Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   

Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 

Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.

Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.

Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.

Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)

Totuuden etsijät, totuuden julistajat

  Oletko totuuden etsijä vai totuuden julistaja vai uskotko että jokaisella on oma totuutensa tai ettei mitään totuutta ole olemassakaan?

Etsikää mutta älkää löytäkö

  Minua askarrutti nuorena eräs ristiriita, jonka havaitsin elämänkatsomuksia koskevissa keskusteluissa esim. koulussa ja keskusteluohjelmissa: totuuden etsimistä pidettiin ihanteellisena pyrkimyksenä, mutta totuuden löytämiseen suhtauduttiin torjuvasti. Oikea pyrkimys oli siis, että pitää vain etsiä, etsiä loputtomasti. 

Kuva: Pixabay

Taustalla varmaankin oli uskomus, ettei mitään totuutta elämästä ja elämän tarkoituksesta ole olemassakaan. Joten jos joku palaa etsinnöiltään ja innoissaan kertoo löytäneensä totuuden, jotain on mennyt pieleen. Tai ehkä kyseinen ihminen oli alun alkaenkin ymmärtänyt totuuden etsimisen väärin.

Itse asiassa onhan sekin totuususkomus, ettei mitään totuutta ole olemassa, löydettävissä. Näin ollen ne, jotka lähtevät liikkeelle sillä "oikealla" pyrkimyksellä eivät todellisuudessa etsi totuutta ollenkaan. He jo matkaan lähtiessään uskovat tietävänsä miten maailma makaa.

  Opiskeluaikoina pistin merkille, että sellaisia opiskelijoita, jotka uskoivat löytäneensä totuuden ja julistivat sitä muille, pidettiin sietämättömän ärsyttävinä. Olipa kyseessä poliittinen aate tai vaikka eläinoikeudet ja luonnonsuojelu. Itse salaa pidin näistä saarnaajista, vaikken jakanutkaan heidän käsitystään totuudesta. 

Tunsin heihin sielun sukulaisuutta, ja tämä oli siis aikana ennen kuin olin tullut uskoon, toisin sanoen ennen kuin itse löysin totuuden. Mieltäni tyydytti se johdonmukaisuus, että joku oli lähtenyt etsimään totuutta ja vilpittömästi uskoi löytäneensä sen.

Kristitty on totuuden julistaja

  Raamatussa puhutaan johdonmukaisesti etsimisestä ja löytämisestä yhdessä. Etsiminen ei ole vain tietynlainen asenne tai päättymättömäksi tarkoitettua uteliasta vaeltelua, vaan sillä on päämäärä: "Etsikää niin te löydätte" (Matt. 7:7). Jeesuksen vertauksessa paimen etsii kadonnutta lammastaan, ja löytää sen ja iloitsee (Luuk. 15:4-5).

Ja kun ihminen on löytänyt Jeesuksen, tai tullut Hänen löytämäkseen, hänen tulee julistaa totuutta muillekin. Julistaa kuuluu ainakin elämällään ja teoillaan, ehkä myös sanoin tai mikä onkaan kunkin kutsumus. Jeesus käski opetuslapsiaan julistamaan evankeliumin kaikille luoduille (Mark. 16:15).

On harmillista että nykyään kristinuskon parissa kuulee puheenvuoroja, joissa laimennetaan Raamatun sanomaa tältäkin osin. Puhutaan niin kuin kristinuskollakaan ei olisi totuutta, ei oikeasti, ja että totuus on kristityllekin epävarma eikä elämän tarkoituksesta voida sanoa mitään. Eikä evankeliumia missään nimessä saisi julistaa yhtenä ainoana totuutena.  

Inhoan sellaista kulttuuria, että pitää vaieta elämän suurista kysymyksistä, jotta vältyttäisiin vaikuttamasta kiihkomielisiltä tai loukkaamasta eri tavoin ajattelevien tunteita: jokainen olkoon tykönään mitä mieltä haluaa, kunhan pitää suunsa supussa. Miten masentavaa. Pidän tuollaista kulttuuria välinpitämättömyyden kulttuurina. Mielestäni vaikenemisen sijaan täytyy opetella ilmaisemaan asiansa kunnioittavasti.

  Entä ne, jotka uskovat löytäneensä totuuden, mutta se ei olekaan Jeesus? Maailmassahan on ihan hirveästi uskontoja, aatteita ja elämänfilosofioita, joiden löydökset ovat erilaiset ja keskenään ristiriidassa.

