Toisen posken kääntäminen – heikkoutta vai vahvuutta?

  Miksi Jeesus kehotti vuorisaarnassaan kääntämään toisenkin posken lyötäväksi?

  Onko posken kääntäminen heikkoutta vai vahvuutta?

Kehotuksen pohjimmainen tarkoitus?

"Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.'" (Matt. 5:39)

 

  Jeesuksen kehotuksesta posken kääntämiseen puhutaan joskus kuin se olisi Hänen muusta opetuksestaan erillinen ohje, jolle pitää olla jokin erityinen selitys: millaisesta lyönnistä tarkalleen ottaen on kyse, läpsäisystä vai nyrkillä lyömisestä? vai onko kyse lyömisestä ollenkaan vaiko pelkistä loukkaavista sanoista ja riidan haastamisesta? onko se kehotus pasifismiin? onko se kehotus käänteispsykologiseen itsevarmuuden eleeseen?

Kuitenkin, kun lukee koko vuorisaarnan, huomaa lauseiden olevan johdonmukainen osa opetusta, jonka Jeesus perustelee "jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia" (Matt. 5:45).

Kehottaessaan olemaan tekemättä pahalle vastarintaa Jeesus ensinnäkin opettaa pidättäytymään kostamisesta ja sen sijaan olemaan valmis sovintoon ja rauhan tekemiseen – niinhän taivaallinen Isäkin on tehnyt lapsilleen. Uskovaisen tulee vastata pahalle hyvällä – niinhän Jumalakin on tehnyt antaessaan aurinkonsa ja sateensa niin hurskaille kuin jumalattomille (Matt. 5:45).

  Mutta miksi pitää oikein kääntää toinenkin poski lyötäväksi? Ymmärtääkseni Jeesus tarkoitti sillä, että uskovaisen tulee olla valmis kärsimään epäoikeudenmukaisuutta ja loukkauksia hyvän puolesta. Kehotus on mielestäni siis paitsi konkreettinen ohje tilanteisiin, joissa joku yllyttää riitaan tai tappeluun, myös ohje joka ilmaisee periaatteen: 'kääntää toinenkin poski lyötäväksi' tarkoittaa valmiutta kärsiä rauhan ja sovinnon puolesta.

Kristityn pitää toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta karu tosiasia on, että tässä maailmassa ei voi välttyä epäoikeudenmukaisuuksilta. Kehotus posken kääntämiseen tarkoittaa mielestäni valmiutta kohdata maailma sellaisena kuin se on, syntisenä.

Konkreettisessa tilanteessa poskensa kääntäminen, kun joku vaikka läpsäisemällä haastaa riitaa ja yllyttää henkilökohtaiseen mittelöön kanssaan, tarkoittaa myös sitä, että estää koston kierteen syntymisen. Poskensa kääntäjä ei itse lisää maailman pahuutta, vaikka joku siihen yllyttää.

Heikkoutta vai vahvuutta?

  Jeesuksen kehotusta toisenkin posken kääntämiseen on arvosteltu siitä, että se opastaa heikkouteen ja luovuttamiseen, kun pitäisi olla valmis puolustamaan itseään. Minusta taas posken kääntäminen on vahvuutta. Miksi ihmeessä ajattelen näin? 

Olennaista on se, kenelle Jeesus sanansa osoittaa.

Jeesus opettaa vuorisaarnassa opetuslapsiaan ja kaikkia kuuloetäisyydellä olevia, jotka ovat hengellisesti kuulevia Hänen opetukselleen. Tämä tulee ilmi mm. siinä, että Jeesus käyttää saarnatessaan ilmausta "teidän taivaallinen Isänne". Jumala on Jeesukseen uskovan taivaallinen Isä.

Kehotus posken kääntämiseen on siis osoitettu niille, jotka uskovat Jumalan sanan olevan totuus, kuten Jeesus sanoi (Joh. 17:17). Vuorisaarnan päätteeksi Hän sanoi:

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.» (Matt. 7:24-27)

 

Uskon mukana tulee ymmärrys, että Jumalan valtakunnassa ja evankeliumissa on kyse suuremmista asioista kuin ajallisen elämän tilanteista loukkauksineen, joihin henkilökohtaisesti joutuu.

