos he uskovat Jeesukseen).

Moni nykyään pitää Paavalia eli "mies on vaimon pää"-lauseen kirjoittajaa naisvihamielisenä, mutta tässä asiassa juuri Paavali on se, jonka kirjoitukset kokonaisuudessaan ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta ei muodostuisi väärää käsitystä avioliitosta.

Paavali kirjoitti mm. seuraavasti: "Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija" (Room. 3:4; käännös 1933/38), "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää" --- "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:18, 24-25)

Mikä nöyryys Herran apostolilta – miten rehellisesti hän tunnusti oman epätäydellisyytensä ja samalla Jumalan täydellisyyden! Paavalin käsitys miehistä (ja ihmisistä ylipäätään) ei ole mairitteleva, ja hän otti itsensä esimerkiksi siitä. Tuollaisten lauseiden takia Paavali on yksi lempiapostoleistani.

Joskus vaimolla voi olla syytäkin epäillä miestään ja kyseenalaistaa hänen päätöksensä. Ja jos Jumalan sana ja aviomiehen sana ovat vastakkain, vaikka kysymyksessä oikeasta ja väärästä, olkoon Jumalan sana totinen ja aviomies siinä kohtaa valhettelija.

Esimerkiksi sopii vaikka tilanne, jossa aviomies vaatii raskaana olevaa vaimoaan abortoimaan heidän lapsensa tai tilanne, jossa aviomies oikeuttaa itselleen / molemmille liiton ulkopuolisen suhteen. Abortti ja aviorikos eivät ole joissain tilanteissa OK, vaikka aviomies niin vakuuttelisi.

Nöyrää ja rehellistä, Jumalaa kunnioittavaa miestä sen sijaan on ilo kunnioittaa ja hänen tahtoonsa suostua. Kuten sanottu, molemmat puolisot ovat epätäydellisiä ja syntisiä, sen takia alttius antaa anteeksi, joka on kristinuskon ydinopetus kaikissa ihmissuhteissa, on välttämätöntä avioliitossa.

  Mielestäni edellä kuvailtu 1950-luvun avioliittoihanne outoine käsityksineen on varoittava esimerkki siitä, että jos Raamatusta ja kristinuskosta noukitaan vain joitain osia ja niistä muotoillaan kulttuurinen malli katkaisten samalla yhteys Jumalaan ja Hänen sanansa kokonaisuuteen, kauniiksi tarkoitetut asiat vetäytyvät vänkyrälle.

  Vaimon alamaisuudesta miehelleen opettanut pastori muistutti, että vaimon ei ole tarkoitus vastaanottaa alamaisuuskehotuksia mieheltään, vaan Jumalalta. Uskovaisilla puolisoilla on molemmilla sama Herra, ja he ovat kumpikin mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita Jumalalle – onhan Jeesus antanut elämänsä molempien puolesta.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

Oma aviopuoliso = Se oikea

 Rakastuminen, kaikista tunteista ehkä ihanin, saattaa aviopuolisot yhteen, mutta viime kädessä avioliitto perustuu tahtoon nähdä oma puoliso itselleen oikeana.

Uskollisuudessa Jumala itse on esimerkkinä aviopuolisoille.

 

Etsintä on tullut päätökseen

 "Rakkaani, kihlattuni,

olet vienyt sydämeni!

Yhdellä silmäyksellä sinä sen veit,

yhdellä kaulanauhasi helmellä." (Laul. 4:9)

 Kun läheiseni meni naimisiin, hänen ja tulevan puolisonsa hääkutsussa oli värssy: "Matkamme rakkauden löytämiseksi on päättynyt – matkamme rakkauden vaalimiseksi on alkamassa". Säkeet ilmaisivat yksinkertaisella, kauniilla tavalla aviorakkauden ydinasian eli päätöksen sitoutua.

  Avioliiton solmiminen sinetöi Sen oikean etsimisen päättyneeksi. Se oikea ei enää ole jossain muualla löydettävissä, vaikka joskus tuntuisikin, että on mennyt väärän ihmisen kanssa naimisiin. Avioliiton solmiminen on tietoinen päätös siitä eteenpäin rakentaa yhteistä elämää puolison kanssa, mitä tahansa tapahtuukaan.

"Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Matt. 19:5-6)

  Kaikista ihmissuhteista avioliitto miehen ja vaimon välillä julistaa kirkkaimmin kristinuskon totuutta sitoutumisen ja uskollisuuden tärkeydestä. Elämän tarkoitus ei ole – meille kenellekään, olimmepa naimisissa tai emme – loputon omien muuttuvien halujen ja ailahdusten kuulosteleminen ja niille aina sopivan toteuttajan etsiminen.

 Jokainen meistä muuttuu ja kasvaa elämän aikana, mutta se ei tarkoita, että Se oikea olisi muuttunut vääräksi. Se oikea on edelleen oma aviopuoliso. Kasvun tulee tapahtua avioliiton sisällä eikä johtaa puolisoita erilleen.

 "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa." (1. Kor. 13:4-6)

  Avioliittoon sitoutuminen edellyttää joskus uhrautumistakin. Elämäni keskipisteenä en ole minä, vaan suhde minun ja toisen välillä. Vaikka joudunkin ajattelemaan pelkästään itseni sijaan meitä, epäitsekkyyden hedelmänä toisaalta syntyy rakkaus. Ylhäisessä yksinäisyydessään ei kukaan voi kokea rakkautta, vaan rakkaus voi toteutua vain suhteessa toisen kanssa.

 "Rakkaus ei koskaan katoa." (1. Kor. 13:8)

Esimerkkinä Jumalan uskollisuus

  En ole itse koskaan ollut naimisissa, mutta vanhempieni avioliitto on jatkunut jo yli 40 vuotta. Nyt aikuisena ymmärrän, että tietyllä tavalla se on ollut minulle todistuksena Jumalan suunnitelmasta ja tahdosta jo kauan ennen kuin tulin uskoon. Se on opettanut minulle sitoutumisesta ja uskollisuudesta varmasti paljon enemmän kuin ymmärränkään.

Ajattelenkin, että sitoutuminen avioliittoon on suuri lahja, jonka vanhemmat voivat yhdessä antaa lapsilleen.

  Avioliitto on Luojan suunnittelema, ja Hän itse on uskollisuuden esimerkkinä aviopuolisoille. Niin kuin Jumala on uskollinen omassa liitossaan ihmisille, niin myös aviopuolisoiden tulee olla uskollisia toisilleen.

Jumala ei hylkää sitä, jonka kanssa Hän on solminut liiton. Hän ei muistele syntejämmekään, vaan antaa anteeksi. Jumala on armollisuudessaan pitkämielinen.

   Ajatus, että Sen oikean etsintä on tullut päätökseen, saa minut ajattelemaan omaa suhdettani Jumalaan. Uskoon tultuani tiesin, että rakkauden ja totuuden etsintäni oli tullut päätökseen: Jeesuksessa olin löytänyt sen mitä etsin. Nyt elän todeksi rakkautta, jonka Jumala on minulle Jeesuksessa antanut. Tahdon vaalia sitä niin hyvin kuin pystyn.

Parhaassa tapauksessa aviopuolisot ovatkin toisilleen myös uskonsisar ja -veli. Silloin he ovat kumpikin saaneet kokea Jumalan uskollisen rakkauden ja voivat ammentaa siitä toisilleen.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Annatko Jumalan tuntea itsesi?

Rakkauden syventyminen edellyttää, että osapuolet tuntevat toisensa. Se että annan toisen tuntea itseni – että avaan itseäni hänelle – puolestaan edellyttää luottamusta. Ihmiset eivät aina ole luottamuksen arvoisia, mutta evankeliumissa Jumala on luvannut, että itsensä avaaminen Hänelle johtaa aina rakkauden syventymiseen.

 

 

 Pari sanaa kadonneesta rakkausrunosta...

Kauan sitten luin runon, jota olen ajatellut useasti jälkeenpäin. Vuosien kuluessa runo, sen sisältämät ajatukset, ovat avautuneet minulle syvällisemmin, vaikka säkeet ovat kadonneet muististani. Valitettavasti en muista runon, runoilijan enkä kokoelman nimeä...

