tiistai 28. joulukuuta 2021

"Älä pelkää pieni laumani" – miksi uskovaisia verrataan lampaisiin?

  Raamatussa kristittyjä verrataan lampaisiin. Ovatko uskovaiset siis arkoja, normeihin mukautuvia laumasieluja?

  Mikä on lampaan tärkein ominaisuus?


Mukautuvia laumasieluja?

  Lampaat ovat minusta ihania. Lempeän luonteensa, pörröisen olemuksensa ja avuttomuutensa (mm. petoeläimiin nähden) takia lammas on viattomuuden ja haavoittuvuuden vertauskuva. 

Lammas on myös mukautuva ja pelokas laumaeläin, joka kuulemma kirjaimellisesti seuraa laumaansa vaikka alas kalliojyrkänteeltä. Lammas saa turvaa laumasta: erilleen joutunut yksilö ei tiedä minne mennä. Lammas on arka, pakoeläin. Viimeksi mainittujen ominaisuuksien takia lammasta käytetään laumasieluisuuden ja pelkuruuden vertauskuvana. 

  Raamatussa uskovaisia verrataan lampaisiin. Jos ajattelee pelkästään lammasta sinänsä – pörröistä, avutonta laumaeläintä – niin vertaus olisi ehkä kiusallinen. Raamatussa kuitenkin lampaat-vertausta käytetään vain suhteessa paimeneen, Jeesukseen. Eivät uskovaiset sinänsä ole sen pelkurimaisempia ja laumasieluisempia kuin muutkaan ihmiset.

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta", Jeesus sanoi (Joh. 10:11). Vanhassa Testamentissa, Hesekielin kirjassa Herra vertaa Israelia lammaslaumaan (Hes. 34:11). Tunnetussa psalmissa 23 "Herra on minun paimeneni" Daavid, joka oli nuorena työskennellyt lammaspaimenena ja siten tunsi lampaiden ja paimenen välisen suhteen, kertoo Herran pitävän hänestä huolta kuin paimen lampaastaan.

Ainoastaan suhteessa paimeneen, Herraan Jeesukseen, kristityt ovat kuin lampaita: paimenensa äänen tuntevia lampaita, paimeneensa luottavia lampaita, paimentaan seuraavia lampaita, lampaita jotka ovat riippuvaisia paimenensa huolenpidosta, lampaita joita paimen puolustaa ja suojelee petoja vastaan, eksyneitä lampaita joita paimen lähtee etsimään.

  Raamatussa puhutaan myös huonoista paimenista, jotka eivät välitä lampaista (Joh. 10:12-13), mikä alleviivaa sitä, ettei pelkkä johtajan ja lauman seuraaminen ole se tavoiteltava asia. Olennaista on, että seuraa oikeaa, hyvää paimenta. 

Mihin tahansa ei tule laumasieluisesti mukautua, kuten Raamatussa opetetaan kristityille: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)


Lampaiden tärkein ominaisuus

  Luettuani lammaseläinlääkärin kirjoittaman luonnehdinnan lampaista ymmärrän hyvin, miksi Raamatussa uskovaisia verrataan kaikista eläimistä juuri lampaisiin. 

Luonnehdinnassa kerrotaan lampaiden pyrkivän kulkemaan valoa kohti, ja Jeesus sanoi olevansa maailman valo (Joh. 8:12). Lampaiden kerrotaan oppivan herkästi tunnistamaan niiden kanssa aikaansa viettävän ihmisen, siten myös paimenensa. Jeesus sanoi lampaiden tuntevan paimenensa ja paimenen äänen (Joh. 10:1-16).


"Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15)


Lammas ei pärjää erossa laumasta – erilleen joutunut yksilö hätääntyy eikä tiedä minne mennä. Jeesus kertoi hyvän paimenen olevan sellainen, joka jättää 99 lammasta ja lähtee etsimään yhtä eksynyttä, laumasta eroon joutunutta (Matt. 18:12). 

Lammas on saaliseläin. Varsinkin entisaikaan sudet veivät ja raatelivat lampaita. Oman onnensa nojaan jäänyt lammas on avuton eikä pysty pakenemaankaan eli juoksemaan nopeasti tai kauas. Lampaan paras turva oli paimen, joka huolehti laumastaan päivin ja öin, aina kun lampaat olivat taivasalla.

Jeesus sanoi seuraajilleen lähettäessään heidät julistamaan Jumalan valtakunnasta: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle." (Matt. 10:16) Syntinen maailma on täynnä vainoa, vaaroja. Lauman eli Jeesukseen uskovien yhteisön ulkopuolella on syntihoukutuksia, raadollisuutta sekä vainoa, mutta Raamatussa kerrotaan myös lauman sisäpuolella olevista vaaroista, ihmisistä jotka ovat "susia lampaiden vaatteissa" ja eksyttävät uskovaisia (Matt. 7:15). 