Toisaalta on helppo ymmärtää, että jos joku ei näe mitään suurempaa tarkoitusta, minkä puolesta kärsiä loukkaavaa kohtelua, niin hänestä kehotus olla vastaamatta siihen samalla mitalla voi tuntua mielettömältä.

  Totuutta ei muuta miksikään se, että joku vaikka loukkaa sanallisesti, läpsii tai lyö. Se jota loukataan ilman, että hän puolustautuu, saattaa maailman silmissä näyttää heikolta – ja pelkästään tätä maailmaa ajatellen hän ehkä onkin heikko – mutta Jumalassa ja hengellisesti ajatellen hän on vahva.

Totuutta ei ratkaista riitelemällä, tappelemalla, sotimalla – ajatellen, että vahvin pääsee sanelemaan mikä totuus on –, vaan totuus on mikä on. Vaikka läpsäisijä löisi toisellekin poskelle, hän ei voita sillä mitään. Päinvastoin: se joka taistelee Jumalan sanaa vastaan, on jo hävinnyt.

"Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9; käännös 1933/38)

Pohdintoja hyvän- ja pahantiedon puusta

  Eedenin puutarhan keskellä kasvoi hyvän- ja pahantiedon puu, josta Jumala oli kieltänyt Aadamia ja Eevaa syömästä. Miksi? Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu oikein oli?

 Tietämistä hinnalla millä hyvänsä

  Katsoin nuorena alankomaalaisen elokuvan Spoorloos (1988). Elokuva on katoamismysteeri: nuori mies etsii epätoivoisesti tyttöystäväänsä, joka katosi jäljettömiin (hollanniksi "spoorloos") kesälomareissulla vuosia aiemmin. 

Hän ikävöi tyttöystäväänsä, mutta sitäkin suuremmaksi ongelmaksi hänelle muodostuu pakkomielle saada tietää, mitä tälle tapahtui.

Vuosia katoamisen jälkeen häneen ottaa yhteyden tuntematon mies, tyttöystävän kaappaaja. Tämä lupaa, että mies saa kaipaamansa tiedon, mutta vain yhdellä ehdolla, tai oikeammin sanottuna, vain yhdellä tavalla: hänen on suostuttava käymään läpi sama minkä tyttöystävä oli kokenut. Kokemalla kaiken itsekin hän saisi samalla vastauksen piinaavaan kysymykseensä.

Kaappaajalla oli filosofia, jonka mukaan todellinen tietäminen on mahdollista vain omakohtaisen kokemisen kautta. Hän esitteli filosofiaansa laajemmin: hän oli tehnyt elämässään erään sinänsä äärimmäisen hyvän teon – pelastanut hukkumassa olleen lapsen oman henkensä vaarantaen –, mistä hän päätteli olevansa kykenevä myös äärimmäiseen pahuuteen. Saadakseen tietää pitääkö teoria paikkansa hän oli tehnyt myös hirvittävän pahoja tekoja. 

Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle selviää, että kaappaaja oli psykopaatti, joka suhtautui kaikkeen, myös pahuuteen ja kärsimykseen, puhtaasti henkilökohtaisen hyödyntavoittelun, eli hänen tapauksessaan tiedon saamisen, näkökulmasta.

  Mielestäni elokuva kuitenkin oli teemoiltaan syvällisempi kuin psykopaattijännärit yleensä. Kaappaajan filosofiassa oli lisäksi jotain tuttua: tieto hyvästä ja pahasta, joka oli mahdollista saavuttaa vain kokemisen kautta... 

Paljon myöhemmin tajusin, että teemoissa oli jotain samaa kuin Raamatun kertomuksessa Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta. Käärme houkutteli Eevaa syömään Jumalan heiltä kieltämästä puusta, ja sillä tavoin, kokemalla itse, tämä saisi ymmärrystä ja tietoa, jota Jumala panttasi. 

Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun." (1. Moos. 2:9)

"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: 'Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (1. Moos. 2:16-17; käännös 1933/38)

 Joskus kuulee tulkintoja, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat täysin tietämättömiä mistään. Eli heidän viattomuutensa ymmärretään kuin he olisivat olleet tahdottomia ja vailla ymmärrystä, jonkinlaisia nukkeja Jumalan nukkekodissa.

