Jumalan luomukset ja ihmisten luomukset

  Onko sydämentahdistinta kantava ihminen kyborgi? Tuleeko tekoäly saavuttamaan ihmisen kaltaisen tietoisuuden?

  Uudenlaiset filosofiset kysymykset ja tekoälyä koskevat tulevaisuushahmotelmat uhmaavat tervettä järkeä. On hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan perusasioita kuten Jumalan luomusten ja ihmisten luomusten välillä kulkevaa ylittämätöntä rajaa.

Inhottavaa filosofiaa

  Pohdintani alkoivat viitisentoista vuotta sitten käydystä leppoisasta keskustelusta koskien avoimesta ikkunasta sisään pörrännyttä hyönteistä. Keskustelukumppanini tuumasi kepeän filosofisesti että hyönteiset ovat tavallaan kuin pieniä koneita. Niillä ei ole tietoisuutta, tunteita eikä ajatuksia. Ne vain toimivat määrätyllä tavalla kuin ohjelmoidut pikku laitteet.

Kuva: Pixabay / Harald Matern

Vertaus tuntui minusta inhottavalta. Olisin halunnut esittää vastalauseen, mutta en osannut sanoa mitään. 

Samaa vaikeasti selitettävää inhotusta olin tuntenut kun aikoinani luin jostain yliopisto-opintojeni kurssikirjasta ajatuksen ihmisen "koneistumisesta". Kirjailija tuumasi että silmälasien, tekonivelten, sydämentahdistimien ja vastaavien apuvälineiden myötä ihminen on tavallaan muuttunut kyborgiksi, tieteiskuvitelmien biologiseksi eliöksi johon on yhdistetty tekniikkaa. 

Viime vuosina olen tuntenut tuota inhotusta moneen kertaan. Tunnen sitä kuullessani tervettä järkeä uhmaavia näkemyksiä ja tulevaisuushahmotelmia tekoälystä. Muutoin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ehdottavat että tekoälyä tulisi kohdella ihmisen kaltaisena persoonana ja että tulevaisuudessa sille pitää turvata jonkinlaiset sovelletut ihmisoikeudet.

 

Ylittämätön ero

  Uskoon tultuani olen pohtinut enemmän ja aiempaa johdonmukaisemmin todellisuuden perusasioita: maailmankaikkeuden syntyä, Luojaa, luomista, olioiden luokkia, oikean ja väärän perusteita, elämän tarkoitusta. 

Nykyään ymmärrän miksi yllä mainitsemani filosofiset ajatukset aiheuttavat minussa inhotusta. Kyborgi-ajatuksia esittäneen kirjailijan teesinä oli, että meidän pitäisi luopua luonnollisen ja epäluonnollisen / keinotekoisen välisestä erottelusta. Juuri se on minusta vastenmielistä! 

Otetaan tuo hyönteisesimerkki. Vaikka itsekin läimin kesäisin hyttysiä kuoliaaksi aivan huoletta, pidän vastenmielisenä Jumalan luomien elävien olentojen vertaamista ihmisen rakentamiin koneisiin. Jumalan luomina hyönteisille kuuluu jonkinlainen pyhyys ja kunnioitettavuus joka koneilta puuttuu. Vaikka minut onnistuttaisiin vakuuttamaan että hyttynen ei alkeellisen hermostonsa takia varsinaisesti tunne kipua eikä kärsi, en ikimaailmassa esimerkiksi nyppisi jalkoja elävältä hyttyseltä (enkä edes kuolleelta). Sen sijaan koneen voisin purkaa osiinsa silmääkään räpäyttämättä.

Kuva: Pixabay / Erez Krukower

Googlasinpa vielä huvikseni sanan kyborgi, ja kuinka ollakaan, edellä mainitsemani kahjo ajatus on päätynyt Wikipediaankin: "Periaatteessa kyborgin määritelmä kattaa nykyään esimerkiksi sydämentahdistinta käyttävän ihmisen." (Wikipedia-artikkeli: Kyborgi) En tunne ketään jolla on sydämentahdistin, mutta eikö tuo ajatus ihan yleisesti ole loukkaava? Ihan kuin sydämentahdistin tekisi kantajastaan vähemmän ihmisen, joksi Luoja on hänet luonut.