Jotta pysyy Jeesus-paimenen johtamassa laumassa, uskovaisen on opittava tunnistamaan paimenen ääni. Siksi on tärkeää lukea Raamattua, joka on luotettavaa Jumalan sanaa, eikä pidä seurata opettajia, jotka eivät pitäydy Jumalan sanassa. 

Etsiessäni aiheesta tietoa törmäsin erääseen vertauksen kannalta mielenkiintoiseen huomioon: lammas ei pysty puhdistamaan itseään, kuten monet muut eläimet. Lampaiden pörröinen turkki likaantuu ja siihen varmaan tarttuu herkästi kaiken maailman rojua. Tullakseen puhtaaksi lammas tarvitsee taas huolenpitoa. Myös me uskovaiset tarvitsemme hyvän paimenen eli Jeesuksen puhdistamaan meidät kaikesta synnin liasta (1. Joh. 1:7).

  Lampaiden turva ja suorastaan elinehto monin tavoin on niiden paimen. Sen takia kuuliaisuus ja luottavaisuus paimeneen on lampaiden tärkein ominaisuus. 


"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." (Ps. 23:1)



tiistai 14. joulukuuta 2021

Valo syttyi yöhön maailman

  Viikko sitten 8.12 vietettiin Sibeliuksen päivää eli suomalaisen musiikin päivää. Tässä kirjoituksessa kerron muistojani ja ajatuksiani liittyen kolmeen suomalaiseen joululauluun: Arkihuolesi kaikki heitä, En etsi valtaa loistoa sekä Taas kaikki kauniit muistot.


Jumalan sanan valoa

  Pimeyteen syttyvä valo on joululaulujen yleinen aihe. Koska Suomessa joulua vietetään kaamoksen sydämessä, meidän on helppo eläytyä sanoihin – joulu on kirjaimellisesti valon juhla synkkyyden keskellä: kynttilöitä, jouluvaloja kotien ikkunoissa, pihapuissa ja kaupunkien kaduilla, ehkä valkeina hohtavia lumihankia. Ne luovat juhlan tunnelmaa, joka valaisee mieltäkin.

Kristillisissä joululauluissa pimeys ja valo ovat kuitenkin hengellisen todellisuuden vertauskuva: maailman pimeys tarkoittaa syntisyyttä ja kaikkea mitä siitä seuraa – riitaa, vihaa, levottomuutta, huolia, kärsimystä, toivottomuutta... – ja valo tarkoittaa Jeesusta, jonka Jumala lähetti pelastamaan syntisen maailman ja tuomaan toivon ikuisesta elämästä Taivaassa.

  Lempijoululaulujani ovat Hoosianna ja Enkeli taivaan sekä kaksi suomalaista laulua: En etsi valtaa loistoa, joka on Jean Sibeliuksen 1890-luvulla säveltämä ja Zacharias Topeliuksen ruotsiksi sanoittama (suomentaja tuntematon) sekä Leevi Madetojan säveltämä ja Alpo Noposen sanoittama Arkihuolesi kaikki heitä vuodelta 1916.

Ala-asteella 1980-luvulla aloimme joka vuosi adventtiaikaan harjoitella mm. näitä lauluja koulun joulujuhlallisuuksiin, joihin kuului yleensä aamulla joulujumalanpalvelus läheisessä kirkossa ja sen jälkeen koulun kuusijuhla. Muuten en tykännyt koulusta lapsena, mutta joulun ajan valmisteluista ja juhlallisuuksista on jäänyt ihania muistoja.

  Arkihuolesi kaikki heitä oli lapsena se joululaulu, jossa oli outoja vanhanajan sanoja ja ilmauksia: päilyy, siintää, auvo, ”rinnan jäitä mi’ liuottaa. Muistan vieläkin kun äitini selitti auvon tarkoittavan onnea ja autuutta.

Toisessa säkeistössä on voimakas ilmaus yöhön maailman, raskaaseen. Sen takia laulussa oli minusta aina rankka sävy. Alkusanatkin, arkihuolesi kaikki heitä, sisältävät oletuksen, että huolet kuuluvat tavalliseen elämään, arkeen. Ja niinhän se on, vaikkeivät ihmiset koko aikaa halua ajatella elämää siitä näkökulmasta.