Käsitys ei pidä paikkaansa. Aadam ja Eevahan tiesivät kyllä mm. oikean ja väärän eron: Jumala oli kieltänyt heitä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta, ja käärmeen puhutellessa Eevaa tämä viittasi Jumalan kieltoon.

Käärme kuitenkin perusteli, että vasta syöminen kielletystä puusta saisi heidät tietoisiksi, heidän silmänsä avautuisivat ja he tulisivat Jumalan kaltaisiksi. 

Tekemällä sitä, minkä tiesivät rikkovan Jumalan tahtoa vastaan eli olevan väärin, he saisivat tietoa pahasta, ja sen kautta myös hyvä, joka oli ollut normaalitila, kirkastuisi heille – he tulisivat, niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan, kuten käärme vakuutteli.

  Jotkut ovat sitä mieltä, että käärme, eli sielunvihollinen Saatana, oli hyvällä asialla, koska se rohkaisi tiedonhankintaan ja ymmärryksen lisäämiseen. Jumalaa he puolestaan arvostelevat siitä, että Hän olisi halunnut pitää ihmisen tietämättömänä.

Mutta todellisuudessahan Jumala ei ollut tiedon hankkimista vastaan. Ongelmana oli, että Aadam ja Eeva tekivät sellaista, minkä Jumala oli kieltänyt. 

Tiedon lisääminen sinänsä, myös oman kokemisen kautta, on Jumalan tahdon mukaista: Hän kehotti Aadamia ja Eevaa syömään vapaasti muista puutarhan puista, ja voisin kuvitella, että Eedenin puutarhassa oli paljon tutkittavaa, aistittavaa, koettavaa, tiedettävää.

Kiellettyä sen sijaan oli, ja on edelleen, tehdä syntiä eli rikkoa Jumalan tahtoa vastaan, ja se on kiellettyä myös tiedon hankkimisen motiivista. 

  Saatana on kavala ja viekoittelee ihmistä Jumalan tahdon vastaisiin tekoihin mistä motiivista tahansa, mutta alkuperäisessä syntiinlankeemuksessa hän houkutteli tiedolla. Mitä hän lupaili, että ihminen tiedolla saavuttaisi?

"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" 

Niin vaimo vastasi käärmeelle: "Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa, mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'." (1. Moos. 3:1-3; 1933/38)

Valaistumispuu? 

"Niin käärme sanoi vaimolle: "Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". 

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi." (1. Moos. 3:4-6; 1933/38)

  Kun käärme viekoitteli Eevaa syömään hyvän- ja pahantiedon puusta, se sai siitä seuraavan silmien avautumisen kuulostamaan ylevältä, kuin siitä seuraisi jonkinlainen valaistuminen, tietoiseksi tuleminen ilman mitään pimeyttä ja pahaa. Käärmeen puheiden takia Eeva alkoi nähdä kielletyn puun hedelmineen "houkuttelevana koska se antoi ymmärrystä".

Mutta mitä Jumalan kieltämästä puusta syömisestä todellisuudessa seurasi? 

Adamin ja Eevan silmät kyllä avautuivat, mutta eivät sillä tavalla kuin käärme oli antanut ymmärtää. Valaistumisen sijaan seurauksena oli alhainen olo – ymmärrys siitä, että he olivat tehneet väärin, syyllisyys ja häpeä Jumalan ja toistensa edessä, vastuun pakoileminen, toisen syyttäminen omasta teosta: Aadam syytti Eevaa ja Eeva käärmettä (1. Moos. 3:12-13). 

Lankeemuksesta seurasi yhä lisääntyvää pahuutta ja kärsimystä sekä Jumalan kirous joka teki elämästä vaivaista ja kämäistä (1. Moos. 3:16-19).

Hyvän- ja pahantiedon puu ei ollutkaan valaistumispuu. Eikä Jumala ollut sanonutkaan, että se olisi. Vain käärme sai Eevan ja Aadamin näkemään sen sellaisena. 

