"Joka köyhää armahtaa..." – pohdintaa armosta ja auttamisesta

  Pohdintoja Sananlaskujen kirjan jakeen 19:17 äärellä:

  Mikä on armahtamisen ja anteeksi antamisen ero?

  Miten hyvän tekeminen on "Herralle lainaamista"?

  Jos Jumala kerran on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on kärsimystä, kuten köyhyyttä?

 

"Joka köyhää armahtaa..."

  Kun tuoreena uskovaisena luin Raamattua, ihmettelin kun siellä puhutaan "köyhän armahtamisesta":

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon." (Sananl. 19:17)

Miksi köyhää pitäisi armahtaa? Ajattelivatko Raamatun kirjoittajat, että köyhänä oleminen on jotenkin väärä teko siltä köyhältä ihmiseltä niin, että hän olisi armahdetuksi tulemisen tarpeessa?

Ajattelin siis, että armahtaminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Olen huomannut että monilla muillakin on tämä käsitys.

  Armo ja anteeksianto ovatkin samanlaisia asioita. Tarkemmin sanottuna, anteeksianto on armon alalaji. Armo tarkoittaa, että joku antaa toiselle ilmaiseksi ja ansiotta jotain hyvää. 

Anteeksianto tarkoittaa, että kohde on tehnyt jotain pahaa ja itse asiassa ansaitsisi rangaistuksen, mutta rangaistuksen sijaan hänelle annetaan anteeksi ja sillä tavalla annetaankin hyvää (hyvä asia on jo se rankaisematta jättäminen!).

Kummassakaan tapauksessa kohde ei siis saa ansionsa mukaan – ei hyvässä eikä pahassa. Armo, ja sen alalaji anteeksianto, tarkoittaa yksinkertaisesti minkäänlaisista kohteen omista ansioista riippumatonta hyvän antamista kohteelle. Armo perustuu antajan hyvyyteen.

  Eli kun Sananlaskujen kirjassa kehotetaan armahtamaan köyhää, sillä tarkoitetaan vain, että vaikka köyhällä kerjäläisellä ei ole ansioita sinuun nähden, anna hänelle silti jotain hyvää, vaikka rahaa tai vaatetta tai leipää. 

Ei kuitenkaan ole virhe käyttää sanaa armahtaa anteeksi antamisen synonyyminä; silloin vain valitaan niistä kahdesta kattavampi sana. Toisin sanoen armahtaminen voi joskus sisältää myös anteeksi antamisen merkityksen. Esim. siinä, kun Jumala armosta pelastaa meidät, se tarkoittaa samalla, että Hän antaa meille meidän syntimme anteeksi.

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle..."

  Jatkan pohtimalla vielä toista seikkaa, joka on askarruttanut minua samassa Sananlaskujen kirjan jakeessa. Nimittäin sitä, että jakeessa puhutaan armahtamisen rinnalla lainaamisesta ja takaisin maksusta.

Edellä muotoilemaani armon määritelmään nähden se vaikuttaa ristiriitaiselta: vaikka kyseessä on armollinen teko (eli ilmainen lahja), jakeessa muistutetaan, että Herra silti maksaa hyväntekijälle hyvän teon! 

Ihmiseltä armollinen laupeuden teko on siis jakeen mukaan kuitenkin vain lainaamista – Herralle.

Ymmärrän tuon niin, että ihan perimmäisesti kaikki hyvä tulee Herralta eli että Jumala on armon alkuperäinen lähde.

Ihana ajatus: Jumala haluaa että teemme Hänen tekojaan maailmassa lähimmäisiämme kohtaan. Sen takia Hän ns. lainaa meidän käsiämme. Meidän tekemämme laupeuden teot ovat Jumalan tekoja meidän kauttamme.

 Uudessa Testamentissa uskovaisille sanotaankin:

"Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:10)

  

  Miksi Jumala ei suoraan itse auta vaikkapa köyhiä tai sairaita? Hänhän voisi ihmeteolla, vain "sormia napsauttamalla", saada katetun ruokapöydän ilmestymään nälkäisen köyhän eteen. 

On olemassa tämä tunnettu argumentti kristinuskoa vastaan: siitä että maailmassa on niin paljon kärsimystä, voidaan päätellä, että Jumala joko ei ole hyvä (= Hän ei halua poistaa kärsimystä) tai sitten Hän ei ole kaikkivaltias (= Hän ei pysty poistamaan kärsimystä, vaikka haluaisi). Argumentti on nimenomaan kristinuskoa vastaan, koska Raamatun mukaan Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias.

Muun muassa tässä Sananlaskujen kirjan jakeessa on vastaus argumenttiin, tyydyttipä se argumentin esittäjää tai ei. Vastaus on, että Jumala haluaa auttaa apua tarvitsevia, ja että Hän haluaa tehdä sen meidän kauttamme. Meidän tulee siis olla Jumalan avun välikäsiä.

 

Anteeksiantaja käyttää valtaa – oikeamielisesti ja armollisesti

Jotkut sanovat, etteivät usko anteeksiantoon, vaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät ole ymmärtäneet, mitä anteeksianto tarkoittaa.

