Välineellisen järjenkäytön ylivalta ja viisauden väheksyminen

   Elämme välineellisen järjenkäytön valtakautta. Ei ihme että ajan henki on niin kylmäkiskoinen.

  Satoja vuosia sitten, pimeäksi haukutulla keskiajalla, järjen valo loisti kirkkaana Euroopassa. Viisaat filosofi-papit pohtivat suuria kysymyksiä maailmankaikkeuden alkuperästä ja Jumalasta.

Välineellisen järjenkäytön valtakausi

  Muistan kun 2000-luvun alussa tv:n keskusteluohjelmissa kritisoitiin nykykulttuurin tehokkuusvaatimusta, jatkuvan talouskasvun tavoitetta, ahneutta ja kaikki mulle heti nyt -ajattelua. Elettiin Nokian menestyksen ja it-buumin aikaa sekä taloudellista nousukautta. Katselin niihin aikoihin paljon keskusteluohjelmia, ja nämä teemat olivat valtavan yleisiä. Ihan viikoittain joku filosofian, sosiologian tai kulttuurin ja taiteen asiantuntija oli tällaista kritiikkiä esittämässä. 

Kuva: Pixabay / geralt

Opiskelin siihen aikaan sivuaineenani filosofiaa ja ymmärsin, että kritisoitu ilmiö – tehokkuuteen ja loputtomaan talouskasvuun typistyvän ajattelutavan yleistyminen – kuvastaa välineellisen järjenkäytön ylivaltaa kulttuurissamme. Kärjistetysti sanottuna ihmisen järki ja voimavarat, ja oikeastaan koko ihminen itse, ovat typistyneet vaurastumisen välineiksi, ja keskiössä on raha, joka sekin on vain väline.

Ihmiset aina poliitikoista suuryritysten johtajiin ja tavallisiin työntekijöihin keskittyvät rahaan, sijoittamiseen ja kuluttamiseen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään, mikä on vaurastumishalun perimmäinen tarkoitus ja, niin ollen, paljonko vaurautta on riittävästi. 

Tarkoitus määrittää sen, mikä on riittävästi, joten kun tarkoitus on kadonnut näköpiiristä, mikään ei tunnu olevan riittävästi eikä ihminen osaa lopettaa ajoissa. 

Kritiikkiä esittäneet asiantuntijat ehdottivat tilalle "arvokeskustelua" eli keskustelua arvokkaista päämääristä. Siihen, mitä nämä arvokkaat päämäärät olisivat, ja millä perusteilla, ei kuitenkaan koskaan menty syvällisesti.

  Mutta minusta välineellisen järjenkäytön ylivaltaan nykykulttuurissamme sisältyy muunkinlaisia ilmiöitä kuin talouskasvun loputon tavoittelu ja ahneus. Nimittäin esimerkiksi abortti sekä eutanasian laillistamisen vaatimus kuuluvat siihen myös. Tämä on ilmeistä: suorittamista ja vaurastumista hidastavista asioista, kuten ei-toivotuista ihmisenaluista, halutaan eroon tehokkaasti, helposti ja halvalla. Kärsimyksen poistamiseksi ollaan valmiita poistamaan suit sait koko kärsivä ihminen elävien kirjoista. Montaakaan ajatusta ei uhrata sellaisille asioille kuin ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen ja lähimmäisenrakkaus.

Eutanasiasta keskusteltiin silloin runsaasti, koska Alankomaat oli juuri säätänyt eutanasian sallivan lain ensimmäisenä EU-maana. En kuitenkaan muista, että tehokkuusajattelua kritisoineet asiantuntijat olisivat maininneet eutanasian esimerkkinä kylmäkiskoisesta ajan hengestä, saati abortin.

Viisaus korkeimpana ajattelutaitona

  Nykymaailman menoa katsellessa ei uskoisi, että satoja vuosia sitten Euroopassa järjen valo on loistanut kirkkaana. Nimittäin pimeäksi haukutulla keskiajalla mm. filosofi-papit Tuomas Akvinolainen ja Anselm Canterburylainen sekä juutalainen filosofi-rabbi Maimonides pohtivat suuria kysymyksiä Jumalasta, täydellisyydestä ja maailmankaikkeuden alkuperästä. 