  On uskontoja, joiden mukaan valaistumista tavoitteleva ihminen tavoittelee oikeastaan jumalaksi tulemista. Tällaista lupaili Eedenin käärmekin. Saatanaa kutsutaan Luciferiksi, valonkantajaksi, ja hänet liitetään joskus edelleen tietoon, tietoisuuteen, valaistumiseen. Raamatussa Saatanan kuitenkin sanotaan petollisuuttaan vain tekeytyvän valon enkeliksi (2. Kor. 11:14).

Puu johon kajoaminen toi kuoleman

 

"Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!" Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu." (1. Moos. 3:22-23; 1933/38)

  Ennen kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi ihmiselle kuolema, sekä ruumiillinen että hengellinen, kuten Jumala oli varoittanut. Sen käärme oli kieltänyt: "Ette suinkaan kuole." Jeesus sanoi Saatanan olevan valehtelija sekä murhaaja alusta asti (Joh. 8:44). 

Kielletystä puusta syötyään ihminen oli edelleen vain ihminen – nyt syntinen, vaivainen ja kuolevainen. Ihminen sai kokemuksen kautta tietää sen, mistä Jumala oli heitä varoittanut.

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu siis oikein oli? Oliko se ihmeellinen puu, jonka hedelmiin oli pakattu tietoa hyvästä ja pahasta? Vai oliko se tavallinen hedelmäpuu, jonka teki erityiseksi se, että Jumala oli kieltänyt koskemasta siihen? Ajattelen itse jälkimmäisellä tavalla. Kun Aadam ja Eeva söivät Jumalan heiltä kieltämästä puusta, heidän silmänsä avautuivat sille tosiasialle, että he olivat nyt rikkoneet Jumalaa vastaan.

  Kertomuksen lopussa Jumala karkotti Aadamin ja Eevan paratiisista, jotta nämä eivät nyt, syntisinä, söisi paratiisiin keskellä, hyvän- ja pahantiedon puun vieressä kasvavasta elämänpuusta, ja näin eläisi ikuisesti. Paratiisista karkottaminen oli mielestäni Jumalalta armollinen teko. Miten kauheaa olisi, jos tämä maallinen syntinen elämä vaivoineen olisi se elämä, joka kestäisi ikuisesti!

Mutta Jumala oli tarkoittanut Aadamin ja Eevan, ihmisen, ikuiseen elämään yhteydessään. Siksi Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja antamaan meille vanhurskauden ja ikuisen elämän.

Maailmankaikkeuden mysteeristä

  On kysymys, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, olivatpa he uskovaisia, ateisteja tai todellisuuskäsitykseltään mitä vain: mitä tämä kaikki, siis maailmankaikkeus, oikein on? 

  Raamatussa kerrotaan maailmankaikkeudesta suuripiirteisesti, mutta paljon jätetään toistaiseksi vaille vastausta. Mielestäni säväyttävimmät jakeet aiheesta löytyvät Jobin kirjasta.

Kysymys joka yhdistää kaikkia

  Olin ehkä 8- tai 9-vuotias, kun ensimmäisen kerran pohdin maailmankaikkeuteen liittyviä mysteerejä. Eniten mietityttivät sen rajat: jos avaruudessa lähtisi kulkemaan suoraan eteenpäin loputtomiin, mihin päätyisi? 

Kun maailmankaikkeutta ajattelee pitempään, se alkaa tuntua mielettömältä, hullunkuriselta: on avaruus, jossa planeetoiksi kutsutut pallot pyörivät ympäri ja ympäri, asteroidit suhahtelevat ohi, valtavia mustia aukkoja ammottaa galaksien laidoilla ja ne imevät sisäänsä ainetta joka katoaa jonnekin tai hajoaa olemattomiin, ja aina vain ilmaantuu uusia galakseja tähtineen ja planeettoineen, kaiken jatkuessa, siltä näyttää, loputtomiin.

Maapallolla ihmissukupolvet syntyvät, ihmettelevät tätä kaikkea, omaa olemassaoloaankin, ja kuolevat saamatta (naturalistisesta näkökulmasta ajateltuna) koskaan tietää vastausta.