Se oli runo parisuhteesta, muistaakseni kertojana oli aviomiehelleen puhuva vaimo. Kertoja kuvaili rakkauden muuntumista, voimistumista ja syvenemistä – ja toisaalta siihen sisältyneitä vaikeuksia, vakaviakin kriisejä, jopa "sotia" – vuosikymmeniä jatkuneella yhteisellä tiellä.

Yhdessä säkeistössä kertoja puhui luottamuksesta. Ajatuksena oli, että rakastavalle puolisolle voi paljastaa arimpia asioita itsestään ilman, että tämä riidan syttyessä ottaa ne esiin ja pyrkii haavoittamaan niillä. Se että paljastaa itsestään asioita, on tuntemisen ja sen myötä suhteen syventymisen edellytys. Ajatus luottamuksesta riskin ottamisena oli ilmaistu koskettavasti ja oivaltavin vertauskuvin.


Rakkaus: kohteen tunteminen

Raamatussa rakkauden yhteydessä puhutaan tuntemisesta. Aviopuolisoiden välillä tällä viitataan joskus sukupuoliyhteyteen, kuten luomiskertomuksessa: hepreankielisessä alkutekstissä kerrotaan, että Adam tunsi Eevan, ja tästä tuntemisesta syntyivät lapset Kain ja Aabel.

Varmaan Raamatun kielen tutkijat ja raamattuhistorioitsijat osaisivat enemmän avata käsitteen merkitysulottuvuuksia. "Maallikkona" ymmärrän sen yksinkertaisesti liittyvän siihen, että ruumiinpinnat, jotka normaalisti erottavat ihmisiä, eli rajaavat heidät erillisiksi yksilöiksi, koskettavat toisiaan.

Paitsi että tunteminen voi olla tällä tavoin aistillista, se ylipäätään luo erillisten persoonien välille kosketuksen, yhteyden.

Blogitekstissäni Kristinusko ja avioliitto kirjoitin, kuinka kristinuskossa avioliitto miehen ja naisen välillä on ikuisen todellisuuden ulottuvuus ja sen kuva: uskovaisten ihmisten muodostama seurakunta on Kristuksen morsian – ja tämä liitto on ikuinen! Jokainen Jeesukseen uskova yksilö, seurakunnan jäsen, on liitossa Jumalan kanssa.

Kun Jumala rakastaa ihmistä, jonka kanssa Hän on ikuisessa liitossa, Hän tuntee hänet. 1. Korinttilaiskirjeen tunnetussa kohdassa apostoli Paavali, puhuessaan rakkaudesta, päättää pohdintansa toteamukseen, että Jumala tuntee hänet täydellisesti:

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13:12-13)

Vastaavasti myös siitä, että ihminen rakastaa Jumalaa, käytetään tuntemisen käsitettä. Apostoli Johannes sanoo kirjeessään: "Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä." (1. Joh. 2:3) ja Jeesus itse totesi: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni." (Joh. 14:15). Jumalan rakastaminen ja Jumalan tunteminen liitetään siis yhteen. Muistutuksena kuitenkin, että Jumala itse antaa ihmiselle rakkauden, jolla Häntä rakastaa ja jolla Hänet tuntea (1. Joh. 4:19; aiheesta enemmän blogitekstissäni Käsky: Rakasta!).

Rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti meillä on pysyvä velvollisuus rakastaa lähimmäistämme kuin itseämme ja rakastaa Jumalaa yli kaiken (Matt. 22:37-39).

Rakastaminen tuntemisena toteutuu vain Jumalan pyhän tahdon mukaisesti, Hänen säätämiään rajoja kunnioittaen; esimerkiksi aviopuolisoiden väliseen rakastamiseen kuuluu eri ulottuvuuksia kuin ystävysten väliseen rakastamiseen. Todellinen rakkaus ei ole rajoja rikkovaa, vaan rajoista tulee kosketuspinta.


... ja luottamuksen pulma

Raamatun mukaan rakastaminen ja tunteminen liittyvät siis olennaisesti yhteen sekä luotujen välillä että Jumalan ja ihmisen välillä. Rakkaudessa erillisyydestä tulee yhteys, vieraus muuttuu tuntemiseksi.

