Pohdintoja koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta

  Jos koulukiusaaminen kerran on väärin, miksi muut kouluyhteisössä eivät puutu siihen? Jos päätyy aina kiusatuksi, tuleeko siitä päätellä, että vika on itsessä?

  Anteeksi antaminen ei tarkoita vääryydelle periksi antamista.

Kouluyhteisön hiljainen hyväksyntä?

  Koulukiusaamista koskevissa nettikeskusteluissa pohditaan aina syviä, perustavanlaatuisia kysymyksiä: hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää, kostamista, anteeksiantoa... Monenlaisen pinnallisen hölynpölyn keskellä koulukiusaamiskeskustelut kuuluvat virkistäviin poikkeuksiin.

Koulukiusatut janoavat oikeutta – he ovat ehkä oikeudenjanoisin ryhmä ihmisiä, johon olen nettikeskusteluissa törmännyt.

  Ehkä siksi, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka ihon alle muilta ihmisiltä saatu palaute aina löytää tiensä, koulukiusatut ajautuvat joskus pohtimaan, onko heissä sittenkin jotain vikaa. Minua itseänikin on aikoinaan koulukiusattu, ja nuo pohdinnat ovat tuttuja.

Jos kiusaaminen oli väärin, miksi muut eivät puuttuneet siihen? Miksi minua on kiusattu kaikissa kouluyhteisöissä – jos aina päätyy kiusatuksi, ehkä vika on silloin itsessä? Miksi yhteisö, opettajia myöten, antoi sille hiljaisen siunauksensa? Voiko enemmistö ihmisistä muka olla väärässä?

  Raamatun mukaan koulukiusaaminen on väärin, vaikka ihmisten enemmistö ja lisäksi yhteisön auktoriteetit hyväksyisivät sen. Kiusaaminen ei johdu kiusatusta, vaan kiusaajan syntisyydestä.

Pilkkaaminen, valheiden levittäminen ja herjaaminen, ihmisen halveksuminen, naurunalaiseksi saattaminen, toista ihmistä vastaan juonitteleminen, toisen heikkouden hyväksikäyttäminen häntä vastaan, väkivaltateot sekä myös vääryyden katsominen läpi sormien ovat syntiä. (mm. Ps. 1:1, 2. Moos. 20:16, Sananl. 14:21, 3. Moos. 19:14, Sananl. 3:29, 1. Moos. 6:13, Sananl. 24:11-12).

  Kertomus Nooan arkista ja vedenpaisumuksesta on järkyttävyydestään huolimatta yksi lempikertomuksistani Raamatussa. Se alleviivaa sitä, etteivät hyvyys ja totuus ole enemmistön päätettävissä. Jumala hukutti vedenpaisumuksessa miljoonia ihmisiä heidän pahuutensa tähden, ja vain kahdeksan ihmistä – Jumalalle kuuliaiset Nooa ja hänen seitsemän perheenjäsentään – pelastui.

  Haluaisin ajatella, että ainakin huomattava osa kouluyhteisöstä kyllä tunnistaa kiusaamisen ja ymmärtää sen olevan väärin. Ne, jotka tunnistavat ja ymmärtävät, voisivat olla avainasemassa kiusatun tukemisessa. Heidän ei tarvitsisi nousta suoraan kiusaajia vastaan, jos he eivät osaa tai uskalla, mutta he voisivat kertoa kiusatulle, että ovat huomanneet kiusaamisen eivätkä hyväksy sitä.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.   Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?" (Ps. 118:5-6)

 

Anteeksi antaminen ei ole löperyyttä

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Joskus anteeksi antamisesta puhutaan kuin se olisi periksi antamista vääryydelle, jonkinlainen löperön ihmisen valinta, ja että kaunan kantaminen ja kostaminen taas olisi ainut oikeamielinen vaihtoehto. Varsinkin koulukiusaamiskeskusteluissa käsitykseen törmää aika usein.

