Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.

Uuden vuoden lupaukseni: Yritän elää kuin Joosef

  Kun ajallisen elämän huolet uhkaavat täyttää mieleni, yritän vakaasti luottaa Herraan niin kuin Vanhan Testamentin Joosef. 

  Olen laatinut itselleni "joosefmaisia" periaatteita joita pyrin soveltamaan elämässäni tänä vuonna (ja toivottavasti siitä eteenpäinkin).

Otan vaikeudet tilaisuuksina

 

"Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

  Kaikista Raamatun uskon esikuvista Vanhan Testamentin Joosef innoittaa minua eniten. Joosefin kertomus löytyy Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, luvuista 37 ja 39-50.

Kuva: Pixabay / Achim Ruhnau

  Millaisena uskon esikuvana näen tämän Jaakobin ja Raakelin pojan, "uniennäkijän", jonka kateelliset veljet möivät orjana Egyptiin, mutta joka nousi lopulta faraon korkeaksi käskynhaltijaksi?

Joosef otti vaikeat olosuhteet ja karmeat vääryydet, joiden uhriksi hän joutui, tilaisuuksina palvella Jumalaa ja antautua Hänen suunnitelmiensa toteutumisen välineeksi. Hän halusi olla hyvänä todistuksena isiensä uskosta vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa. Hän käytti Jumalalta saamiaan lahjoja ja kiitosta saadessaan antoi kunnian Jumalalle.

  On lukemattomia tapoja käyttää vaikeuksia tilaisuuksina palvella Jumalaa ja antaa Hänestä ja kristinuskosta hyvä todistus ympärillä oleville ihmisille. 

Esimerkiksi sairastunut uskovainen voi entistäkin lujemmin turvautua armolliseen Jumalaan ja olla muille todistuksena siitä, että Hän on ylistyksen arvoinen niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Jobin kertomuksesta tiedämme, että tuollainen todistus on Jumalan mielen mukainen. Emme usko Jumalaan siksi että saisimme Häneltä onnellisuutta tai helpon elämän, vaan Hänen itsensä takia.

Yksinäisyydestä kärsivä tai vastoin tahtoaan sinkkuna elävä uskovainen voi omistaa aikansa Raamatun tutkimiselle, rukoilemiselle, Jumalan kanssa lähentymiselle. En tarkoita että yksinäisyys tai omien toiveiden vastainen sinkkuus tulisi hyväksyä lopullisena elämäntienä eikä se useimmissa tapauksissa sellainen olekaan. Mutta elämänvaiheen voi ottaa tilaisuutena omistautua Jumalalle entistä kokonaisvaltaisemmin arjessa.

En kanna turhia taakkoja

  Joosef ei kantanut turhia taakkoja eli ei vaikuttanut liiemmin murehtivan asioita, menneitä tai tulevia, jotka ovat yksin Kaikkivaltiaan käsissä. Joosefin elämässä oli suuria vaikeuksia ja raskaita menetyksiä, mutta hän kulki niin kevein askelin kuin mahdollista. 

Joosef ei vastustanut ja osoittanut mieltään niitä kamalia asioita vastaan joita Jumala hänelle salli. Hän ei katkeroitunut. Ainakaan mitään sellaista ei kerrota Raamatussa. Nöyrtyminen ja hyväksyminen on helpompi tapa elää. 

Joosefin kertomus on ihmeellinen: hänen nuorukaisena näkemänsä enneunet toteutuivat traagisten tapahtumien kautta tavalla joka muutti kokonaisten kansakuntien kohtalon. Mutta jos olisimme tavanneet Joosefin vaikka siinä vaiheessa kun hänet orjana tultiin hakemaan Potifarin talosta syyttömänä vankilaan, tuskin olisimme nähneet siinä mitään innoittavaa. 

Joosef itse ei ollut unohtanut unta jonka näki ja joka vaiheessa uskoi kärsivällisesti siihen että kaikella hänen elämässään on Jumalan säätämä tarkoitus. Kuten aiemmin sanoin, hän antautui Jumalan suuren suunnitelman toteutumisen välineeksi.

  Joosef luopui turhista taakoista antamalla anteeksi. Hän ei kantanut kaunaa veljiään kohtaan, vaikka nämä olivat myyneet hänet orjaksi kauas kotoa. Joosef lohduttaa katuvaisia veljiään sanomalla: "Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

  Joten toinen Joosefilta oppimani periaate on, että kun luottaa Jumalan viisaaseen suunnitelmaan ja hyvään tarkoitukseen vaikeuksienkin keskellä, ei tarvitse murehtimalla lisätä taakkaansa.

Haluan elää kevyesti niin kuin Joosef. Hyväksyn tapahtumat jotka ovat yksin Jumalan käsissä, annan anteeksi nopeasti, tunnustan omat syntini ja pyydän anteeksi nopeasti. Vien kaikki huoleni Jumalalle ja otan vastaan Hänen anteeksiantonsa Jeesuksen nimessä.

Ruokin uskoani luottamalla Jumalaan

  Usko on lahja Jumalalta. Joosefkaan ei itse ollut pumpannut itseensä voimallista uskoa. On kuitenkin ilmeistä, että hän ruokki sitä mm. edellä luettelemillani tavoilla. Hänen uskonsa vahvistui, mikä puolestaan lujitti entisestään hänen haluaan elää Jumalan kunniaksi... 

Kuva: Pixabay / valentin hintikka

Onhan ihan yleisesti tiedetty tosiasia, että Jumalaan luottaminen kaikissa elämän tilanteissa vahvistaa uskoamme ja syventää suhdettamme Jumalan kanssa. Niinhän avioliittokin kuulemma lujittuu kun puolisot vuosikymmenien varrella käyvät yhdessä läpi hyviä ja huonoja aikoja eivätkä eroa kriisien myötä.

Joosefin tavoin aion ruokkia uskoani luottamalla Jumalaan, mitä tapahtuukin. Ei siis näin: "Luotan Jumalaan että Hän huolehtii ettei minulle tapahdu pahoja asioita", vaan näin: "Luotan että Jumala huolehtii minusta, tapahtuipa minulle mitä vain".

  Kun ajattelen että yrittäisin elää kuin Joosef, saan innoitusta ja voimaa kohdata kaiken mitä alkanut vuosi tuokin mukanaan. Minusta tuntuu suorastaan että olen Jumalan ansiosta jo selviytynyt tulevistakin vaikeuksista! 

Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Vaikka syntimme ovat verenpunaiset...

  Raamatussa Jumala puhuttelee ihmisiä ja antaa toivoa herättävän lupauksen: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

"Paha väri"

  Mieleeni on jäänyt nuorena näkemäni elokuva The Village (2004). Se kertoo suuren metsän keskellä eristäytyneenä elävästä kyläyhteisöstä. Yhteisö eli täysin omavaraisesti, kasvatti itse ruokansa ja valmisti lääkkeensä sairaustapausten varalle. Kun yhteisöön kuuluneiden perheiden lapset varttuivat naimaikään, he menivät toistensa kanssa naimisiin synnyttääkseen seuraavan sukupolven joka jatkaisi elämää kylässä hamaan tulevaisuuteen.