Alussa viittasin luottamuksen pulmaan, jonka kadonnut rakkausruno ilmaisi: jotta toinen voisi oppia tuntemaan minut, minun pitäisi voida paljastaa hänelle, kuka ja millainen olen – toisaalta paljastaminen on riski, sillä toinen (jos hän ei ole luottamuksen arvoinen) saattaa kääntää hänelle uskomani asiat minua vastaan.

Toisin sanoen se, mikä parhaimmillaan syventää rakkautta, voi pahimmillaan johtaa eroon. Näin ei yleensä tietysti käy, mutta riski on olemassa ja tiedetty – runoilijakin katsoi tarpeelliseksi viitata siihen. Joudumme yleensä hieman punnitsemaan, kuka on luottamuksemme arvoinen.

Annatko Jumalan rakastaa itseäsi?

- syntien tunnustaminen                                                                                    


Siinä missä luottamuksen pulma – riski, joka sisältyy itsensä avaamiseen toiselle – varjostaa meidän vajavaisten ihmisten keskinäisiä suhteita, epäilyille ei ole syytä suhteessa Jumalaan. Meillä tosin saattaa olla vaikeuksia luottaa Jumalaan, esim. ihmissuhteissa kokemiemme pettymysten takia, mutta syytä, todellista perustaa, epäluottamukselle ei ole.

Jumala tuntee meidät:

"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni." (Ps. 139:1-4)

Syntimmekään eivät tule Hänelle yllätyksenä (Jer. 17:9-10) – päinvastoin: Jumala on nähnyt ennalta kaikki syntimme, eli juuri sen, mikä erottaa meidät Hänestä ja iankaikkisesta elämästä! Rakkautensa vuoksi Jumala itse valmisti meille pelastuksen, armahduksen synneistämme, kun Hän lähetti Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi (Joh. 3:16, 1. Joh.4:10).

Tällä evankeliumin ydinasialla on kaikenmuuttava vaikutus luottamukseen Jumalan ja ihmisen välisessä rakkaussuhteessa: mikään, mitä tunnustan Jumalalle, ei voi vahingoittaa minua, vaan jokainen tunnustus vain syventää välillämme olevaa tuntemista, rakkautta. Syntini on jo sovitettu Golgatan ristillä – syytä piilottelulle ei ole.

Sillä, joka syntinsä tunnustamalla tulee totuuteen, ei ole syytä pelätä torjumista, koska Jeesus on totuus (Joh. 14:6) eikä Hän torju ketään (Joh. 6:37). Ainoastaan se, mitä ihminen ei tuo totuuteen, voi häntä vahingoittaa.

Jeesus sanoi syntisestä naisesta: "hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon." (Luuk. 7:47). Tämä ei tietenkään tarkoita, että synti sinänsä syventäisi rakkautta Jumalan ja ihmisen välillä, vaan että syntien tunnustaminen Jumalalle ja niiden anteeksi saaminen Häneltä johtaa rakkauden syventymiseen, joka puolestaan johtaa kääntymiseen pois synneistä.

Kristinusko ja avioliitto

Avioliitto ajallisena instituutiona todistaa kristinuskossa ikuisesta, ajattomasta todellisuudesta. Se on erityinen liitto, joka on tarkoitettu erityiselle yhteen liittymiselle: avioliitossa kaksi tulee yhdeksi lihaksi, ja jos Jumala suo, liitto on myös biologisesti hedelmällinen muodostaen linkin sukupolvien ketjussa. Jumala kutsuu avioliittoon myös naimattomia.

 

Yksi liha

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Mies ja nainen voivat liittyä yhteen erityisellä tavalla, jota kutsutaan Raamatussa yhdeksi lihaksi. Avioliitto yhteen liittymisenä perustuu Jumalan luomalle sukupuolten erilaisuudelle, sille, että ne täydentävät toisiaan. Sukupuolten keskinäiselle täydentävyydelle perustuu seksuaalisuus. Ilman biologisen sukupuolen sekä miehen ja naisen välisen seksuaalisuuden kokonaisuutta ei voida puhua avioliitosta kristinuskossa.