Oikeasti anteeksiannon prosessissa vääryys tulee tunnustetuksi vääryydeksi – tunnustus sisältyy anteeksiantoon loogisella välttämättömyydellä: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Jos antaa anteeksi koulukiusaajalleen, se ei tarkoita, että antaisi periksi ja hyväksyisi teon, vaan päinvastoin siinä tulee vahvistaneeksi oikean ja väärän välisen eron sekä julistaneeksi koulukiusaamisen vääräksi – ja anteeksi annetuksi. Totuus tulee tunnustetuksi, mutta kiusattu vain ei (enää) kanna kaunaa kiusaajalleen.

Anteeksi antaminen on myös omaa henkistä hyvinvointia ajatellen kannattava päätös: se on irti päästämistä menneestä, vapautumista.

  Entä jos kiusaaja ei tunnusta tehneensä väärin, ei kadu, ei tee parannusta eikä ole avoin anteeksiannolle? Ymmärtääkseni silloinkin on hyvä antaa anteeksi tai ainakin olla valmis siihen. Tarjoaahan Jumalakin syntien sovitusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa kaikille – kaikki vain eivät ota sitä vastaan. Ehkä koulukiusaamiseen syyllistynyt joskus myöhemmin ymmärtää tekonsa, katuu sitä ja ottaa vastaan anteeksiannon?

  Jeesus opetti anteeksi antamisen tärkeydestä:

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Joskus kaunaiset tunteet ja ajatukset vyöryvät takaisin, vaikka on jo antanut anteeksi. Silloin auttaa, että muistuttaa itseään, miten paljon on itse saanut Jumalalta anteeksi – kaikki synnit.

Anteeksiantaja käyttää valtaa – oikeamielisesti ja armollisesti

Jotkut sanovat, etteivät usko anteeksiantoon, vaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät ole ymmärtäneet, mitä anteeksianto tarkoittaa.

Anteeksi antaminen ei ole periksi antamista ja vääryyden hyväksymistä – päinvastoin: se edellyttää, että vääryys tunnustetaan vääryydeksi. Anteeksiantajan asema on vahva; itse asiassa hän käyttää valtaa valitessaan armahtamisen koston ja rangaistuksen sijaan.

Jumala käytti valtaansa oikeamielisesti ja armollisesti, kun Hän vapautti syntejään katuvat ihmiset rangaistuksesta.

"Olen antanut sinulle anteeksi"

Kuulin kerran anopin riitelevän miniänsä kanssa. Riidan aiheena olivat loukkaavat sanat, jotka anoppi oli menneisyydessä sanonut miniälleen. Anoppi oli jälleen nostanut esiin vanhan riitelyn aiheen. Kesken riidan miniä sanoi rauhallisesti: "Olen antanut sinulle anteeksi." Tästä anoppi tulistui: "Mikä sinä olet antamaan anteeksi minulle!?".

Se että anoppi tulistui, osoitti ainakin, että hän oli ymmärtänyt anteeksiannon merkityksen. Anteeksiantajalla on valta-asema: hän valitsee armahtaa. Anteeksianto on riita-asian sinetöimistä, jossa vääryys tulee tuomituksi vääryydeksi, mutta väärintekijää ei tuomita rangaistukseen, vaan hänet armahdetaan. Väärintekijä ei saa, mitä ansaitsee, mutta hänen tekonsa tulee tuomituksi moraalisesti.

Anteeksianto on tietysti mielekästä vain, jos anteeksiantaja olettaa, että on olemassa objektiivinen moraali, kaikkia sitova oikean ja väärän standardi. Anteeksiantaja vetoaa objektiiviseen totuuteen oikeasta ja väärästä, arvioi ja tuomitsee teon sen mukaan vääräksi, mutta ei tuomitse vääryyden tekijää, vaan valitsee armahtaa hänet.