  Entä AI-jutut? Minulle on selvää, ettei tekoäly milloinkaan voi saavuttaa ihmisen kaltaisuutta. Vaikka siitä tulisi ihmistä miljoona kertaa älykkäämpi, vaikka se saavuttaisi jonkinlaisen itsetietoisuudelta vaikuttavan tilan ja vaikka se olisi ohjelmoitu sanomaan, tai se itseohjelmoitumisen seurauksena sanoisi, että sillä on tunteet, niin ei se silti olisi ihmiseen verrattavissa. 

Me ihmiset emme nimittäin ole ihmisiä sillä perusteella, että olemme älykkäitä, tietoisia, itsetietoisia ja tuntevia, vaan sillä perusteella, että olemme Jumalan ihmiseksi luomia eläviä olentoja. 

Artefaktit eli ihmisten luomukset

  Meidän ja tekoälyn tai koneiden välillä on ylittämätön kategorinen ero. Meillä on eri alkuperä, eri luoja.

  Minua ilahduttaa että on olemassa sana artefakti. Laajassa, filosofisessa merkityksessä se tarkoittaa ihmisen luomaa. Kaikki ihmisen jotain tarkoitusta varten suunnittelemat, rakentamat, muovailemat ja tuottamat asiat ovat artefakteja aina taidemaalauksista ja sävelmistä tieverkostoihin, käyttöesineisiin, koneisiin, ohjelmistoihin ja vaikka siihen tekoälyyn. 

Nykyään jotkut ovat sitä mieltä että kaikki maailmankaikkeudessa on viime kädessä samaa luontoa: ihminen on luontoa ja niin ollen ihmisen toiminta on luontoa ja kaikki mitä ihminen tekee luonnon aineista, olipa lopputuote kuinka teollinen tahansa, on luontoa. Eli taas tämä pyrkimys sekoittaa luonnollinen ja epäluonnollinen, tai Jumalan luoma ja ihmisen luoma. Artefakti-sana on tällaisissa keskusteluissa käyttökelpoinen jäsennyksen väline.

Kaikki on luontoa -ajattelutapa on omiaan mitätöimään moraalisen kritiikin. Kaikki mitä ihminen keksiikin tehdä esitetään viime kädessä luonnollisena ja siten tavallaan oikeutettuna. Me kristityt kuitenkin tiedämme että langenneen luontonsa takia ihminen aivoittelee monenlaista pahaakin (1. Moos. 8:21)

Kuva: Pixabay / olcay ertem

Sanan artefakti käyttäminen ilahduttaa minua siksikin, että luokitellessaan viittauksen kohteensa yhteen pelkästään sen perusteella, kuka niiden luoja on, eli että ne kaikki ovat ihmisen luomuksia, se tulee herättäneeksi tärkeän kysymyksen: kuka sitten on kaiken muun luoja? 

  Minusta tuntuu, että erilaiset tavat hämärtää luonnollisen ja keinotekoisen – tai Jumalan luoman ja ihmisen luoman – välistä rajaa saattavat olla sielunvihollisen juonia harhauttaa ihmisiä unohtamaan kysymyksen luomakunnan Luojan olemassaolosta.

"Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

 tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meren kalat kertovat sinulle. 

Kuka kaikista näistä ei tietäisi,

että Herran käsi on tämän tehnyt,

 hänen, jonka kädessä on kaiken

elävän sielu ja kaikkien ihmisolentojen henki?" (Job 12:7-10; käännös 1933/38)

Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyy nimiä ja sanoja Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)

Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?

Laulu onnesta

Kuva: Pixabay / jplenio

  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 

Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?

Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?

Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"

Millaisille ihmisille kristinusko sopii?

"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)

  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.

Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski

Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.

Mistä ihmeestä uskossa on kyse?

 Uskonto-sanalla on eri merkitys kuin sen englanninkielisellä vastineella religion. 