Talouskasvun maksimoinnin, tehokkuuden ja mahdollisimman helpon elämän tavoittelijoiden silmissä tuollainen järjenkäyttö näyttää voimavarojen ja ajan haaskaamiselta!

Nykymaailmassa viisautta väheksytään. Jos ihmisiltä kysytään, onko viisaus tärkeää, he kyllä sanovat että juu juu, totta kai on, mutta käytännössä suurten kysymysten pohtijaa saatetaan pilkata naiiviksi hölynpölyhihhuliksi joka kuvittelee olevansa joku suuri filosofi. Viisauden vastainen asenne näkyy alussa kuvailemillani tavoilla yhteiskunnan instituutioissa, kulttuurissa ja elämänmenossa.

  Viisaus ajattelutaitona tarkoittaa pyrkimystä mahdollisimman kokonaisvaltaiseen ajatteluun esimerkiksi merkittäviä päätöksiä tehtäessä. Viisas lainsäätäjä pohtii miten eutanasian laillistaminen vaikuttaisi ajan mittaan, siis kymmenien ja satojen vuosien kuluessa ihmiskuvaan, käsitykseemme ihmiselämän arvosta sekä suhtautumiseemme kärsimykseen (joka kuuluu aina ja erottamattomasti ihmiselämään tässä maailmassa).

Viisas päätöksentekijä ajattelee mikä on tarkoituksenmukaista, kuinka paljon on riittävästi, millaisia kauaskantoisia seurauksia valinnoilla on, mikä on oikein ja mikä väärin.

Väitän, että ihminen joka aidosti ja rohkeasti pohtii asioita tällaisilta kanteilta päätyy lopulta suuriin kysymyksiin: mikä on elämän tarkoitus? mikä on hyvää hyvää ja mikä pahaa? mikä on absoluuttinen totuus? mistä maailmankaikkeus on tullut? onko j-/Jumala olemassa?

Välineellinen järjenkäyttö ei ole paha asia, vaan sekin on välttämätön ajattelutaito! Ongelmiin on päädytty, koska sille on annettu ylivalta, korkein asema. Mielestäni sen kuuluu olla ajattelutaitona viisauden palveluksessa.

"Sinä yksin olet Herra. 

Sinä olet tehnyt taivaan,

taivasten taivaat ja tähtien joukot,

maan ja kaiken mitä sen päällä on,

meret ja kaiken mitä niissä on.

Sinä annat kaikelle elämän.

Kumartaen rukoilevat sinua

taivaan tähtien joukot." (Neh. 9:6)

 

Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyy nimiä ja sanoja Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)

Kohteliaisuus – kasa muodollisuuksia vai jotain syvempää?

  Hyviä tapoja väheksytään, vaikka ne luovat parempaa ilmapiiriä kaikille. Nykyihmisiä puhuttelevat elämäntapojen eettisyys, empatia ja arvot – ehkä niiden rinnalla kohteliaisuussäännöt näyttäytyvät kasana turhia muodollisuuksia?

Kohteliaisuus onnellistavana tekijänä

  Kaupan kassa ei kerran tervehtinyt minua. Hän rupatteli edelläni olevan asiakkaan kanssa minun asiointivuorollani eikä edes katsonut minuun, ja ostoksia pakatessani kuulin hänen tervehtivän iloisesti minun jälkeeni tullutta asiakasta. Sinä päivänä olin jo valmiiksi apealla mielellä, ja siitä tuli vielä enemmän paha mieli. Toki ymmärsin jo sillä hetkellä, että tuollainen on mitätön juttu oikeasti. Varmasti jokainen on joskus epähuomiossa jättänyt tervehtimättä tai kiittämättä kun olisi pitänyt.

Kuva: Pixabay / ivabalk

Arkinen tapahtuma kuitenkin kertoo miten merkittävä vaikutus kohteliaisuudella voi olla. Hyvä mieli voi joinain päivinä rakentua todella pienistä tekijöistä. Kohteliaisuus on yksi niitä. Minulle on tärkeää esimerkiksi se, että Kelan tai pankin kirjeissä lukee "Hyvä asiakkaamme" tai "Ystävällisin terveisin", vaikka ymmärrän kohteliaisuussanojen kuuluvan automaattisesti painettuun viestipohjaan. 