Omaan itseen ja koettuun omaan arvovaltaan palautuva vallankäyttö olisi pikkumaista. Oman itsen ulkopuolinen moraalinen standardi on kaikille sama; esimerkkitilanteen miniänkin on tiedettävä, että jokin hänen oma tekonsa voidaan toisessa tilanteessa tuomita saman standardin mukaan. Puolueettomuuteen perustuu sen voima.

Jos oikean ja väärän arviointi perustuisi vain arvioijan omaan mielipiteeseen, eli olisi subjektiivista, koko anteeksianto olisi yhtä tyhjän kanssa. Anteeksi antaminen tekona sisältää oletuksen, että yleinen moraalinen standardi on olemassa (vaikkei toinen sitä tunnustaisikaan).

Anteeksi antaminen on päätös

 

Yksi syy, miksi anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, on sen pitäminen tunnetilana. Vääryyttä kokenut saattaa ajatella, että anteeksiannon tunne jonain päivänä lankeaa hänen sisimpäänsä, ja silloin hän on valmis. Hän saattaa joutua työstämään tunteitaan kauan eikä edes ole takeita siitä, että oikea tunne koskaan tulee, ja pysyy. Tiedän, että tässä asiassa on kaksi koulukuntaa – itse uskon anteeksiannon olevan päätös.

Jos anteeksi antaminen olisi tunnetila, loukattu osapuoli olisi omien tunteidensa riepoteltavana: hyvällä tuulella ollessaan hän ehkä antaisi anteeksi tuosta vain, mutta heti seuraavana pahana päivänä koettu vääryys taas alkaisi kaihertaa hänen mieltään ja hän saattaisi perua anteeksiannon! Kuulostaa huvittavalta, mutta tiedän tapauksia, joissa näin on tehty. Anteeksianto antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa myös anteeksiantajan; jos sen perusteet ailahtelevat tunteiden mukaan, anteeksiantaja ei pääse sitä kokemaan.

Anteeksiantaja, eli loukattu osapuoli, käyttääkin valtaa oikeastaan myös suhteessa itseensä: loukattujen tunteiden leimahtaminen kostonhimoksi ja halu takertua menneisyydessä koettuun vääryyteen ovat inhimillisiä taipumuksia, mutta ne ovat tuhoisia loukatulle itselleen – ainoastaan hän itse voi lopettaa tuhoisat mielitekonsa aloittamalla anteeksiannon prosessin, joka on erillään tunteista.

Miksi sitten päättää antaa anteeksi, jos kerran tuntee tulleensa loukatuksi? Joutuuko anteeksiantaja mitätöimään tunteensa? Joutuuko hän kieltämään tai tukahduttamaan kokemuksensa, että hänelle on tehty vääryyttä?

Ei joudu, vaan anteeksiannossa tapahtuu juuri päinvastoin. Koska anteeksiannon prosessiin kuuluu vääryyden tuomitseminen vääryydeksi, prosessi tekee näkyväksi sen, että vääryyttä kokeneen osapuolen tunteet ja kokemus ovat "oikeutettuja", siis että niille on oikea syy. Anteeksiannossa, jos se toteutetaan tietoisesti ja oikeamielisesti, loukatun kokemus tulee erityisellä tavalla huomioiduksi ja kunnioitetuksi.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."

 

Ihminen voi myös valita, että ei anna anteeksi. Toisaalta silloin hän ei voi vaatia, että hänelle itselleen annetaan anteeksi – tai voi hän vaatia sitä, mutta vaatimus ei ole oikeamielinen, vaan perusteeton.

Edellä kirjoitin, että anteeksi antamisessa ensin arvioidaan ja todetaan vääryys vääryydeksi, ja tässä vedotaan objektiiviseen moraaliseen standardiin. Objektiivinen standardi ei voi perustua minun mielipiteeseeni, tai sinun, vaan sen on oltava yläpuolellamme. Kristinusko väittää, että standardin perusta on Jumalan pyhyys ja vanhurskaus. Siihen perustuen kukaan meistä ei ole täydellisen synnitön:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta..." (Room. 3:23)

Koska moraalinen standardi on objektiivinen, kaikille sama, jokainen sitä rikkonut voitaisiin oikeudenmukaisesti tuomita rangaistukseen sen perusteella.