 Kristinuskossa nimenomaan usko on keskeistä ja välttämätöntä. Suhde Jumalaan on uskonsuhde.

  Uskominenhan on yleensä heppoista ja epävarmaa tietämiseen verrattuna. Miksi uskoni Jeesukseen kuitenkin tuntuu minusta varmuudelta?

Religion ja uskonto

  Englannin (ja monen muun) kielen uskonto-sanan vastine religion kuulemma tulee todennäköisimmin latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhteen sitomista. Yhteen sitominen taas voi viitata joko ihmisten tulemiseen yhteen, esimerkiksi harjoittamaan yhdessä rituaaleja ja palvontaa, tai ihmisten liittämiseen yhteen jumalan kanssa.

Uskonnot ovat aina tuoneet ihmisiä yhteen, joten ainakin ensin mainitsemani merkitys on oikea. Jälkimmäinen merkitys, eli että uskonto liittäisi yhteen ihmiset ja jumalan, on ongelmallinen puhuttaessa esim. aasialaisista uskonnoista. Niissä uskotaan ihmisten ja jumalan olevan ykseyttä, siis jo valmiiksi samaa olemusta – eihän siinä mitään yhteen liittämistä ja sitomista tarvita. 

  Oli miten oli, olen tyytyväinen suomenkieliseen uskonto-sanaan, koska se ilmaisee, että uskonnoissa kyse on uskomisesta eikä esim. tieteelliseen todistamiseen perustuvasta tietämisestä. 

Kristinuskosta puhuttaessa uskonto on ihan erityisen sopiva sana, koska Raamatun mukaan ihmisen Jumala-suhteessa välttämätöntä on nimenomaan usko Jeesukseen. Suhde Jumalaan on uskonsuhde .

Ehkä onkin niin, että suomen kielessä sana uskonto, jolla yleisesti viittaamme kaikkiin maailman uskontoihin, on saanut alkunsa juuri kristinuskosta?

"Ei uskoa, vaan välitöntä kokemista"

  Katsoin reilu kymmenen vuotta sitten ruotsalaista tv-sarjaa Taivastiellä (Från Sverige till Himlen), jossa toimittaja vieraili eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kodeissa. Yhdessä jaksossa oli perhe, joka harjoitti jonkinlaista luonnonuskontoa. Juhlapäivällisellä he asettivat ruokapöydän keskelle puuveistoksen ja lausuivat sille värssyjä. Toimittaja kysyi, edustaako puuveistos heille jumalaa, ja he vastasivat että ei, vaan että se on jumala.

Olin vastauksesta silloin yhtä pöllämystynyt kuin toimittaja. Nykyään tiedän että luonnonuskonnoissa palvotaan luontoa jumalana tai monia eri jumalia käsittävänä kokonaisuutena. Luonnonuskontojen seuraajat saattavat käyttää sanaa henki, mutta heille se tarkoittaa, että henki on yksinkertaisesti luontokappaleen olemus. Kaikki luonnossa on siten heille jumalallista henkeä, kaiketi myös ihminen itse. Aika usein he käyttävät sanaa henki rinnakkain sanan energia kanssa.

Joskus luonnonuskontojen seuraajat viittaavat kristinuskoon vähätellen, koska meillä suhde Jumalaan on uskonsuhde. Ikään kuin usko olisi heidän välittömään aistikokemukseen perustuvaan jumalasuhteeseensa verrattuna jotenkin heppoista. Ymmärrän kyllä että he ajattelevat niin: puuveistosta voi koskettaa käsillään, tuulen ja sateen tuntea ihollaan. Uskoa ei siinä tarvita.

  Luin parikymppisenä Kalevalan, jonka värssyt niinikään ilmaisevat uskoa luontojumaliin. Minua askarrutti kohta, jossa Ukko-nimistä sään jumalaa puhutellaan sanoilla "Ukko, julkinen jumala". Millä tavalla Ukko oli julkinen? Tarkoitettiinko sillä, että Ukkoa (ja muita Kalevalan jumalia) palvottiin julkisesti vai onko se juuri viittaus luontojumalan näkyvyyteen eli "julki olemiseen" kaikille, esim. salamoina, sateena, pilvinä?