Pienet arvostavat muodollisuudet luovat osaltaan hyvää ilmapiiriä sekä kohteelle että niiden noudattajalle itselleen.

  Arvostan kohteliaisuutta ehkä tavallista enemmän. Olen luonteeltani ujo ja varautunut enkä ollenkaan puhelias. Ehkä kohteliaisuudesta on muodostunut minulle tapa hyvittää näitä piirteitä vuorovaikutustilanteissa. Ujous, hiljaisuus ja varautuneisuus saatetaan virheellisesti tulkita tylyydeksi, joten olemalla kohtelias yritän ennaltaehkäistä virheellistä vaikutelmaa.

Olen aina myös hymyillyt paljon osana kohteliasta käyttäytymistä. Luin joitain vuosia sitten lehtijutun, jossa tavallisilta suomalaisilta oli kysytty, voisivatko he hymyillä enemmän ihmisten ilmoilla kulkiessaan ja asioidessaan. Jutussa mainittiin että joidenkin muiden maiden tapakulttuuriin kuuluu hymyily. Suomalaiset olivat torjuneet ehdotuksen: he eivät hymyile paitsi silloin kun aidosti hymyilyttää. Tavan vuoksi ja teennäisesti ei ruveta hymyilemään.

Hymyilevänä suomalaisena en allekirjoita ajatusta, että kaikki hymyily, joka ei ole aidosti sydämestä kumpuavaa, olisi tekohymyä, siis jotenkin vilpillistä. Minulla kohteliaisuushymykin on ihan aitoa hymyä, vaikkei se olekaan sydämestä kumpuavan ilon ilmentymä kasvoilla. 

Paljon enemmän kuin kasa muodollisuuksia

  Minusta vaikuttaa, että kohteliaisuutta ja hyvätapaisuutta vähätellään nykyään. Kyllä tapoihin liittyvät asiat kiinnostavat nykyihmisiäkin, mutta se mikä aihepiirissä nyt puhuttelee, on elämäntapojen eettisyys, niitä ohjaava empatian tunne sekä arvot. Kenties näiden rinnalla hyvätapaisuus näyttäytyy monelle kasana turhia muodollisuuksia?

Väitän kuitenkin, että eettisyys ja arvot eivät ole ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa ja että niitä kaikkia voi ja pitäisikin noudattaa yhtä aikaa.

  Asiaa voi nimittäin ajatella kysymällä, miksi kohteliaat muodollisuudet ovat alun perin syntyneet. En ole tutkinut tapakulttuurin historiaa, mutta veikkaisin, että taustalla on ainakin osittain ihmisyyteen kuuluvan arvon tunnustaminen. Uskon että jokaisella ihmisellä on synnynnäisesti jonkinlainen tunto omasta arvosta sekä vaisto että tämä omanarvontunto on jokaisella toisellakin ihmisellä. Arvostavat muodollisuudet sosiaalisessa kanssakäymisessä vastaavat siihen sisäiseen arvokkuuden tunteeseen ja ylläpitävät sitä. 

  Menen vielä pitemmälle kohteliaisuuden tärkeyttä puolustaessani. Nimittäin mielestäni kohteliaisuus on Jeesuksen opettaman lähimmäisenrakkauden kaltaista! Aivan kuten lähimmäisenrakkaus, kohteliaisuuden vaatimus kohdistuu meihin kaikkiin ja noudatettavaksi kaikkia kohtaamiamme ihmisiä kohtaan. Jos joku tuntematon avaa sinulle oven, sinun kuuluu sanoa kiitos. Jos joku tuntematon on tulossa ovesta sinun jälkeesi, sinun kuuluu pitää hänelle ovea. Hyvien tapojen noudattaminen ei ole henkilökohtainen hyvä teko toista ihmistä kohtaan, vaan hänen arvokkuutensa huomioimista toisena ihmisenä.

Kohteliaisuussääntöjen noudattaminen on niitä harvoja hyviä pieniä tekoja, joita meiltä odotetaan tuntemattomia kanssakulkijoitamme kohtaan.