Anteeksi antaminen ei ole periksi antamista ja vääryyden hyväksymistä – päinvastoin: se edellyttää, että vääryys tunnustetaan vääryydeksi. Anteeksiantajan asema on vahva; itse asiassa hän käyttää valtaa valitessaan armahtamisen koston ja rangaistuksen sijaan.

Jumala käytti valtaansa oikeamielisesti ja armollisesti, kun Hän vapautti syntejään katuvat ihmiset rangaistuksesta.

"Olen antanut sinulle anteeksi"

Kuulin kerran anopin riitelevän miniänsä kanssa. Riidan aiheena olivat loukkaavat sanat, jotka anoppi oli menneisyydessä sanonut miniälleen. Anoppi oli jälleen nostanut esiin vanhan riitelyn aiheen. Kesken riidan miniä sanoi rauhallisesti: "Olen antanut sinulle anteeksi." Tästä anoppi tulistui: "Mikä sinä olet antamaan anteeksi minulle!?".

Se että anoppi tulistui, osoitti ainakin, että hän oli ymmärtänyt anteeksiannon merkityksen. Anteeksiantajalla on valta-asema: hän valitsee armahtaa. Anteeksianto on riita-asian sinetöimistä, jossa vääryys tulee tuomituksi vääryydeksi, mutta väärintekijää ei tuomita rangaistukseen, vaan hänet armahdetaan. Väärintekijä ei saa, mitä ansaitsee, mutta hänen tekonsa tulee tuomituksi moraalisesti.

Anteeksianto on tietysti mielekästä vain, jos anteeksiantaja olettaa, että on olemassa objektiivinen moraali, kaikkia sitova oikean ja väärän standardi. Anteeksiantaja vetoaa objektiiviseen totuuteen oikeasta ja väärästä, arvioi ja tuomitsee teon sen mukaan vääräksi, mutta ei tuomitse vääryyden tekijää, vaan valitsee armahtaa hänet.

Omaan itseen ja koettuun omaan arvovaltaan palautuva vallankäyttö olisi pikkumaista. Oman itsen ulkopuolinen moraalinen standardi on kaikille sama; esimerkkitilanteen miniänkin on tiedettävä, että jokin hänen oma tekonsa voidaan toisessa tilanteessa tuomita saman standardin mukaan. Puolueettomuuteen perustuu sen voima.

Jos oikean ja väärän arviointi perustuisi vain arvioijan omaan mielipiteeseen, eli olisi subjektiivista, koko anteeksianto olisi yhtä tyhjän kanssa. Anteeksi antaminen tekona sisältää oletuksen, että yleinen moraalinen standardi on olemassa (vaikkei toinen sitä tunnustaisikaan).

Anteeksi antaminen on päätös

 

Yksi syy, miksi anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, on sen pitäminen tunnetilana. Vääryyttä kokenut saattaa ajatella, että anteeksiannon tunne jonain päivänä lankeaa hänen sisimpäänsä, ja silloin hän on valmis. Hän saattaa joutua työstämään tunteitaan kauan eikä edes ole takeita siitä, että oikea tunne koskaan tulee, ja pysyy. Tiedän, että tässä asiassa on kaksi koulukuntaa – itse uskon anteeksiannon olevan päätös.

Jos anteeksi antaminen olisi tunnetila, loukattu osapuoli olisi omien tunteidensa riepoteltavana: hyvällä tuulella ollessaan hän ehkä antaisi anteeksi tuosta vain, mutta heti seuraavana pahana päivänä koettu vääryys taas alkaisi kaihertaa hänen mieltään ja hän saattaisi perua anteeksiannon! Kuulostaa huvittavalta, mutta tiedän tapauksia, joissa näin on tehty. Anteeksianto antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa myös anteeksiantajan; jos sen perusteet ailahtelevat tunteiden mukaan, anteeksiantaja ei pääse sitä kokemaan.

Anteeksiantaja, eli loukattu osapuoli, käyttääkin valtaa oikeastaan myös suhteessa itseensä: loukattujen tunteiden leimahtaminen kostonhimoksi ja halu takertua menneisyydessä koettuun vääryyteen ovat inhimillisiä taipumuksia, mutta ne ovat tuhoisia loukatulle itselleen – ainoastaan hän itse voi lopettaa tuhoisat mielitekonsa aloittamalla anteeksiannon prosessin, joka on erillään tunteista.

Miksi sitten päättää antaa anteeksi, jos kerran tuntee tulleensa loukatuksi? Joutuuko anteeksiantaja mitätöimään tunteensa? Joutuuko hän kieltämään tai tukahduttamaan kokemuksensa, että hänelle on tehty vääryyttä?

Ei joudu, vaan anteeksiannossa tapahtuu juuri päinvastoin. Koska anteeksiannon prosessiin kuuluu vääryyden tuomitseminen vääryydeksi, prosessi tekee näkyväksi sen, että vääryyttä kokeneen osapuolen tunteet ja kokemus ovat "oikeutettuja", siis että niille on oikea syy. Anteeksiannossa, jos se toteutetaan tietoisesti ja oikeamielisesti, loukatun kokemus tulee erityisellä tavalla huomioiduksi ja kunnioitetuksi.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."