Sitä ihanammat ovat sanat maailman yöhön syttyneestä siunatusta joulutähdestä. Tulkintani mukaan se ei ole viittaus pelkästään Betlehemin tähteen, vaan erityisesti Vapahtajan syntymään maan päälle, josta taivaalla loistava tähti oli merkkinä itämaan tietäjille. Jeesus Kristus on yhä auvona ihmisten. Hän on valo, josta lähti hohde määrätön ja joka edelleen loistavi lasten teillä


"Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Beetlehemissä kuningas Herodeksen aikana, niin katso, tietäjiä tuli itäisiltä mailta Jerusalemiin, ja he sanoivat: "Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan."" (Matt. 2:1-2; käännös 1933/38)


  Aineellisesta niukkuudesta johtuvat arkihuolet eivät nykyään ole yhtä yleisiä ja suuria kuin entisajan tavallisilla suomalaisilla, mutta Jumalan sanan valoa tarvitaan nykymaailmassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sitä kertoja rukoilee maailman pimeyteen laulussa En etsi valtaa loistoa – Jumalan sanan valoa, joiss sieluin kirkastuu

Taivaan valoa, rauhaa ja suloista joulujuhlaa pyydetään laulussa kaikille varallisuuteen ja säätyyn katsomatta – kaikilla ihmisillä on sama Luoja. Kertoja pyytää Jumalaa suomaan jokaiselle sen joulun, joka mielet nostaa Luojan luo.

Samat aiheet ovat toisessakin Sibeliuksen säveltämässä ja Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Jo joutuu ilta (v. 1897): Oi Luojamme, sä tule meille johtajaksi! // Nyt valkeus voittaa, ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä. / Majassa halvimmassakin on sijansa enkeleillä.


Taas kaikki kauniit muistot

  Vuodesta 1955 lähtien radiossa on heti Turun joulurauhanjulistuksen jälkeen soitettu Taas kaikki kauniit muistot -laulu. Koskettavan kauniin, mutta minusta samalla surumielisen laulun on säveltänyt Sulho Ranta Viljo Kojon runoon. Laulu, eli runo nuotteineen, julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1931 sanomalehti Karjalan joululiitteessä.

Suurelle osalle suomalaisista joulussa on kyse lähinnä perinteestä, kerran vuodessa elpyvistä lapsuusmuistojen tunnelmista, ja tämä näkökulma on Viljo Kojon runossakin. Kertoja muistelee lapsuuden käyntejä joulukirkossa. Samastuttava laulu sopii vakituiselle paikalleen radion jouluaaton soittolistalle, koska silloin moni suomalainen on kuulolla autoradion äärellä, matkalla hautausmaalle.

Tosin sukupolvi sukupolvelta tämäkin näkökulma jouluun on käynyt harvinaisemmaksi: kuinka monella suomalaisella lapsella tai nuorella enää tulee olemaan lapsuusmuistoja joulukirkosta?

  Ani aikaisin puku parhain mun ylleni puettiin / Oli kirkossa oltu varhain, nyt sanaa luettiin, kertoja kuvailee. Hän muistaa äitinsä hartaan virrenveisuun ja kirkossa vallinneen pyhätunnelman ja toteaa: sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain. Ehkä kertoja pelkää, että kova ja julma maailma tuhoaa hänen kauniit muistonsa? 

Laulu on mielestäni surumielinen siksi, että siinä puhutaan joulun sanomasta kuin se kuuluisi menneisyyteen, olisi vain muistojen kautta tavoitettavissa. Kertoja puhuu joulukirkossa lapsena kuulemistaan sanoista siunaavimmista, jotka lankee sydämeen, mutta joita lausu ei enää kukaan. Hän kuitenkin kertoo joka joulu saavansa niiden tunnelman mukaan tueks vuoden vaikean

Miksi jouluevankeliumin sanoja ei lausu enää kukaan? Tarkoittaako säe, että kertojan uskovainen äiti on kuollut, minkä takia nuo sanat elpyvät hänelle vain muistojen kautta?

Tekisi mieli kysyä kertojalta, että kai hän tietää siunaavimpien sanojen olevan edelleen voimassa joka hetki, ja että se hyvä, minkä Jeesus meille voitti, on olennaiselta osaltaan vasta tulossa. En etsi valtaa loistoa -laulun sanoin, Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan.

  Laulussa ilahduttaa se, että joulua kutsutaan siinä juhlaksi Jeesuksen. Yllättävän harvoissa avoimen kristillisissäkään joululauluissa sanotaan Jeesuksen nimi. Laulu alkaa: Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen / Lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.


"Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa."" (Luuk. 2:8-12; 1933/38)





Linkit lauluihin:

https://www.youtube.com/watch?v=Gt1qCgO_UH8

https://www.youtube.com/watch?v=Q1ZJAHzasIQ

https://www.youtube.com/watch?v=soa0QVWg1l8