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12)

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

 

Evankeliumi arvojen perustana

Kuulin kerran opetusta, jossa evankeliumi jäsennettiin kolmeen käsitteeseen: luomiseen, lankeemukseen ja lunastukseen. Olen tukeutunut tähän jäsennykseen kertoessani evankeliumia muille sekä punnitessani oikeita valintoja ja toimintatapoja elämän vaihtuvissa tilanteissa. Evankeliumin totuus on arvojeni perusta.

 Luominen

Raamatullisista periaatteista ja arvoista keskustellaan sekulaarissa yhteiskunnassamme nykyään usein niin kielteiseen sävyyn – niitä esim. syytetään suvaitsemattomiksi ja syrjiviksi – että monelta jää ymmärtämättä niiden hyvyys ja kauneus.

Luomiseen perustuu ensinnäkin ihmiselämän mittaamaton arvo. Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen, omaksi kuvakseen ja puhalsi ihmiseen elämän hengen (1. Moos. 1:26-27 ja 1. Moos. 2:7). On tärkeää ymmärtää, ettemme voi tehdä mitään lisätäksemme omaa arvoamme. Arvomme ei myöskään vähene tai mitätöidy sen perusteella, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Ominaisuuksistammekaan se ei ole kiinni.

Meidän jokaisen olemassaolo on Jumalan suvereeni tahto.

Luomiseen perustuu myös ihmiselämän kunnioittamisen arvo. Jumala on säätänyt Nooan kanssa solmimassaan liitossa (1. Moos. 9:5-6) sekä 10 Käskyssään, ettei ihmistä saa tappaa. Elämämme kuuluu viime kädessä Jumalalle.

Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ihminen ei ole "vain yksi eläin muiden joukossa", vaan erityinen luotujen keskuudessa. Jumala asetti ihmisen pitämään huolta muusta luomakunnasta. Se tarkoittaa myös, että ihminen on moraalisesti vastuullinen ja järjellinen toimija, toisin kuin eläimet.

Edelleen luomisesta nousee oikea, biologian mukainen ymmärrys kahdesta sukupuolesta, niiden keskinäisestä täydentävyydestä sekä Jumalan luomistyön jatkumisesta miehen ja naisen yhteen liittymisen kautta, uusien sukupolvien syntymässä. Tämä on perusta Jumalan säätämälle avioliitolle.

Tietysti sellainenkin ihminen, joka ei usko Jumalaan ja luomiseen, voi allekirjoittaa edellä ilmaistut arvot (mittaamaton ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen, luomakunnasta huolehtiminen, moraalinen vastuullisuus ja biologisten tosiasioiden tunnustaminen), ja aika usein allekirjoittaakin, mutta kun häneltä kysyy perustaa esim. yleiselle ja yhtäläiselle ihmisarvolle, hän ei voi vedota kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseensä, enemmistön mielipiteeseen ja yhteiskuntien ratifioimiin sopimuksiin.

Lankeemus

Jumalalle kuuliaisimpiakaan ihmisiä, esim. Vanhan Testamentin Abrahamia ja Daavidia, ei kuvailla Raamatussa synnittömiksi. Raamattu kertoo ihmisten syntisyydestä kaunistelematta, totuudenmukaisesti. Ainoa, jonka kerrotaan olevan (ja olleen maailmassa eläessäänkin) täydellisen viaton, on Jeesus Kristus, joka onkin ihmiseksi syntynyt Jumala itse.

"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (Room. 3:9)

Joskus koen vähän kiusalliseksi synnistä puhumisen, kun kulttuurimme kehottaa niin voimakkaasti keskittymään positiiviseen, viljelemään uskoa ihmisten hyvyyteen sekä luomaan sitä kautta toivoa paremmasta maailmasta.

Kuitenkin ilman puhetta ihmisen syntisyydestä, eli lankeemuksesta ja sen seurauksista, ohitetaan totuus ihmisen ja maailman tilasta. Ilman sitä ei voi nähdä Jeesuksen ristiä, jolla Hän sovitti syntimme. Syntisyytemme tunnustaminen on välttämätöntä, että evankeliumin totuus tulisi kokonaan tunnustetuksi ja välitetyksi.

