Maailman vihaama, uskovaisten rakastama Paavali

   Maailma vihaa apostoli Paavalia, mutta uskovaisten keskuudessa tämä armoitettu evankelista on yksi rakastetuimmista Raamatun ihmisistä.

  Mielestäni Paavalin evankelioinnissa oli ja on jotain erityistä.

Maailma vastustaa Paavalia

  Apostoli Paavali, yksi Uuden Testamentin kirjeiden kirjoittajista, lienee Raamatun uskovaisista inhotuin nykymaailmassa. Häntä vastustetaan erilaisilta tahoilta ja eri syistä. Vaikuttaa siltä että vain uskovaiset rakastavat Paavalia. Vain uskovaiset tajuavat häntä.

Kuva: Pixabay / Dorothée Quennesson

  Monille Paavalin vastustajille hän on se vanhoillinen tyyppi joka "vihasi naisia ja homoja". He tapaavat esittää hänet Jeesuksen vastavoimana, ikään kuin Jeesus olisi ollut uudistusmielinen hahmo jonka vapaamieliset opetukset Paavali myöhemmin vääristi alkaen toistaa vanhatestamentillisia käsityksiä mm. sukupuolesta, avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. 

  Toisinaan törmää puheenvuoroihin joissa Paavalia vastustetaan toisenlaisesta kulmasta; nämä vastustajat kyseenalaistavat Paavalin aseman Jeesuksen apostolina. Luin kerran kristinuskoaiheiselta nettipalstalta kirjoituksen, jossa ranskalaisin viivoin jäsenneltynä yritettiin perustella lukijoille, että Paavali ei ole eikä ole koskaan ollut oikea Jeesuksen apostoli kuten vaikka Pietari, Johannes ja Jaakob. Perusteena esitettiin että Paavali ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin eikä hän tavannut Jeesusta Tämän maanpäällisen elämän ja opetustyön aikana.

Mietin mikä mahtoi olla kirjoittajan oma suhtautuminen Jeesukseen ja kristinuskoon. Ei kai uskovainen pyrkisi mustamaalaamaan yhtä Herran apostoleista? Ei kai uskovainen pyrkisi synnyttämään epäluottamusta Raamattuun? Erikoisesti seikka johon kirjoittaja jatkuvasti palasi ja joka tuntui olevan hänen suurin ongelmansa oli Paavalin "liiallinen juutalaisuus". 

  Toisaalta olen törmännyt netissä juutalaiseen rabbiin, jonka mielestä Paavali ei ole tarpeeksi juutalainen! Rabbi kutsuu Paavalia teologian historian suurimmaksi katastrofiksi ("the biggest disaster in the history of theology"). Hänen tulkintansa mukaan Paavali opetti Jumalan antaman lain hylkäämistä ja halveksimista. 

Sehän ei pidä paikkaansa, vaan Paavali opetti, että ihminen ei voi pelastua lain kautta, vaan yksinomaan Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyön perusteella. Paavali vielä erikseen totesi että Jumalan laki itsessään kuitenkin on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12).

  Paavalia mustamaalataan ja hänen sanomisiaan vääristellään. Hänessä on oltava jotain erityistä, kun maailma häntä näin voimakkaasti vastustaa.

Evankelista Jumalan armosta

"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Room. 3:22-24)

  Paavalin vanhoillisuuden korostaminen tuntuu minusta aina hassulta koska itse näen hänet enemmänkin vallankumouksellisena hahmona. Hänen sanomansa Jumalasta ja pelastuksesta oli ja on yhä ihmiselämän perustukset mullistavalla tavalla uusi. Evankeliumi on aina uutinen tässä vanhassa toivottomassa maailmassa.

Näynomainen kohtaaminen ylösnousseen Jeesuksen kanssa tiellä Damaskukseen (Ap. t. 9:1-9) muutti Paavalin oman elämän suunnan pysyvästi. Hän kääntyi murhanhimoisesta Jeesuksen seurakunnan vainoajasta Jeesuksen väsymättömäksi julistajaksi. Päätellen siitä innosta, jolla hän alkoi julistaa evankeliumia, hän tuntui olettavan että jokainen joka hänen sanomansa kuulisi täyttyisi sillä samalla elämänmullistavalla riemulla. 

No, kaikki joille evankeliumi on julistettu eivät ole tulleet uskoon, mutta edelleen tänä päivänä monelle niin tapahtuu. Olen yksi heistä, ja kohdallani uskon välittäjänä oli nimenomaan Paavalin evankeliointi, tarkemmin sanottuna hänen Roomalaiskirjeensä. Siinä Paavali vääntää pelastuksen evankeliumin rautalangasta: kaikkien ihmisten syntisyyden, Jeesuksen ristinsovituksen ja uskon kautta vastaanotettavan pelastuksen, Jumalan armosta.

  Paavalin evankelioinnissa on jotain erityistä. Itse muotoilisin sen seuraavasti. Hän onnistuu sanoin ilmaisemaan ja johdonmukaisesti perustellen selittämään mittaamattoman suuria, ihmeellisiä, yliluonnollisia asioita. Mieleeni tulee se kielifilosofi Wittgensteinin tunnettu lausahdus, "siitä mistä ei voi puhua on vaiettava"; eli mielestäni Paavali onnistui puhumaan asioista joista emme normaalisti pystyisi puhumaan. Uskon että hänellä oli erityinen Jumalan antama sanojen armolahja evankeliumin kertomiseen.

Paavali puhui siitä mitä hengellisesti tapahtui Golgatan ristillä. Mitä tapahtui Jeesuksen ruumiissa Hänen verensä voimasta, ja mitä tapahtui Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa sillä hetkellä... 

"Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:25)

Paavali tosin itsekin tiesi että hänen hämmästyttävä puheensa rististä olisi uskomattomien korvissa hullutusta (1. Kor. 1:18). Se ei estänyt häntä julistamasta. Hän ei välittänyt siitä että häntä pidettäisiin seonneena. Tästäkin syystä rakastan Paavalia. Hän oli nöyrä.

  Paavali, nähdäkseni enemmän kuin kukaan toinen Jeesuksen apostoleista ja julistajista, käytti omaa heikkouttaan ja syntisyyttään esimerkkinä syntiin langenneen ihmiskunnan tilasta. Näin ollen hänen henkilökohtainen todistuksensa myös Jumalan armon saamisesta on niin voimallinen esimerkki meille kaikille. Paavali tiesi miten suuren armon hän on saanut Jumalalta ja iloiten omisti elämänsä evankeliumin julistamiselle vaikka joutui sen tähden kärsimään vainoa, väkivaltaa ja vankeutta.

"Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta." (Ap. t. 20:24)

Synnintunnosta ja armon oivaltamisesta

  Synnintunto kuulostaa surulliselta. Synnintunnossa vietetty elämä ankealta. Se kuitenkin johtaa mitä suurimpaan iloon ja autuuteen.

Ihmissydämen arvoitus

  Luin jostain kirjasta vuosia sitten puhuttelevan vanhan kansan arvoituksen. Se meni seuraavasti.

Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena. 

Kuva: Pixabay / JLFineArt

Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!

Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.

  Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.

Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.

Ihmeellinen armo

  Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."

Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.

En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.

Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:

"Autuas se,

jonka pahat teot on annettu anteeksi,

jonka synnit on pyyhitty pois.

 Autuas se ihminen,

jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään

ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)

Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!

  Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta. 

  Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

"Joka köyhää armahtaa..." – pohdintaa armosta ja auttamisesta

  Pohdintoja Sananlaskujen kirjan jakeen 19:17 äärellä:

  Mikä on armahtamisen ja anteeksi antamisen ero?

  Miten hyvän tekeminen on "Herralle lainaamista"?

  Jos Jumala kerran on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on kärsimystä, kuten köyhyyttä?

 

"Joka köyhää armahtaa..."

  Kun tuoreena uskovaisena luin Raamattua, ihmettelin kun siellä puhutaan "köyhän armahtamisesta":

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon." (Sananl. 19:17)

Miksi köyhää pitäisi armahtaa? Ajattelivatko Raamatun kirjoittajat, että köyhänä oleminen on jotenkin väärä teko siltä köyhältä ihmiseltä niin, että hän olisi armahdetuksi tulemisen tarpeessa?

Ajattelin siis, että armahtaminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Olen huomannut että monilla muillakin on tämä käsitys.

  Armo ja anteeksianto ovatkin samanlaisia asioita. Tarkemmin sanottuna, anteeksianto on armon alalaji. Armo tarkoittaa, että joku antaa toiselle ilmaiseksi ja ansiotta jotain hyvää. 

Anteeksianto tarkoittaa, että kohde on tehnyt jotain pahaa ja itse asiassa ansaitsisi rangaistuksen, mutta rangaistuksen sijaan hänelle annetaan anteeksi ja sillä tavalla annetaankin hyvää (hyvä asia on jo se rankaisematta jättäminen!).