Mies ja nainen ovat silmin nähden ruumiiltaan toisiaan täydentävät, ja tämä täydentävyys toteutuu myös sielullisella tasolla, vaikka sitä ei voi aistillisesti samalla tavalla tavoittaa. Aiemmassa kirjoituksessani Käsky: rakasta! luonnehdin rakastamisen olevan olennaisesti kohteen tarpeen täyttämistä. Määritelmä toteutuu myös avioliitossa miehen ja naisen välillä.

Tämä ruumiillinen ja sielullinen, eli lihallinen, yhteen liittyminen täyttää jo avioliiton määritelmän kokonaan. Jeesus viittasi Vanhan Testamentin luomiskertomukseen sanoessaan:

"Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi." (Matt. 19:3-6)

Avioliitto, yksi liha, on täydellinen jo ennen mahdollisia biologisia jälkeläisiä.



Lapselliset avioparit

Lapsellisten avioparien muodostamat perheet todistavat erityisellä tavalla – silmin nähtävästi ja siten niillekin, jotka elävät hengellisessä sokeudessa – Jumalan luomisjärjestyksen tarkoituksenmukaisuudesta: kaksi erilaista, toisiaan täydentävää, tulevat yhdeksi lihaksi, ja heidän yhteen liittymisensä hedelmänä syntyy uusi ihmiselämä.

Kuulostaa ehkä, että kirjoittelen itsestään selvyyksiä, mutta viestini onkin, että yhdeksi lihaksi tulemisen mahdollistama lisääntyminen ei olekaan pelkästään luonnollinen ilmiö, vaan Jumalan ihme.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)

Meistä jokainen on ihme, sellaisenaan arvokas, ennen ensimmäistäkään valintaa, tekoa tai edes aietta, koska Jumala on luonut meidät. Jumala on punonut meidät äitimme kohdussa, naisen ja miehen muodostaman yhden lihan kautta.

Isän ja äidin muodostama yksi liha on perusta, jolla lapsen on hyvä kasvaa identiteettiin, jonka Jumala on hänelle luonut. Ei tarvitse olla freudilainen ymmärtääkseen, että isän, äidin ja lapsen välillä on erityinen, tarkoituksenmukainen sielullinen dynamiikka. Kristinuskossa avioliitto suojaa tätä yhteyttä, jossa lapsi kasvaa.

Joskus kuulee ydinperhevastaisten tahojen perustelevan kantaansa erilaisiin tutkimustuloksiin vedoten. Mutta vaikka neljä vanhempaa, esim. kaksi äitiä ja kaksi isää, voivatkin kuulustella lapsen koululäksyt tehokkaammin kuin yksi äiti ja yksi isä, ja kahdessa eri kodissa kasvava lapsi voi saada kulturaalisesti monipuolisemman kasvatuksen, äidin ja isän muodostamalla perustalla lapsi saa kasvaa yhteydessä oman alkuperänsä totuuteen, joka on kaikkein arvokkainta.

Olemme kaikki ihmeellisyydestämme huolimatta epätäydellisiä, langenneita. Kukaan meistä luoduista ei ole pystynyt täyttämään Jumalan tahtoa myöskään äitinä tai isänä: avioliittoja särkyy, syntyy lapsia, jotka eivät koskaan tapaa biologista vanhempaansa ja äidit ja isät hylkäävät lapsiaan. Jokainen ydinperhekin koostuu langenneista ihmisyksilöistä.

Jumala pystyy kuitenkin käyttämään epätäydellisiä ihmisiä ja olosuhteita hyvän tarkoituksensa toteuttamiseen. Jumalan toiminta Raamatun henkilöiden elämässä osoittaa tämän kirkkaasti. Kristitty tunnustaa todeksi ja hyväksi Jumalan tahdon, jonka Hän on ilmaissut sanassaan ja luomisjärjestyksessä. Hän pyrkii ojentautumaan sen mukaan, vaikka käytännössä joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa ja tekemään parannusta läpi ajallisen elämänsä.

  

Naimattomina avioliittoon kutsutut

"'Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa." (Ef. 5:31-32)

 "Nyt on tullut Karitsan häiden aika. Hänen morsiamensa on valmiina, hänen ylleen on puettu hääpuku, hohtavan valkea pellavapuku." (Ilm. 19:7-8)

Ajallinen avioliitto kertoo meille Kristuksen ja Häneen uskovien välisestä ikuisesta liitosta. Raamatussa käytetään seurakunnasta, eli uskovaisista, nimitystä morsian ja Kristuksesta nimitystä ylkä, tai sulhanen. Ajallinen ja ikuinen avioliitto ovat yhtä aikaa totta: ne ovat saman todellisuuden ulottuvuuksia.