Mitäpä tuohon kristittynä muuta sanoisi kuin että totuuden voi luulla löytäneensä, mutta onkin väärässä. Joku saattaa nuorena löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka tuntuu vastaavan kaikkiin kysymyksiin, mukaan lukien pohdinnat elämän alkuperästä ja tarkoituksesta, mutta myöhemmin ymmärtää, ettei se ollutkaan totuus, ja etsiminen jatkuu...

Minä väitän, että Jeesus on se todellinen totuus. Totta kai, olenhan kristitty!

  Jos joku etsijä kysyy minulta, mikä on elämän tarkoitus, minulla on hänelle vastaus: se on elää rakkaussuhteessa Taivaallisen Isän kanssa, ja Jeesus, syntiemme sovittaja ja kuolleista noussut elämän Herra, on tie Isän luo.

"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan." (Matt. 7:7-8)

Toisen posken kääntäminen – heikkoutta vai vahvuutta?

  Miksi Jeesus kehotti vuorisaarnassaan kääntämään toisenkin posken lyötäväksi?

  Onko posken kääntäminen heikkoutta vai vahvuutta?

Kehotuksen pohjimmainen tarkoitus?

"Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.'" (Matt. 5:39)

 

  Jeesuksen kehotuksesta posken kääntämiseen puhutaan joskus kuin se olisi Hänen muusta opetuksestaan erillinen ohje, jolle pitää olla jokin erityinen selitys: millaisesta lyönnistä tarkalleen ottaen on kyse, läpsäisystä vai nyrkillä lyömisestä? vai onko kyse lyömisestä ollenkaan vaiko pelkistä loukkaavista sanoista ja riidan haastamisesta? onko se kehotus pasifismiin? onko se kehotus käänteispsykologiseen itsevarmuuden eleeseen?

Kuitenkin, kun lukee koko vuorisaarnan, huomaa lauseiden olevan johdonmukainen osa opetusta, jonka Jeesus perustelee "jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia" (Matt. 5:45).

Kehottaessaan olemaan tekemättä pahalle vastarintaa Jeesus ensinnäkin opettaa pidättäytymään kostamisesta ja sen sijaan olemaan valmis sovintoon ja rauhan tekemiseen – niinhän taivaallinen Isäkin on tehnyt lapsilleen. Uskovaisen tulee vastata pahalle hyvällä – niinhän Jumalakin on tehnyt antaessaan aurinkonsa ja sateensa niin hurskaille kuin jumalattomille (Matt. 5:45).

  Mutta miksi pitää oikein kääntää toinenkin poski lyötäväksi? Ymmärtääkseni Jeesus tarkoitti sillä, että uskovaisen tulee olla valmis kärsimään epäoikeudenmukaisuutta ja loukkauksia hyvän puolesta. Kehotus on mielestäni siis paitsi konkreettinen ohje tilanteisiin, joissa joku yllyttää riitaan tai tappeluun, myös ohje joka ilmaisee periaatteen: 'kääntää toinenkin poski lyötäväksi' tarkoittaa valmiutta kärsiä rauhan ja sovinnon puolesta.

Kristityn pitää toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta karu tosiasia on, että tässä maailmassa ei voi välttyä epäoikeudenmukaisuuksilta. Kehotus posken kääntämiseen tarkoittaa mielestäni valmiutta kohdata maailma sellaisena kuin se on, syntisenä.

Konkreettisessa tilanteessa poskensa kääntäminen, kun joku vaikka läpsäisemällä haastaa riitaa ja yllyttää henkilökohtaiseen mittelöön kanssaan, tarkoittaa myös sitä, että estää koston kierteen syntymisen. Poskensa kääntäjä ei itse lisää maailman pahuutta, vaikka joku siihen yllyttää.

Heikkoutta vai vahvuutta?

  Jeesuksen kehotusta toisenkin posken kääntämiseen on arvosteltu siitä, että se opastaa heikkouteen ja luovuttamiseen, kun pitäisi olla valmis puolustamaan itseään. Minusta taas posken kääntäminen on vahvuutta. Miksi ihmeessä ajattelen näin? 

Olennaista on se, kenelle Jeesus sanansa osoittaa.