Kummassakaan tapauksessa kohde ei siis saa ansionsa mukaan – ei hyvässä eikä pahassa. Armo, ja sen alalaji anteeksianto, tarkoittaa yksinkertaisesti minkäänlaisista kohteen omista ansioista riippumatonta hyvän antamista kohteelle. Armo perustuu antajan hyvyyteen.

  Eli kun Sananlaskujen kirjassa kehotetaan armahtamaan köyhää, sillä tarkoitetaan vain, että vaikka köyhällä kerjäläisellä ei ole ansioita sinuun nähden, anna hänelle silti jotain hyvää, vaikka rahaa tai vaatetta tai leipää. 

Ei kuitenkaan ole virhe käyttää sanaa armahtaa anteeksi antamisen synonyyminä; silloin vain valitaan niistä kahdesta kattavampi sana. Toisin sanoen armahtaminen voi joskus sisältää myös anteeksi antamisen merkityksen. Esim. siinä, kun Jumala armosta pelastaa meidät, se tarkoittaa samalla, että Hän antaa meille meidän syntimme anteeksi.

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle..."

  Jatkan pohtimalla vielä toista seikkaa, joka on askarruttanut minua samassa Sananlaskujen kirjan jakeessa. Nimittäin sitä, että jakeessa puhutaan armahtamisen rinnalla lainaamisesta ja takaisin maksusta.

Edellä muotoilemaani armon määritelmään nähden se vaikuttaa ristiriitaiselta: vaikka kyseessä on armollinen teko (eli ilmainen lahja), jakeessa muistutetaan, että Herra silti maksaa hyväntekijälle hyvän teon! 

Ihmiseltä armollinen laupeuden teko on siis jakeen mukaan kuitenkin vain lainaamista – Herralle.

Ymmärrän tuon niin, että ihan perimmäisesti kaikki hyvä tulee Herralta eli että Jumala on armon alkuperäinen lähde.

Ihana ajatus: Jumala haluaa että teemme Hänen tekojaan maailmassa lähimmäisiämme kohtaan. Sen takia Hän ns. lainaa meidän käsiämme. Meidän tekemämme laupeuden teot ovat Jumalan tekoja meidän kauttamme.

 Uudessa Testamentissa uskovaisille sanotaankin:

"Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:10)

  

  Miksi Jumala ei suoraan itse auta vaikkapa köyhiä tai sairaita? Hänhän voisi ihmeteolla, vain "sormia napsauttamalla", saada katetun ruokapöydän ilmestymään nälkäisen köyhän eteen. 

On olemassa tämä tunnettu argumentti kristinuskoa vastaan: siitä että maailmassa on niin paljon kärsimystä, voidaan päätellä, että Jumala joko ei ole hyvä (= Hän ei halua poistaa kärsimystä) tai sitten Hän ei ole kaikkivaltias (= Hän ei pysty poistamaan kärsimystä, vaikka haluaisi). Argumentti on nimenomaan kristinuskoa vastaan, koska Raamatun mukaan Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias.

Muun muassa tässä Sananlaskujen kirjan jakeessa on vastaus argumenttiin, tyydyttipä se argumentin esittäjää tai ei. Vastaus on, että Jumala haluaa auttaa apua tarvitsevia, ja että Hän haluaa tehdä sen meidän kauttamme. Meidän tulee siis olla Jumalan avun välikäsiä.

 

Jumalan armollisuuden elämänmuuttava voima

  Kun sisäistämme, mitä Jumalan armollisuus oikeastaan tarkoittaa ja mitä seurauksia sillä on meille, se voi mullistaa koko sisäisen elämämme. 

Rakastettu vai rakastettava?

  On eri asia olla rakkauden kohteena kuin olla rakastettava. Toisin sanoen rakkauden kohteena oleva ihminen ei välttämättä ole rakastettava ihminen.

Tällaisen eron tekeminen saattaa tuntua saivartelulta, sillä eikö se että minua rakastetaan ole tavallaan samalla merkki siitä, että olen rakastettava? Eivätkö ne ole vain kolikon eri puolet?

Meidän ihmisten kesken noin ehkä usein onkin. Esim. parisuhdemielessä rakastuminen perustuu kohteen viehättävyyteen, joka puolestaan perustuu hänen yksilöllisiin ominaisuuksiinsa (ulkoisiin ja sisäisiin). Emmehän me kaikkiin rakastu romanttisesti – näin ollen kohteessa on oltava jotain, minkä perusteella rakastumme juuri häneen.

Mutta mitä tulee Jumalan rakkauteen, Raamatun vastaus on kieltävä. Siitä että Jumala rakastaa meitä, meidän ei tule päätellä, että meidän siten täytyy olla jotenkin rakastettavia, ominaisuuksiltamme ja teoiltamme Jumalan rakkauden ansaitsevia. Sanaa armo käytetään kristinuskossa tämän eron tähdentämiseen.

Armohan tarkoittaa käytännössä, että joku antaa toiselle jotain hyvää ilman, että tämä on ansainnut sen. Se että saan jotain hyvää antajan armollisuuden tähden, siis lahjaksi, kertoo antajan hyvyydestä eikä minun. Edelleen se, että minua rakastetaan armollisesti, kertoo rakastajan rakkaudellisesta olemuksesta eikä minun rakastettavuudestani. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on armollista rakkautta.

  Hiuksenhienolta vaikuttava ero on ratkaiseva ja seurauksiltaan elämänmuuttava. Sillä jos minua rakastetaan sen perusteella, että olen rakastettava, minuun kohdistuvan rakkauden ehdot ovat minussa, mistä puolestaan seuraa, että pysyäkseni rakkauden kohteena, minun täytyy ylläpitää niitä ehtoja, siis niitä ominaisuuksiani, jotka tekevät minusta rakastettavan. Jos menetän ne, minua ei enää rakasteta.

Kun taas jos minua rakastetaan puhtaasti rakastajan rakkaudellisuudesta ja armollisuudesta johtuen, rakkauden ehdot eivät ole minussa eikä ole minun tehtäväni ylläpitää minuun kohdistuvaa rakkautta. Minun ei tarvitse huolehtia, että pysyn rakastettavana. Minun ei tarvitse pelätä, että menetän ne ominaisuuteni, joiden perusteella minua rakastetaan. 

Jumala on rakkaus

  Uuden Testamentin apostolit näkivät paljon vaivaa sen selittämiseksi, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei perustu meidän rakastettavuuteemme, vaan Jumalan rakkaudelliseen olemukseen, ja että Hänen rakkautensa meitä kohtaan siten on armollista rakkautta.

Syntisyyttämme emme ansaitse Jumalan rakkautta ja pelastusta ikuiseen elämään, mutta Hän rakasti meitä silti – siksi Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Esimerkiksi seuraavissa jakeissa apostolit vääntävät tätä sanomaa rautalangasta:

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2 :8-9)

Raamatussa kerrotaan, että rakkaus on Jumalan olemus (1. Joh. 4:8) ja ettei Jumala voi kieltää olemustaan (2. Tim. 2:13). 

  On kuitenkin tähdennettävä erästä asiaa. Nimittäin vaikka Jumalan rakkaus meitä kohtaan perustuu Hänen rakkaudelliseen olemukseensa eikä meidän ominaisuuksiimme, se silti on syvällisesti henkilökohtaista. Jumala tuntee meistä jokaisen sisintämme myöten, paremmin kuin kukaan toinen ja paremmin kuin edes me itse. Suhteessa minun kanssani Jumalan rakkaus on rakkautta juuri minuun!

Armon parantava voima

  Sen sisäistäminen, että Jumala rakastaa meitä armollisesti, voi mullistaa sisäisen elämämme. 

Varmaan kaikki tietävät sen henkiseen pahoinvointiin tyypillisesti sisältyvän ilmiön, että ihminen yrittää ansaita hyväksynnän ja rakkauden. Toisin sanoen hän joko yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään rakastettavan tai pelkää menettävänsä rakastettavuutensa. 

Ihminen saattaa esimerkiksi tarjota rakkauden hinnaksi ahkeruuttaan, pätevyyttään, sosioekonomista menestystään, viehättävää ulkonäköä, mahtavaa luonnetta... 

Mutta entä jos vaikka sairastuu eikä enää pysty olemaan ahkera? Mitä jos ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ole pätevä valitsemallaan alalla? 

Mitä jos perustaa yrityksen ja tähtää menestykseen, mutta menestystä ei koskaan tule? Tai mitä jos on yrittäjänä ensin menestyvä, mutta sitten taloudelliset suhdanteet kääntyvät ja tulee konkurssi? 

Mitä jos ei saa itsestään viehättävän näköistä, vaikka kuinka puunaa ulkonäköään? Tai mitä jos on viehättävä, mutta menettää ulkonäkönsä vaikka onnettomuudessa? Tai mitä jos vanhenee ja ulkonäkö rapistuu?

Tai entä jos ei vain pysty olemaan hauska ja leppoisa tyyppi luonteeltaan? Entä jos kokee vaikka raskaita menetyksiä tai alkaa kärsiä jatkuvista kivuista ja on koko ajan huonotuulinen ja väsynyt eikä enää pysty olemaan hauskaa seuraa?