Kuva: Unsplash / Bangsal Nam

Aluksi luonnon helmaan rakennettu kylä vaikutti idyllisen ihanalta, mutta pian ilmeni asia, joka paljasti että yhteisössä on jotain vinksahtanutta: punainen väri oli ankarasti kielletty. Kyläläiset kutsuivat punaista "pahaksi väriksi". Ja jos joku yritti karata ulkomaailmaan metsän halki, hän kyllä kääntyi ja juoksi pian takaisin kylään perin juurin kauhistuneena, sillä puiden lomassa liikkui hirviömäinen olento joka oli verhoutunut verenpunaiseen viittaan. 

Yksi perustajajäsenistä avasi kyläyhteisön syntytarinaa, josta punaisen värin kielto oli saanut alkunsa: hän oli nuorena halunnut irrottautua pahasta maailmasta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli murhattu, ja muutaman muun väkivaltatekojen traumatisoiman ihmisen kanssa yhdessä hän päätti rakentaa täydellisesti maailmasta eristäytyneen yhteisön, jossa vallitsisi rauha ja harmonia.

Elokuvan kyläyhteisössä verenvuodatus ja väkivalta, joita punainen väri symboloi, oli äärimmäinen tabu. Niin kauhea asia että sen olemassaolo kiistettiin ja siitä muistuttavatkin asiat torjuttiin. Tabu oli tietoisesti rakennettu ja pelottelemalla lujitettu yhtä tarkoitusta varten: "ei koskaan enää".

  Raamatussa Jesajan kirjassa luvussa 1 profeetta kertoo mitä Jumalalla on sanottavanaan:

" – Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

 

Raamatussa punainen väri, verenpunainen ja purppuranpunainen, symboloi monessa kohtaa ihmisen syntisyyttä, sen räikeyttä, syvyyttä ja kauheutta. Sellainen on langenneen ihmiskunnan tila. Valkoinen väri sen rinnalla taas symboloi puhtautta, synnittömyyttä ja vanhurskautta. 

Yllä lainaamissani Jesajan kirjan jakeissa on minusta ihanaa paitsi Jumalan lupaus uudesta mahdollisuudesta, myös se että Hän ottaa suoraan ja avoimesti puheeksi ihmisten tilanteen heidän kanssaan. Jumala ei kavahda totuutta, oli se kuinka hirvittävä tahansa. Jumala ei luonut pahuudesta tabua kuten elokuvassa kylän perustajajäsenet, jotka luulivat että jos pahuuden olemassaolo vain johdonmukaisesti kiistetään, niin ehkä se katoaa seuraavista sukupolvista.

  Mutta miten verenpunaisesta saadaan lumivalkoista?

"Verellä valkaistut"

  Lainaan usein profeetta Jesajaa blogissani. Rakastan sitä millä tavalla hän näki Jumalan ja kertoi Hänestä. Ja rakastan sitä miten Jesajan kirjan profetiat ja lupaukset toteutuvat Uudessa Testamentissa kerrotuissa tapahtumissa. 

Profeetta oli siis tuonut ilmi Jumalan hämmästyttävän lupauksen, että verenpunaiset synnit tulevat lumivalkoisiksi. Ihmiskunnalla on vielä toivoa! Ja hän profetoi Jumalan suunnitelman toteutumisen. Hän kertoi tulevasta ihmeestä: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan (Jes. 7:14). Myöhemmin hän kertoo, että tulee olemaan mies, Herran käsivarsi, jonka kannettavaksi Herra panee kaikkien syntivelan ja joka antaa itsensä sovitusuhriksi (Jes. 53:1,6,10). 

Uusi Testamentti alkaa tapahtumista joissa neitsyt, Maria, tulee raskaaksi Jumalan Pyhästä Hengestä ja Betlehemin kaupungissa synnyttää Jumalan Pojan, Jeesuksen. Myöhemmin Uuden Testamentin kirjoittajat kertovat kuinka aikuiseksi mieheksi varttunut Jeesus antoi itsensä sovitusuhrina syntisen ihmiskunnan puolesta Golgatan ristillä. Neitsyestä syntynyt kärsi ja kuoli ristillä ja voitti kuoleman.

Jeesus on se Jesajan profetoima mies, joka antoi itsensä sovitusuhriksi syntisten puolesta! Jeesuksen ristillä vuodatettu uhriveri on se, joka puhdistaa meidän räikeän punaiset syntimme valkoiseksi kuin lumi. 

Kuva: Unsplash / Cherry Laithang

  Ilmestyskirjassa käytetään hämmentävää ilmausta "verellä valkaistu". Kohdassa puhutaan valkeavaatteisista ihmisistä, jotka ovat "valkaisseet vaatteensa karitsan veressä" (Ilm. 7:14). Karitsalla tarkoitetaan uhrikaritsaa eli Jumalan antamaa viatonta sovitusuhria, Jeesusta. Verenpunaisen synnin voi puhdistaa valkeaksi siis vain viattoman veri. Eikä kukaan muu ole viaton, synnitön, kuin Jeesus.

  Miksi Jumala teki tämän kaiken? Jumalahan on niin pyhä ettei Hän siedä syntiä. Miksi Hän ei vain ratkaissut ongelmaa tuhoamalla koko ihmiskuntaa kerralla ja unohtanut, että olemme edes koskaan olleet olemassa? Miksi Hän kärsi ja uhrasi niin paljon meidän tähtemme? 

Jeesus itse kertoi syyn: koska Jumala rakasti maailmaa – jokaista meistä. Jumala tarjoaa syntien anteeksiantoa sekä ikuista elämää luonaan rakkautensa lahjana joka ainoalle, ja lahja otetaan vastaan uskossa Jeesukseen. 

Synnintunnosta ja armon oivaltamisesta

  Synnintunto kuulostaa surulliselta. Synnintunnossa vietetty elämä ankealta. Se kuitenkin johtaa mitä suurimpaan iloon ja autuuteen.

Ihmissydämen arvoitus

  Luin jostain kirjasta vuosia sitten puhuttelevan vanhan kansan arvoituksen. Se meni seuraavasti.

Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena. 

Kuva: Pixabay / JLFineArt

Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!

Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.

  Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.

Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.

Ihmeellinen armo

  Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."

Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.

En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.

Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:

"Autuas se,

jonka pahat teot on annettu anteeksi,

jonka synnit on pyyhitty pois.

 Autuas se ihminen,

jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään

ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)

Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!

  Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta. 

  Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Noidat ja noituus

  Ovatko tarot-kortit, parantavat kristallit ja meedion pakeilla käyminen harmitonta huvia?

  Millaista on todellinen noituus, josta Raamattu puhuu? 