Kristinuskossa tarvitaan usko

  Joku kristittykin voisi runollisesti sanoa, että Jumala on luonnon eli luomistyönsä kautta nähtävissä ja kaikin tavoin aistein koettavissa. Oikeasti Jumala kuitenkin itse on näkymättömissä meille, vaikka Hänen luomistyönsä onkin kaikkien nähtävissä. Luomakunta todistaa Luojastaan, mutta ei ole sama kuin Luoja.

  Entä Jeesus? Onhan kristinuskossakin Jumala ollut ruumiillisesti ihmisten keskuudessa! Eli kun Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, oli maailmassa kaksi tuhatta vuotta sitten, Häntä pystyi koskettamaan käsillään ja Hänen kanssaan pystyi kasvotusten juttelemaan. Kaikki aikalaiset, myös ne, jotka eivät uskoneet että Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, näkivät Hänet, jos vain sattuivat näköetäisyydelle. 

Ihan totta, mutta meille nykyajan ihmisille pääsy näihin tapahtumiin kulkee Raamatun todistuksen kautta, ja sen joko uskoo tai ei. 

  Entä Pyhän Hengen läsnäolo – sitenhän Jumalan voi välittömästi kokea? Jeesus kuoli puolestamme ristillä, nousi kuolleista, ja ennen Taivaaseen astumistaan jätti uskoville Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Jumala on siis tässä maailmassa tällä hetkelläkin Pyhän Hengen kautta.

Toisaalta Pyhän Hengen läsnäolokin tulee vain uskon kautta ihmisen osaksi. Tarvitaan usko Jeesukseen Herrana ja Pelastajana, että Pyhän Hengen läsnäolon voi kokea.

  Joten kyllä kristinuskossa usko on välttämätöntä. Ei usko kuitenkaan ole mikään heppoinen juttu.

Uskolla on vahva perusta

  Uskoni Jeesukseen on laadultaan erilaista kuin uskoni mihinkään muihin asioihin, joihin uskon.

Yleensähän ihmiset ajattelevat uskoa ja uskomista siten, että se kohdistuu olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmaan asiaan, esim. joku voi uskoa, että ensi heinäkuusta tulee sateinen tai vaikka että aaveita on olemassa. Asiat joihin uskotaan ovat alisteisia uskolle – ne ovat uskon varassa. Se joka pelkästään uskoo ei itsekään ole varma asiasta.

Kuitenkin olen varma Jumalasta. Kokemuksena usko Jumalaan on minulle lähempänä tietämistä kuin uskomista, vaikka kyllä "myönnän", että se on uskoa. Mikä tämä ilmiö oikein on? 

  Raamatusta löytyy uskon määritelmä: 

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:1-3; käännös 1933/38)

Usko Jumalaan ei siis ole yksistään sitä, että uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamatussa sanotaan, että demonitkin uskovat Jumalaan olemassa olevana, mutta että ne eivät ole uskossa Häneen. Usko on luottamusta Jumalaan rakastavana ja armollisena Isänä, Herrana ja Pelastajana. Usko on ojentautumista eli pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. 

  "Uskon kautta me ymmärrämme" kirjoittaja sanoo puhuessaan luomakunnan synnystä. Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen myös ihan järjellisille tosiasioille. Maailma ei ole putkahtanut tyhjästä, vaan Jumala on luonut sen. Mutta koska emme voi nähdä Jumalaa, tämän järjellisen tosiasian ymmärtäminen edellyttää uskoa.

Raamattukin on valtavan selitysvoimainen järkeen käyvällä tavalla. Esimerkiksi ihmiskunnan moraalisesti alhainen tila, joka sukupolvesta toiseen saa vain uusia kierroksia, vastaa Raamatun opetusta syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Sellaiset, joilla ei ole uskoa, kuitenkin järjenvastaisesti inttävät, että ihminen on hyvä.