Itse asiassa jos omistamme elämämme sille pyrkimykselle, että ansaitsisimme rakkauden rakastettavien ominaisuuksien perusteella, häviämme aivan taatusti. Jokainenhan heikkenee, kokee menetyksiä, sairastuu, väsyy, rapistuu ruumiillisesti ja kognitiivisesti jne. 

Tämä langennut maailmamme on armoton paikka. Se logiikka, että kaikki hyvä täytyy itse ansaita, on syvään juurtunut meihin. Olen ollut suunnilleen kaksitoista vuotta uskossa, ja silti lähes aina ajatellessani Jumalan armollisuutta, ja sen kaiken muuttavaa voimaa, minusta tuntuu kuin olisin juuri oivaltanut jotain uutta kristinuskosta!

Rakkaussuhteessa Jumalan kanssa

  Kun sisäistämme sanoman Jumalan armollisesta rakkaudesta, se luo turvaa ja rauhaa elämäämme. Se auttaa meitä olemaan armollinen itseämme ja muita kohtaan. 

Se myös vapauttaa. Uskallan yrittää olla parempi ihminen, koska voin epäonnistua rauhassa – epäonnistuminen ei aiheuta mitään muutoksia siihen, että Jumala rakastaa minua. Sillä Jumalan rakkaus ei perustu minun rakastettaviin tekoihini, vaan siihen, että Hän on rakkaus.

  Edellä mainitsin, että Jumalan rakkaus on syvällisesti henkilökohtaista, kun elämme rakkaussuhteessa Hänen kanssaan. Miten pääsee henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa?

Jumala on rakastanut armollisesti kaikkia luotujaan lähettämällä Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Kun ihminen vastaanottaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen uskossa, hän uudestisyntyy Jumalan lapseksi. 

Taivaallisen Isän lapsena kasvamme ajan mittaan Hänen käsittämättömän suuren rakkautensa tuntemisessa.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Mistä ihmeestä uskossa on kyse?

 Uskonto-sanalla on eri merkitys kuin sen englanninkielisellä vastineella religion. 

 Kristinuskossa nimenomaan usko on keskeistä ja välttämätöntä. Suhde Jumalaan on uskonsuhde.

  Uskominenhan on yleensä heppoista ja epävarmaa tietämiseen verrattuna. Miksi uskoni Jeesukseen kuitenkin tuntuu minusta varmuudelta?

Religion ja uskonto

  Englannin (ja monen muun) kielen uskonto-sanan vastine religion kuulemma tulee todennäköisimmin latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhteen sitomista. Yhteen sitominen taas voi viitata joko ihmisten tulemiseen yhteen, esimerkiksi harjoittamaan yhdessä rituaaleja ja palvontaa, tai ihmisten liittämiseen yhteen jumalan kanssa.

Uskonnot ovat aina tuoneet ihmisiä yhteen, joten ainakin ensin mainitsemani merkitys on oikea. Jälkimmäinen merkitys, eli että uskonto liittäisi yhteen ihmiset ja jumalan, on ongelmallinen puhuttaessa esim. aasialaisista uskonnoista. Niissä uskotaan ihmisten ja jumalan olevan ykseyttä, siis jo valmiiksi samaa olemusta – eihän siinä mitään yhteen liittämistä ja sitomista tarvita. 

  Oli miten oli, olen tyytyväinen suomenkieliseen uskonto-sanaan, koska se ilmaisee, että uskonnoissa kyse on uskomisesta eikä esim. tieteelliseen todistamiseen perustuvasta tietämisestä. 

Kristinuskosta puhuttaessa uskonto on ihan erityisen sopiva sana, koska Raamatun mukaan ihmisen Jumala-suhteessa välttämätöntä on nimenomaan usko Jeesukseen. Suhde Jumalaan on uskonsuhde .

Ehkä onkin niin, että suomen kielessä sana uskonto, jolla yleisesti viittaamme kaikkiin maailman uskontoihin, on saanut alkunsa juuri kristinuskosta?

"Ei uskoa, vaan välitöntä kokemista"

  Katsoin reilu kymmenen vuotta sitten ruotsalaista tv-sarjaa Taivastiellä (Från Sverige till Himlen), jossa toimittaja vieraili eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kodeissa. Yhdessä jaksossa oli perhe, joka harjoitti jonkinlaista luonnonuskontoa. Juhlapäivällisellä he asettivat ruokapöydän keskelle puuveistoksen ja lausuivat sille värssyjä. Toimittaja kysyi, edustaako puuveistos heille jumalaa, ja he vastasivat että ei, vaan että se on jumala.

Olin vastauksesta silloin yhtä pöllämystynyt kuin toimittaja. Nykyään tiedän että luonnonuskonnoissa palvotaan luontoa jumalana tai monia eri jumalia käsittävänä kokonaisuutena. Luonnonuskontojen seuraajat saattavat käyttää sanaa henki, mutta heille se tarkoittaa, että henki on yksinkertaisesti luontokappaleen olemus. Kaikki luonnossa on siten heille jumalallista henkeä, kaiketi myös ihminen itse. Aika usein he käyttävät sanaa henki rinnakkain sanan energia kanssa.

Joskus luonnonuskontojen seuraajat viittaavat kristinuskoon vähätellen, koska meillä suhde Jumalaan on uskonsuhde. Ikään kuin usko olisi heidän välittömään aistikokemukseen perustuvaan jumalasuhteeseensa verrattuna jotenkin heppoista. Ymmärrän kyllä että he ajattelevat niin: puuveistosta voi koskettaa käsillään, tuulen ja sateen tuntea ihollaan. Uskoa ei siinä tarvita.

  Luin parikymppisenä Kalevalan, jonka värssyt niinikään ilmaisevat uskoa luontojumaliin. Minua askarrutti kohta, jossa Ukko-nimistä sään jumalaa puhutellaan sanoilla "Ukko, julkinen jumala". Millä tavalla Ukko oli julkinen? Tarkoitettiinko sillä, että Ukkoa (ja muita Kalevalan jumalia) palvottiin julkisesti vai onko se juuri viittaus luontojumalan näkyvyyteen eli "julki olemiseen" kaikille, esim. salamoina, sateena, pilvinä?

Kristinuskossa tarvitaan usko

  Joku kristittykin voisi runollisesti sanoa, että Jumala on luonnon eli luomistyönsä kautta nähtävissä ja kaikin tavoin aistein koettavissa. Oikeasti Jumala kuitenkin itse on näkymättömissä meille, vaikka Hänen luomistyönsä onkin kaikkien nähtävissä. Luomakunta todistaa Luojastaan, mutta ei ole sama kuin Luoja.

  Entä Jeesus? Onhan kristinuskossakin Jumala ollut ruumiillisesti ihmisten keskuudessa! Eli kun Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, oli maailmassa kaksi tuhatta vuotta sitten, Häntä pystyi koskettamaan käsillään ja Hänen kanssaan pystyi kasvotusten juttelemaan. Kaikki aikalaiset, myös ne, jotka eivät uskoneet että Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, näkivät Hänet, jos vain sattuivat näköetäisyydelle. 

Ihan totta, mutta meille nykyajan ihmisille pääsy näihin tapahtumiin kulkee Raamatun todistuksen kautta, ja sen joko uskoo tai ei. 

  Entä Pyhän Hengen läsnäolo – sitenhän Jumalan voi välittömästi kokea? Jeesus kuoli puolestamme ristillä, nousi kuolleista, ja ennen Taivaaseen astumistaan jätti uskoville Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Jumala on siis tässä maailmassa tällä hetkelläkin Pyhän Hengen kautta.

Toisaalta Pyhän Hengen läsnäolokin tulee vain uskon kautta ihmisen osaksi. Tarvitaan usko Jeesukseen Herrana ja Pelastajana, että Pyhän Hengen läsnäolon voi kokea.

  Joten kyllä kristinuskossa usko on välttämätöntä. Ei usko kuitenkaan ole mikään heppoinen juttu.

Uskolla on vahva perusta

  Uskoni Jeesukseen on laadultaan erilaista kuin uskoni mihinkään muihin asioihin, joihin uskon.

Yleensähän ihmiset ajattelevat uskoa ja uskomista siten, että se kohdistuu olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmaan asiaan, esim. joku voi uskoa, että ensi heinäkuusta tulee sateinen tai vaikka että aaveita on olemassa. Asiat joihin uskotaan ovat alisteisia uskolle – ne ovat uskon varassa. Se joka pelkästään uskoo ei itsekään ole varma asiasta.

Kuitenkin olen varma Jumalasta. Kokemuksena usko Jumalaan on minulle lähempänä tietämistä kuin uskomista, vaikka kyllä "myönnän", että se on uskoa. Mikä tämä ilmiö oikein on? 

  Raamatusta löytyy uskon määritelmä: 

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:1-3; käännös 1933/38)

Usko Jumalaan ei siis ole yksistään sitä, että uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamatussa sanotaan, että demonitkin uskovat Jumalaan olemassa olevana, mutta että ne eivät ole uskossa Häneen. Usko on luottamusta Jumalaan rakastavana ja armollisena Isänä, Herrana ja Pelastajana. Usko on ojentautumista eli pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. 