Satujen pahat noidat

  En osaa aloittaa noidista kirjoittamista muuten kuin käsittelemällä ensin satujen noitia. Grimmin sadut olivat ensimmäinen kosketuspintani aihepiiriin. Sadut ovat vain satuja, mutta toisaalta ajattelen, että kuvitteellistenkin kertomusten "noita-representaatioilla", eli sillä minkälaisina noidat esitetään, on merkitystä. Ne vaikuttavat mielikuviimme. Omalla kohdallani näin ainakin on ollut ihan selvästi.

Kuva: Pixabay / Jo-B

 Lapsena halusin aina kuulla iltasatuja, joissa hyvä ja paha taistelevat (ja joissa paha saa palkkansa). Parasta oli jos sadussa oli noita, synkän metsän keskellä pienessä tuvassa asuva vanha eukko, joka teki taikojaan, esimerkiksi lumosi luokseen eksyneitä ihmisparkoja puiksi, kiviksi tai eläimiksi. 

Noidan piti olla paha tai muuten en kelpuuttanut satua. Jos noita esitettiin kilttinä, kuten Andersenin Peukalo-Liisassa, satu oli minusta tylsä. Grimmin saduissa noidat olivat pahoja. Sen takia tykkäsin niistä eniten.

Yksi lempisaduistani oli nimeltään Noidan sormus (Die Alte im Wald). Siinä esiintyvä noita on erityisen hyytävä hahmo. Metsään eksynyt tyttö saa tehtäväkseen mennä noidan tupaan hakemaan hopeasormuksen, jonka avulla noidan loitsiman pahan taian saa raukeamaan. Tyttöä varoitetaan ankarasti: noita istuu tuvassa ja tervehtii häntä sekä yrittää puhutella, mutta tyttö ei missään nimessä saa tervehtiä takaisin eikä edes katsoa eukkoon, vaan hänen tulee pysähtymättä mennä tuvan perällä sijaitsevaan kamariin, jossa noita säilyttää lumouksia kantavia sormuksiaan.

Joka kerta minua hykerrytti ja kauhistutti tytön saama tehtävä: kuinka hän uskaltaa mennä noidan tupaan, kun tämä on kotona! Sadun opetus oli että noita voisi vahingoittaa tyttöä vain siinä tapauksessa, että hän kuuntelisi noitaa ja rupeaisi juttusille tämän kanssa. 

Hannun ja Kertun tietävät kaikki. Paha noita-akka houkuttelee synkkään metsään eksyneitä sisaruksia piparkakuista, karamelleista ja sokerista tehtyyn mökkiinsä. Nälkäiset lapset ovat ihastuksissaan kun saavat syödä makeaa mielin määrin, mutta noidalla on kauhistuttava suunnitelma: hän itse syö lapset suihinsa, kunhan on ensin lihottanut heidät pulskiksi.

  Grimmin satujen muovaamissa mielikuvissa nekin noidat, jotka ovat ystävällisiä ja herttaisia ja ruokkivat nälkäisiä lapsia, ovat oikeasti vaarallisia. 

Viime kerralla kirjoitin jo useita vuosia valloillaan olleesta enkelibuumista. Ihan viime vuosina on syttynyt myös noitabuumi. Niin nuoret kuin aikuisetkin haluavat löytää piilevät noitavoimansa, ja sitä varten on tarjolla kursseja ja oppikirjoja. Ja noitabuumissa on tietenkin kyse "hyvästä, kiltistä noituudesta".

"Valkoinen noituus"

  Joskus aiemminkin olen siteerannut kristityn kirjailijan C. S. Lewisin mietettä, että eräs tapa, jolla paholainen yrittää saada ihmisiä harhautetuksi, on näennäisten vastakkainasettelujen rakentaminen. Ilmiö, joka oikeasti on kokonaan paha, jaetaan kahteen näennäisesti vastakkaiseen puoleen, joista toinen esitetään hyvänä ja toinen pahana. Se hyvä puoli on sitten se, jonka kautta paholainen tarjoilee ilmiötä ihmisille.

Näennäisissä vastakkainasetteluissa hyvään puoleen liitetään myönteisiä käsitteitä, kuten valo, empatia ja epäitsekkyys, ja pahaan kielteisiä, kuten pimeys ja itsekkyys. Noituusbuumissa tämä on ilmeistä. Puhutaan kerrassaan "valkoisesta noituudesta / magiasta" ja "mustasta noituudesta / magiasta". 

  Muutama viikko sitten katsoin ruotsalaisen tv-ohjelman naisista, jotka hakivat apua ennustajilta ja meedioilta. Yksi naisista oli ystävänsä kuoleman jälkeen alkanut kokea kummallisia asioita ja arveli saavansa selvyyttä tapahtumiin meediolta, joka ottaisi yhteyden rajan takana olevaan ystävään ja tiedustelisi mitä tämä yrittää viestittää. Toinen oli jumissa kiukkuun ja negatiivisiin ajatuskuvioihin ja halusi noidalta apua saadakseen paremmat energiat sekä opastusta päästäkseen eteenpäin elämässä.

Kuva: Pixabay / Girasol Tarsio Arte Visual

Avainsanoja valkoisessa noituudessa ovatkin harjoittajan epäitsekkäät motiivit ja auttamishalu. Mustan noituuden harjoittajat toimivat itsekkäistä motiiveista, kuten vallanhalusta. Kun joku on kiinnostunut noidaksi opiskelemisesta, mutta epäröi vielä, häntä kehotetaan tutkiskelemaan motiivejaan: jos tarkoitusperäsi ovat epäitsekkäät ja pyyteettömät, kyseessä on valkoinen noituus, ja siinä tapauksessa voit olla huoleti, koska et tee mitään väärää.

Valkoiset noidat parantavat, opastavat, tarjoavat salaperäistä tietoa ja ikiaikaista viisautta, puhdistavat energioita, toimivat välittäjinä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. 

Erilaisia menetelmiä on valtava määrä: maagiset seremoniat ja istunnot, "luonnonviisaus" ja parantavat yrtit, shamanististen kokemusten saamiseen käytettävät psykedeeliset huumekasvit, noitarummut, tarot-kortit, kristallit, amuletit, salaiset opit alkemiasta vetovoiman lakiin...

  Noitabuumin vetovoimaa lisää eräs aatteellinen virtaus, nimittäin ekologinen feminismi. Feministinen noituus voi tarkoittaa maagisten voimien aktivoimista kehotietoisuutta kasvattavien seremonioiden avulla, onhan nainen uuden elämän synnyttäjä ja siten ihan luontaisesti läheisemmin tekemisissä mahtavien luonnonvoimien kanssa kuin mies. Arkisemmalla tasolla feminististä noituutta harjoitetaan opiskelemalla menneiden aikojen vanhojen viisaiden naisten salaista tietoa esim. luonnonlääkinnän muodossa.

Uhrin asema ja siitä irtautuminen voimaantumalla on puhutteleva sanoma, joka löytyy monista nykyajan suosituista aatteista ja poliittisista liikkeistä. Feministisessä noituudessakin on sellainen: myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun noitavainojen historia ja sen nykyiset tulkinnat. 