Jeesus opetti, että se, joka valitsee anteeksiannon koston ja rangaistuksen sijaan, saa itse Jumalalta anteeksi omat rikkomuksensa. Jumala ei siis jakele armoa perusteettomasti, vaan oikeamielisesti:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14,15; 1938)

Olen huomannut, että jos minun on vaikea antaa jotain tekoa anteeksi toiselle ihmiselle, minun kannattaa muistella, mitä kaikkea olen itse saanut Jumalalta anteeksi. Sen, joka on itse tullut armahdetuksi, on helpompi antaa anteeksi toiselle.
 
 

Jumala anteeksiantajana: 

    
    Pyhyys + armollisuus = ristinsovitus

 

Englantilainen Raamatunopettaja David Pawson sanoi kerran: "Jumala ei voi antaa syntivelkoja anteeksi – paitsi, jos ne on maksettu." Hän viittasi tällä Jumalan pyhyyteen, joka vaatii tilien tasaamista.

Mutta koska oikeudenmukainen rangaistus synneistämme olisi ikuinen ero Jumalasta, ja koska Jumala myös rakasti syntisiä ihmisiä ja halusi ihmiset luokseen, Hän päätti ratkaista asian toisella tavalla. Kuten Pawson jatkoi, ihmisten syntisyys oli siten viime kädessä Jumalan ongelma, ja se, että Hän päätti itse sovittaa ihmisten synnit, oli Jumalan ratkaisu Hänen omaan ongelmaansa.

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

Jumalan sovitukseen perustuvasta anteeksiannosta opettaessaan David Pawson käytti kerran vertauskuvaa tuomarista, joka ensin tuomitsee katuvan rikollisen sakkorangaistukseen, mutta koska tällä ei ole, millä maksaa sakkoa, tuomari ottaa esiin oman lompakkonsa ja maksaa sakon rikollisen puolesta. Rikollisen teko tulee oikeamielisesti tuomituksi, ja rangaistuskin on säädetty oikein, mutta tuomari itse maksaa sakon katuvan rikollisen puolesta, ja tämä saa vapautuksen rangaistuksesta.



    "Rakastatko minua vieläkin?"

"Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark. 10:15)

Lapsena tein kerran tuhman teon, jonka seurauksesta eräs naapurintäti joutui kärsimään. Kun hän tuli selvittelemään asiaa kotiovellemme, ja minut kutsuttiin paikalle, tunnustin teon itkien.

Kysyin naapurintädiltä, rakastaako hän minua vielä. Tämä oli mielenkiintoista, koska hän ei ollut koskaan sanonut rakastavansa minua (hän ei edes ollut meille kovin läheinen). Oletin vain, aivan kuin se olisi itsestään selvää, että naapurintäti oli ainakin siihen asti aina rakastanut minua. Siihen perustui toivoni, että saan häneltä tuhman teon anteeksi.

Anteeksianto on rakkaudesta johtuva teko. Jumala antoi ihmisille anteeksi, koska rakasti ihmisiä (Joh. 3:16). Syntiä tehnyt aikuinen, joka tulee katuvana Jumalan luo, on lapsen kaltainen, koska hän olettaa, että Jumala on rakastanut häntä siihen asti ja suhtautuu häneen siksi armahtavasti. Syntiä tehneenä Jumalan luo tuleminen on luottamista Jumalan rakkauteen.

Niillekin, joiden on esim. huonojen ja rakkaudettomien kokemusten takia vaikea uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen, Raamattu kertoo suoraan, että Jumala rakastaa syntistä ja tarjoaa anteeksiantoa (mm. Joh.3:16 ja 1. Joh. 4:10). Jumalan sana tekee aikuisen lapsen kaltaiseksi. Blogitekstissäni Annatko Jumalan tuntea itsesi? käsittelen enemmän tätä aihepiiriä.