Koulukiusaamiseen pitää puuttua nykyistä järeämmin. En kuitenkaan usko, että kiusaamista saadaan koskaan kitkettyä täysin tässä maailmassa. On siis myös vahvistettava lapsia ja nuoria siltä varalta, että heitä tullaan kiusaamaan – niin rankalta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin.
Tässä kirjoituksessa kerron omien kokemusteni pohjalta, miksi kristinusko on hyvä perusta omanarvontunnolle.
Entä jos joutuu koulukiusatuksi?
Lähes aina koulukiusaamisesta puhutaan siitä näkökulmasta, miten saada kitketyksi kiusaaminen: miten kiusaajan toimintaan voisi puuttua tehokkaimmin? miten saada kiusaaja ymmärtämään toimintansa vääryys?, pitäisikö kiusaaja erottaa koulusta tai siirtää toiseen kouluun?, miten kiusaajaa tulisi rangaista?, vai pitäisikö valita mieluummin terapeuttinen lähestymistapa kiusaajaan?, pitäisikö kiusaajan kotioloja tarkistaa? jne.
Jos joku pohtii ratkaisua ongelmaan siitä näkökulmasta, mitä kiusattu voisi tehdä, pohdinta tyrmätään muistuttamalla, että ainoa syypää koulukiusaamiseen on kiusaaja ja että uhria ei saa syyllistää. Siitä olen tismalleen samaa mieltä: vain kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen.
Olen kuitenkin alkanut ajatella, että koulukiusaamisen ongelmaa pitäisi ehkä ratkoa kokonaisvaltaisemmin, jolloin kiusaajan lisäksi myös kiusatun osa huomioidaan. Emme voi täysin vaikuttaa toisen ihmisen tekoihin, esim. estää kiusaamista, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten itse (kiusattuina) suhtaudumme.
Aloin ajatella näin miettiessäni ihmisen luontaista syntisyyttä: ei ole realistista olettaa, että kiusaaminen koskaan loppuisi tässä maailmassa. Kiusaamista esiintyy sukupolvessa toisensa jälkeen – syyt, joilla kiusaajat oikeuttavat väärän toimintansa, sekä kiusaamisen tavat vain muuttuvat aikakauden ja kulttuurin mukaan. Syntinen ihmismieli on niin kiero, että se keksii epäsuoria tapoja kiusata, jos suora kiusaaminen estetään.
On siis tärkeää paitsi puuttua kiusaamiseen ja ottaa käyttöön tapoja kitkeä sitä, myös vahvistaa lasta kestämään kiusaamista, niin rankalta kuin se kuulostaakin. Miten sen voisi tehdä?
Usein kiusatun vahvistamiseen pyrittäessä annetaan sellaisia neuvoja kuin "älä uhriudu". Esim. jos joku kertoo kiusatuksi joutumisestaan ja siihen liittyneistä kauhun, pelon, häpeän ja surun tunteista, hänelle sanotaan toruvasti "älä omaksu uhrin asennetta!". Olen huomannut, että neuvoja pyrkii lähes aina saamaan kiusatun vaikenemaan ajatuksistaan ja tunteistaan.
Neuvo on mielestäni pitemmän päälle huono, koska se sisältää tosiasioiden kieltämisen ja tapahtuneen vähättelemisen. Kiusaamiskokemukseen liittyvät tosiasiat, kuten em. tunteet, eivät poistu sillä, että vaikenee niistä. "Minähän en suostu olemaan uhri"-asenne voi tuntua voimaannuttavalta hetkellisesti, mutta pitkäaikaisesti on parempi kohdata ja ilmaista omat vaikeat kokemukset ja niihin liittyneet tunteet. Se ei tarkoita, että tunteisiin jää vellomaan.
Sen sijaan minusta täytyy mennä syvemmälle eli lähteä lapsen omanarvontunnon sekä oikean ja väärän tajun vahvistamisesta. Tämä on pitkäaikainen prosessi ja alkaa jo kasvatuksessa eli vanhempien ja muiden kasvattamiseen osallistuvien (ts. kaikkien ihmisten lapsen elämässä) täytyy vahvistaa lasta myös elämän vääryyksiä silmällä pitäen.
Samanaikaisesti kiusaamiseen pitää puuttua ja sitä pitää koettaa ennaltaehkäistä. Kyse ei siis ole jommasta kummasta tavasta ratkoa kiusaamisongelmaa – kiusaajan toimintaan puuttumisesta tai kiusatun vahvistamisesta – vaan molemmat ovat tärkeitä yhtä aikaa.
Jumala vahvistaa ja parantaa
"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)
Kouluaikoinani oli muotia, että jos jollakulla oli huono itsetunto, hänellä sanottiin olevan "anteeks ett oon olemassa"-asenne. Törmäsin ilmaukseen hiljattain pitkästä aikaa, ja aloin ajatella, miten järjetön se on kristityn näkökulmasta: sen mukaanhan Luoja olisi tehnyt virheen, jota pitää pyytää anteeksi!
Meistä kenenkään olemassaolo ei ole oman päätöksemme seurausta, eikä edes vanhempiemme, vaan todellakin Jumalan. On Korkeimman tahto, että juuri minä olen olemassa, ja juuri sinä, sinun lapsesi jne.
Toinen asia, mitä kristinusko on antanut minulle, on ymmärrys ihmisten syntisyydestä. On mieletöntä asettaa ihmiset – olivatpa kyseessä kuinka suositut tyypit tai kuinka suuri ja meluisa joukko tahansa – tuomariksi olemassaolon oikeutukselle, jakamaan armoa ja mielisuosiota ja toisaalta tuomioita ja rangaistuksia. Se, mitä Jumala ajattelee minusta on tärkeintä, ja kaiken mikä on sen kanssa ristiriidassa, tulee menettää merkityksensä.
Joskus kuulee sanottavan, että kristinusko ohjaa ihmistä heikkouteen, sanoihan Jeesus mm. "Älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:39).
Jeesus opetti tuossa Vuorisaarnan kohdassa, että tulee antaa anteeksi kostamisen sijaan. Jos joku vaikka muksii, haistattelee ja ilkeilee, Jeesuksen seuraajan ei tule muksia, haistatella ja ilkeillä takaisin. Kristityn standardi on taivaallisen Isän armollisuus ja täydellisyys.
Ymmärrän Jeesuksen sanat myös siten, että kyse on vahvuudesta, jonka perusta on Jumalan vanhurskaudessa: vaikka kiusaamistilanne saattaa näyttää siltä, että kiusattu on häviöllä, todellisuudessa se, joka tekee väärin, on jo hävinnyt. Se, ettei maksa pahaa pahalla, ei ole heikkoutta, vaan voittajan vahvuutta.
Eräässä kristillisessä lastenlaulussa sanotaan Jumalasta: "Lapsen huolet hän voi kantaa paremmin kuin ihminen." Vaikka kuinka yrittäisimme, emme pysty kitkemään koulukiusaamista täydellisesti. Aina jossain on joku lapsi tai nuori, joka joutuu pelkäämään kouluun menoa. Syystä tai toisesta lapsi ei välttämättä edes osaa kertoa, että häntä kiusataan. Siitä voi olla suuri apu, että hän tietää Jumalan olevan hänen puolellaan ja kuuntelevan rukoukset.
Vaikkeivät vanhemmat itse edes uskoisi Jumalaan, olisi mielestäni hyvä, jos he kertoisivat lapselle, että jotkut uskovat Jumalaan, joka on luonut meidät kaikki ja joka rakastaa ja auttaa vaikeuksissa.
"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)
.