Useimmat kyllä tietävät, että historiallisten asiakirjojen mukaan noitaoikeudenkäynneissä syytettiin ja tuomittiin kuolemaan yhtälailla niin naisia kuin miehiä (Suomen alueella itse asiassa enemmän miehiä), mutta noituuden harjoittamisen muistutetaan olleen aina naisten erityisaluetta. Noitavainojen, kohdistuivatpa ne yksilötasolla kumpaan sukupuoleen tahansa, sanotaan olleen naisvihan ilmenemismuoto.

Feministisen kerronnan mukaan patriarkaatin eli miesvallan vuosisatoina naisten oma luonnonviisaus oli halveksittua, torjuttua, pelättyä, kiellettyä. Ja sen vuoksi salaista.

Mitä noituus on?

  Mitä noituus on Raamatun mukaan? Minua hämmästyttää, miten samanlaiselta Raamatun kuvaukset noituudesta ovat kuin "valkoinen noituus". Monet uushenkisyyden jutut ja opit ja menetelmät eivät olekaan vain jotain nykyajan hömpötyksiä ja harmitonta viihteellistä krääsää, vaan ne ovat Raamatun tarkoittamaa noituuden harjoittamisen syntiä.

5. Mooseksen kirjassa on lueteltu erilaisia noituuden muotoja (5. Moos. 18:10-12). Noituutta on vainajahenkiin yhteyden ottaminen eli meediona toimiminen. Noituutta on tietäjähenkien manaaminen opastuksen pyytämiseksi. Noituutta on mikä tahansa henkien manaaminen mistä tahansa syystä. Noituutta on ennustaminen ja enteiden selittäminen sekä tietäjänä toimiminen. Noituutta on taikojen tekeminen, lumoaminen, loitsujen lukeminen. Samassa luettelossa mainitaan myös sellainen, että laittaa poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi.

Tällaisiin osallistuminen on vakava synti. Tunnetuin esimerkki Raamatussa on se, kun kuningas Saul meni meediona toimivan noidan pakeille:

"Silloin Saul sanoi palvelijoilleen: »Etsikää minulle nainen, joka pystyy manaamaan esiin vainajien henkiä, niin minä menen hänen luokseen ja pyydän neuvoa.» Hänen palvelijansa vastasivat: »En-Dorissa on nainen, joka manaa henkiä.»" (1. Sam. 28:7)

Teko oli Herran silmissä vakava synti:

"Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle." (1. Aik. 10:13-14)

Lista jatkuu. Kreikasta käännetyssä Uudessa Testamentissa sana noituus on käännetty sanasta pharmakeia, joka on nykyistä lääkintää tarkoittavan sanan kantasana (Gal. 5:20). Vaikuttaa ilmeiseltä, että tässä kohtaa noituudella tarkoitetaan tajuntaa muuntavien huumekasvien käyttämistä erikoisten kokemusten, kuten näkyjen, saamiseen. Niin tuhansien vuosien takaisessa maailmassa kuin nykyäänkin tällaisia kasveja (ja nykyään myös synteettisiä psykedeelisiä huumeita) käytetään shamanismiin.

Kuva: Pixabay / Gordon Johnson

  Pari sanaa historian noitavainoista... Mielenkiintoista on että noitavainoissa, jotka velloivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alkupuolella, syytökset ja todistusaineisto noituudesta eivät läheskään aina olleet Raamatun mukaisia, eivät sinne päinkään, vaikka alun perin Keski-Euroopassa kristilliset kirkot olivat niitä lietsomassa! 

Noitakäräjien historiallisissa asiakirjoissa on erikoisen kuuloisia tapauksia esim. paholaisen järjestämiin orgioihin osallistumisesta. Todistusaineistona olivat huhupuheet mielikuvituksellisista tapahtumista, jotka eivät vastaa Raamatun kuvauksia noituuden harjoittamisesta lainkaan. Esimerkiksi Ruotsissa 11-vuotiasta paimentyttöä syytettiin noituudesta, ja todistusaineistona oli toisen lapsen väite, että tyttö oli kävellyt veden päällä.

Suomen alueella noitasyytteeseen saattoi johtaa esimerkiksi seuraavanlainen tapahtumasarja. Kaksi kyläläistä olivat riidelleet julkisella paikalla ja toinen heistä oli huutanut suutuspäissään, "palakoon talosi maan tasalle!" tms., ja sitten, joskus myöhemmin, oikeasti kävi niin, että tuon toisen talo tai aitta syttyi tuleen. Epäilykset herätti viimeistään se, jos suutuspäissään "noitunut" tyyppi ei ollut halukas osallistumaan kirkonmenoihin. 

Mutta eiväthän kiivas käyttäytyminen tai epäsosiaalisuus, saati eriskummalliset yhteensattumat ole Raamatun mukaan noituutta! Raamatussa noituus on melko tarkkaan määriteltyä tahallista toimintaa, kuten juuri ennustamista ja henkien manaamista. Sekään, että ei osallistu kirkonmenoihin eikä tunnusta kristinuskoa, ei ole noituutta Raamatun mukaan. Edes harhaoppisuus, joka Keski-Euroopassa saattoi johtaa syytöksiin noituuden harjoittamisesta, ei nähdäkseni ole Raamatun mukaan noituutta. 

Täällä pohjoisessa, Ruotsissa ja Suomen alueella, noitavainoja kuulemma eivät edes johtaneet kirkot, vaan tavalliset kansalaiset. Olennaiselta osaltaan noitavainoissa taisi olla kyse vainoajien omasta taikauskosta ja pelonsekaisesta hysteriasta.

  Palataan lopuksi todelliseen, Raamatun tarkoittamaan noituuteen. Miksi Jumala on kieltänyt sen harjoittamisen? Edellä lainaamassani Raamatun kohdassa kerrotaan perimmäinen syy: meidän tulee turvautua Herraan Jumalaan neuvoja ja apua saadaksemme eikä muihin henkimaailman tahoihin.

"Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä." (Ps. 46:2)

Onneksi voimme saada kaikki synnit Jumalalta anteeksi, myös noituuden ja siihen osallistumisen, kunhan käännymme koko sydämestämme Jeesuksen puoleen. 

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä. Ajatteleminen ja ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa.

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.

Vastuullisuuden ikä

  Missä iässä lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään oman syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen?

Kaksi muistoa lapsuudesta

  Olin lapsena hirvittävän perso makealle. Meillä ei kotona säilytetty makeita herkkuja samalla tavalla kuin monien kavereitteni kotona, ja olinkin heille kateellinen, kun he saattoivat tuosta vain mennä ottamaan pullaa pakastimesta aina kun mieli teki.

