Maailmankaikkeuden jatkuva virtaus – mikä on sen alku ja määränpää?

  Luomakunnassa kaikki liikkuu: eliöt, eläimet ja ihmiset, tähdet, planeetat – koko maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä. Mistä liike, kaikkeuden virtaus, on saanut alkunsa ja minne se johtaa? 

Pohdin kysymyksiä Lauri Viidan runon säkeiden kautta.

Runo Onni

  Yksi kaikkien aikojen lempirunoistani on Lauri Viidan Onni (runo kokonaisuudessaan löytyy tämän kirjoituksen lopusta). Sen ensimmäinen säkeistö on monelle tuttu: "Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen."

Runon yhdeksässä säkeistössä kertoja kuvailee elämänsä vaiheita: lapsuuden onnellisia kesäpäiviä, elämännälkäistä nuoruutta ystäväjoukossa, luovuuden puhkeamista, rakastumista, erossa olemista ja yhteiseloa rakastetun kanssa, vanhenemista, pohdintoja lähenevästä kuolemasta.

  Minua koskettavat runoissa ja laulunsanoissa ns. pysäytetyt hetket. Tarkoitan sillä ajan virrassa olevaa yksittäistä hetkeä, joka on painunut muistiin koko loppuelämäksi. Tässäkin runossa on sellainen. Se löytyy seitsemännestä säkeistöstä:

"On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne."

Säkeet luovat tunnelmallisen mielikuvan: on pimeä syysilta, kertoja ilahtuu huomatessaan vihdoin rakastettunsa ikkunassa valon kaipauksessa vietetyn kesän jälkeen, hän lähtee tapaamaan rakastettuaan ja näkee tämän jo etäältä: rakastettu katsoo loputtomalta vaikuttavaa tähtitaivasta. 

Vuo jatkuu

"Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi." (Ps. 104: 6-7)

  Sanakirjan mukaan vuo on fysiikassa käsite, jolla ilmaistaan vektorikentän liikettä, kulkeutumista tietyn pinnan läpi. Yleisempi merkitys on mikä tahansa virtaus, liike.

  Kaikki luomakunnassa liikkuu. Elämä jatkuu ja liikkuu eliöissä ja niiden järjestyksissä mikroskooppisen pieneltä tasolta meidän silmillemme havaittavaan – ihmiset ja eläimet liikkuvat, puut huojuvat tuulessa, joet virtaavat. 

Liike, virtaus, on jatkuvaa edelleen kokonaisuuksissa, jotka ovat liian suuria että havaitsisimme sen. Esimerkiksi tähdetkin liikkuvat, vaikkemme huomaa sitä. Planeetat liikkuvat. Koko maailmankaikkeus on liikkeessä.

Lauri Viidan runossa sana vuo saa merkityksensä suhteessa tähtitaivaaseen. Sanan merkitys sulkee siten sisäänsä ylipäätään kaiken luomakunnan liikkeen maan pinnalta aina korkeuksiin asti: ajan virran, elämän virran, koko maailmankaikkeuden virran. 

Kertoja kuvittelee tähtitaivasta katselevan rakastetun ajattelevan suuria kysymyksiä: vuo eli kaikkeuden virtaus jatkuu – mutta mistä se on saanut alkunsa ja minne se johtaa?

Mistä? Minne?

  "Vuo jatkuu", mutta mistä se sai alkunsa? Minulle kysymyksestä tulee mieleen 1200-luvun teologin ja papin, Tuomas Akvinolaisen, Jumala-todistus. 

Akvinolaisella oli kaikkiaan viisi todistusta Jumalan olemassaolon puolesta, ja niistä ehkä tunnetuin koski "ensimmäistä liikuttajaa": maailmankaikkeudessa kaikki on liikkeessä, liikkeelle on oltava alkusyy, ensimmäinen liikuttaja – liikkeen alkuunpanija on loogisesti välttämätön. 

Akvinolaisen vastaus oli, kuten minunkin, että liikkeen alkuunpanija on Jumala. Tulkinnassani runon kertoja ajattelee, että rakastettu kenties pohtii Jumalan olemassaoloa tähtitaivasta katsoessaan. 

  "Vuo jatkuu", mutta minne se johtaa? Mielestäni kysymys on sama kuin "mikä on elämän virran määränpää ja tarkoitus?".

Kahdeksannessa säkeistössä kertoja sanoo: "Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?"

En tiedä mitä Lauri Viita ajatteli kirjoittaessaan nuo sanat. Minut ne saavat ajattelemaan, että kertoja on päätynyt pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, määränpäätä. Vaikka romanttinen rakkaus on suuri ja ihana täyttymys, kertoja vielä janoaa jotain...

  Runon viimeiset säkeet ovat vaikuttavat: "Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä." 

Jotkut tulkitsevat kertojan toteavan vain, että vaikka hän itse kuolee, täällä maailmassa kesä silti jatkuu. Itse taas olen aina ymmärtänyt viimeiset säkeet niin, että kertoja puhuu "ikuisesta kesästä" Taivaassa Jumalan luona. Sammumattomasta valosta ja lämmöstä, loppumattomasta onnesta.

Kolmannessa säkeistössä kertoja on kuvaillut lapsuuden kesäpäiviä: "Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!"

Mielestäni viimeiset säkeet ovatkin viittaus tähän: kuolemansa jälkeen kertoja odottaa pääsevänsä autuuteen, jollaista lähinnä täällä maailmassa ovat olleet lapsuuden onnelliset kesäpäivät. Se mitä kertoja vielä janoaa, on ikuinen kesä Jumalan luona.

Lauri Viita: Onni

1.

Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta.

3.

Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!

4.

Tein laulun perhosesta / ja henkäisin. Se lensi.

5.

Läikähti lämmin lämmintä vasten, / ryöpsähti yli. Me vaikenimme. / Milloin ja missä? Emmehän tienneet. / Olimme kaksin ja rakastimme.

6.

Pirkkalasta Pispalasta Harjutieltä, huiskis, / pulteri Tahmelan lähteeseen. / Lyyti sanoi: Kirjoita, kirjoita sitten... / Ja aurinko kurkisti korkeuteen.

7.

On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne.

8.

Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?

Joka kerta kun oveeni koputetaan, / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.

9.

Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.

(kopioitu teoksesta Runojen kirja – Neljä vuosisataa suomalaista runoutta; toimittanut Veikko Polameri)