Raamattu itsessään kirjoituskokoelmana on kertakaikkisen ihmeellinen tavalla, jonka pitäisi tehdä vaikutus jokaiseen järjelliseen ihmiseen: vuosituhansien aikana syntyneissä kirjoituksissa etenee punaisena lankana pelastuksen evankeliumi, joka toteutuu profetia profetialta, ja huipentuu Pelastajassa Jeesuksessa, josta kerrotaan Uudessa Testamentissa. 

Miten joukko eri vuosituhansilla eläneitä, tosiaan tuntemattomia ihmisiä voisi hallita moista kokonaisuutta ja saada aikaan profetioiden toteutumisia? Toisaalta sen olettaminen, että perimmäisenä kirjoittajana ja aikaansaajana on Jumala, edellyttää uskoa.

Uskon antaja

  Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen järjellisille tosiasioille – olisiko siinä se syy, miksi usko tuntuu minusta varmuudelta, joka on lähellä tietämistä? Ensin on usko, sitten varmuus?

  Ei ihan noinkaan. Sillä ensin on Jumala. 

Sanoin edellä, että asiat joihin tavallisesti uskotaan, ovat olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmoja. Ne ovat uskon varassa, uskolle alisteisia. Raamatun mukaan kuitenkin Jumala itse on antanut uskon itseensä! Jumala ei siis uskon kohteena ole uskon varassa, vaan usko on Jumalan varassa.

Ensin on Jumala, ja sitten, Hänen vaikutuksestaan, on usko Häneen. Paavali kirjoittaa uskovaisille:

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut." (Ef. 2:8-10)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Usko syntyy Kristuksen sanan kuulemisesta ja se on Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Mutta myös luonto, ympärillämme ja meissä itsessämme, todistaa Jumalasta.

Luonnossa havaittavat järjestelmälliset ja tarkoitukselliset ilmiöt todistavat, että maailmankaikkeuden on saanut aikaan älyllinen, tietoinen olento, Luoja.

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti?

Luomakunta todistaa Jumalan olemassaolosta 

  Luin joskus artikkelin prosesseista, jotka käynnistyvät taudinaiheuttajamikrobin saapuessa ihmisen kehoon. Artikkeli sisälsi kuvauksen "sodasta", jossa kehon puolustajasolut pyrkivät aktiivisesti tunnistamaan hyökkääjämikrobin rakenteen eli lukemaan sen sisältämän informaation, ja mikrobi puolestaan muuntuu tai joskus naamioituu kehittämällä ympärilleen kalvon, jossa on toisenlaista, hämäävää informaatiota. 

Artikkelissa kerrottiin myös virusten ja bakteerien keskinäisestä taistelusta, jossa niillä on käytössään tikarimaisia aseita, joita ne sinkoavat toisiaan kohti. Ymmärrys luonnossa vallitsevasta järjestelmällisestä eloonjäämistaistelusta on tarkentunut elektronimikroskoopin keksimisen myötä.

   Mikroskooppiselta tasolta aina planeettojen ja tähtien tasolle asti luonnon järjestelmällisyys ja tarkoituksellisuus todistavat minulle, että luomakunnalla on tietoinen Luoja. Maapallon elämälle suotuisat olosuhteet, lähtien mm. painovoimasta, puhuvat hienosäädön ja siten luomisen puolesta. Sattumalla tätä tuskin voi selittää.

Mieleeni on jäänyt eräs havainnollistava kysymys, jonka aikoinani kuulin: jos heitämme ilmaan kaikkia kemiallisia alkuaineita, joita vaikka tietokoneen valmistamiseen tarvitaan, kuinka monen yrityksen jälkeen osaset sattumalta asettuisivat kohdilleen siten, että tuloksena olisi toimiva informaatiota prosessoiva laite? Minä ainakaan en usko, että se koskaan onnistuisi, edes siten, että järjestys lisääntyisi vähitellen.

Tarkoituksellisesti ihminen pystyy kyllä rakentamaan tietokoneen, koska ihminen on tietoinen, älyllinen olento, Luojan kuvakseen luoma. Meidän kehomme ovat informaatiota prosessoivia organismeja – en usko, että mekään olemme sattuman tulosta. 