Kuva: Pixabay / Hans Kretzmann

Silloin harvoin kun vanhempani olivat ostaneet kotiin vaikka suklaakeksipaketin tai jäätelöä, en voinut vastustaa kiusausta vaan menin ottamaan herkkua omin lupineni salaa. Jossain vaiheessa äitini tietenkin aina huomasi näpistyksen ja torui minua. Oli piinallista kuulla kuinka äiti keittiössä avasi kaapin oven ja rapisteli keksipakettia, koska tiesin että tulisin taas kuulemaan kunniani.

Mutta erään kerran tapahtui jotain outoa: äiti ei torunutkaan. Olin taas käynyt pihistämässä jotain makeaa, mutta vaikka tiesin varmuudella äitini jo huomanneen tekoseni, toruja ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus. Minulle tuli siitä paljon pahempi olo kuin mistään toruista koskaan: eikö äiti enää välitä minusta? olenko niin parantumattoman tuhma, toivoton tapaus, että äiti on saanut tarpeekseen ja luovuttanut? voinko enää tehdä asialle mitään?

  Suunnilleen samoihin aikoihin, eli joskus 10-vuotiaana, kävi toinen mieleen painunut tapahtuma. Istuin kirjoituspöytäni ääressä piirtelemässä ja samalla seurailin pientä ötökkää joka lenteli ja kipitteli pöydän päällä. Sen kummemmin ajattelematta jossain vaiheessa nitistin ötökän peukalollani kuoliaaksi. 

Saman tien sydäntäni kouraisi: mitä olen mennyt tekemään! Ötökkä ei ollut häirinnyt minua millään tavalla enkä ollut pelännyt että se pistää – kyseessä oli ehkä tavallisen huonekärpäsen poikanen, harmittomista harmittomin olento. Itkin hirveästi ja olin vihainen itselleni. Pahimmalta tuntui se, että en ollut ajatellut mitään ötökän nitistäessäni. Vannoin itselleni etten siitä lähtien tekisi mitään ilman että pysähdyn ensin miettimään.

Vastuullisuuden ikä 

"Herra, sinä olet minut tutkinut, 

sinä tunnet minut. 
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, 
jo kaukaa sinä näet aikeeni." (Ps. 139: 1-2)

  Kristinuskossa kuulee joskus puhuttavan vastuullisuuden iästä. Sillä tarkoitetaan ikää, jossa lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen. Englanniksi (age of accountability) siitä löytää netistä enemmän kristinuskoaiheisia tekstejä ja keskustelua kuin suomeksi. 

Aihetta koskevissa keskusteluissa mielenkiinnon kohteena on yleensä ajatus, että jos lapsi kuolee ennen kuin on saavuttanut vastuullisuuden iän, hän pelastuu joka tapauksessa. Silloinkin pelastus on vain Jumalan armosta: lapsihan ei ole synnitön ennen vastuullisuuden ikää eikä edes ennen ensimmäistä tietoista tekoaan, vaan perisynnistä osallisena Jumalan armon tarpeessa.

  Mutta takaisin tuohon oikean ja väärän erottamiseen ja synnintuntoon. Milloin lapsi on riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän omissa teoissaan?

Moni sijoittaa erottelukyvyn siihen ikävaiheeseen, kun lapsi alkaa salata tuhmia tekosiaan. Ihan järkeenkäyvää, teon salailuhan kertoo siitä, että lapsi ymmärtää sen olevan väärin. 

Itse kuitenkin ajattelen, että ehkäpä varsinainen vastuullisuuden ikä alkaa vähän myöhemmin. Siihen liittyy syvempi oikean ja väärän tiedostaminen, ei pelkästään ymmärrys luvattomuudesta ja säännön rikkomisesta. Jos ajattelen omaa herkkuesimerkkiäni, niin en edes muista sitä ikävaihetta, jolloin aloin pihistää herkkuja salaa, tietäen että rikon vanhempieni sääntöä.

Sen sijaan nuo alussa kertomani tapaukset muistan vielä tänäkin päivänä riipaisevan elävästi. Jotain oli alkanut tapahtua sisimmässäni. Paitsi että erotin oikean ja väärän, tunsin syvää katumusta, ymmärsin tekojeni peruuttamattomuuden, halusin muuttua paremmaksi.

  Vastuullisuuden ikä ei liene mikään kronologinen ikä, vaan meistä kukin kypsyy siihen omaa tahtiaan. On myös vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka eivät kenties koskaan saavuta riittävää ymmärrystä, vaan pysyvät siltä osin pikkulapsen kaltaisina koko ikänsä. 

Onneksi Jumala on sydänten tutkija. Hän tuntee meidät paremmin kuin edes me itse, ja Hänen päätöksensä ovat aina oikeat ja luotettavat.

"Minä, Herra, tutkin sydämet, 
tiedän salaisimmatkin ajatukset." (Jer. 17:10)

Miksi Jumala ei muuta menneisyyttä?

  Miksi Jumala loi todellisuuden sellaiseksi, että kukaan ei voi milloinkaan kajota menneisyyteen? 

Portti menneisyyteen on suljettu

   Ajan nuoli kulkee vain eteenpäin. Tulevaisuus on avoin, mutta menneisyys on lukkoon lyöty lopullisesti ja ikuisesti. 

Tätä mieltä ovat jopa aikamatkustamisen teoreettisia mahdollisuuksia tutkivat fyysikot. Vaikka on keksitty mitä huikeampia teorioita aika-avaruuden taittamisesta, yhdestä asiasta vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys: tulevaisuuteen olisi teoriassa mahdollista matkustaa (siis normaalia etenemistä nopeammin), mutta menneisyyteen ei. 

Kuulemma siinäkin tapauksessa, että aikakone onnistuisi viskaamaan meidät menneisyyteen, emme voisi muuttaa sitä millään merkityksellisellä tavalla.

Menneisyyden muuttaminen on paradoksi ihan maalaisjärjellä pääteltynä. Joku tutkija käytti esimerkkinä koronapandemian estämistä: jos hyppäisin aikakoneeseen ja matkustaisin menneisyyteen eristääkseni ensimmäisen koronatartunnan saaneen ihmisen (patient zero), onnistuisinko sillä estämään pandemian? En, koska siinä tapauksessa tulevaisuuden-minäni ei olisi alun perinkään matkustanut menneisyyteen eristämään ensimmäistä tartunnan saanutta.

Fyysikot ajattelevat käytännöllisesti, että koska paradoksi on mahdottomuus, siitä voi päätellä, että menneisyyden muuttamisyritykset eivät yksinkertaisesti onnistuisi. Jokin saattaisi korkeintaan mennä hetken ajan eri tavoin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tapahtumat muutosyrityksen ympärillä tulisivat säädetyiksi uudelleen siten, että yritys mitätöityisi välittömästi. Näin siis, mikäli menneisyyteen ylipäätään voisi palata, mikä jo lähtökohtaisesti on mahdottomuus...

  Se että menneisyys on kerralla lukkoon lyöty lopullisesti tarkoittaa, että kaikki valintamme ovat peruuttamattomia, ja että niiden seuraukset realisoituvat elämässämme ajan mittaan. 