  "Uskon kautta me ymmärrämme" kirjoittaja sanoo puhuessaan luomakunnan synnystä. Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen myös ihan järjellisille tosiasioille. Maailma ei ole putkahtanut tyhjästä, vaan Jumala on luonut sen. Mutta koska emme voi nähdä Jumalaa, tämän järjellisen tosiasian ymmärtäminen edellyttää uskoa.

Raamattukin on valtavan selitysvoimainen järkeen käyvällä tavalla. Esimerkiksi ihmiskunnan moraalisesti alhainen tila, joka sukupolvesta toiseen saa vain uusia kierroksia, vastaa Raamatun opetusta syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Sellaiset, joilla ei ole uskoa, kuitenkin järjenvastaisesti inttävät, että ihminen on hyvä.

Raamattu itsessään kirjoituskokoelmana on kertakaikkisen ihmeellinen tavalla, jonka pitäisi tehdä vaikutus jokaiseen järjelliseen ihmiseen: vuosituhansien aikana syntyneissä kirjoituksissa etenee punaisena lankana pelastuksen evankeliumi, joka toteutuu profetia profetialta, ja huipentuu Pelastajassa Jeesuksessa, josta kerrotaan Uudessa Testamentissa. 

Miten joukko eri vuosituhansilla eläneitä, tosiaan tuntemattomia ihmisiä voisi hallita moista kokonaisuutta ja saada aikaan profetioiden toteutumisia? Toisaalta sen olettaminen, että perimmäisenä kirjoittajana ja aikaansaajana on Jumala, edellyttää uskoa.

Uskon antaja

  Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen järjellisille tosiasioille – olisiko siinä se syy, miksi usko tuntuu minusta varmuudelta, joka on lähellä tietämistä? Ensin on usko, sitten varmuus?

  Ei ihan noinkaan. Sillä ensin on Jumala. 

Sanoin edellä, että asiat joihin tavallisesti uskotaan, ovat olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmoja. Ne ovat uskon varassa, uskolle alisteisia. Raamatun mukaan kuitenkin Jumala itse on antanut uskon itseensä! Jumala ei siis uskon kohteena ole uskon varassa, vaan usko on Jumalan varassa.

Ensin on Jumala, ja sitten, Hänen vaikutuksestaan, on usko Häneen. Paavali kirjoittaa uskovaisille:

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut." (Ef. 2:8-10)

Kristitty ja humpuukimarkkinat

  Syvempää "henkisyyttä" lupaavaa uskonnollista humpuukia kaupitellaan nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Kristillinen usko suojaa humpuukilta, kunhan pitäytyy sen yksinkertaisessa opissa.

Dogmaattisuuden suojaava vaikutus

  Uskovaiseksi kristityksi tultuani käsitykseni todellisuuden perimmäisestä olemuksesta lakkasi olemasta avoin. Olin ennen uskoakin melko jalat maassa -tyyppi, mutta silloin pidin kaikkea edes teoriassa mahdollisena, nyt en enää. Uskon myötä muutuin dogmaattisemmaksi: kristillinen oppi poissulkee sen kanssa ristiriidassa olevat uskomukset. 

"Suljettu todellisuuskäsitys" kuulostaa monen mielestä ehkä tylsältä, mutta toisaalta dogmaattisuudella on suojaava vaikutus uskonnollista humpuukia vastaan, jota nykymaailmassa kaupitellaan enemmän kuin koskaan aiemmin koko ihmiskunnan historiassa.

Olen nimittäin huomannut että humpuukimarkkinoilla vallitsee tietynlainen logiikka: ihmisten todellisuuskäsityksen ollessa loputtoman avoin, humpuukiyrittäjät voivat loputtomiin keksiä uusia tarpeita sekä palveluita ja tuotteita vastaamaan niihin. Koko ajan tulee uusia juttuja, jotka edellyttävät uudenlaista uskomusta. 

Kun on paljon ihmisiä, jotka kaipaavat jotain "henkistä" elämäänsä ja joiden käsitys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta on avoin ja muovautuva, markkinat toimivat vilkkaasti.

Esimerkkinä voin mainita jälleensyntymisuskoon pohjaavat uudet uskomukset ja niitä vastaavat palvelut: nykyään on tarjolla menneiden elämien regressioterapiaa, karmanpuhdistusta ja menneistä elämistä energiakehoon jääneiden vammojen hoitoja.

  On mielenkiintoista, että raha ja bisnes ovat niin keskeisessä asemassa kulttuurissa, jossa tavoitellaan henkisyyttä ja irtiottoa materialistisesta nykyajasta.

Kristityn karu ihmiskuva

  TV.ssä esitettiin aikoinaan sarjaa The People Watchers, jota luotsasi tunnettu skeptikko, psykologi Richard Wiseman. Sarjassa Wiseman apulaisineen teki kadun ihmisille psykologisia kokeita piilokameratyyliin. Testien tarkoitus oli osoittaa, miten erehtyväisiä, ja siten myös huijattavissa, me ihmiset olemme.

Muistan jakson jossa Wisemanin apulainen onnistui vakuuttamaan ostoskeskuksen asiakkaille olevansa selvänäkijä. Tämä oli mahdollista pelkästään päättelemällä asioita mm. henkilön iästä, ostoksista ja pukeutumisesta sekä käyttämällä tarpeeksi laveita ilmauksia ja johdattelevia kysymyksiä.

Yhdessä jaksossa osoitettiin, kuinka ihmiset tapaavat liittää luonteenpiirteitä tuntemattomiin ihmisiin heidän ulkonäkönsä perusteella. Viehättävinä pidetyt ihmiset nähtiin mm. rehellisempinä, älykkäämpinä ja ahkerampina kuin epäviehättävinä pidetyt. Ja mikä surullisinta, monesti ihmiset eivät millään luopuisi virheellisistä käsityksistään, vaikka heille esitettäisiin todisteet niiden paikkansapitämättömyydestä.

Minua ei luultavasti saisi vakuuttumaan selvänäköisyydestä, mutta ulkonäöstä liikoja päättelemiseen syyllistyn itsekin varmaan ihan jatkuvasti. Taipumus on hyvä tiedostaa, että voi kyseenalaistaa omia päätelmiään. Lisäksi olen törmännyt vaikkapa optisiin illuusioihin, joiden kohdalla on ollut pakko myöntää, että vaikka olisi kuinka kriittinen, aivot ovat erehtyväiset.

  Se että ihminen on erehtyväinen on täysin linjassa kristinuskon ihmiskuvan kanssa. Tiesin tämän ihmisyydestä toki jo ennen uskoon tulemistanikin, mutta kristittynä pysyn siitä tietoisempana. Ihmisen erehtyväisyys ja syntisyys on yksi niistä kristinuskon dogmeista eli opinkappaleista.

  Skeptisestä lähtökohdasta harjoitettavaa psykologiaa pidetään ymmärrettävästi joskus myös kristinuskon vihollisena. Tarkalleen ottaen tämä kuitenkin perustuu virhekäsitykseen, että tiede olisi todistanut, ettei Jumalaa olisi olemassa. Todellisuudessa luonnontiede ja usko yliluonnolliseen Luojaan ovat kaksi eri asiaa. 

Minusta ainakin on hyvä, että ihmisen erehtyväisyyttä, taipumusta ennakkoluuloisuuteen ja huijatuksi tulemisen alttiutta tutkitaan järjestelmällisesti ja että aiheesta puhutaan.

  Paitsi että me ihmiset olemme sekä skeptisen psykologian että Raamatun mukaan erehtyväisiä ja uppiniskaisia, olemme Raamatun mukaan myös syntisiä. Tämä on linjassa mm. sen tosiasian kanssa, että humpuukimarkkinoilla riittää huijareita.

Evankeliumi on ilmainen

 

  Kristinuskossa on hyvä peukalosääntö: kaikki mitä hengellisesti tarvitsemme on ilmaista. Kaikki on Jumalan armoa ja lahjaa. Raamatun ihminen kyllä tarvitsee, mutta sitä voi lukea / kuunnella ilmaiseksi netissä tai vaikka lainata kirjastosta. Raamatunopetustakin on saatavilla ilmaiseksi.

  Kristittyjenkin keskuudessa valitettavasti on huijareita. Erityisesti ns. menestysteologian piirissä pyörivät suuret rahat. Onneksi tämä harhaoppiin perustuva ilmiö on laajasti tiedostettu ja siitä varoitetaan ihmisiä. 

Ei kaikki rahaan liittyvä kristinuskon keskuudessa silti ole huijausta. Tärkeään tarkoitukseen meneviin kohteisiin ja keräyksiin (esim. lähetystyöhön ja köyhäinapuun) on mahdollisuuksien mukaan hyvä lahjoittaa rahaa, kunhan toimija on luotettava. Rahan tulee siis mennä Jumalan valtakunnan työn konkreettisiin tarpeisiin sen sijaan, että lahjoittamalla tavoittelisi vaikka parantumista sairaudesta tai sitä että saisi syvemmän yhteyden Jumalaan. 

