Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Kuinka tulin uskoon

Loppujen lopuksi on vain yksi uskoontulokertomus: taivaallinen Isä on vetänyt ihmistä luokseen, ja tämä on alkanut uskoa Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman. Tämä kertomus yhdistää kaikkia uskovaisia.

Jokaisella uskovaisella on kuitenkin oma yksilöllinen kertomuksensa.

Kuinka tulin uskoon

  Olin lapsena teisti. Äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni iltarukouksen sanoen: "rukoilkaa, jos tuntuu siltä". Rukoilin iltarukouksen joka ilta aina myöhäiseen teini-ikään asti, jolloin aloin kiinnostua erilaisista aatteista, maailmanselityksistä ja uskonnoista. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani olevani "lähinnä agnostikko".

  Varsinkin opiskeluiden aloittamisen myötä elämänkatsomukseni alkoi muuttua. Jälkeenpäin ajatellen minusta vaikuttaa kuin olisin oikein tietoisesti yrittänyt irrottautua siitä, mitä lapsuudenuskostani oli jäljellä, että olisin enemmän samanlainen kuin opiskelukaverini: kyseenalaistava, riippumaton, edistysmielinen...

En ihan täysin sopeutunut porukkaan. Muistan tapauksen, jossa keskustelimme eräästä mediassa kohua herättäneestä, Jeesusta kuvaavasta taideteoksesta. En oikein hyväksynyt sitä, koska mielestäni se kuvasi Jeesusta epäkunnioittavasti. Muut olivat ällistyneitä: "Et sinä voi oikeasti olla noin ahdasmielinen?".

  Elin synnissä, mutta en silloin pitänyt tekojani synteinä – elin vain niin kuin useimmat muutkin. Tulin vahingossa raskaaksi, ja koska pidin tilannettani poikkeuksellisen hankalana, päädyin aborttiin.Valinta oli tunteellisesti rankka. En meinannut löytää sopivaa suhtautumista siihen: välillä itkin monta tuntia yhtäperää, välillä yritin suhtautua kokemaani tunteettomasti.


Ahdistus

  Joitain kuukausia abortin jälkeen aloin kärsiä voimakkaasta ahdistuksesta. Hieman myöhemmin minulla alkoi myös olla epämääräisiä neurologisia oireita, joita olin kokenut vaihtelevasti teini-iästä alkaen (paljon myöhemmin sain diagnoosin keskushermoston sairaudesta). Samanaikaisen sairauspelon takia en täysin osannut kytkeä ahdistustani aborttiin, johon suuri osa siitä oikeasti liittyi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Itkin pari vuotta liioittelematta lähes joka päivä ja yö. Olin hajamielinen, hämmentynyt, sekava. Minulla ei ollut motivaatiota mihinkään. Kuullessani ihmisten suosittelevan keskusteluterapiaa henkisiin ongelmiin, minua lähinnä nauratti – suhtauduin neuvoihin kyynisesti. Tiesin, ettei mikään määrä terapiaa korjaisi ongelmaani.

  Ostin uuden tv:n, ja virittäessäni kanavia löysin kristillisen tv-kanavan. Katsoin sitä viihteenä silloin tällöin. Uskovaiset puhuivat elämän suurista kysymyksistä tosissaan ja häpeilemättä, ilman pakonomaista tarvetta lieventää sanomaansa ivalla ja itseironialla. Pidin sitä aluksi hieman huvittavana, koska se oli niin epätyypillistä mediasisältöä. Toisaalta se vetosi minuun.

  Välillä päädyin lukemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Abortin puolustajat vetosivat naisten oikeuksiin ja viime kädessä Suomen lakiin; vastustajat syntymättömän lapsen oikeuteen elää. Usein keskustelut äityivät rajuiksi väittelyiksi. Vaikka olin itse tehnyt abortin (siitä oli kulunut tässä vaiheessa jo vuosia) huomasin asettuvani aborttivastaisten puolelle: minun oli oltava lapseni puolella... Kokemus oli ristiriitainen.

Kaduin aborttia, mutta katumus ei ollut menneisyyteen takertuvaa, "jossittelevaa", vaan se tuntui vievän eteenpäin – siihen sisältyi mahdollisuus toivoon, jota en osannut selittää...

Näin hieman minua vanhemman naisen kertovan henkilökohtaisen todistuksensa kristillisellä tv-kanavalla. Hänkin oli tehnyt menneisyydessään abortin. Naisen todistus syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksisaamisesta kosketti minua voimakkaasti – se oli niin rohkea ja totuudellinen.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)

Usko

  Eräänä päivänä katselin lumista, auringossa kimaltelevaa maisemaa linja-auton ikkunasta. Olin matkalla joululomalle vanhempieni ja sisarusteni luokse. Yhtäkkiä tunnustin Jumalalle abortin syntinä ja pyysin sitä anteeksi.

Jumala vastasi rakastavasti, että Hän on antanut sen minulle anteeksi. Tunsin niin suurta helpotusta, liikutusta ja iloa, että pystyin vaivoin istumaan aloillani. Olin hetkessä vapautunut vuosikausia jatkuneesta ahdistuksesta, ja minusta tuntui, että pystyin yhtäkkiä hengittämään vapaammin.

  Vaikka Jumala oli jo antanut minulle anteeksi, en vielä ollut ymmärtänyt evankeliumin kokonaisuutta siten, että olisin osannut selittää sen. Raamatun lukeminen ensimmäistä kertaa alusta asti oli paikoin aika hurja kokemus, koska olin jo alkanut uskoa, että luen Jumalan sanaa. Aina sivua kääntäessäni ounastelin, miten minut seuraavalla aukeamalla julistetaan kelvottomaksi Jumalan silmissä. Ja jatkuvasti niin tapahtui.

Vanhassa Testamentissa kerrottiin kuitenkin säännöllisesti myös Jumalan armollisuudesta, mm. Jesajan kirja oli tällä tavoin erityisen lohdullinen. Jumalan kerrottiin haluavan kelvottomat itselleen.

"Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55:6-7)

  Kun lukee Uuden Testamentin evankeliumit kokonaan, käy ilmi, ettei Jeesus ole ollenkaan sellainen lepsu ja kaiken hyväksyvä hippi, jollaiseksi maailma Hänet usein kuvaa, vaan oikeamielisyydessään tinkimätön, mutta samalla armollinen aina ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa asti...

"Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Matt. 9:13; 1938)

"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)

  Vaikka Apostolien teoissa tapahtuu kaikenlaista – siinä kuvataan runsaasti apostolien kärsimyksiä ja koettelemuksia – mieleeni tulee aina ensimmäisenä se ilo, joka heistä suorastaan tulvii, kun he lähtevät kertomaan evankeliumia maailmalle. Tunnistin sen samaksi iloksi, jota olin itse saanut jo tuntea...

Paavali, yksi lempievankelistoistani, selittää iloni syyn:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu..." (1. Kor. 15:3-4)