Yleensä lause "menneisyyttä ei voi muuttaa" sanotaan kielteisessä merkityksessä. Tekemillemme väärille ja epäviisaille valinnoille emme enää voi mitään ja niiden seurausten kanssa on elettävä. 

Toisaalta minusta menneisyyden muuttamattomuus on kaiken kaikkiaan hyvä asia. Maailmassa, jossa kaikki tuntuu olevan jatkuvassa muutoksessa, pysyvät asiat luovat turvallisuuden tunnetta. Ne mahdollistavat sen, että elämässä on luotettavia kiintopisteitä. Menneisyys on pysyvä ulottuvuus elämässämme. Vaikka unohtaisimme menneisyytemme, se silti on mitä on ja on tehnyt meistä tietynlaisia.

  Nykyään on muotia leikitellä erilaisilla arkijärjen vastaisilla aikakäsityksillä, kuten kvantti-ilmiöillä, rinnakkaisilla aikalinjoilla ja syklisellä aikakäsityksellä. Mielestäni menneisyyteen palaamisen ja sen muuttamisen mahdottomuus todistaa, että aika on lineaarista. Se on sitä kaikin tavoin, joilla on yhtään mitään merkitystä. Menneisyys tavallaan on tie, jonka jätämme taaksemme.

Miksi Jumala ei muuta menneisyyttä?

  Menneisyyteen palaamisen mahdottomuus saattaa vaikuttaa pelkältä tylsältä tosiasialta, jolle on turhaa miettiä sen kummempaa syytä. Ajan nuoli nyt vain menee pelkästään eteenpäin, ja sen takia todellisuus on tietynlainen.

Itse olen kuitenkin pitänyt menneisyyden muuttamattomuutta mielenkiintoisena asiana siitä lähtien, kun tajusin, että Jumalakaan, joka kaikkivaltiaana voisi muuttaa menneisyyttä, ei sitä tee.

Esimerkkinä synti. Niin paljon kuin Jumala vihaakin syntiä, Hän ei anna meille mahdollisuutta käydä menneisyydessä "nollaamassa" ja korjaamassa syntejämme. Ei ole jonkinlaista taivaallista takaisinkelausnappia, jota painamalla Jumala palauttaisi meidät takaisin ajassa hetkeen ennen synnin tekemistä, ja sitten, tämän uuden mahdollisuuden saatuamme, voisimme toimia oikein. 

Jotkut sanovat, että Jumala ei pysty muuttamaan menneisyyttä. Itse taas olen ajatellut, että Hän ei tahdo tehdä niin, vaikka pystyisi.

Miksi Jumala on luonut todellisuuden sellaiseksi, että kukaan ei voi milloinkaan kajota menneisyyteen?

En tiedä, mutta sen seurauksena ymmärrän elämän ja jokaisen hetken ainutkertaisuuden ja arvon. Tekojeni peruuttamattomuuden takia opin harkitsevammaksi ja varovaisemmaksi, koska "niin makaa kuin petaa". 

Sitä paitsi jos voisimmekin palata ajassa taaksepäin ja tehdä valintoja toisin, sehän ei tarkoittaisi, että sitä ensimmäistä kertaa ei olisi tapahtunut, vaan parhaimmillaankin se tarkoittaisi vain, että teemme valinnan kaksi kertaa, toisella kertaa oikein! Vaikka emme itse korjaavan teon jälkeen enää muistaisi sitä ensimmäistä kertaa, Jumala silti muistaisi sen.

Jos meillä olisi mahdollisuus käydä "nollaamassa" ja korjaamassa menneisyyden vääriä tekojamme, käsityksemme itsestämme rakentuisi valheelliseksi. Toisin sanoen ajattelisimme että se ensimmäinen teko ei ollut mitään, se on tehty tekemättömäksi, ja että vasta toinen, korjaava teko, kertoo millaisia olemme.

  Menneisyyteen palaaminen ja tekojemme korjailu ei siis olisi millään tavalla tyydyttävä ratkaisu synnin ongelmaan. Sen sijaan Jumalalla on toisenlainen ratkaisu: Hän itse syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja nousi kuolleista.

Jumalan ratkaisu on täydellinen: me ymmärrämme totuuden itsestämme syntisinä, meidän on mahdollista oppia virheistämme ja tulla nöyremmiksi ja viisaammiksi, saamme syntimme anteeksi ja pääsemme Jumalan yhteyteen, ja Hän saa kiitoksen kaikesta.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2)

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra..." – pohdintoja Jesajan kirjan jakeista

  Vanhassa Testamentissa profeetta Jesaja puhuu Herran palvelijasta, joka on niin lempeä ja hellä, ettei hän muserra murtunutta ruokoa.

Millainen ihminen on kuin ruoko, joka on murtunut?

 

Tunnusmerkkinä lempeys

  Mikä on mielestäsi Raamatun kaunein luonnehdinta Jeesuksen persoonasta? Minusta yksi ihanimmista löytyy Vanhasta Testamentista, Jesajan kirjan luvusta 42. Jesaja profetoi "Herran palvelijasta", jonka kristityt tunnistavat Jeesukseksi. Luku alkaa Herran sanoilla: "Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen..."

Jakeessa 3 sanotaan:

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra,

lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.

Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden." (Jes. 42:3)

Herran palvelija on niin lempeä ja hellä, että kaikkein haurainkaan olento ei hänen käsissään muserru.

Uuden Testamentin evankeliumit todistavat, että Jeesus oli maan päällä ollessaan ja ihmisiä kohdatessaan juuri sellainen kuin Jesajan profetiassa luonnehditaan: nöyrät, heikot, rikkinäiset, syntejään katuvat tulivat Jeesuksen luo, ja Hän oli armollinen heitä kohtaan.

  Ajattelen, että Jesajan profetiassa "murtunut ruoko" on vertauskuva ihmisistä, joita Jeesus niin armollisesti kohtasi (ja kohtaa edelleen). 

Ruo'on kaltaisuus tarkoittaa mielestäni nöyryyttä. Ruo'ot ovat hauraita kasveja, niiden ontossa varressa eli korressa on nivelkohtia, joista ne herkästi taittuvat. Verrattuna muihin kasveihin, vaikka pensaisiin ja puihin, ruoko on vähäinen ja hauras. Ihmisen, joka on kuin ruoko kaikkien kasvien joukossa, on vaikeaa kuvitella olevansa mahtavampi kuin on. 

Kaikki ihmisethän ovat lopulta heikkoja, Raamatun mukaan kuin ruohoa joka aikanaan lakastuu. Jotkut vain ovat olevinaan mahtavia, kuin jykeviä puita, koska vertaavat itseään niihin, jotka ovat vielä heikompia ja joita he pystyvät tallomaan jalkoihinsa.