Jeesus opettaa vuorisaarnassa opetuslapsiaan ja kaikkia kuuloetäisyydellä olevia, jotka ovat hengellisesti kuulevia Hänen opetukselleen. Tämä tulee ilmi mm. siinä, että Jeesus käyttää saarnatessaan ilmausta "teidän taivaallinen Isänne". Jumala on Jeesukseen uskovan taivaallinen Isä.

Kehotus posken kääntämiseen on siis osoitettu niille, jotka uskovat Jumalan sanan olevan totuus, kuten Jeesus sanoi (Joh. 17:17). Vuorisaarnan päätteeksi Hän sanoi:

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.» (Matt. 7:24-27)

 

Uskon mukana tulee ymmärrys, että Jumalan valtakunnassa ja evankeliumissa on kyse suuremmista asioista kuin ajallisen elämän tilanteista loukkauksineen, joihin henkilökohtaisesti joutuu.

Toisaalta on helppo ymmärtää, että jos joku ei näe mitään suurempaa tarkoitusta, minkä puolesta kärsiä loukkaavaa kohtelua, niin hänestä kehotus olla vastaamatta siihen samalla mitalla voi tuntua mielettömältä.

  Totuutta ei muuta miksikään se, että joku vaikka loukkaa sanallisesti, läpsii tai lyö. Se jota loukataan ilman, että hän puolustautuu, saattaa maailman silmissä näyttää heikolta – ja pelkästään tätä maailmaa ajatellen hän ehkä onkin heikko – mutta Jumalassa ja hengellisesti ajatellen hän on vahva.

Totuutta ei ratkaista riitelemällä, tappelemalla, sotimalla – ajatellen, että vahvin pääsee sanelemaan mikä totuus on –, vaan totuus on mikä on. Vaikka läpsäisijä löisi toisellekin poskelle, hän ei voita sillä mitään. Päinvastoin: se joka taistelee Jumalan sanaa vastaan, on jo hävinnyt.

"Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9; käännös 1933/38)

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa. 

Todellinen vapaus

Mitä on todellinen vapaus? Jeesus lupasi tekevänsä todellisesti vapaaksi ihmisen, joka uskoo Häneen. Mitä se tarkoittaa?

Irrallisuus vs. suhde

Pari vuotta sitten kuulin pitkästä aikaa The Beatlesin laulun Free As a Bird (nuorena kuuntelin sitä aika usein) ja ensimmäistä kertaa tajusin sanojen sisältämän hienon oivalluksen – tai ainakin tulkinnassani niistä hahmottuu sellainen.

Kertoja väittää, että vapaana eläminen on vasta toiseksi parasta: "Free as a bird... It's the next best thing to be". Laulun edetessä tulkintani mukaan paljastuu, mikä on hänen mukaansa parasta, mutta minkä hän on menettänyt – ja se on suhde ja yhteys toiseen: "Where did we lose the touch, that seemed to mean so much, it always made me feel so free... as a bird...".

Kertojan mukaan on siis vasta toiseksi parasta, että on vapaa – parasta on elää sitoutuneena toiseen suhteessa, jossa tuntee olevansa vapaa.

Ajatellessani vapautta evankeliumin äärellä sekä omien kokemusteni kautta huomaan, että oivalluksessa on totuuden siemen: vapaus, jos se käsitetään irrallisuudeksi ja sitoutumattomuudeksi, ei ehkä vastaa ihmisen tarpeeseen. Jumala haluaa ihmisen, joka elää Hänestä irrallaan, sitoutuneeseen suhteeseen kanssaan sekä sitä kautta tehdä hänet vapaaksi.

Koska sellaiset käsitteet kuin siteettömyys, rajattomuus ja riippumattomuus tavataan liittää vapauteen, kristinuskon Jumala-suhteeseen liittyvät käsitteet, kuten rajat, sitoutuminen ja tarvitsevuus, saavat monet ajattelemaan, että uskossa Jeesukseen elävä ihminen on menettänyt vapautensa. Näinhän jotkut perustelevatkin sitä, etteivät ole kristittyjä.


Suhde Jumalaan, kokonaisuuden näkijään

Olennaista kuitenkin on, keneen sitoutuu. Aiemmassa blogitekstissäni Rukous muuttaa rukoilijaa
kirjoitin siitä, kuinka Jumala näkee kokonaisuuden: Hänellä on meidän jokaisen elämästä tietoa ja ymmärrystä, jota meillä itsellämme ei ole. Jumalan tahto on, että kuljemme tietä, joka johtaa meille hyvään päämäärään – ikuiseen elämään Hänen yhteydessään.