Ihmisen suhde Jumalaan, Hänen lahjansa sekä pelastus ikuiseen elämään ovat riippumattomia rahan antamisesta. 

Kristinusko on aina menestynyt köyhien keskuudessa. Mielestäni tämä kaiken kaikkiaan kertoo hyvää uskostamme, vaikka kristillisetkään yhteisöt eivät ole puhtaita huijauksista ja väärinkäytöksistä.

  Jeesus on "ilmainen" ja ainut välimies meidän ja Jumalan välillä. Jeesuksen ristinsovituksen kautta Jumala itse avasi meille yhteyden Häneen uskossa vastaanotettavaksi. Emme tarvitse henkisyyteen kouluttavia kursseja, henkioppaita, meedioita, yksisarvisia, energiahoitoja, enkeleitä emmekä "ylösnousseita mestareita" viemään meitä lähemmäksi Jumalaa. 

 

"Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä." (Ilm. 22:17)

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 

"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!

Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 

  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?

   

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?

Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)

Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!

Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  

  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 

"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 

Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)

Pohdintoja ihmisen syntisyydestä

  Ihminen on perisyntinen, luonnoltaan täysin turmeltunut, hengellisesti kuollut. Adamin ja Eevan tottelemattomuuden takia jokainen ihminen syntyy Jumalan epäsuosioon, "vihan lapseksi". 

Syntisestä luonnosta juontuvat ihmisten syntiset teot. Ja synnin takia me kaikki ansaitsisimme joutua Helvettiin.

  Jumalan kiitos, kristinuskon sanoma ei pääty ihmisen syntisyyden toteamiseen.

Ihmisen perisyntisyys

  Minulla on ollut sitkeä taipumus ajatella kuten Eino Leinon runonsäkeessä sanotaan: "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista." Runo, Hymyilevä Apollo, kokonaisuudessaan kuvailee ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, hymyilemistä voimana jolla pystyy hallitsemaan maailmaa, lempeyttä ja laulua tienä ihmisten väliseen yhteisymmärrykseen maailmassa, jossa Jumala "on jokaisen sielussa". 

Olisi kieltämättä suloista elää tuollaisessa maailmassa ja olla Hymyilevän Apollon kaltainen ihminen, mutta todellisuus ei ole sellainen – ei ympäröivä maailma eikä kukaan meistä.

 Uskoon tuloni aikoihin minua oli alkanut kiinnostaa kristinuskon oppi ihmisen syntisyydestä. Lueskelin mitä teologit olivat kirjoittaneet ihmisen perisyntisestä luonnosta, joka palautuu aina ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemukseen Edenin puutarhassa, ja josta meidän syntitekomme juontuvat.

Mieleeni painui erityisesti tietty kohta luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kuvauksessa ihmisen perisyntisyydestä, koska se oli niin karua luettavaa: "ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa."

Lukiessani tuota tekstinkohtaa ensimmäisen kerran minua alkoi naurattaa, koska siinä niin kertakaikkisesti otetaan luulot pois. Kaikki ihmisluonnon hyvyyttä puolustelevat vastalauseet tyrmätään, ja ne ihmisen ominaisuudet, joita yleensä on esitetty ihmishyvyyden lähteiksi – äly, sydän, tahto – tyrmätään erityisesti.

Tällaisten opetusten tarkoitus ei ole masentaa ihmisiä, vaan saada meidät ymmärtämään mm., ettemme pysty tekemään mitään, mikä miellyttää Jumalaa hengellisesti. Taivaaseen ei voi päästä omin teoin ja ponnisteluin, vaan vain Jumalan armosta.

Ihminen tekee syntiä, koska on syntinen

 Ihmisen perisyntisyyttä ajatellessani tunsin myös helpotusta, koska koin, ettei minun enää tarvitse puolustella itseäni. Olin aina ajatellut, Eino Leinon runon tavoin, olevani pohjimmiltani hyvä ihminen, kunnes nuorena aikuisena tein niin pahan teon, etten päässyt siitä yli. Tein abortin synnin. Vaikka elämäntilanteeni oli vaikea, lapsen pitäminen ei olisi ollut mahdotonta.

En enää kehdannut enkä jaksanut yrittää vakuutella (lähinnä itselleni ja Jumalalle), että olen hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt sitä ja tätä pahaa. Syntisyyteni tunnustaminen vapautti minut puolustelusta ja selittelystä, joiden tarkoitus oli ollut saada minut näyttämään hyvältä ihmiseltä – mitä en enää voinut uskoa.

  Myös se, miksi maailma on niin hirveässä tilassa, sai selityksen ihmisen turmeltuneesta luonnosta: ei ole sattumaa, että ihmiskunta painiskelee sukupolvi toisensa jälkeen sekä yksityisten että yhteiskuntaan ja koko ihmiskuntaan vaikuttavien hirveyksien kanssa. Raamatun kuvaus syntiin langenneesta ihmiskunnasta vastaa sitä, mitä näen tässä maailmassa.

  Nykymaailmassamme vakuutellaan usein, humanismin ja tasavertaisuuden hengessä, että kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä, kunhan vain kaikille suodaan mahdollisuus siihen. Raamatussa taas opetetaan, että kaikki ovat yhtä pahoja – syntisiä, vailla Jumalan kirkkautta. Joten jos tasavertaisuutta kaipaa, niin raamatullinen, kristillinen ihmiskäsitys on sellainen: kaikki ovat syntyjään samalla viivalla syntisyyden suhteen eikä kellään ole aihetta ylpeilyyn.

"– Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan." (Room. 3:10-12)

Toivo Jeesuksessa

  Jos kristinuskon sanoma olisi vain sellainen, että ihminen todetaan luonnoltaan turmeltuneeksi syntiseksi, niin sehän olisi hyvällä syyllä perusta ihmisvihalle, itsevihalle, toivottomuudelle. Ihminen voisi vain ajatella, ettei hänellä ole mitään menetettävää, ja että hän voi saman tien jatkaa synnissä rypemistä vaikka kahta kauheammin.

Jumalan kiitos, näin ei ole.

  Jo se, että Jumala on luonut ja antanut elämän jokaiselle meistä, on suuri asia omanarvontunnon kannalta. Tarkoitan sitä, että vaikka joku kokisi olevansa turha ja ettei hänen kuuluisi edes olla olemassa, hänen silti kuuluu olla olemassa ja elää tässä maailmassa. Kaikkivaltias Jumala on tahtonut niin. Edellä lainaamissani tunnustuskirjoissakin tähdennetään, että me ihmiset perisynnin turmelemasta luonnostamme huolimatta olemme yhä Jumalan luomia ja Hänen huolenpitonsa kohteita.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)

  Ja vaikka olemme syntisiä ja ansaitsisimme joutua Helvettiin, kristinuskon sanoma on sanoma pelastuksen toivosta. Edellä totesin, että kaikki ihmiset ovat yhtä huonoja, siis syntisiä. On kuitenkin yksi ihminen, joka on vanhurskas ja synnitön, ja Hän on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Jeesuksen takia meillä on toivoa.

Jumala, koska Hän rakasti maailmaa, lähetti Jeesuksen meidän pelastukseksemme niin, että voimme saada syntimme anteeksi sekä saada lahjaksi Jumalan vanhurskauden, joka on Taivaaseen pääsyn edellytys.

 "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:22-25)

Jumala ei ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen heittänyt turmeltuneita syntisiä pois, Helvetin tuleen, vaan, kuten tunnustuskirjoissa sanotaan, ottaa ihmisen muovailtavakseen, rakkaan Poikansa kautta puhdistettavaksi synnistä, pyhitettäväksi ja pelastettavaksi.

"Me vs. muukalaiset" vai muukalaisten rakastaminen? – pohdintoja vieraanvaraisuudesta

  Riittääkö että huolehtii vain oman perheen tarpeista vai kuuluuko auttaa myös tuntemattomia ihmisiä? Raamatussa kehotetaan vieraanvaraisuuteen – mitä se on?

Tässä kirjoituksessa kerron, miten olen ymmärtänyt Raamatun opetuksen aiheesta.

Vieraanvaraisuus on muukalaisten rakastamista

  Sanasta vieraanvaraisuus tulee minulle mieleen sen tyyppisiä asioita kuin että keittää kahvit kylään tulevalle, tarjoaa ruokaa, tarvittaessa yösijan. On kyläilijän kestitseminenkin toki vieraanvaraisuutta, mutta Raamatussa vieraanvaraisuus on paljon laajempi ja syvempi asia. 

Raamatunopetussivustoilta löysin yksinkertaisen määritelmän vieraanvaraisuudelle kristinuskossa: se on muukalaisten ja ystävien kohtelemista samalla tavalla. Lukemani englanninkielisen artikkelin mukaan kirjaimellinen käännös Uuden Testamentin alkukielen sanalle vieraanvaraisuus on muukalaisten / vieraiden rakastaminen ("the practice of loving strangers").