Yksi asia Jesajan jakeessa kuitenkin mietityttää minua: ruoko, jota Herran palvelija ei muserra, on lisäksi murtunut. Ruokohan jo sellaisenaan, vahvimmillaankin, on heppoinen – miksi jakeissa on tarkennus, että ruoko on murtunut?

On vaikeaa kuvitella mitään mitättömämpää tässä maailmassa kuin pieni tuulen tuivertama ruokonen, joka kaiken lisäksi on murtunut.

Murtunut ruoko

  Vaikka Herran palvelija, Jeesus, on niin lempeä ja hellä, Hän kuitenkin "tinkimättä toteuttaa oikeuden".

Lempeys ja samalla tinkimätön oikeuden toteuttaminen vaikuttavat mahdottomalta yhtälöltä, koska ihmiset ovat syntisiä. Tinkimätön oikeuden toteuttaminen on musertavaa syntisille, toisin sanoen kaikille ihmisille. Tinkimätön oikeus musertaa meidät kaikki!

Kuitenkaan Herran palvelija ei muserra sitä, joka jo on murtunut. Tämän takia ajattelen, että jakeissa tarkoitetaan synnintunnosta johtuvaa murtuneisuutta. Murtunut ruoko on Jumalan edessä nöyrä ja taipuvainen ihminen, joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalalta armahdusta.

Psalmissa 51 Daavid tunnustaa syntinsä ja sanoo: "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19) Synnintunnossaan hän tiesi, ettei hänellä ole mitään muuta annettavaa Herralle.

Nöyrät, jotka tulevat Jeesuksen luo Hänen armollisuuteensa luottaen, saavat armon, kun taas ne, jotka pitävät kiinni synneistään ja kieltävät olevansa syntisiä, musertuvat vääjäämättä tinkimättömän oikeuden toteutuessa. 

On ihmisiä, jotka pohtivat olevansa liian mitättömiä, liian syntisiä ja liian rikkinäisiä Jumalalle. Jesajan jakeet kertovat meille, että se ei ole mahdollista. Syntisiä ja rikkinäisiä varten Jumala lähetti Jeesuksen.

  Tässä kovassa maailmassa lempeys ja hellyys saattavat vaikuttaa heikkoudelta. Jesajan profetian seuraavassa jakeessa kuitenkin muistutetaan, että Herran palvelija itse ei ole heikko: "Eikä hän murru, ei himmene hänen liekkinsä" (Jes. 42:4).

Jeesus ei muserra murtunutta ajatellen, että mitä noin heikko elämällä tekee, vaan eheyttää murtuneen ehtymättömällä rakkaudellaan. Hän ei sammuta hiipuvaa uskon liekkiä ajatellen, että noin heikko liekki joutaa sammua, vaan vahvistaa liekkiä omallaan, joka loistaa ikuisesti.

"Joka köyhää armahtaa..." – pohdintaa armosta ja auttamisesta

  Pohdintoja Sananlaskujen kirjan jakeen 19:17 äärellä:

  Mikä on armahtamisen ja anteeksi antamisen ero?

  Miten hyvän tekeminen on "Herralle lainaamista"?

  Jos Jumala kerran on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on kärsimystä, kuten köyhyyttä?

 

"Joka köyhää armahtaa..."

  Kun tuoreena uskovaisena luin Raamattua, ihmettelin kun siellä puhutaan "köyhän armahtamisesta":

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon." (Sananl. 19:17)

Miksi köyhää pitäisi armahtaa? Ajattelivatko Raamatun kirjoittajat, että köyhänä oleminen on jotenkin väärä teko siltä köyhältä ihmiseltä niin, että hän olisi armahdetuksi tulemisen tarpeessa?

Ajattelin siis, että armahtaminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Olen huomannut että monilla muillakin on tämä käsitys.

  Armo ja anteeksianto ovatkin samanlaisia asioita. Tarkemmin sanottuna, anteeksianto on armon alalaji. Armo tarkoittaa, että joku antaa toiselle ilmaiseksi ja ansiotta jotain hyvää. 

Anteeksianto tarkoittaa, että kohde on tehnyt jotain pahaa ja itse asiassa ansaitsisi rangaistuksen, mutta rangaistuksen sijaan hänelle annetaan anteeksi ja sillä tavalla annetaankin hyvää (hyvä asia on jo se rankaisematta jättäminen!).

Kummassakaan tapauksessa kohde ei siis saa ansionsa mukaan – ei hyvässä eikä pahassa. Armo, ja sen alalaji anteeksianto, tarkoittaa yksinkertaisesti minkäänlaisista kohteen omista ansioista riippumatonta hyvän antamista kohteelle. Armo perustuu antajan hyvyyteen.

  Eli kun Sananlaskujen kirjassa kehotetaan armahtamaan köyhää, sillä tarkoitetaan vain, että vaikka köyhällä kerjäläisellä ei ole ansioita sinuun nähden, anna hänelle silti jotain hyvää, vaikka rahaa tai vaatetta tai leipää. 

Ei kuitenkaan ole virhe käyttää sanaa armahtaa anteeksi antamisen synonyyminä; silloin vain valitaan niistä kahdesta kattavampi sana. Toisin sanoen armahtaminen voi joskus sisältää myös anteeksi antamisen merkityksen. Esim. siinä, kun Jumala armosta pelastaa meidät, se tarkoittaa samalla, että Hän antaa meille meidän syntimme anteeksi.

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle..."

  Jatkan pohtimalla vielä toista seikkaa, joka on askarruttanut minua samassa Sananlaskujen kirjan jakeessa. Nimittäin sitä, että jakeessa puhutaan armahtamisen rinnalla lainaamisesta ja takaisin maksusta.

Edellä muotoilemaani armon määritelmään nähden se vaikuttaa ristiriitaiselta: vaikka kyseessä on armollinen teko (eli ilmainen lahja), jakeessa muistutetaan, että Herra silti maksaa hyväntekijälle hyvän teon! 

Ihmiseltä armollinen laupeuden teko on siis jakeen mukaan kuitenkin vain lainaamista – Herralle.

Ymmärrän tuon niin, että ihan perimmäisesti kaikki hyvä tulee Herralta eli että Jumala on armon alkuperäinen lähde.

Ihana ajatus: Jumala haluaa että teemme Hänen tekojaan maailmassa lähimmäisiämme kohtaan. Sen takia Hän ns. lainaa meidän käsiämme. Meidän tekemämme laupeuden teot ovat Jumalan tekoja meidän kauttamme.

 Uudessa Testamentissa uskovaisille sanotaankin:

"Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:10)

  

  Miksi Jumala ei suoraan itse auta vaikkapa köyhiä tai sairaita? Hänhän voisi ihmeteolla, vain "sormia napsauttamalla", saada katetun ruokapöydän ilmestymään nälkäisen köyhän eteen. 