 

Ihminen voi myös valita, että ei anna anteeksi. Toisaalta silloin hän ei voi vaatia, että hänelle itselleen annetaan anteeksi – tai voi hän vaatia sitä, mutta vaatimus ei ole oikeamielinen, vaan perusteeton.

Edellä kirjoitin, että anteeksi antamisessa ensin arvioidaan ja todetaan vääryys vääryydeksi, ja tässä vedotaan objektiiviseen moraaliseen standardiin. Objektiivinen standardi ei voi perustua minun mielipiteeseeni, tai sinun, vaan sen on oltava yläpuolellamme. Kristinusko väittää, että standardin perusta on Jumalan pyhyys ja vanhurskaus. Siihen perustuen kukaan meistä ei ole täydellisen synnitön:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta..." (Room. 3:23)

Koska moraalinen standardi on objektiivinen, kaikille sama, jokainen sitä rikkonut voitaisiin oikeudenmukaisesti tuomita rangaistukseen sen perusteella.

Jeesus opetti, että se, joka valitsee anteeksiannon koston ja rangaistuksen sijaan, saa itse Jumalalta anteeksi omat rikkomuksensa. Jumala ei siis jakele armoa perusteettomasti, vaan oikeamielisesti:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14,15; 1938)

Olen huomannut, että jos minun on vaikea antaa jotain tekoa anteeksi toiselle ihmiselle, minun kannattaa muistella, mitä kaikkea olen itse saanut Jumalalta anteeksi. Sen, joka on itse tullut armahdetuksi, on helpompi antaa anteeksi toiselle.
 
 

Jumala anteeksiantajana: 

    
    Pyhyys + armollisuus = ristinsovitus

 

Englantilainen Raamatunopettaja David Pawson sanoi kerran: "Jumala ei voi antaa syntivelkoja anteeksi – paitsi, jos ne on maksettu." Hän viittasi tällä Jumalan pyhyyteen, joka vaatii tilien tasaamista.

Mutta koska oikeudenmukainen rangaistus synneistämme olisi ikuinen ero Jumalasta, ja koska Jumala myös rakasti syntisiä ihmisiä ja halusi ihmiset luokseen, Hän päätti ratkaista asian toisella tavalla. Kuten Pawson jatkoi, ihmisten syntisyys oli siten viime kädessä Jumalan ongelma, ja se, että Hän päätti itse sovittaa ihmisten synnit, oli Jumalan ratkaisu Hänen omaan ongelmaansa.

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

Jumalan sovitukseen perustuvasta anteeksiannosta opettaessaan David Pawson käytti kerran vertauskuvaa tuomarista, joka ensin tuomitsee katuvan rikollisen sakkorangaistukseen, mutta koska tällä ei ole, millä maksaa sakkoa, tuomari ottaa esiin oman lompakkonsa ja maksaa sakon rikollisen puolesta. Rikollisen teko tulee oikeamielisesti tuomituksi, ja rangaistuskin on säädetty oikein, mutta tuomari itse maksaa sakon katuvan rikollisen puolesta, ja tämä saa vapautuksen rangaistuksesta.



    "Rakastatko minua vieläkin?"

"Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark. 10:15)

Lapsena tein kerran tuhman teon, jonka seurauksesta eräs naapurintäti joutui kärsimään. Kun hän tuli selvittelemään asiaa kotiovellemme, ja minut kutsuttiin paikalle, tunnustin teon itkien.

Kysyin naapurintädiltä, rakastaako hän minua vielä. Tämä oli mielenkiintoista, koska hän ei ollut koskaan sanonut rakastavansa minua (hän ei edes ollut meille kovin läheinen). Oletin vain, aivan kuin se olisi itsestään selvää, että naapurintäti oli ainakin siihen asti aina rakastanut minua. Siihen perustui toivoni, että saan häneltä tuhman teon anteeksi.

Anteeksianto on rakkaudesta johtuva teko. Jumala antoi ihmisille anteeksi, koska rakasti ihmisiä (Joh. 3:16). Syntiä tehnyt aikuinen, joka tulee katuvana Jumalan luo, on lapsen kaltainen, koska hän olettaa, että Jumala on rakastanut häntä siihen asti ja suhtautuu häneen siksi armahtavasti. Syntiä tehneenä Jumalan luo tuleminen on luottamista Jumalan rakkauteen.

Niillekin, joiden on esim. huonojen ja rakkaudettomien kokemusten takia vaikea uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen, Raamattu kertoo suoraan, että Jumala rakastaa syntistä ja tarjoaa anteeksiantoa (mm. Joh.3:16 ja 1. Joh. 4:10). Jumalan sana tekee aikuisen lapsen kaltaiseksi. Blogitekstissäni Annatko Jumalan tuntea itsesi? käsittelen enemmän tätä aihepiiriä.