  Ennen kaikkea: mistä maailmankaikkeus olisi alun perin edes tullut, jos sillä ei olisi Luojaa? Tämä perustavanlaatuinen kysymys on edelleen vailla järkevää vastausta. Näyttää siltä, että ihmiset laajalti pitävät maailmankaikkeutta ja siinä havaittavaa järjestelmällisyyttä ja hienosäätöä itsestään selvänä eivätkä liiemmin pohdi, mistä kaikki havaitsemamme on saanut alkunsa.

  Raamatussa Paavali kirjoittaa luomakunnan, joka on kaikkien havaittavissa, todistavan Jumalasta. Paavalin aikoina mikroskooppia ei vielä ollut keksitty. Mitä tarkemmin luontoa tutkii, sitä vahvemmin se todistaa Luojasta! Mutta ihmiset silti kieltäytyvät uskomasta, kunnioittamasta ja kiittämästä Jumalaa. Sen sijaan "heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt".

"Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan." (Room. 1:19-20)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti? Kysymykseen on ilmeinen vastaus: luonnontiede tutkii luontoa eli Jumalan luomistyön aikaansaannoksia. Luonnontieteen välineet ja menetelmät on kehitetty luonnon tutkimiseen. Luojan tutkimiseen ja todistamiseen ne eivät sovellu – Jumala on yliluonnollinen.

Kuulostaa selviöltä, mutta tästä on tarpeen puhua, koska yllättävän usein myös kristinuskoaiheisissa keskusteluissa törmää käsitykseen, että – "kaiken ollessa energiaa" – Jumala olisi sen kaiken alkulähde, jokin suuri persoonaton "alkuenergia". 

Mutta energia on luontoa, kun taas Luoja on luonut luonnon.

Jumala ei ole persoonatonta luonnonenergiaa, vaan henki, kuten Raamatussa kerrotaan (Joh. 4:24). Energian päälähde Maassa on aurinko, jonka Jumala sanallaan loi: "Tulkoon valkeus". (1. Moos. 1:3; käännös 1933/38) 

Luonnon aineita voi laittaa laboratoriossa petrimaljaan tutkittaviksi ja niitä yhdistelemällä saadaan aikaan kemiallisia reaktioita, mutta Jumalaa, joka on henki, ei voi tutkia ja todistaa sillä tavoin. Luonto on ihmisten nähtävissä ja mitattavissa, mutta Luoja ei. Kuten Raamatun heprealaiskirjeessä sanotaan: "se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä". (Hepr. 11:3; 1933/38)

  Miksei Jumalan olemassaoloa sitten voisi todistaa puhtaasti ärsyke-reaktio -periaatteella: tekisimme jotain, mistä aina seuraisi tietty yliluonnollinen, jumalallinen tapahtuma, ja siten, lainalaisuuden osoittamisen kautta, Jumalan olemassaolon voisi todistaa tieteellisellä menetelmällä? Kysymyksessä on oletuksena, että Jumala olisi persoonaton voima, ikään kuin jokin kone, joka tuottaa nappia painamalla tietyn tuloksen. Mutta Jumala on persoonallinen, Hänellä on tahto.

  Meillä on runsaasti kaikkien havaittavissa olevia perusteita uskoa, että maailmankaikkeus on tietoisesti luotu. Näyttää siltä, että niitä pidetään itsestään selvinä sekä usein pyritään suorastaan mitätöimään niiden todistusvoima.

Raamatussa meille kerrotaan, kuka maailmankaikkeuden Luoja on ja mitä Hän on tehnyt hyväksemme. Jumala inkarnoitui eli syntyi ihmislihaan Pojassa Jeesuksessa: ikuinen, näkymätön Luoja tuli ajalliseen, näkyvään maailmaan, ihmiseksi ihmisten keskelle. Jumalan Sana tuli lihaksi, kuten Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan. Jeesus tuli pelastamaan maailman, joka Hänen kauttaan oli luotu.

"Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:3; 1933/38)