On olemassa tämä tunnettu argumentti kristinuskoa vastaan: siitä että maailmassa on niin paljon kärsimystä, voidaan päätellä, että Jumala joko ei ole hyvä (= Hän ei halua poistaa kärsimystä) tai sitten Hän ei ole kaikkivaltias (= Hän ei pysty poistamaan kärsimystä, vaikka haluaisi). Argumentti on nimenomaan kristinuskoa vastaan, koska Raamatun mukaan Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias.

Muun muassa tässä Sananlaskujen kirjan jakeessa on vastaus argumenttiin, tyydyttipä se argumentin esittäjää tai ei. Vastaus on, että Jumala haluaa auttaa apua tarvitsevia, ja että Hän haluaa tehdä sen meidän kauttamme. Meidän tulee siis olla Jumalan avun välikäsiä.

 

Rakastatko kaikkia ihmisiä?

  Pitääkö kaikkia ihmisiä rakastaa? 

  Voiko kaikkia edes rakastaa?

"I love you all"

  Minut kasvatettiin ajattelemaan, että kaikkien kaveri pitää olla. Se vaikutti olevan yleisesti hyväksytty sääntö naapurustossani: kaikki lapset tiesivät että kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on tuhmaa. Sääntöä kyllä rikottiin aika usein. Yleisin riidan aihe, jota vanhemmatkin joskus joutuivat selvittelemään, oli se että jotkut halusivat vain olla kahdestaan kulloisenkin parhaan ystävän kanssa ja "ylimääräinen kaveri" jätettiin pois leikeistä.

Johdonmukaisena jatkona säännölle omaksuin ajatuksen, että kaikkia pitää rakastaa. Tämä rakkauden muoto sai nimen lähimmäisenrakkaus. Jos minulta kysyttiin nuorena, rakastanko kaikkia maailman ihmisiä, vastasin että totta kai.

Ajatus että rakastaa kaikkia on tässä kyyniseksi sanotussa maailmassa yllättävän yleinen. Tietynlaisissa somesisällöissä oikein viljellään rakkaudentunnustuksia. Esim. moni youtubettaja sanoo videoidensa lopussa "I love you all". Englanninkielisissä kulttuureissa se on tavallisempaa, mutta tapa on alkanut levitä tännekin. Mielenkiintoista on, ettei tällaisia rakkaudentunnustuksia yleensä kyseenalaisteta ollenkaan, ainakaan "ääneen" eli kommenttiosastossa.

Kerran tosin erään nuoren youtubettajanaisen miesystävä naurahti, että on höpsöä tunnustaa rakkauttaan kymmenille tuhansille tuntemattomille ympäri maailmaa. Kun nainen vastasi, että kyllä hän oikeasti rakastaa kaikkia katsojiaan eikä pelkästään sano niin, miesystävä nauroi vielä enemmän.

  Vaikken nykyään enää tohtisikaan väittää, että oikeasti rakastan kaikkia, en rupea kyseenalaistamaan, jos kuulen jonkun toisen sanovan niin. Elän mieluummin sellaisessa maailmassa, jossa rakkaudentunnustuksissa mennään yli kuin sellaisessa, jossa niistä nipotetaan ja vaaditaan käytännön perusteluja.

Uskoisin että ihmiset kyllä ymmärtävät, että todellinen rakastaminen on paljon suurempi ja vaativampi asia kuin pelkkä yleinen hyväntahtoisuus ja myötätunto ihmiskuntaa kohtaan.

Liian korkea vaatimustaso

  Totuushan on ettemme rakasta kaikkia lähimmäisiämme, jos lähimmäisenrakkauden määritelmä otetaan Jeesuksen opetuksesta Raamatussa, mm. Vuorisaarnasta ja vertauksesta laupiaasta samarialaisesta. Jeesushan sanoi Vuorisaarnassaan, "Olkaa siis täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matt. 5:48). 

Totta kai Jeesus tiesi, etteivät Hänen sen hetkiset kuulijansa, tai kukaan meistä, pysty siihen. Ensinnäkin meidän kaikkien menneisyydessä on rakkaudettomia tekoja lähimmäisiämme kohtaan. Mutta vaikka tekisimme kaikkemme ja parhaamme tästä pisteestä eteenpäin, emme silti pystyisi siihen. Raamatussa opetettu lähimmäisenrakkauden vaatimustaso on niin korkea.

  Ymmärrän tämän, mutta minusta tuntuu silti ilkeältä sanoa vain, etten rakasta kaikkia ihmisiä. Nimittäin jollain tavalla koen rakastavani kaikesta huolimatta. Kyse lienee juuri sellaisesta yleisestä hyväntahtoisuudesta ja myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Se ei missään nimessä täytä rakkauden määritelmää, mutta kyllä sekin jotain on.

  Mitä siis nykyään sanoisin, jos minulta kysyttäisiin rakastanko kaikkia ihmisiä? Antaisin kaksiosaisen vastauksen: minun pitäisi rakastaa ja haluaisin rakastaa, mutten valitettavasti ole kyennyt siihen. Mainitsisin varmaan Raamatun opetuksen lähimmäisenrakkaudesta, jotta kuulija ymmärtää miten suurta asiaa tarkoitan puhuessani rakkaudesta.

Rakkaus hylkiöitä kohtaan

  Joillekuille on tärkeää vastata kysymykseen, että vaikka he enimmäkseen kyllä rakastavat, niin eivät kuitenkaan kaikkia ihmisiä. Yleisimmin mainittuja "hylkiöryhmiä" ovat psykopaattirikolliset, murhaajat, narsistit, hirmudiktaattorit, natsit sekä erityisesti pedofiilit.

Toisaalta jos heiltä lähtee kyselemään yksityiskohtaisemmin, miksi he sitten rakastavat vaikka terroristeja tai raiskaajia (joiden uhri on aikuinen) tai huijareita tai parisuhteessa pettäneitä, toisin sanoen jos heiltä vaatii perusteluja sille miksi he vetävät rajan juuri mainitsemiinsa ryhmiin, lista yleensä alkaa kasvaa... 

Eräs pastori, joka pitää netissä kysymys & vastaus -palstaa, kertoi saavansa säännöllisesti kysymyksen, kuoliko Jeesus pedofiilienkin puolesta. Hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "kyllä": jos ja kun pedofiiliset teot ovat syntiä, Jeesus sovitti ne ristillä. Vastaus herätti närkästystä osassa ihmisiä – heidän mielestään Jumalan rakkaus on liian suurta, liian armahtavaa?

Jumalan rakkauden suuruus paljastuukin Jeesuksessa, joka sovitti ihmisten synnit ristinkuolemallaan. Evankeliumissa Jumala kutsuu syntisiä, siis meitä kaikkia tavalla tai toisella rakkaudessa epätäydellisiä ihmisiä, Jeesuksen luo parannukseen ja saamaan synnit anteeksi. 

  Yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi joka ainoalle. En voi viljellä omia rakkaudentunnustuksiani joka puolelle ja kaikille, mutta saan viljellä Jumalan rakkaudentunnustusta kaikille luoduille.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:6-8)

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 

"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!

Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 

  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?