  Vieraanvaraisuus on niin tärkeä asia Jumalalle, että Mooseksen laissakin sille on erillinen "pykälä": 

"Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:33-34)

Raamatun aikaan ihmiset elivät tiiviissä yhteisöissä ja olivat riippuvaisia toisten ihmisten myötämielisestä suhtautumisesta ja avusta välittömämmin ja konkreettisemmin kuin nykyään usein ollaan. Vieraanvaraisuus on siis enemmän kuin pelkkää kestitsemistä. Se on auttamista ja tukemista, kun toisella on jokin puute tai hän olisi yksinään turvaton.

  Kun mietin, miksi Jumalalle vieraanvaraisuus on niin tärkeää, minulle tulee mieleen kolme asiaa. Ensinnäkin, Jumala itse on armollinen ja huolehtii ihmisten tarpeista. Me itse olemme saaneet Jumalalta – on Jumalan tahdon mukaista jakaa edelleen omastaan apua tarvitseville. Ja kyse on nimenomaan siitä, että auttaa odottamatta takaisinmaksua. Periaate on sama kuin Jeesuksen sanoissa "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) 

Toiseksi, vieraanvaraisuus liittyy toisen asemaan asettumiseen, kuten edellä lainatusta Mooseksen lain kohdastakin käy ilmi: "ja rakastakaa heitä (muukalaisia) kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä". Kehotus asettua toisen, tuntemattoman, asemaan kulkee opetuksen mukana läpi Raamatun.

Kolmanneksi ajattelen, että kehotus kohdella muukalaista yhtä hyvin kuin omaa väkeä, on seurausta Jumalan oikeudenmukaisuudesta: se mikä on hyvä ja oikea tapa kohdella ihmisiä ei vaihtele mielivaltaisesti kohteen mukaan, vaan perustuu Jumalan sanaan. Sama pätee myös käänteisesti: ei tule hyväksyä ja mukautua sellaiseen, mikä Jumalan sanan mukaan on väärin, vaikka kohde sitä vaatisi.

  Mitä tulee materiaaliseen auttamiseen, yhteiskunnallinen keskustelu kulkee usein vastakkainasettelujen kautta: oman perheen tarpeista huolehtiminen vs. tuntemattomien tarpeista huolehtiminen, suomalaisista huolehtiminen vs. ulkomaalaisista huolehtiminen. Kuten edellä perustelin, kristinuskossa "me vastaan muukalaiset" taitaa kuitenkin olla väärä ajattelutapa, mitä tulee auttamiseen.

Hyväntekemisen laajentaminen alkaen lähimmistä

  "Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta." (Room. 12:13)

  Pitääkö Raamatun mukaan siis kulkea kaduilla ja jakaa rahaa, elintarvikkeita ja palveluksia tuntemattomille samalla, kun oma perhe ja muut läheiset kärsivät puutetta ja olisivat avun tarpeessa? Ei todellakaan. Kaikkein lähimpien tarpeista on huolehdittava. Apostoli muistuttaa uskovaisia jyrkästi: "Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)  

  Toisaalta täytyy siis auttaa muukalaista, mutta toisaalta täytyy huolehtia omaisista ja kaikkein lähimmistä – onko Raamatun opetus tässä asiassa ristiriitaista?

Tulin ajatelleeksi tätä vieraanvaraisuus-aihetta, kun kuuntelin hiljattain englanninkielistä opetusta Raamatun Roomalaiskirjeestä. Käännöksessä, jota opettaja käytti, sanottiin: "Supply the needs of the saints. Extend hospitality to strangers." eli "Huolehtikaa pyhien (= uskovaisten) tarpeista. Laajentakaa vieraanvaraisuuttanne muukalaisiin." 

Laajentamisen käsite on mielestäni avain Raamatun vieraanvaraisuus-opetuksen ymmärtämiseen tilanteessa, jossa ihmisten väliset kiistelyt ohjaavat ajattelemaan aihetta vastakkainasettelujen kautta. Tai ainakin minulle se oli avain. Ajatuksena on, että tulisi huolehtia ensin kaikkein lähimpien tarpeista ja siitä laajentaa avun piiriä. Ja jotta pystyy olemaan vieraanvarainen, on hyvä elää kohtuullisesti.

Laajentamisen ajatushan tavallaan on myös toiseksi korkeimman käskyn eli lähimmäisen rakastamisen ytimessä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Eli auttamisen ja palvelemisen laajentaminen voidaan nähdä niinkin, että alkupisteenä on itsestään huolen pitäminen – ja siitä alkaen tulee huolehtia muista apua tarvitsevista. Miten voisi edes auttaa muita, jos omat perustarpeet ovat tyydyttämättä?

Jumala synnyttää ihmisen sydämessä halun auttaa niitäkin, jotka ovat meille muukalaisia ja joilta emme odota vastapalveluksia. Ja kuten Jeesus itse muistutti, auttamalla ja palvelemalla hädässä olevia ihmisiä, palvelemme Häntä, Kristusta (Matt. 25:40).

  Vaikka alussa lainasin Mooseksen lakia, kristitty ei ole "lain alla", vaan Jumalan armon. Emme voi päästä Taivaaseen esim. sillä perusteella, että olemme auttaneet muukalaisia. Kristinuskossa pelastus on yksin Jumalan armosta, Jeesuksen tähden. Lain tarkoitus, osana Jumalan sanaa, on että oppisimme tuntemaan Jumalan tahdon ja sen mikä on Hänen tahtoaan vastaan eli syntiä. Vieraanvaraisuus on Jumalan tahdon mukaista.

"Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun." (Hepr. 13:2-3)

Onko kristinusko heikkojen ihmisten usko?

  Jotkut sanovat kristinuskon olevan heikkojen usko – mieleltään, itsetunnoltaan ja joskus ruumiiltaankin heikkojen ihmisten juttu. Kieltämättä kristinuskossa ihmisen opetetaan olevan syntinen, apua tarvitseva sekä Jumalan armon varassa. Mutta johtaako se heikkouteen ja surkeuteen?

"Heikkona olen vahva"

  Lukiessani Raamatusta kirjaimellisesti vahvuutta ja heikkoutta koskevia kohtia käy ilmeiseksi, että vastaus otsikon kysymykseen on myöntävä: kristinusko tavallaan on heikkojen ihmisten usko. Kaikissa lukemissani kohdissa tavalla tai toisella ilmaistaan uskovaisen olevan heikko ja tarvitseva, ja toisaalta Jumalan olevan hänen vahvuutensa, voimansa, apunsa, tukensa, turvansa, pelastuksensa...

Ehkä tunnetuimmat aihetta koskevat jakeet Raamatussa ilmaisevat kirkkaasti tämän periaatteen, nimittäin apostoli Paavali puhuessaan "lihaansa rusikoivasta pistimestä" eli jonkinlaisesta heikkoudestaan ja vaivastaan sanoo:

"Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä." (2. Kor. 12:8-10; käännös 1933/38)

  Toisaalta mielestäni olisi harhaanjohtavaa sanoa pelkästään, että kristinusko on heikkojen usko, koska totuushan on, että kaikki ihmiset ovat heikkoja. Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin; jokainen on joskus joutunut luovuttamaan.

Jokainen on joskus hävinnyt itseään vahvemmalle eli joutunut kokemaan suhteellista heikkoutta. Jokainen joutuu joskus kohtaamaan absoluuttisen heikkoutensa eli omien voimiensa ja kykyjensä kertakaikkisen rajallisuuden. Kaikki ovat myös luonnostaan syntisiä ja heikkoja vastustamaan kiusauksia. Ero on siinä, miten suhtaudumme omaan syntisyyteemme ja heikkouteemme – tunnustammeko sen, pyydämmekö apua, ja jos, niin keneltä?

  Kristinuskossa uskotaan Jumalaan, jonka voima on mittaamattoman suuri ja vailla vertaa. Jumala voi yliluonnollisesti antaa voimia sille, joka uskossa pyytää Häneltä apua.

Joten Jumala on vahva, kun taas ihmiset ovat toinen toistaan heikompia, ja kaikkien ihmisten kyvyt ja voimat ovat rajalliset. Toisaalta ne rajallisetkin kyvyt ja voimat ovat alun perin Jumalan antamia: Luoja on luonut niin uskovat kuin uskomattomat ja antanut meille lahjakkuuksia, kykyjä, kestävyyttä, sekä ravintoa ruumiillisten voimiemme uudistamiseen.

Huomattavan monissa Jumalan voimallisuutta koskevissa Raamatunkohdissa puhutaankin luomisesta. Jumala on Luoja – Hän loi maailman, taivaat tähtineen ja ihmisen omaksi kuvakseen. Luonto elämää ylläpitävine systeemeineen on Jumalan Sanan aikaansaamaa.