  Nuorena aikuisena juttelin kosmologin kanssa ja esitin kysymykseni hänelle. Ilmeisesti maallikot kysyvät heiltä tällaisia usein, sillä hän alkoi tottuneesti selittää, kuinka maailmankaikkeutta voi ajatella ilmapallona, jota puhalletaan – maailmankaikkeus laajenee kuin ilmapallon pinta.

Esitin jatkokysymyksiä: mikä sitten on se tila, jossa maailmankaikkeus laajenee puhallettavan ilmapallon tavoin ja mihin se mahdollisesti päättyy sekä mistä maailmankaikkeus on tullut ja miksi se on olemassa? Näihin kysymyksiin hän ei osannut vastata, ainakaan tavalla, joka olisi tyydyttänyt uteliaisuuteni.

Keskustelun jälkeen aloin eräänä iltana miettiä tätä kaikkea. Menin pohdinnoissani pitemmälle kuin koskaan aiemmin olin mennyt, ja jouduin pakokauhun valtaan. Suurimpana syynä pakokauhulle oli juuri se, ettei kukaan pysty vastaamaan kysymyksiin. 

Avaruustieteiden huippuasiantuntijat ihmettelevät kaikkeutta ja sen alkuperää viimekädessä samoin kuin muutkin. Me kaikki vain olemme tällä loputtomiin pyörivällä pallolla, loputtomalta vaikuttavan avaruuden keskellä, eikä kukaan tiedä miksi...

Psykiatriassa on keskusteltu tilasta, jota kutsutaan nimellä "filosofian laukaisema psykoosi". Ehkä se olisi ollut seuraava vaihe? Tila kuitenkin päättyi ennen kuin sekosin. Tunsin kuinka hulluksi tulon partaalla oleva mieleni normalisoitui, ja arkitietoisuus asettui taas paikalleen: välitön ympäristöni, seuraavan päivän suunnitelmani jne. 

  Ja kuitenkin, vaikka arkitietoisuus palautui, mysteeri oli edelleen vailla vastausta.

Suuripiirteinen vastaus

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä." (1. Moos. 1:1-2)

 Kun kysytään olemassaolon kysymyksiä, niin maailmankaikkeuden mittakaavassa tiede ja jumalausko lopulta kohtaavat: tiede ei enää pysty vastaamaan kysymyksiin, kun taas jotkut uskot, kuten kristinusko, väittävät maailmankaikkeuden olevan luotu ja Luojan ilmoittaneen itsensä meille. 

Tämä on ravisuttelevaa, koska tavallisestihan ajatellaan, että luonnollinen todellisuus ja jumalauskon mukaiset väitteet siitä ovat toisistaan loputtoman irrallisia, toisiaan milloinkaan kohtaamattomia kokonaisuuksia. Kirjoitin viime kerralla, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa luonnontieteen empiirisin menetelmin, koska Jumala ei ole luonnonainetta, vaan henki. Järjellisesti taas päädytään siihen, että maailmankaikkeuden olemassaolo suorastaan edellyttää ikuisen Luojan olemassaoloa!

  Raamatun mukaan maailmankaikkeudella on siis Luoja, ja Hänen kerrotaan luoneen taivaat kunniakseen:

"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin." (Ps. 19:2-4)

Maailmankaikkeus eri väreissä hehkuvine planeettoineen ja säihkyvine tähtikuvioineen on kaunis, mutta suuruudessaan ja salaperäisyydessään pelottava, kunnioitusta herättävä. Kunnia kuuluu Luojalle. 

  Suurelta osalta maailmankaikkeutta koskevat kysymykset jätetään toistaiseksi avoimiksi Raamatussakin. Se mitä meille kerrotaan, on kovin suuripiirteistä. Jos vaikka kysymys "mihin avaruus loppuu?" askarruttaa, niin siihen ei anneta Raamatussa vastausta. Apostoli toteaakin Uudessa Testamentissa, että toistaiseksi "tietämisemme on näet vajavaista" (1. Kor. 13:9).

  Kiehtovimmin maailmankaikkeuden mysteerejä lähestytään mielestäni Jobin kirjassa, kun Luoja itse puhuu niistä.

Kärsivä, katkeruuttaan julistava Job tivaa Jumalalta syytä järkyttäviin onnettomuuksiinsa. Lopulta Jumala vastaa esittämällä hänelle joukon tähtitieteellisen mittaluokan vastakysymyksiä:

"Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset?" "Oletko sinä kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran?" "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu?" 

"Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet? Osaatko tuoda ajallaan esiin eläinradan tähdet, sinäkö talutat Leijonaa ja sen pentuja? Sinäkö tunnet taivaan säännöt, määräätkö sinä, miten ne vaikuttavat maan päällä?" (Job 38:4, 12, 19, 31, 32, 33)

Jumala ei vastannut Jobin kysymykseen, mutta Job rauhoittui, koska Jumala puhui hänelle, oli kuullut häntä ja välitti hänestä. Oli selvää, ettei hänellä ollut vastausta Jumalan esittämiin kysymyksiin: "Olen liian vähäinen. Miten voisin vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen", hän sanoi. 

Mutta vaikkei Jumala tuossa kohtaa vastannut minunkaan kysymyksiini, eli kysymyksiin maailmankaikkeudesta, siitä mitä Hän sanoi Jobille on pääteltävissä jotain. Ensinnäkin, Jumala ei omista syistään halua kertoa meille kaikkea, ja toiseksi, että meidän käsityskykymme ei varmaan edes riittäisi, vaikka Hän tekisikin niin.

Toisaalta Jumalan maailmankaikkeutta koskevat kysymykset ovat sisällöltään juuri sellaisia, joita olen pohtinut: kaikkeuden mittasuhteet ja vaikutussuhteet, taivaankappaleiden luomisen alkuhetki... Nuo jakeet Jobin kirjassa aina säväyttävät minua – olkoonkin että ne ovat kysymyksiä eivätkä vastauksia. 

Saako ihminen koskaan tietää?

  Muutama vuosi sitten teknologia-alan keksijä Elon Musk herätti kummastelua sanomalla pitävänsä lähes varmana, että maailmankaikkeus on simulaatio, siis jonkinlainen keinotekoisesti rakennettu ja ylläpidetty pienoismalli ja siten harhaa. Vaikken itse tietenkään usko tuohon, ilahdun moisista hulluistakin pohdinnoista, koska tykkään mysteereistä. 

Lisäksi mielikuvitukselliset pohdinnat alleviivaavat sitä, ettei ihmiskunnalla ole tieteellisestä ja teknologisesta menestyksestään huolimatta vastauksia maailmankaikkeuden suurimpiin kysymyksiin.

Ihmiselämä rutiineineen tuntuu helposti arkipäiväisen tylsältä, mutta olemassaolon kysymykset maailmankaikkeuden mittakaavassa repäisevät siihen salaperäisen syvyyden: on tämä valtava mysteeri, joka on yhtä ajankohtainen nyt kuin Jobin aikoina, tuhansia vuosia sitten.

  Voisin kuvitella, että esimerkiksi masentunut ihminen, joka on ajautunut harkitsemaan itsemurhaa, voi saada mysteerien pohtimisesta uuden syyn jatkaa elämäänsä – ainakaan hän ei voi sanoa, että maailmankaikkeuskin olisi jo nähty ja koettu ja osoittautunut turhanpäiväiseksi. 

Jobin kertomuksessa on kyse paljon muustakin, mutta juuri noinkin tapahtui: Jumala vei toivottomuuteen ja masennukseen vajonneen Jobin ajatukset tähtien tasolle ja maailmankaikkeuden synnyn kysymysten äärelle, ja sitä kautta omaan kaikkivaltiuteensa ja voimaansa. 

Vaikka meistä elämämme ja olemassaolomme tuntuisi sattumanvaraiselta, vailla tarkoitusta olevalta, se ei tarkoita, että niin olisi. Meiltä vain puuttuu tietoa ja ymmärrystä.

  Raamatussa kerrotaan, että kaikki mikä on syntynyt, on syntynyt Jumalan Sanalla ja että Jumalan Sana on Jeesus Kristus. Nyt tietämisemme vielä on vajavaista, mutta Jeesukseen uskoville luvataan, että pääsemme kerran ikuiseen elämään, jossa ihmeellinen todellisuus kokonaisuudessaan avautuu koettavaksemme.

"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen." (Ps. 8:4-5)