Kun tunnustaa syntinsä, tulee tunnustaneeksi, ettei täytä moraalista standardia, ja kun puolestaan tunnustaa sen, tulee tunnustaneeksi, että moraalinen standardi on olemassa ja että se ei palaudu vaihteleviin mielipiteisiimme, vaan on objektiivinen ja pysyvä – yläpuolellamme oleva Jumalan vanhurskas tahto.

Kun ennen uskoon tuloani kuuntelin silloin tällöin uskovaisten opetusta, evankeliointia ja todistuksia, pidin aina uskottavimpina niitä, jotka jollain tavalla toivat esiin oman epätäydellisyytensä – sen, että he tarvitsevat Jumalan anteeksiantoa jatkuvasti. Heidän opetuksensa ja todistuksensa kuuntelemista jatkoin. Paitsi että he vaikuttivat vilpittömiltä ja luotettavilta todistajilta, heidän puheensa kirkastivat Jumalaa erityisellä tavalla.

Ei omaa syntisyyttään tarvitse jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti toitottaa, mutta on hyvä tuoda esiin, että elää Jumalan armon ja anteeksiannon varassa ihan käytännössä.

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Evankeliumin kolmen kohdan jäsennyksessä lankeemus-kohtaan perustuvia arvoja ovat mielestäni keskeisesti totuudenmukaisuus ja nöyrä asenne.

Lunastus

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)

Lunastuksesta nousee tietysti armollisuuden ja anteeksiannon arvo. Jumala antaa armonsa, anteeksiantonsa ja pelastuksensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa meille, jotka omana itsenämme olemme syntisiä; pelastus vastaanotetaan uskossa.

Jeesus itse kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme:

"Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?""Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22)

Tavasta, jolla Jeesus opetti anteeksiannosta, on minusta pääteltävissä, että anteeksi antaminen on ensisijaisesti jotain valintaan verrattavaa eikä tunne. Tämän vuoksi voinkin kutsua anteeksiantoa arvoksi: se on jotain, mihin uskon ja minkä mukaan ojentaudun sen sijaan, että seuraisin omia tunteitani, jotka saattavat ailahdella.

Anteeksiantaja säälii ja armahtaa rikkoneen, joka ei saa tehtyä tekemättömäksi. Näinhän Jumala on tehnyt meille ihmisille.

Toinen keskeinen, lunastukseen perustuva arvo on rakastaminen ja rakkaus, joka liitetään Raamatussa olennaisesti Jumalan anteeksiantoon.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Jumalan sovittavalla ja armollisella rakkaudella apostoli Johannes perustelee sitä, että meidän ihmistenkin on rakastettava toisiamme.

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; 1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei tosi rakkaus ole kiinni kohteen rakastettavuudesta, vaan se ilmenee hyvinä tekoina ja valintoina toista ihmistä kohtaan silloinkin, kun tämä ei ole ansainnut sitä eikä välttämättä herätä erityisiä rakkaudeksi tunnistettavia tunteita. Niinhän Jumalakin on tehnyt meille (Room. 5:6-8).

Jeesus opetti rakastamisen – sekä Jumalan että lähimmäisen – olevan kirjaimellisesti käsky. Tämä ei tarkoita, ettei rakastamisessa voisi olla tunne-elementtiä, vaan se tarkoittaa ymmärtääkseni, että rakastamisessa on ensisijaisesti kyse Jumalan tahdon ja olemuksen (Raamatussa kerrotaan, että Jumala on rakkaus) mukaan ojentautumisesta uskossa. Kirjoitin tästä aihepiiristä enemmän blogitekstissäni Käsky: rakasta!.

Lunastukseen perustuvista arvoista mainitsen vielä toivon ilmaisemisen ja iloisuuden. Tällä en missään nimessä tarkoita, että Jeesukseen uskovan tulisi teeskennellä iloista ja positiivista, jos hänestä ei aidosti tunnu siltä.

Tässäkään ei nimittäin ole kyse ensisijaisesti tunteista, vaan oikeastaan sen muistamisesta, ja myös muiden muistuttamisesta siitä, että Jeesukseen uskovalla on pysyvä syy toivoon ja iloon silloinkin, kun hänestä välttämättä ei tunnu siltä. Se pysyvä syy on evankeliumin totuus, eli Jeesus itse.