  Voimallisen Jumalan rakkaus meitä heikkoja ihmisiä kohtaan näkyy kirkkaimmin siinä, että Jumalan Sana tuli lihaksi eli Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman! Raamatussa sanotaan evankeliumia Jumalan voimaksi, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. (Room. 1:16)

"Minä en hylkää sinua -- Ole luja ja rohkea"

  Jumala siis on vahva, kun taas me ihmiset olemme heikkoja. Kristitty voi kuitenkin olla vahva Herrassa. Viimeksi mainitun takia vastaan ehkä sittenkin kieltävästi otsikon kysymykseen. Ilman Herraa kristitty olisi heikko, mutta Herran kanssa hän voi olla vahva, kestävä ja luja – sen takia voidaan toisaalta sanoa, että on kristitty vahva.

Paavali sanoo kokemastaan materiaalisesta niukkuudesta puhuessaan: "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13; 1933/38) Olivatpa olosuhteet niukat tai yltäkylläiset, päämäärä eli taistelu evankeliumin hyväksi on kaiken sen arvoinen, ja evankeliumin kautta hän itsekin oli saanut kestävyyttä Herralta vaikeissa olosuhteissa.

  Jotkut moittivat, että koska kristinuskossa "kaikki on armoa", seurauksena on välinpitämätön ja veltto elämänasenne, jossa lähinnä odotellaan Taivaaseen pääsemistä. Jos mielikuva kristityistä on tuollainen, ei mikään ihme, että jotkut sanovat kristinuskoa heikkojen uskoksi. Vaikka kaikki todella on Jumalan armoa, mielikuva ei vastaa sitä, mitä näen lukiessani Raamatusta uskovaisten elämästä.

Sitä paitsi Jumala kehottaa uskovaisia olemaan lujia ja rohkeita! Olennaista nähdäkseni on, että Hän ensin lupaa olla uskovaisen kanssa, hänen voimanaan ja apunaan, ja sen jälkeen käskee olla rohkea.

Näin näyttää olleen esimerkiksi Vanhan Testamentin Joosuan kohdalla. Joosuan oli määrä Mooseksen kuoltua johtaa israelilaiset luvattuun maahan eli ryhtyä erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään. Herra sanoi Joosualle "minä olen sinunkin kanssasi; minä en jätä sinua enkä hylkää sinua" ja sen jälkeen kehotti "Ole luja ja rohkea". (Joos. 1:5-6)

Herra ohjeisti Joosuaa tutkimaan Mooseksen antamaa lakia päivin ja öin, että hän osaisi sitä noudattaa, ja lopuksi vielä muistutti siitä mikä on kaiken perustana:

"Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin." (Joos. 1:9; 1933/38)

Uudessa Testamentissa apostoli muistuttaa kristittyjä: "Vahvistukaa Herrassa ja ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä". (Ef. 6:10) Ajattelen usein, että se, että evankeliumia yhä julistetaan maailmassa vihamielisestä vastustuksesta ja vainosta huolimatta on todistus kristittyjen vahvuudesta Herrassa.

"Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat eivätkä uuvu,
he vaeltavat eivätkä väsy." (Jes. 40:29-31)

Sääli – myötätuntoa vai ylemmyydentuntoista alentuvuutta?

  Sanaa sääli kuulee aniharvoin käytettävän myönteisessä merkityksessä. Kukaan ei halua olla toisen säälin kohde – "sääli on sairautta", ja säälittävä yksi pahimmista haukkumasanoista.

  Minusta on mielenkiintoista, että Raamatussa säälimistä taas kuvaillaan pelkästään myönteiseksi tai ainakin neutraaliksi tavaksi suhtautua toiseen. Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainenkin sääli ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, jota auttoi.

Säälin kohteena oleminen kirpaisee

  Vuosia sitten minulla diagnosoitiin MS-tauti rajun vammautumisjakson myötä. Paranin vammoistani lopulta lähes kokonaan, kuten aaltomaisen MS-taudin luonteeseen kuuluu, mutta elin viikkoja liikuntavamman takia silmin nähden (ja ääntämishäiriön takia myös korvin kuullen) vammaisena. Muistan siltä ajalta hetkiä, jolloin minuun suhtauduttiin säälivästi.

Sääli ilmeni joidenkuiden läheisteni katseesta ja äänestä, mutta kaikkein eniten jostain syystä kirpaisi, kun tuntematon ihminen, sairaalaan toisen potilaan luo tullut vierailija, katsoi minuun ja kommentoi seuralaisilleen säälivästi: "On se kauheaa, kun noin nuorena on noin sairas..."

"Se, etten pysty puhumaan kunnolla, ei tarkoita, etten kuulisi tai ymmärtäisi toisten puhetta!", ajattelin loukkaantuneena.

  Kuntoutusyksikössä ollessani, kun olin jo parantunut lähes ennalleni, mietin yksi ilta, miksi säälin kohteena oleminen oli tuntunut niin loukkaavalta. Miettiessäni tajusin, että olin itse aiemmin päivällä tuntenut sääliä yksikön kuntosalilla näkemääni vaikeasti vammautunutta nuorta naista kohtaan. En ollut sanonut mitään, mutta olin ajatellut: "Noinkin huonosti voisi olla... Järkyttävää... Mikähän hänellä on... Kunpa hän parantuisi..." jne.

Olisin ollut valmis auttamaan häntä, ja jos vain mahdollista, myötävaikuttamaan hänen parantumiseensa, ja olen ihan varma, että minua säälinyt sairaalavierailija olisi tehnyt samoin minulle. Se, että olin lyhyen ajan sisällä ollut selkeästi sekä säälin kohde että säälijä, auttoi minua muistamaan, että sääli pohjautuu myötätuntoon ja on merkki siitä, että välittää tuntemattomastakin ihmisestä.

  Jokin siinä, että on säälin kohteena, silti tuntuu ikävältä. Ehkä syynä on olettamus, että tuo toinen, säälijä, on olevinaan yläpuolellani sen sijaan, että näkisi minut vertaisenaan? Tai ehkä en haluaisi tulla nähdyksi heikkona? Sääli on kolaus ylpeydelleni?

Tuntemattoman ihmisen säälin kohteena olemisessa kirpaisee lisäksi se, että tulee nähdyksi pelkästään surullisen tilansa kautta – tutut ihmiset sentään tietävät kuka ja millainen olen, millaisia vahvuuksia ja ilon aiheita minulla on. Ei kukaan halua olla muille pelkkä muistutus siitä, miten huonosti asiat voivat olla!

Sääli Raamatussa: auttamishalua ja laupeuden tekoja

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli." (Luuk. 10:33)

  Raamatussa sääliä kuvaillaan toivotuksi suhtautumistavaksi – en muista yhtäkään kohtaa, jossa säälimisestä sinänsä puhuttaisiin kielteisenä asiana. Raamatussa vaikeuksiin joutuneet ihmiset pyytävät toisia ihmisiä ja Jumalaa säälimään itseään!

"Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni!" (Job 19:21)

Kyllä Raamatun tapahtumien aikoinakin ja sikäläisessä kulttuurissa sääli varmaan koettiin joskus loukkaukseksi, esim. Jeesusta vastustaneet fariseukset luultavasti kihisivät raivosta, kun Jeesus sääli ihmisiä (ja siten myös heitä). Heidän onneton tilansa ei ollut niin selkeästi silmin nähtävissä, joten he pystyivät esittämään – itselleen, toisilleen ja muille – etteivät kaipaa Jeesuksen sääliä?

  Jeesuksen ja apostolien mukaan säälimisen tulee johtaa toimintaan. Se on varmaan tärkein syy, miksi Raamatussa säälistä puhutaan toivottuna asiana. Laupiaan samarialaisen kävi henkihieveriin piestyä miestä sääliksi ja hän auttoi tätä, mm. puhdisti ja sitoi miehen haavat, vei hänet majataloon hoidettavaksi ja maksoi kulut omista varoistaan. Säälin ei tule olla pelkkää voivottelua ja surkuttelua:

"Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa." (1. Joh. 3:17-18) 

  Toiseksi, sääli on armon ilmenemismuoto: olen itse saanut lahjaksi Jumalalta, ja nyt annan lähimmäiselleni. Raamatussa kerrotaan, että maallinenkin hyvä on Jumalan antamaa. Jos sekä säälijä että säälin kohde muistaa tämän, on helpompi suhtautua sääliin vertaisten välisenä myötätuntona – molempia on autettu.

  Kolmas syy, joka minulle tulee mieleen, on yksinkertaisesti rehellisyys: on hyvä myöntää se tosiasia, että tarvitsee apua. Silloin voi myös saada apua. Joissain tapauksissa se, jos kieltää tarvitsevansa apua, vaikka oikeasti tarvitsisi sitä, voi olla ylpeyttä, joka on syntinen asenne.

  Neljänneksi, Raamatussa sääliminen on seurauksiltaan oikeastaan ylemmyydentunnon vastakohta. Ylemmyydentuntoinenhan yleensä pitää hajurakoa ja karttelee sitä, jota pitää vähäisempänä. Se joka vilpittömästi säälii, päinvastoin palvelee säälin kohdetta, on hänelle kirjaimellisesti lähimmäinen.

"Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne." (Luuk. 10:34)

Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat "säälittäviä"

"Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matt. 9:36)

  Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat joskus heikkoja ja tarvitsevat apua. Se ei tee ketään ulkopuoliseksi, ei-vertaiseksi, vaan päinvastoin yhdistää kaikkia ihmisiä.

  Kun uskoo Jumalaan, täydellisen hyvään, viisaaseen ja voimakkaaseen persoonaan, on helppo ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat vajavaisia – täydellisen vertailukohdan rinnalla se on ilmeistä. Muiden ihmisten edessä ei lopulta tarvitse esittää vahvempaa, viisaampaa ja parempaa kuin on, ja Jumalan edessä, joka tietää vajavuutemme, vielä vähemmän.

  Jotkut ovat omavaraisia ja pystyvät maksamaan toisille ihmisille täällä ajallisessa elämässä saamastaan avusta, mutta Jumalan edessä kaikki ovat heikkoja, syntisiä, köyhiä ja kipeitä sekä avun tarpeessa ilman, että kenelläkään on millä maksaa.

Evankeliumin sanoma, että pelastus on yksin rakastavan Jumalan armosta eikä perustu omiin tekoihimme ja voimiimme, on pysyvä muistutus siitä, että kaikki ovat säälin kohteina – Jumalan säälin.

"Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.»" (Luuk. 7:13)

  Tuntuu hämmästyttävältä, että täydellinen Jumala syntyi Pojassa Jeesuksessa ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi heikkoudelle, kiusauksille, kärsimykselle, pilkalle, tuskalle ja kuolemalle – sääliä herättäville kokemuksille. Sen kautta Hän toi meille avun. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jeesusta ylimmäiseksi papiksi ja muistuttaa:

"Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan." (Hepr. 4:15-16; 1938)

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa. 

Surupukuiset siunaukset ja vaarallisen mukava elämä

  Voivatko vaikeudet koitua siunaukseksi ja johdatukseksi? Voiko mukavasti sujuvaan elämään puolestaan kätkeytyä vaara?

  Tapahtuipa elämässämme pahaa tai hyvää, Jumala haluaa meidän kääntyvän Hänen puoleensa.

Surupukuiset siunaukset

"Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle en itse jaksaisi nousta." (Ps. 61:3)

  Minua kiinnostaa kristinuskossa ajatus, ettei kaikki aina ole siten kuin näyttää. Vaikka tilanne näyttäisi todella huonolta, jopa täysin toivottomalta, siihen voi silti kätkeytyä hyvää – jotain, mikä koituu siunaukseksi ja johdatukseksi.

  Kätketty hyvä voi tulla ilmi jo tämän elämän aikana. Monet suuriakin vastoinkäymisiä ja menetyksiä kokeneet ovat vuosia tapahtuman jälkeen todenneet, että siitä seurasi jotain hyvääkin, esim. onnettomuus on lähentänyt perheenjäseniä, ennakoimattomasti etenevä sairaus lisännyt kykyä keskittyä läsnäolevaan hetkeen tai oma kärsimys syventänyt myötäelämisen taitoa.

Tämä ajattelutapa ei tarkoita, että kiistää tapahtumasta seuranneen kärsimyksen ja vaikeudet, vaan että pahan lisäksi tunnistaa hyvät seuraukset, joita ei olisi tapahtunut ilman vastoinkäymistä. Hyvät seuraukset ovat yhtä kiistattomasti totta kuin pahatkin.

Varmaan meissä kaikissa asuu pieni kyynikko, joka pyrkii mitätöimään pahoihin kokemuksiin kätkeytyvän hyvän, sammuttamaan valonkipinän. Sille ei saisi antaa periksi.

  Yllättävä logiikka pätee myös suhteessa Jumalaan ja iankaikkiseen elämään. Raamatussa on runsaasti muistutuksia kärsimyksiin ja pahalta näyttäviin tilanteisiin kätkeytyvästä hyvästä uskovaisen elämässä.

Joskus ne saavat oudolta kuulostavan, ristiriitaisen ilmauksen, esim. "Abraham toivoi, vaikkei toivoa ollut" (Room. 4:18), "autuaita ovat murheelliset" (Matt. 5:4), "olemme---murheellisia, mutta aina iloisia", "meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken" (2. Kor. 6:10).

Nämä ja monet muut Raamatun lauseet, vertaukset ja kertomukset ilmaisevat näennäisen ristiriitaisen väitteen asioiden tilasta ja herättävät pohtimaan sille selitystä: mikä voi olla toivottoman toivo ja murheellisen ilo? Lopulta niiden tarkoituksena on, että ymmärtäisimme armon evankeliumin, tai että ymmärtäisimme sen aiempaa syvemmin.

  Eräs uskovainen käytti sairastumisesta ilmausta "surupukuinen siunaus". Kun se saapuu omaan tai läheisen elämään, näemme vain sen synkän ulkomuodon, mutta parhaimmillaan se voi pysäyttää meidät pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, ymmärtämään oman tarvitsevuutemme ja saada meidät turvaamaan Jumalaan.

Moni on tullut uskoon vaikeuksien keskellä. Se näyttää olevan yksi tapa, jolla Jumala vetää ihmisiä Sanansa ääreen ja luokseen.

Vaarallisen mukava elämä 

"Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi ja panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille." (1. Tim. 6:17-18)

  Entä voiko tapahtua käänteisesti? Jos maalliset asiat ovat mukavasti ja elämä yltäkylläistä, voiko seurauksena olla välinpitämättömyys Jumalaa ja iankaikkista elämää kohtaan? Voiko se johtaa kokemukseen, että kaikki on omassa hallinnassamme emmekä tarvitse Jumalaa?

  Nähdäkseni se on yksi opetus Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Rikkaan miehen elämä oli ollut "pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa", mutta kuoltuaan hän joutui tulenlieskoihin ja "kärsimyksen paikkaan". Ehkä rikas mies oli koko elämänsä keskittynyt maallisiin asioihin ja iloihin ja suhtautunut välinpitämättömästi Jumalaan. Hän ei ollut kokenut tarvitsevansa Jumalan apua.

Sen sijaan köyhä ja sairas Lasarus sai kuolemansa jälkeen hyvän osan ja "lohdun vaivoillensa". Yleensä Jeesuksen kertomuksissa ja vertauksissa henkilöillä ei ole erisnimiä, mutta tässä se varmaan on osa opetusta: Lasarus on hepreaa ja tarkoittaa "Jumala auttaa".

Hyvinvointi ja vauraus itsessään eivät erota meitä Jumalasta, vaan se, jos turvaamme siihen Jumalan sijaan ja rakastamme sitä enemmän kuin Jumalaa.

  Vaikkei olisi valtavan rikaskaan, mukavasti sujuva elämä voi joskus altistaa väärälle itsevarmuudelle. Apostoli Jaakob varoittaa:

"Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja teemme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne!" ja "Näin teidän tulisi sanoa: 'Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.' Mutta nyt te kerskutte ja rehentelette." (Jaak. 4:13-16)

Monilla meistä on taipumus unohtaa Jumala sivummalle, kun elämä sujuu omien suunnitelmiemme mukaan ja tapahtuu mielenkiintoisia ja hauskoja asioita. Ainakin, kun katson omaa elämääni taaksepäin, voin huomata ajatelleeni Jumalaa kaikkein eniten ajanjaksoina, joina näkemykseni tulevaisuudesta on ollut täynnä epävarmuutta esim. sairastamisen takia ja olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei tuleva ole omissa käsissäni.

Pyydä apua ja kiitä

  Jos meille tapahtuu pahaa, Jumala haluaa, että pyydämme Häneltä apua.

Jumala on se hyvä, joka kätkeytyy pahalta näyttäviin tilanteisiin uskovaisen elämässä. Hän oli Abrahamille toivo toivottomuudessa ja pysyvä ilo apostoleille, jotka veivät evankeliumia eteenpäin vaarallisissa olosuhteissa ja ruumiillisissa kärsimyksissä. Jumala tekee autuaaksi syntejään murehtivan ja on "kaikki" jokaiselle, joka on ottanut evankeliumin vastaan – sillekin, joka ei maallisesti omista mitään.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä,
niin minä tahdon auttaa sinua,
ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15; 1933)

  Jos tapahtuu hyvää, meidän tulee kiittää Jumalaa. Terveys, hyvinvointi ja kyky hankkia vaurautta eivät ole itsestäänselvyys eivätkä viime kädessä omaa ansiotamme, vaan Jumalan lahjaa, varjelusta ja siunausta. Miksi rakastaisimme sitä kaikkea enemmän kuin Jumalaa, joka sen on antanut?

  Avun pyytäminen ja kiittäminen ovat kaksi Jumalalle mieluista rukousaihetta. Lähettämällä Jeesuksen pelastukseksemme Jumala on auttanut meitä kaikkia, ja siksi meillä kaikilla on ainainen syy kiittää.

"Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä,
sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti." (Ps. 136:1; 1933)