"...Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1. Tim. 2:3-4)

Jos joku elää "vapaana Jumalasta", kokonaisuuden näkijästä, ja ajautuu lopulta itselleen huonoon päämäärään, mitä iloa vapaudesta hänelle oli? Onko edes mielekästä kutsua sellaista tilaa vapaudeksi? Eikö tietämättömyys ole yhdenlainen kahle?

Jumala on asettanut meille rajoja ja suuntaviivoja, sillä Hän haluaa johdattaa meidät hyvään päämäärään. Koska luotan Jumalaan – ja miksi en luottaisi elämän antajaan ja pelastuksen lahjoittajaan? – myös tunnen olevani vapaa.

Käskijä  

Sitä paitsi onko Jumalasta irrallaan elävä ihminen edes vapaa? Raamatun mukaan ei ole.

Yksi lempikohdistani Raamatussa on Jesajan kirjan yhdeksännen luvun alkuosa (Jes. 9:1-6). Se on monille tuttu kohta, joka alkaa sanoilla "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon...". Profeetta Jesaja puhuu Jeesuksesta, Jumalan pelastuksesta kaikille ihmisille.

Jakeessa 3 Jesaja sanoo: "...ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat". Ihmisellä siis lähtökohtaisesti on käskijä, jonka vallan Jumala, Vapahtajan Jeesuksen kautta, murskaa. Raamatun mukaan on virheellinen oletus, että ilman Jumalaa ihminen olisi vapaa.

Syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta ja synnin valtaan. Jumalan vastustaja ja ihmissielun vihollinen, Saatana, toimii ihmissydänten kautta. Saatanan mainitseminen joskus johtaa ajatukset erikoisiin ja eeppisiin "henkimaailman" tapahtumiin Hollywood-kuvastolla höystettyinä, vaikka oikeasti ongelma on paljon arkisempi, valitettavasti.

Maailman kaoottisuus, väkivaltaisuus, valheet ja välinpitämättömyys eivät ole seurausta jonkinlaisen poltergeistin riehumisesta planeetallamme, vaan ihmisten toiminta sitä aiheuttaa ja ylläpitää.

Jesajan mainitsema käskijä, Jumalan vastustaja, toimii intiimisti osana langennutta ihmisyyttä. Yksinkertaisesti se, että teemme syntiä, on osoitus käskijän vallasta – käänteisesti ilmaistuna siitä, että emme ole vapaita langenneessa tilassamme.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.-" (Joh. 8:34; 1938)

Jeesus, ihmisen Vapahtaja

"Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi"." (Joh. 8:31-32; 1938)

Jeesus lupaa, että totuus tekee vapaaksi sen, joka Häneen uskoo. Lisäksi Jeesus kertoo itse olevansa totuus (Joh. 8:31-36 ja Joh. 14:6).

Kun kohtaa Jeesuksen, totuuden, kohtaa Jumalan kirkkauden ihmislihassa, eli sellaisen ihmisen, jonkalaisia meidän kaikkien pitäisi olla. Samanaikaisesti joutuu kohtaamaan myös totuuden siitä, ettemme itse ole sellaisia kuin Jeesus: vanhurskaita, synnittömiä, aina ja kaikessa Jumalalle kuuliaisia ja Hänen tahtonsa tekijöitä.

Jeesuksen luo tuleminen on totuuteen tulemista – oman syntisyytemme ja Hänen vanhurskautensa tunnustamista – eikä Jeesus torju ketään, joka Hänen luokseen tulee (Joh. 6:37).

Mitä Jeesus sitten on tehnyt synneillemme? Hän on vapauttanut meidät synneistämme sovittamalla ne ristinkuolemallaan (Hepr. 9:14-15). Jumalan vastaus Jesajan mainitsemalle käskijälle on siis syntiemme sovitus ja armo Pojassa Jeesuksessa, joka ikuisen henkensä voimalla voitti synnin ja kuoleman.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.-" (Joh. 8:34-36; 1938)

Jumalan armosta herruus on vaihtunut ihmisessä, joka uskoo Jeesukseen: nyt se ei enää ole Jumalan vastustaja, orjuuttaja ja käskijä, vaan Herrana on Jeesus. Uskovainen vaeltaa Jeesusta seuraten ja pysyy totuudessa myös silloin, kun on langennut syntiin.

"Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." (1. Joh. 1:5-7)

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Edellä kirjoitin, että ihminen, joka elää "vapaana Jumalasta", ajautuu lopulta kuitenkin itselleen huonoon määränpäähän eikä hänen tilaansa ole siksi edes mielekästä kutsua vapaudeksi. Jeesus kertoi olevansa ainoa Tie, jota kautta pääsee hyvään päämäärään, Jumalan luo Taivaaseen. Tälläkin tavoin suhde Jumalaan, Jeesuksen Kristuksen kautta, on todellista vapautta.

"Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Annatko Jumalan tuntea itsesi?

Rakkauden syventyminen edellyttää, että osapuolet tuntevat toisensa. Se että annan toisen tuntea itseni – että avaan itseäni hänelle – puolestaan edellyttää luottamusta. Ihmiset eivät aina ole luottamuksen arvoisia, mutta evankeliumissa Jumala on luvannut, että itsensä avaaminen Hänelle johtaa aina rakkauden syventymiseen.

 

 

 Pari sanaa kadonneesta rakkausrunosta...

Kauan sitten luin runon, jota olen ajatellut useasti jälkeenpäin. Vuosien kuluessa runo, sen sisältämät ajatukset, ovat avautuneet minulle syvällisemmin, vaikka säkeet ovat kadonneet muististani. Valitettavasti en muista runon, runoilijan enkä kokoelman nimeä...

Se oli runo parisuhteesta, muistaakseni kertojana oli aviomiehelleen puhuva vaimo. Kertoja kuvaili rakkauden muuntumista, voimistumista ja syvenemistä – ja toisaalta siihen sisältyneitä vaikeuksia, vakaviakin kriisejä, jopa "sotia" – vuosikymmeniä jatkuneella yhteisellä tiellä.

Yhdessä säkeistössä kertoja puhui luottamuksesta. Ajatuksena oli, että rakastavalle puolisolle voi paljastaa arimpia asioita itsestään ilman, että tämä riidan syttyessä ottaa ne esiin ja pyrkii haavoittamaan niillä. Se että paljastaa itsestään asioita, on tuntemisen ja sen myötä suhteen syventymisen edellytys. Ajatus luottamuksesta riskin ottamisena oli ilmaistu koskettavasti ja oivaltavin vertauskuvin.


Rakkaus: kohteen tunteminen

Raamatussa rakkauden yhteydessä puhutaan tuntemisesta. Aviopuolisoiden välillä tällä viitataan joskus sukupuoliyhteyteen, kuten luomiskertomuksessa: hepreankielisessä alkutekstissä kerrotaan, että Adam tunsi Eevan, ja tästä tuntemisesta syntyivät lapset Kain ja Aabel.

Varmaan Raamatun kielen tutkijat ja raamattuhistorioitsijat osaisivat enemmän avata käsitteen merkitysulottuvuuksia. "Maallikkona" ymmärrän sen yksinkertaisesti liittyvän siihen, että ruumiinpinnat, jotka normaalisti erottavat ihmisiä, eli rajaavat heidät erillisiksi yksilöiksi, koskettavat toisiaan.

Paitsi että tunteminen voi olla tällä tavoin aistillista, se ylipäätään luo erillisten persoonien välille kosketuksen, yhteyden.

Blogitekstissäni Kristinusko ja avioliitto kirjoitin, kuinka kristinuskossa avioliitto miehen ja naisen välillä on ikuisen todellisuuden ulottuvuus ja sen kuva: uskovaisten ihmisten muodostama seurakunta on Kristuksen morsian – ja tämä liitto on ikuinen! Jokainen Jeesukseen uskova yksilö, seurakunnan jäsen, on liitossa Jumalan kanssa.

Kun Jumala rakastaa ihmistä, jonka kanssa Hän on ikuisessa liitossa, Hän tuntee hänet. 1. Korinttilaiskirjeen tunnetussa kohdassa apostoli Paavali, puhuessaan rakkaudesta, päättää pohdintansa toteamukseen, että Jumala tuntee hänet täydellisesti:

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13:12-13)

Vastaavasti myös siitä, että ihminen rakastaa Jumalaa, käytetään tuntemisen käsitettä. Apostoli Johannes sanoo kirjeessään: "Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä." (1. Joh. 2:3) ja Jeesus itse totesi: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni." (Joh. 14:15). Jumalan rakastaminen ja Jumalan tunteminen liitetään siis yhteen. Muistutuksena kuitenkin, että Jumala itse antaa ihmiselle rakkauden, jolla Häntä rakastaa ja jolla Hänet tuntea (1. Joh. 4:19; aiheesta enemmän blogitekstissäni Käsky: Rakasta!).

Rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti meillä on pysyvä velvollisuus rakastaa lähimmäistämme kuin itseämme ja rakastaa Jumalaa yli kaiken (Matt. 22:37-39).

Rakastaminen tuntemisena toteutuu vain Jumalan pyhän tahdon mukaisesti, Hänen säätämiään rajoja kunnioittaen; esimerkiksi aviopuolisoiden väliseen rakastamiseen kuuluu eri ulottuvuuksia kuin ystävysten väliseen rakastamiseen. Todellinen rakkaus ei ole rajoja rikkovaa, vaan rajoista tulee kosketuspinta.


... ja luottamuksen pulma

Raamatun mukaan rakastaminen ja tunteminen liittyvät siis olennaisesti yhteen sekä luotujen välillä että Jumalan ja ihmisen välillä. Rakkaudessa erillisyydestä tulee yhteys, vieraus muuttuu tuntemiseksi.

Alussa viittasin luottamuksen pulmaan, jonka kadonnut rakkausruno ilmaisi: jotta toinen voisi oppia tuntemaan minut, minun pitäisi voida paljastaa hänelle, kuka ja millainen olen – toisaalta paljastaminen on riski, sillä toinen (jos hän ei ole luottamuksen arvoinen) saattaa kääntää hänelle uskomani asiat minua vastaan.

Toisin sanoen se, mikä parhaimmillaan syventää rakkautta, voi pahimmillaan johtaa eroon. Näin ei yleensä tietysti käy, mutta riski on olemassa ja tiedetty – runoilijakin katsoi tarpeelliseksi viitata siihen. Joudumme yleensä hieman punnitsemaan, kuka on luottamuksemme arvoinen.

Annatko Jumalan rakastaa itseäsi?

- syntien tunnustaminen                                                                                    


Siinä missä luottamuksen pulma – riski, joka sisältyy itsensä avaamiseen toiselle – varjostaa meidän vajavaisten ihmisten keskinäisiä suhteita, epäilyille ei ole syytä suhteessa Jumalaan. Meillä tosin saattaa olla vaikeuksia luottaa Jumalaan, esim. ihmissuhteissa kokemiemme pettymysten takia, mutta syytä, todellista perustaa, epäluottamukselle ei ole.

Jumala tuntee meidät:

"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni." (Ps. 139:1-4)

Syntimmekään eivät tule Hänelle yllätyksenä (Jer. 17:9-10) – päinvastoin: Jumala on nähnyt ennalta kaikki syntimme, eli juuri sen, mikä erottaa meidät Hänestä ja iankaikkisesta elämästä! Rakkautensa vuoksi Jumala itse valmisti meille pelastuksen, armahduksen synneistämme, kun Hän lähetti Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi (Joh. 3:16, 1. Joh.4:10).

Tällä evankeliumin ydinasialla on kaikenmuuttava vaikutus luottamukseen Jumalan ja ihmisen välisessä rakkaussuhteessa: mikään, mitä tunnustan Jumalalle, ei voi vahingoittaa minua, vaan jokainen tunnustus vain syventää välillämme olevaa tuntemista, rakkautta. Syntini on jo sovitettu Golgatan ristillä – syytä piilottelulle ei ole.

Sillä, joka syntinsä tunnustamalla tulee totuuteen, ei ole syytä pelätä torjumista, koska Jeesus on totuus (Joh. 14:6) eikä Hän torju ketään (Joh. 6:37). Ainoastaan se, mitä ihminen ei tuo totuuteen, voi häntä vahingoittaa.

Jeesus sanoi syntisestä naisesta: "hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon." (Luuk. 7:47). Tämä ei tietenkään tarkoita, että synti sinänsä syventäisi rakkautta Jumalan ja ihmisen välillä, vaan että syntien tunnustaminen Jumalalle ja niiden anteeksi saaminen Häneltä johtaa rakkauden syventymiseen, joka puolestaan johtaa kääntymiseen pois synneistä.