Osa uskovaisista on kutsuttu Jumalan seurakuntaan naimattomina. Naimattomilla miehillä ja naimattomilla naisilla on oma tehtävänsä ja osansa uskovien yhteydessä. Naimaton voi osallistua ja omistautua Herran työlle erityisellä tavalla, koska hänen ei tarvitse huolehtia puolisostaan ja mahdollisista lapsistaan.

"Naimaton mies kantaa huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle mieliksi." (1. Kor. 7:32)

"Samoin naimaton nainen ja nuori neito kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä." (1. Kor. 7:34)

Myös naimattomat Jumala kutsuu yhteyteensä, ikuiseen avioliittoon, naisina ja miehinä. Tästä esimerkkinä Johanneksen evankeliumin 4 luvussa (Joh. 4:7-42) kuvattu tilanne, josta kirjoitin viime kerralla. Siinä Jeesus kohtasi kaivolle tulleen samarialaisen naisen, jolla ei ollut miestä, ja ilmoitti tälle itsensä odotettuna Pelastajana: "Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi." Jeesus täytti naisen tarpeen, ikuisen veden janon, ja teki sen kunnioittavasti.

Kohtaaminen olisi ollut toisenlainen, luultavasti jo tapaamispaikasta alkaen, jos se olisi tapahtunut Jeesuksen ja miehen välillä – yhtä ihana, mutta erilainen.

Lukekaa neljä evankeliumia Raamatusta – ainakin minusta Jeesus kohtaa naiset eri tavalla kuin miehet, vaikka Hän lausuu kaikenlaisille ihmisille, niin naisille kuin miehille, nuo ihmeelliset sanat: "Sinun uskosi on pelastanut sinut."

Naimattomat uskovaiset miehet ja naiset, jos he pysyvät uskollisina Herralle sydämestään alkaen, voivat olla erityinen todistus muille ihmisille avioliiton ikuisesta ulottuvuudesta – siitä, ettei tämä ajallinen elämä ole kaikki. On olemassa ikuinen täyttymys, harmonia ja tarkoitus, joka on kaiken odottamisen arvoista.




Ikuisen avioliiton lapset

Yllä kirjoitin, kuinka äidin kohdussa kasvava lapsi on Raamatun mukaan ihme. Samoin jokainen uskovainen, joka on syntynyt uudesti ylhäältä (Joh. 3:3-8) Jumalan lapseksi, on todellinen ihmeiden ihme.

Lueskelin kerran sivustoa hebrew4christians, eli Hepreaa kristityille. Heprea on Vanhan Testamentin alkuperäinen kieli. Törmäsin siellä ihmettä tarkoittavaan sanaan, 'nes'. Sivuston mukaan sana 'nes' rakentuu kirjaimista 'nun', joka viittaa taipuneeseen, nöyrtyneeseen, ja 'samekh', joka viittaa Herran tukeen ja suojelukseen.

Kuten sivustolla todetaan, uskovainen ihminen, joka on nöyrtynyt Herran edessä ja turvaa yksin Häneen, on kävelevä ihme! 

Jäsennyksessäni uskovainen on "ikuisen avioliiton lapsi" siten, että Jumala on hänet uudestisynnyttänyt. Jumala toimii morsiamen eli seurakunnan kautta ja synnyttää ihmisiä ikuisiksi lapsikseen. Seurakunta olemme me uskovaiset ihmiset. Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on täällä maailmassa tälläkin hetkellä ja vaikuttaa niissä, jotka uskovat Jeesukseen.

  "Tule!"

Uudestisyntymän ihmettä todistamaan ja sen puolesta hyvää vaivaa näkemään Jumala kutsuu kaikkia, jotka eivät torju Jeesusta. Kaikki saavat tulla – kunnioittamaan Jumalan tahtoa.

"Henki ja morsian sanovat: 'Tule!' Joka tämän kuulee, sanokoon: 'Tule!' Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä." (Ilm. 22:17)