Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus Jumalalle, kun se vielä on annettavissasi, runon kertoja kehottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?

Laulu onnesta

Kuva: Pixabay / jplenio

  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 

Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?

Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?

Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"

Millaisille ihmisille kristinusko sopii?

"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)

  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.

Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski

Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.

Maailmankaikkeuden jatkuva virtaus – mikä on sen alku ja määränpää?

  Luomakunnassa kaikki liikkuu: eliöt, eläimet ja ihmiset, tähdet, planeetat – koko maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä. Mistä liike, kaikkeuden virtaus, on saanut alkunsa ja minne se johtaa? 

Pohdin kysymyksiä Lauri Viidan runon säkeiden kautta.

Runo Onni

  Yksi kaikkien aikojen lempirunoistani on Lauri Viidan Onni (runo kokonaisuudessaan löytyy tämän kirjoituksen lopusta). Sen ensimmäinen säkeistö on monelle tuttu: "Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen."

Runon yhdeksässä säkeistössä kertoja kuvailee elämänsä vaiheita: lapsuuden onnellisia kesäpäiviä, elämännälkäistä nuoruutta ystäväjoukossa, luovuuden puhkeamista, rakastumista, erossa olemista ja yhteiseloa rakastetun kanssa, vanhenemista, pohdintoja lähenevästä kuolemasta.

  Minua koskettavat runoissa ja laulunsanoissa ns. pysäytetyt hetket. Tarkoitan sillä ajan virrassa olevaa yksittäistä hetkeä, joka on painunut muistiin koko loppuelämäksi. Tässäkin runossa on sellainen. Se löytyy seitsemännestä säkeistöstä:

"On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne."

Säkeet luovat tunnelmallisen mielikuvan: on pimeä syysilta, kertoja ilahtuu huomatessaan vihdoin rakastettunsa ikkunassa valon kaipauksessa vietetyn kesän jälkeen, hän lähtee tapaamaan rakastettuaan ja näkee tämän jo etäältä: rakastettu katsoo loputtomalta vaikuttavaa tähtitaivasta. 

Vuo jatkuu

"Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi." (Ps. 104: 6-7)

  Sanakirjan mukaan vuo on fysiikassa käsite, jolla ilmaistaan vektorikentän liikettä, kulkeutumista tietyn pinnan läpi. Yleisempi merkitys on mikä tahansa virtaus, liike.

  Kaikki luomakunnassa liikkuu. Elämä jatkuu ja liikkuu eliöissä ja niiden järjestyksissä mikroskooppisen pieneltä tasolta meidän silmillemme havaittavaan – ihmiset ja eläimet liikkuvat, puut huojuvat tuulessa, joet virtaavat. 

Liike, virtaus, on jatkuvaa edelleen kokonaisuuksissa, jotka ovat liian suuria että havaitsisimme sen. Esimerkiksi tähdetkin liikkuvat, vaikkemme huomaa sitä. Planeetat liikkuvat. Koko maailmankaikkeus on liikkeessä.

Lauri Viidan runossa sana vuo saa merkityksensä suhteessa tähtitaivaaseen. Sanan merkitys sulkee siten sisäänsä ylipäätään kaiken luomakunnan liikkeen maan pinnalta aina korkeuksiin asti: ajan virran, elämän virran, koko maailmankaikkeuden virran. 

Kertoja kuvittelee tähtitaivasta katselevan rakastetun ajattelevan suuria kysymyksiä: vuo eli kaikkeuden virtaus jatkuu – mutta mistä se on saanut alkunsa ja minne se johtaa?

Mistä? Minne?

  "Vuo jatkuu", mutta mistä se sai alkunsa? Minulle kysymyksestä tulee mieleen 1200-luvun teologin ja papin, Tuomas Akvinolaisen, Jumala-todistus. 

Akvinolaisella oli kaikkiaan viisi todistusta Jumalan olemassaolon puolesta, ja niistä ehkä tunnetuin koski "ensimmäistä liikuttajaa": maailmankaikkeudessa kaikki on liikkeessä, liikkeelle on oltava alkusyy, ensimmäinen liikuttaja – liikkeen alkuunpanija on loogisesti välttämätön. 

Akvinolaisen vastaus oli, kuten minunkin, että liikkeen alkuunpanija on Jumala. Tulkinnassani runon kertoja ajattelee, että rakastettu kenties pohtii Jumalan olemassaoloa tähtitaivasta katsoessaan. 

  "Vuo jatkuu", mutta minne se johtaa? Mielestäni kysymys on sama kuin "mikä on elämän virran määränpää ja tarkoitus?".

Kahdeksannessa säkeistössä kertoja sanoo: "Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?"

En tiedä mitä Lauri Viita ajatteli kirjoittaessaan nuo sanat. Minut ne saavat ajattelemaan, että kertoja on päätynyt pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, määränpäätä. Vaikka romanttinen rakkaus on suuri ja ihana täyttymys, kertoja vielä janoaa jotain...

  Runon viimeiset säkeet ovat vaikuttavat: "Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä." 

Jotkut tulkitsevat kertojan toteavan vain, että vaikka hän itse kuolee, täällä maailmassa kesä silti jatkuu. Itse taas olen aina ymmärtänyt viimeiset säkeet niin, että kertoja puhuu "ikuisesta kesästä" Taivaassa Jumalan luona. Sammumattomasta valosta ja lämmöstä, loppumattomasta onnesta.

Kolmannessa säkeistössä kertoja on kuvaillut lapsuuden kesäpäiviä: "Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!"

Mielestäni viimeiset säkeet ovatkin viittaus tähän: kuolemansa jälkeen kertoja odottaa pääsevänsä autuuteen, jollaista lähinnä täällä maailmassa ovat olleet lapsuuden onnelliset kesäpäivät. Se mitä kertoja vielä janoaa, on ikuinen kesä Jumalan luona.

Lauri Viita: Onni

1.

Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta.

3.

Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!

4.

Tein laulun perhosesta / ja henkäisin. Se lensi.

5.

Läikähti lämmin lämmintä vasten, / ryöpsähti yli. Me vaikenimme. / Milloin ja missä? Emmehän tienneet. / Olimme kaksin ja rakastimme.

6.

Pirkkalasta Pispalasta Harjutieltä, huiskis, / pulteri Tahmelan lähteeseen. / Lyyti sanoi: Kirjoita, kirjoita sitten... / Ja aurinko kurkisti korkeuteen.

7.

On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne.

8.

Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?

Joka kerta kun oveeni koputetaan, / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.

9.

Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.

(kopioitu teoksesta Runojen kirja – Neljä vuosisataa suomalaista runoutta; toimittanut Veikko Polameri)

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.

"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.

Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.

Janoamisen kiistattomuus

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?

"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)

Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 

"On maa"

  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa. 

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."